Vaikka vainkin riistan
vaatii etu ajon, kiistan;
vaikka nuoli singahtaapi,
kun jo hirvi kauas saapi;
kenen, missä, milloin huoli,
ritahan jos kettu kuoli?
_Järven Neito_.
Vain harvoin lähettävät alkuasukkaat varovaisempien valkeaihoisten
tavoin aseistettuja miehiä vartioimaan leiriänsä. Saaden tarkan tiedon
vaaran lähenemisestä sen vielä ollessa kaukana oleilee intiaani
tavallisesti kaikessa rauhassa, turvautuen perinpohjin tuntemiinsa
metsän merkkeihin ja niihin pitkiin, hankaloihin polkuihin, mitkä
erottavat hänet niistä, joita hänen on enin syytä pelätä. Mutta
vihollinen, jonka erikoisen suotuisain asianhaarain vallitessa on
onnistunut pettää vakoilijain valppaus, tapaa harvoin vahtisotureja
lähempänä kotoa hälytystä nostamassa. Tämän yleisen tavan lisäksi
tajuavat Ranskalle ystävälliset heimot liiankin hyvin äskettäin isketyn
iskun merkityksen pelätäkseen mitään äkillistä vaaraa Britannian
kruunulle uskollisten vihamielisten kansojen puolelta. Kun siis Duncan
ja David ilmestyivät lasten keskeen, jotka leikkivät edellä kerrottuun
tapaan, ei heidän lähenemisensä ollut herättänyt pienintäkään
ennakkohälytystä. Mutta heti kun heidät huomattiin, kohotti koko
lapsilauma kuin yhteisestä sopimuksesta kimakan varoitushuudon ja
vajosi sitten kuin noiduttuna tulijain näkyvistä. Ryömiväin poikain
alastomat, keltaisenruskeat ruumiit sulivat tänä myöhäisenä hetkenä
niin täydellisesti kuivuneeseen ruohoon, että ensi alussa tuntui kuin
olisi maa heidät tosiaankin niellyt; mutta kun hämmästys salli Duncanin
kiinnittää katseensa tarkkaavammin kentälle, näki hän joka puolella
mustia, pälyileviä, pyöriviä silmiä.
Nuori sotilas ei tästä yllättävästä alkutarkastuksesta saanut suinkaan
rohkaisua kestämään sitä tutkistelua, joka epäilemättä oli tuleva hänen
osakseen kokeneempien miesten puolelta, ja kerran hän olikin jo vähällä
kääntyä takaisin. Oli kuitenkin jo liian myöhäistä näyttää epäröivältä.
Lasten huuto oli houkutellut kymmenisen soturia lähimmän majan ovelle,
missä he seisoivat mustana, villinä ryhmänä, vakavasti odotellen heidän
joukkoonsa niin odottamatta ilmestyneiden miesten tuloa.
David, joka oli johonkin määrin perehtynyt kylän oloihin, astui edellä
juuri siihen majaan niin varmana, etteivät pienet esteet olisi
ilmeisesti häntä lainkaan häirinneet. Se oli kylän arvokkain rakennus,
niin karkeasti kuin se olikin kyhätty tuohesta ja puunoksista, koska se
oli kota, missä heimo piti neuvottelujaan ja julkisia kokouksiaan
tilapäisesti englantilaisten maakuntain rajoilla oleskellessaan.
Duncanista tuntui vaikealta näyttää tarpeellisen huolettomalta
kulkiessaan aivan sen kynnykselle kerääntyneiden mustien, voimakkaiden
villien ohi, mutta tietoisena siitä, että hänen henkensä riippui hänen
kylmäverisyydestään, luotti hän toverinsa varovaisuuteen ja seurasi
hänen kintereillään, koettaen matkalla koota ajatuksiaan kaikkien
mahdollisten tilaisuuksien varalle. Hänen verensä oli jähmettyä
kauhusta, kun hän huomasi olevansa niin lähellä julmia, armottomia
vihollisiaan, mutta hän kykeni sentään niin paljon hillitsemään
tunteitaan, että sai astutuksi keskelle majaa ulkonaisesti ilmaisematta
pienintäkään heikkoutta. Levollisen Gamutin esimerkkiä seuraten hän
kahmaisi kimpun hyvänhajuisia lehviä hökkelin erään nurkan täyttävästä
kasasta ja istuutui äänettömänä.
Tuntemattoman tulijan kuljettua heidän ohitseen peräytyivät
tarkkaavaiset soturit ovelta, asettuivat kehäksi hänen ympärilleen ja
näyttivät kärsivällisesti odottavan hetkeä, jolloin muukalaisen
arvokkuus salli hänen puhua. Suurin osa seisoi veltoissa, huolettomissa
asennoissa nojallaan hataraa rakennusta tukevia pylväitä vasten, kun
taas kolme, neljä vanhinta ja etevintä päällikköä istuutui maahan
hieman edemmäs.
Loimuava tulisoihtu paloi majassa ja heitti punaista hohdettaan
kasvoista kasvoihin, miehestä mieheen, huojuen sinne tänne viiman
painamana. Duncan käytti sen valoa lukeakseen isäntiensä piirteistä
vastaanottonsa mahdollisen luonteen. Mutta hänen terävänäköisyytensä
auttoi häntä vähän tämän kansan kylmänlevollista teeskentelytaitoa
vastaan. Etualalla istuvat päälliköt loivat tuskin katsettakaan hänen
puoleensa, tuijottaen vain maahan sen näköisinä kuin olisivat muka
tunteet kunnioitusta, vaikka ilmettä saattoi yhtä hyvin selittää
epäluuloksi. Varjoon jättäytyneet miehet olivat hieman avonaisempia.
Duncan huomasi pian heidän tutkivat, vaikka salaiset silmäyksensä,
jotka tosiaankin tarkastelivat hänen ruumiinsa ja pukunsa tuuma
tuumalta, jättämättä ainoatakaan kasvojen värähdystä, ainoatakaan
elettä, ainoatakaan maalauksen viivaa tai edes ainoatakaan
vaatekappaletta näkemättä ja selittämättä.
Vihdoin astui eräs soturi, jonka tukkaan oli jo alkanut ilmaantua
harmaita pälviä, mutta jonka jäntevät jäsenet ja luja astunta
todistivat hänellä vielä olevan kykyä täyden miehen tehtäviä
suorittamaan, varjoisasta sopesta, minne hän oli luultavasti asettunut
saadakseen itse näkymättömänä tehdä huomioitaan, ja ryhtyi puhumaan.
Hän käytti wyandotien eli huronien[12] kieltä, eikä Heyward siis
ymmärtänyt hänen sanojaan, vaikka ne tuntuivatkin niitä säestävistä
eleistä päättäen ilmaisevan pikemmin ystävällisyyttä kuin vihaa. Duncan
pudisti päätään ja osoitti viittauksin, ettei kyennyt vastaamaan.
"Eikö kukaan veljistäni puhu ranskaa tai englantia?" kysyi hän
edellisellä kielellä antaessaan katseensa siirtyä kasvoista kasvoihin
toivoen näkevänsä myöntävän nyökkäyksen.
Mutta vaikka useampikin oli käännähtänyt tavoittaakseen hänen sanojensa
ajatuksen, ei kukaan vastannut.
"Minun olisi surullista uskoa", jatkoi Duncan, puhuen hitaasti ja
käyttäen yksinkertaisinta ranskaa mitä osasi, "ettei kukaan tämän
viisaan ja urhoollisen kansan jäsenistä ymmärrä kieltä, jota 'Suuri
Hallitsija' käyttää lapsilleen puhuessaan. Hänen sydämensä tulisi
raskaaksi, jos hänen täytyisi huomata, että hänen punaiset soturinsa
kunnioittaisivat häntä niin vähän!"
Seurasi pitkä ja juhlallinen äänettömyys, jonka kestäessä ei
jäsenenkään värähdys eikä silmänkään liikahdus ilmaissut huomautuksen
tekemää vaikutusta. Duncan, joka tiesi äänettömyyden hyveeksi
isäntiensä keskuudessa, oli mielissään tästä tavasta, koska hän siten
sai aikaa järjestää ajatuksensa. Vihdoin sama soturi, joka oli ennenkin
häntä puhutellut, vastasi Kanadan murteellaan terävästi kysyen:
"Kun Suuri Isämme puhuu kansalleen, tapahtuuko se huronin kielellä?"
"Hän ei tunne eroa lastensa välillä, olkoon heidän nahkansa väri sitten
punainen, musta tai valkoinen", selitti Duncan vältellen, "vaikka hän
pitääkin eniten urhoollisista huroneistaan."
"Miten hän aikoo puhua", kysyi ovela päällikkö, "kun juoksijat lukevat
hänelle päänahat, jotka viisi yötä sitten kasvoivat Englannin miesten
päälaella?"
"He olivat hänen vihollisiaan", virkkoi Duncan tahtomattaankin
väristen, "ja hän on varmaankin sanova: 'hyvä on, huronini ovat
erinomaisen urhoollisia.'"
"Kanadalainen isämme ei ajattele niin. Katsomatta eteenpäin
intiaanejaan palkitakseen on hän kääntänyt silmänsä taaksepäin. Hän
näkee kuolleet Englannin miehet, mutta ei huroneja. Mitä se merkitsee?"
"Hänenlaisellaan suurella päälliköllä on enemmän ajatuksia kuin kieliä.
Hän katsahtaa taakseen nähdäkseen, ettei vihollisia kulje hänen
jäljissään."
"Surmatun soturin vene ei kulje enää Horikanin aalloilla", vastasi
villi synkästi. "Hänen korvansa ovat avoinna delavareille, jotka eivät
ole ystäviämme, ja he täyttävät ne valheilla."
"Se ei ole mahdollista. Katsokaa: hän on käskenyt minua, joka olen
parantamisen taitoa tunteva mies, menemään hänen lastensa, punaisten
huronien luo, jotka asuvat suurten järvien rannoilla, kysymään, onko
heistä kukaan sairas!"
Uusi äänettömyys seurasi tätä Duncanin toimen ilmoitusta. Jokainen
silmä tähysteli häntä yht'aikaa ikäänkuin tutkiakseen selityksen
vilpittömyyttä tai valheellisuutta niin terävästi ja läpitunkevasti,
että tarkastelun esine ei voinut olla vapisematta sen tulosta
ajatellessaan. Hänet vapautti kuitenkin pulasta äskeinen puhuja.
"Maalaavatko Kanadan viisaat miehet nahkansa?" jatkoi huroni kylmästi.
"Me olemme kuulleet heidän ylpeilevän siitä, että heidän naamansa ovat
kalpeat."
"Kun intiaanipäällikkö tulee valkoisten isiensä joukkoon", vastasi
Duncan hyvin varmasti, "heittää hän yltään puhvelinnahkaiset vaatteensa
pukeutuakseen hänelle tarjottuun paitaan. Veljeni ovat antaneet minulle
värejä, ja minä olen niitä käyttänyt."
Matala suosionhyminä ilmoitti, että heimolle lausuttu kohteliaisuus oli
löytänyt otollisen maaperän. vanhempi päällikkö viittasi hyväksyvästi,
ja hänelle vastasivat useimmat hänen toverinsa ojentamalla kätensä
eteenpäin ja päästämällä lyhyen ihastuksenhuudon. Duncan alkoi
hengittää vapaammin, uskoen pahimman tutkistelun nyt kestetyksi, ja kun
hän oli ennakolta valmistanut mutkattoman, todennäköisen jutun tukemaan
luuloteltua ammattiansa, kasvoivat hänen toiveensa lopullisesta
menestyksestä.
Lyhyen äänettömyyden jälkeen, ikäänkuin järjestääkseen ajatuksiaan ja
vastatakseen sopivasti heidän vieraansa juuri tekemään ilmoitukseen,
nousi eräs toinen soturi ja valmistautui puhumaan. Mutta juuri kun hän
oli avaamaisillaan suunsa, kuului matala, mutta kammottava huuto
metsästä, ja sitä seurasi heti voimakas, kimeä ulvonta, jota yhä
jatkui, kunnes se tuntui suden hellittämättömältä, valittavimmalta
ulinalta. Tämä äkillinen, hirvittävä keskeytys sai Duncanin kavahtamaan
istualtaan, hän kun ei enää kyennyt ajattelemaan muuta kuin kaamean
kirkunan vaikutusta.
Samassa riensivät kaikki soturit yhtenä joukkona majasta, ja ilma oli
täynnä voimakkaita huutoja, jotka melkein tukahduttivat yhä metsän
lehväkatoksista kaikuvan peloittavan ulvonnan. Kykenemättä enää itseään
hillitsemään jätti nuorukainen paikkansa ja seisoi pian keskellä
sekasortoista joukkoa, johon oli sulloutunut melkein kaikki, mitä
leirin rajojen sisällä oli kynnelle kykenevää. Miehet, vaimot ja
lapset, vanhukset, raajarikot, voimakkaat ja vireät, kaikki olivat
jalkeilla; muutamat huusivat hurjasti, toiset paukuttivat käsiään
ikäänkuin mielettömän riemun vallassa ja kaikki ilmaisivat villiä
iloaan jostakin odottamattomasta tapauksesta. Vaikka häntä meteli
alussa huumasikin, kykeni Heyward pian keksimään siihen selityksen
ennen pitkää seuraavasta näytelmästä.
Taivaalla oli vielä tarpeeksi valoa näyttämään puunlatvojen väliin
syntyneet kirkkaammat aukot, joiden kautta eri polut lähtivät kylän
raivatulta alueelta painumaan salojen syvyyksiin. Erään sellaisen aukon
kohdalla työntyi rivi sotureja metsästä ja läheni hitaasti asuntoja.
Etumaisena kulkeva kantoi lyhyttä riukua, johon oli ripustettu, kuten
myöhemmin kävi selville, useita ihmisen päänahkoja. Duncanin kuulemat
säikähdyttävät huudot olivat noita valkeaihoisten varsin kuvaavasti
nimittämiä "kuolonkirkaisuja", ja jokaisella huudon toistamisella oli
tarkoituksena ilmoittaa heimolle yhden vihollisen surma. Näin pitkälle
johti Heywardin kokemus häntä selityksen etsinnässä. Kun hän nyt tiesi
keskeytyksen johtuneen onnellisen partiojoukkueen odottamattomasta
paluusta, hävisivät kaikki epämiellyttävät tunteet siihen sisäisen
tyytyväisyyden tajuntaan, että tämä tapaus oli hankkinut hänelle varsin
tervetullutta huojennusta ja työntänyt hänet taka-alalle yleisestä
huomiosta.
Ennätettyään muutamien satojen jalkojen päähän majoista pysähtyivät
saapuvat soturit. Heidän valittava ja kauhistava ulvontansa, jonka oli
määrä samalla kertaa kuvata surmattujen kuolonkiljahduksia ja
voittajain riemua, oli nyt kokonaan tauonnut. Eräs heistä huusi
ääneensä sanoja, mitkä eivät suinkaan olleet kauhistavia, vaikka eivät
myöskään sen tajuttavampia niille, joiden korville ne olivat
tarkoitetut, kuin heidän ilmeikäs ulvontansakaan. Olisi vaikeata antaa
edes jonkinlaistakaan käsitystä siitä hurjasta innostuksesta, jolla
täten ilmoitetut uutiset otettiin vastaan. Koko leiristä sukeutui käden
käänteessä mitä melskeisimmän touhun ja vilinän näyttämö. Soturit
vetivät puukkonsa ja järjestyivät niitä heilutellen kahteen riviin,
jotka muodostivat kujan partiojoukkueesta majoihin asti. Naiset kävivät
käsiksi nuijiin, kirveisiin tai mihin muuhun hyökkäysaseeseen tahansa,
mikä ensiksi osui heidän saatavilleen, ja syöksyivät kiihkoissaan
suorittamaan osaansa siinä julmassa leikissä, joka nyt läheni.
Lapsetkaan eivät halunneet olla pelkkinä katselijoina, vaan pienet
pojatkin, jotka tuskin kykenivät surmaesineitä liikuttamaan, väänsivät
tapparat isiensä vyöltä ja työntyivät riveihin, taitavasti jäljitellen
vanhempiensa villejä eleitä.
Valtavia risukasoja kyhjötti siellä täällä kentällä, ja muuan
toimellinen akka sytytteli niitä yhden toisensa jälkeen valaisemaan
tulevaa näytelmää. Kun liekki loimahti ilmaan, voitti sen hohde
laskevan päivän valon ja sai esineet näyttämään samalla kertaa sekä
selvemmiltä että kaameammilta. Koko kenttä muodosti voimakkaan taulun,
jonka puitteina olivat tummat, korkeat honkarivit. Äsken saapuneet
soturit olivat taulun kaukaisimpina henkilöinä. Hiukan heistä eteenpäin
seisoi kaksi miestä, jotka oli nähtävästi valittu muiden joukosta
toimimaan päänäyttelijöinä tulevassa kohtauksessa. Valo ei ollut
kylliksi voimakas saadakseen heidän piirteensä esiintymään selvinä,
vaikka helposti huomasikin aivan erilaisten tunteiden heitä kumpaakin
vallitsevan. Toisen seisoessa suorana ja lujana, valmiina kestämään
kohtalonsa sankarin tavoin, oli toinen laskenut päänsä riipuksiin
ikäänkuin kauhun lyömänä tai häpeän masentamana. Uljas Duncan tunsi
voimakasta ihailua ja sääliä edellistä kohtaan, vaikka hänellä ei
ollutkaan vähintäkään tilaisuutta osoittaa jalomielisiä ajatuksiaan.
Hän tarkkasi kuitenkin miehen pienimpiäkin liikkeitä innokkain silmin,
ja seuratessaan katseillaan hänen ihmeellisen sopusuhtaisen ja jäntevän
ruumiinsa kauniita ääriviivoja hän koetti vakuuttautua siitä, että jos
vain tarmo sellaisen päättäväisyyden avustamana voi viedä miehen
vahingoitta niin ankaran koetuksen läpi, saattoi tuo nuori vanki hänen
edessään toivoa suoriutuvansa menestyksellä siitä uhkaavasta
kujanjuoksusta, joka häntä odotti. Huomaamatta hilautui nuori mies
lähemmäksi huronien mustia rivejä ja osasi tuskin hengittää, niin
jännittyneenä hän seurasi näytelmän kulkua. Samalla kajahti
merkkihuuto, ja sitä ennen vallinneen hetkellisen rauhan keskeytti uusi
kirkuva ulvontapuuska, joka oli edellisiä paljoa voimakkaampi.
Masentuneempi uhreista pysyi yhä liikkumattomana paikallaan, mutta
toinen hypähti huudon kuultuaan juoksuun ketteränä ja nopeana kuin
hirvi. Ryntäämättä vihamielisten rivien välitse, kuten oli odotettu,
hän oli kyllä juoksemaisillaan vaaralliseen kujaan, mutta ennen kuin
hänelle oli ennätetty antaa ainoatakaan iskua, hän äkkiä käännähtikin
ympäri, loikkasi erään lapsiparven päitten ylitse ja pääsi niin
peloittavan rintaman ulommaiselle, turvallisemmalle puolelle. Tähän
temppuun vastasivat sadat äänet julmin sadatteluin, ja koko
kiihoittunut joukko hajosi järjestyksestään ja syöksähti pitkin kenttää
mitä hurjimmassa sekasorrossa.
Kymmenkunta loimuavaa risukasaa loi nyt kaameata valoaan kentälle, joka
oli kuin mikäkin saastainen kummitustanner, mihin ilkeät paholaiset
olivat tulleet suorittamaan jumalattomia menojaan. Taustalle jääneet
ihmiset olivat kuin yliluonnollisia olentoja, jotka lehahtivat ohi
silmän ja halkoivat ilmaa mielettömin ja käsittämättömin liikkein, kun
taas lähempänä valoa riehuvain villit intohimot kuvastuivat peloittavan
selvästi heidän kiihtyneitten kasvojensa salamoista.
On helposti ymmärrettävissä, ettei pakolaiselle suotu hetkenkään
hengähdysaikaa sellaisen verenhimoisen vihollisjoukon keskellä. Yhden
ainoan silmänräpäyksen kestäessä näytti aivan siltä kuin pääsisi hän
metsään, mutta hänen vangitsijainsa koko parvi syöksyi hänen edelleen
ja ajoi hänet takaisin armottomien vainoojain sekaan. Hätyytetyn hirven
tavoin hän kääntyi ympäri, ammahti nuolen nopeudella kiemurtelevan
liekkipilarin läpi, sivuutti koko joukkion vahingoittumatta ja ilmestyi
näkyviin kentän vastakkaisella laidalla. Mutta sielläkin ehättivät
muutamat vanhemmat ja ovelammat huronit häntä vastaan ja pakottivat
hänet takaisin. Jälleen hän syöksähti pahimpaan tungokseen ikäänkuin
etsien turvaa sen vilinästä, ja sitten seurasi hetkiä, joiden kestäessä
Duncan luuli tuon ketterän, urhean nuoren muukalaisen joutuneen tuhon
omaksi.
Saattoi erottaa vain mustan ihmisrykelmän, joka leiskui ja vilisi
kuvailemattomassa sekamelskassa. Käsivarsia, välkkyviä veitsiä,
hirvittäviä nuijia näkyi sen yläpuolella, mutta iskuja johti ilmeisesti
sattuma. Kaameata vaikutusta lisäsivät vielä naisten kimakat
kiljahdukset ja soturien hurja ulvonta. Silloin tällöin näki Duncan
vilahdukselta kepeän ruumiin halkovan ilmaa epätoivoisin loikkauksin,
ja hän toivoi pikemminkin kuin uskoi vangin vielä hallitsevan
hämmästyttävää juoksukykyään. Äkkiä vyörähti joukkio takaisin ja läheni
paikkaa, missä hän seisoi. Raskas jälkijoukko painoi etumaisina
kulkevia naisia ja lapsia ja kaatoi ne maahan. Muukalainen näkyi
jälleen melskeen keskeltä. Ihmisvoima ei voinut kuitenkaan kauempaa
kestää niin ankaraa kamppausta. Tämän tuntui vankikin ymmärtävän.
Käyttäen hyväkseen silmänräpäykseksi syntynyttä aukkoa hän syöksähti
soturien välitse ja teki vielä hurjan ja mikäli Duncanista näytti
viimeisen yrityksen päästä metsään. Ikäänkuin käsittäen, ettei mikään
vaara uhannut nuoren sotilaan puolelta, kosketti pakolainen melkein
häntä vauhdissaan. Muuan iso, väkevä huroni, joka oli tähän asti
säästänyt voimiaan, kimmahti viipymättä hänen kintereilleen ja uhkasi
kohotetuin käsin tuhoisaa iskua. Duncan pisti jalkansa eteen, ja este
heitti innokkaan villin sykkyrässä maahan monta jalkaa tavoitellun
uhrinsa edelle. Ajatus ei ole niin nopsa kuin liike, jolla jälkimmäinen
käytti tätä etua hyväkseen; hän kääntyi ympäri, suhahti lentävän tähden
tavoin jälleen Duncanin silmien editse, ja seuraavassa hetkessä, kun
tämä oli ennättänyt tointua hämmästyksestään ja katsahtaa ympärilleen
vankia etsien, näki hän hänet rauhallisesti nojaamassa pientä maalattua
patsasta vasten, joka kohosi arvokkaimman majan ovella.
Peläten, että osa, mikä hänellä oli ollut vangin paossa, voisi käydä
hänelle itselleen vaaralliseksi, lähti Duncan viipymättä paikalta. Hän
seurasi väentungosta, joka läheni majoja synkkänä ja yrmeänä niinkuin
aina joukot, kun ne ovat pettyneet julmissa toiveissaan. Uteliaisuus,
tai ehkäpä jokin parempikin tunne sai hänet hilautumaan muukalaista
lähemmäs. Hän tapasi tämän seisomasta toinen käsivarsi kierrettynä
suojelevan patsaan ympäri ja hengittämästä tiheään ja voimakkaasti
ankarain ponnistelujen jälkeen, vaikkei hän muutoin pienimmälläkään
merkillä ilmaissut kärsivänsä kipua tai tuskaa. Ikivanhan pyhän tavan
mukaan oli hän nyt koskematon siksi, kunnes heimo oli kokouksessaan
keskustellut ja päättänyt hänen kohtalostaan. Ei ollut kumminkaan
vaikeata ennustaa lopullista tulosta, mikäli saattoi tehdä
johtopäätöksiä sen ihmisjoukon tunteiden nojalla, joka tungeksi
paikalla.
Huronien sanavarastossa ei ollut ainoatakaan sadattelua eikä soimausta,
jota toiveissaan pettyneet naiset eivät olisi syytäneet onnen suosiman
muukalaisen niskaan. He ivailivat hänen pakenemisyrityksiään ja
huutelivat hänelle katkerin pilkkalausein, että hänen jalkansa olivat
paremmat kuin hänen kätensä ja että hän ansaitsi siivet, koska hän ei
osannut käyttää nuolta eikä puukkoa. Kaikkeen tähän ei vanki vastannut
sanaakaan, tyytyihän vain kuvastamaan asennossaan ja ilmeessään
arvokkuuteen omituisella tavalla yhtynyttä halveksimista. Yhtä paljon
tämän tyyneyden kuin vangin hyvän onnen ärsyttäminä saivat he
kurkuistaan enää vain käsittämätöntä ulinaa, joka pian muuttui
kimeäksi, läpitunkevaksi kirkunaksi. Siinä samassa tunkeutui sama
toimelias akka, joka oli ryhtynyt tarpeelliseen varokeinoon
sytyttäessään risukasat, joukon läpi ja raivasi itselleen paikan vangin
eteen. Tämän velhovaimon likainen, kuihtunut olemus oli kyllä varsin
hyvin saattanut hankkia hänelle maineen, että hän oli muka tavallisia
kuolevaisia ovelampi. Heittäen taakseen kevyen pukunsa hän ojensi
pitkän, nahkakuivan käsivartensa pilkallisesti eteenpäin ja alkoi
huutaa, käyttäen lenapien kieltä, jota hänen pistopuheittensa kohde
paremmin ymmärsi:
"Katsopas sinä, delavari!" kiljui hän näpäytellen sormiaan aivan toisen
silmien edessä, "sinun kansasi on akkojen sukua, ja kuokka sopii
paremmin teidän kätenne kuin pyssy. Huronitytöt tekevät sinulle hameen,
Ja me saamme etsiä sinulle miehen."
Villi naurunremahdus seurasi tätä hyökkäystä, ja sen kestäessä
erottautui nuorempain naisten pehmeä, sointuva hihitys omituisesti
heidän vanhemman ja ilkeämmän toverinsa särkyneestä äänestä. Mutta
muukalainen oli kaikkien heidän pilkkaamisponnistustensa yläpuolella.
Hänen päänsä ei värähtänytkään, eikä hän osoittanut vähimmälläkään
tavalla tietävänsä, että edes ketään oli lähelläkään, paitsi milloin
hänen ylväs katseensa etsi synkkää soturijoukkoa, joka seisoi taampana,
kohtauksen äänettömänä, jurona katselijana.
Vangin kylmäverisyydestä raivostuneena akka nosti kädet puuskaan,
heittäytyi uhmailevaan asentoon ja puhkesi uuteen ivasanojen tulvaan,
jota ei koko meidän taitomme kykenisi saamaan paperille. Hän vaivasi
kuitenkin suotta keuhkojaan, sillä vaikka hänellä oli kansansa
keskuudessa aivan erikoisen haukkumataiturin maine, sai hän kiihdyttää
itsensä sellaiseen vimmaan, että kirjaimellisesti vaahto valui hänen
suupielistään, ilman että ainoakaan lihas värähti muukalaisen
liikkumattomissa kasvoissa. Tämän välinpitämättömyyden vaikutus alkoi
ulottua muihinkin katselijoihin, ja muuan nuorukainen, joka oli juuri
pääsemässä poikaiästä miehuuden kuntoon, yritti auttaa raivoavaa
torakurkkua heiluttelemalla kirvestään uhrin edessä ja lisäämällä
tyhjän kerskailunsa akan ivaan. Silloin käänsi vanki kasvonsa valoon
päin ja katsahti alas nulikkaan niin ylimielisesti, ettei siihen
sisältynyt edes halveksumista. Seuraavassa hetkessä painui hän takaisin
tyyneen, taapäin nojaavaan asentoonsa patsasta vasten. Mutta asennon
muutos oli sallinut Duncanin vaihtaa katseita Unkasin lujain ja
läpitunkevain silmäin kanssa.
Hämmästyksestä hengähtämättömänä ja syvästi suruissaan ystävänsä
uhkaavasta asemasta säpsähti Heyward tämän katseen kohdatessaan ja
pelkäsi vavisten, ettei sen tarkoitus vain jollakin tuntemattomalla
tavalla jouduttaisi vangin kohtaloa. Ei ollut kuitenkaan mitään
välitöntä syytä sellaiseen pelkoon. Samassa raivautui muuan soturi
vimmastuneen joukon läpi. Työntäen naiset ja lapset syrjään ankaralla
viittauksella otti hän Unkasia käsivarresta ja johti häntä kohti
neuvottelumajan ovea. Sinne seurasivat häntä kaikki päälliköt ja
useimmat arvokkaammat soturit, ja heidän joukossaan kulkeutui
tuskallisesti jännittynyt Heywardkin rakennukseen herättämättä
vaarallista huomiota.
Muutamia minuutteja kului majaan tulleiden sijoittuessa kunkin arvoa ja
vaikutusvaltaa heimon keskuudessa vastaavalla tavalla. Edellisessä
kuulustelussa käytettyä järjestystä noudatettiin kutakuinkin
tarkalleen, vanhimpien ja korkeampien päälliköiden vallatessa tilavan
huoneen permantoalan roihuavan soihdun valossa, nuorempain ja
alhaisempain soturien taas jättäytyessä taustalle, niin että heistä
näkyi vain synkkä kehä mustia, teräväpiirteisiä kasvoja. Aivan majan
keskellä, suoraan kattoaukon alla, josta pari tähteä pääsi tuikuttamaan
sisään, seisoi Unkas tyynenä, suorana ja vaiteliaana, hänen ylhäinen ja
uljas käyttäytymisensä ei ollut vaikuttamatta hänen
vangitsijoihinsakaan, jotka usein katsahtivat häneen, tosin
osoittamatta vähintäkään halua luopua järkähtämättömästä päätöksestään,
mutta kuitenkin peittelemättä ilmaisten ihastuksensa muukalaisen
vankeudesta. Kokonaan toisin oli miehen laita, jonka Duncan oli nähnyt
astuvan esiin ystävänsä kanssa ennen tuota epätoivoista kilpajuoksua ja
joka takaa-ajoon yhtymättä oli koko melskeisen sekasorron aikana
seisonut kuin nöyrästi kumartuneena, häpeää ja masentumusta ilmaisevana
kuvapatsaana. Vaikkei ainoakaan käsi ollut ojentunut häntä tervehtimään
ja vaikkei vielä ainoakaan silmä ollut alentunut seuraamaan hänen
liikkeitään, oli hänkin tullut majaan ikäänkuin sellaisen
vastustamattoman voiman vetämänä, jonka päätöksiin hän nähtävästi
alistui ilman taistelua. Heyward käytti ensimmäistä sopivaa tilaisuutta
vilkaistakseen hänen kasvoihinsa, salaisesti peläten tapaavansa jonkun
toisen tutun piirteet. mutta mies osoittautuikin olevansa hänelle
kokonaan vieras, ja mikä selittämättömintä, lisäksi sellainen, jolla
oli kaikki huronisoturin tuntomerkit. Menemättä heimolaistensa joukkoon
istuutui hän kuitenkin erilleen muista yksinäiseksi olennoksi suuren
parven keskuuteen, ja hänen ruumiinsa vajosi kumaraiseen, alakuloiseen
asentoon niin kuin olisi hän halunnut ottaa niin vähän tilaa kuin
mahdollista. Kun kukin oli asettunut paikalleen ja äänetön hiljaisuus
vallannut majan, alkoi harmaahapsinen päällikkö, joka jo on esitetty
lukijalle, puhua lenni lenapien kielellä.
"Delavari", lausui hän, "vaikka sinä oletkin akkojen kansaa, olet sinä
kuitenkin näyttänyt olevasi mies. Minä tahtoisin antaa sinulle ruokaa,
mutta joka syö huronin kanssa, tulee hänen ystäväkseen. Lepää rauhassa
aamuaurinkoon asti, sillä silloin puhutaan sinulle meidän viimeinen
sanamme."
"Seitsemän yötä ja yhtä monta kesäistä päivää olen paastonnut huronien
jälkiä seuratessani", vastasi Unkas levollisesti; "lenapien lapset
osaavat kulkea oikeita polkuja pysähtymättä syömään."
"Kaksi nuorta miestäni on etsimässä toveriasi", jatkoi toinen, aivan
kuin ei olisi vankinsa kerskailua kuullutkaan; "kun he ovat tulleet
takaisin, silloin sanovat viisaat miehemme sinulle 'elä' tai 'kuole'."
"Eikö huronilla ole korvia?" huudahti Unkas halveksivasti; "kaksi
kertaa on delavari teidän vankinanne ollessaan kuullut pyssyn, jonka
hän tuntee. Nuoret miehenne eivät palaa koskaan!"
Lyhyt, uhkaava äänettömyys seurasi tätä rohkeata vakuutusta. Duncan,
joka ymmärsi mohikaanin tarkoittaneen metsästäjän tuhoisaa pyssyä,
kumartui innoissaan eteenpäin nähdäkseen vaikutuksen, minkä se tekisi
voittajiin; mutta päällikkö tyytyi vain yksinkertaisesti vastaamaan:
"Jos lenapit ovat niin taitavia, niin miksi on yksi heidän urheimpia
sotureitaan täällä?"
"Hän seurasi pakenevaa pelkuria ja joutui ansaan. Viekkaan majavankin
voi vangita."
Näin vastatessaan osoitti hän sormellaan yksinäistä huronia alentumatta
kuitenkaan suomaan muuta huomiota niin arvottomalle olennolle. Lausutut
sanat ja puhujan liike tekivät voimakkaan vaikutuksen kuulijoihin.
Jokainen silmä kiersi synkkänä tämän yksinkertaisen eleen ilmaisemaan
henkilöön päin, ja matala, uhkaava murina kävi läpi joukon. Turmiota
ennustavat äänet kuuluivat ulko-ovelle asti, ja kun naiset ja lapsetkin
tungeskelivat yhteen ryhmään, ei jäänyt pienintäkään aukkoa olkapään ja
olkapään väliin, jota eivät nyt täyttäneet kiihkeästi odottavain,
uteliaiden ihmiskasvojen mustat piirteet.
Sillä välin puhelivat iäkkäämmät päälliköt keskustassa lyhyin,
katkonaisin lausein. Ei sanaakaan sanottu, joka ei olisi ilmaissut
puhujan mielipidettä sen mutkattomimmassa, pontevimmassa muodossa.
Jälleen syntyi pitkä ja syvän juhlallinen äänettömyys. Kaikki
läsnäolijat tiesivät sen vakavana ennustavan jotakin tärkeätä ja
merkitsevää tuomiota. Ulommaisimpaan kasvoriviin joutuneet nousivat
varpailleen paremmin nähdäkseen, ja syytettykin unohti hetkeksi
häpeänsä syvemmän tunteen tieltä ja kohotti masentuneet kasvonsa
luodakseen tuskaisan, hämmentyneen silmäyksen päälliköiden mustaan
ryhmään. Äänettömyyden katkaisi vihdoin tuo niin usein mainittu vanha
soturi. Hän nousi ja kulkien ohi liikkumattoman Unkasin jäi
arvokkaaseen asentoon rikollisen eteen. Samassa tunkeutui ylempänä
esitelty kuihtunut akka piirin sisään jonkinlaista hidasta, sivuttain
kiertävää tanssia kulkien, soihtua pidellen ja mumisten käsittämättömiä
sanoja, jotka olivat varmaankin olevinaan loitsulukuja. Vaikka hänen
ilmestymisensä paikalle oli suoraa häiritsemistä, ei kukaan ollut siitä
tietävinäänkään.
Akka lähestyi Unkasia ja piti palavaa kekälettä sellaisessa asennossa,
että se heitti punaisen valonsa koko hänen ruumiilleen ja paljasti
hänen kasvojensa pienimmänkin liikkeen. Mutta mohikaanin ryhti pysyi
entiseen tapaansa lujana ja ylpeänä, ja hänen silmänsä ei suinkaan
alentunut kohtaamaan hänen tutkivaa katsettansa, vaan tuijotti
hievahtamatta kaukaisuuteen, ikäänkuin se olisi voinut tunkeutua
kaikkien esteiden läpi ja nähnyt tulevat asiat. Tyytyväisenä
tarkastukseensa jätti akka hänet hiljaa suosiotaan ilmaisten ja lähti
toimittamaan samaa ahdistavaa koetta rikolliselle maanmiehelleen.
Nuori huroni oli täydessä sotamaalauksessa, ja hänen pukunsa peitti
hyvin pienen osan hänen kauniisti muodostuneesta ruumiistaan. Valo
paljasti jokaisen jäsenen ja nivelen selvästi näkyväksi, ja Duncan
käänsi kauhistuneena kasvonsa pois huomattuaan niiden vääntelehtivän
hillittömän tuskan vallassa. Akka oli aloittamaisillaan matalan,
valittavan ulvonnan tämän surullisen ja häpeällisen näyn havaitessaan,
kun päällikkö ojensi kätensä ja työnsi hänet hiljaa syrjään.
"Taipuva ruoko!" virkkoi hän puhutellen nuorta rikollista nimeltään ja
tämän omalla kielellä, "vaikka Suuri Henki onkin tehnyt sinut
miellyttäväksi silmille, olisi ollut parempi, ettet olisi syntynytkään.
Sinun kielesi on äänekäs kylässä, mutta taistelussa se on vaiti. Ei
kukaan minun nuorista miehistäni iskenyt kirvestään niin väkevästi
sotapaaluun -- ei kukaan heistä niin heikosti englantilaisiin.
Viholliset tuntevat selkäsi muodon, mutta he eivät ole koskaan nähnet
silmiesi väriä. Kolme kertaa ovat he kutsuneet sinua tulemaan, ja yhtä
usein unohdit sinä vastata. Sinun nimeäsi ei koskaan enää mainita
heimosi keskuudessa -- se on jo unohdettu."
Päällikön hitaasti lausuessa näitä sanoja ja pysähtyessä vaikuttavasti
jokaisen uuden lauseen välillä kohotti rikollinen kasvonsa
kunnioituksesta toisen arvoa ja korkeata ikää kohtaan. Häpeä, kauhu ja
ylpeys taistelivat niiden piirteissä. Hänen silmänsä, jota sisäinen
tuska veti kasaan, vilkui miehiin, joiden henkäys oli hänen maineensa,
ja viimeinen tunne pääsi hetkiseksi voitolle. Hän nousi jaloilleen,
paljasti rintansa ja katsoi lujasti sitä terävää, välkkyvää puukkoa,
jota hänen armahtamaton tuomarinsa jo piti koholla. Kun ase tunkeutui
hitaasti hänen sydämeensä, hymyilikin hän ikäänkuin iloissaan siitä,
ettei kuolema ollutkaan niin peloittava kuin hän oli odottanut, ja
kaatui sitten raskaasti suulleen jäykkänä, liikahtamattomana seisovan
Unkasin jalkojen juureen.
Akka päästi kovan, valittavan ulvonnan ja paiskasi soihdun maahan, niin
että kaikki hautautui pimeään. Koko katselijain värisevä joukko hiipi
majasta pelästyneiden haamujen tavoin, ja Duncan luuli itsensä ja
intiaanien tuomion uhriksi joutuneen yhä vielä sätkähtelevän ruumiin
jääneen sen ainoiksi asukkaiksi.