_Pulma_. Olemmeko nyt kaikki koossa?
_Pääkkö_. Nipasta nappaan.
Ja tässä meillä on hiivatin sopiva paikka harjoitella.
_Kesäyön Unelma_.
Lukija osaa paremmin kuvitella kuin me kuvailla Heywardin hämmästystä.
Hänen hiipivät intiaaninsa olivat äkkiä muuttuneet nelijalkaisiksi
eläimiksi, hänen järvensä majavalammikoksi, hänen vesiputouksensa
näiden ahkerain ja älykkäiden luontokappaleiden rakentamaksi padoksi ja
hänen epäilty vihollisensa hänen uskolliseksi ystäväkseen David
Gamutiksi, virrenveisuun opettajaksi. Tämän viimeksimainitun näkeminen
herätti hänessä niin odottamattomia toiveita sisarusten löytämisestä,
että nuori mies syöksähti hetkeäkään epäröimättä väijytyksestään ja
juoksi molempain kohtauksen päähenkilöitten luo.
Haukansilmän hilpeyttä oli vaikea asettaa. Siekailematta hän tarttui
lujalla kädellä Gamutiin ja pyöritti tuota hyvänsävyistä miesparkaa
kantapäillään, vakuuttaen kerran toisensa jälkeen, että huronit
olivat tuottanet itselleen suurta kunniaa hänen vaatetuksensa
sommittelemisella. Sitten hän kahmaisi toisen käden kouransa ja puristi
sitä niin voimakkaasti, että kyynelet nousivat rauhallisen Davidin
silmiin, ja toivotteli hänelle onnea hänen uuden asemansa johdosta.
"Te olitte juuri aloittamaisillanne ne kurkkuharrastuksenne majavain
keskuudessa, eikö niin?" puheli hän. "Nuo viisaat eläimet osaavat jo
puolittain ne temput, sillä löivätpä ne ankarasti tahtia hännällään,
kuten äsken kuulitte; ja hyväänpä aikaan ne sen tekivätkin, sillä
muutoin olisi ehkä 'Hirventappaja' laulanut ensimmäistä ääntä niiden
kuorossa. Olen minä tuntenut suurempiakin tyhmyreitä kuin vanha kokenut
majava, sellaisia, jotka ovat osanneet lukea ja kirjoittaa: mutta mitä
kirkumiseen tulee, niin ovat ne eläimet syntyneet mykiksi. Mitäpä
arvelette tällaisesta äänestä?"
David tukki herkät korvansa, ja Heywardkin, joka kyllä tiesi merkin
tarkoituksen, katsahti ilmaan linnun nähdäkseen, variksen vaakkunan
kärähtäessä hänen lähettyvillään.
"Katsokaa!" jatkoi pilaileva metsästäjä osoittaessaan seurueen muita
jäseniä, jotka merkkiä totellen lähestyivät jo heitä, "tämä on soittoa,
jolla on omat luonnolliset etunsa, se kun tuo kaksi hyvää pyssyä
vierelleni, puhumattakaan puukoista ja kirveistä. Mutta me näemme,
ettei teille ole mitään pahaa tapahtunut. Kertokaa siis nyt, miten on
käynyt neitien?"
"He ovat pakanain vankeina", vastasi David. "Ja vaikka heidän sielunsa
onkin suuressa hädässä, nauttivat he sentään mukavuutta ja turvaa
ruumiillisesti."
"Molemmatko?" kysyi hengähtämätön Heyward.
"Aivan niin. Vaikka matkamme olikin rasittava ja ravintomme niukka, on
meillä muutoin ollut vähän syytä valitukseen, ottamatta lukuun sitä
tunteitamme loukkaavaa väkivaltaa, joka on tapahtunut vietäessä meitä
vangeiksi kaukaiseen maahan."
"Taivas teitä siunatkoon noista sanoistanne!" huudahti vapiseva Munro.
"Minä saan siis lapseni takaisin, yhtä puhtaina ja enkelimäisinä kuin
heidät kadotinkin!"
"Minä en juuri usko heidän pelastumisensa olevan niin lähellä", vastasi
David epäillen; "villien johtajaan on mennyt saastainen henki, jota ei
muu kuin Kaikkivaltiaan voima voi kukistaa. Minä olen koettanut tehota
häneen nukkuessa ja valveilla, mutta eivät sävelet eivätkä sanat näytä
koskevan hänen sieluunsa."
"Missä konna nyt on?" keskeytti tiedustelija tuimasti.
"Hän metsästää tänään hirviä nuorine miehineen, ja huomenna olen
kuullut heidän menevän syvemmälle metsiin, lähelle Kanadan rajoja.
Vanhempi neiti on viety erään naapurikansan luo, jonka majat ovat tuon
mustan vuorenhuipun takana, kun taas nuorempi on jätetty huronien
vaimojen joukkoon; näiden pakanain asunnot ovat vain kahden lyhyen
peninkulman päässä täältä, pienellä ylätasangolla, missä tuli on tehnyt
kirveen tehtävän ja valmistanut paikan heidän käytettäväkseen."
"Aliceni, rakas Aliceni!" mumisi Heyward, "hän on kadottanut sisarensa
läsnäolon lohdutuksen!"
"Aivan niin. Mutta mikäli virrenveisuun tulkitsema ylistys ja kiitos
saattavat virvoittaa surevaa sielua, sikäli ei hän ole kärsinyt."
"Jaksaako hän siis nauttia sävelistä?"
"Vakavammista ja juhlallisemmista kyllä, vaikka minun kaikista
ponnistuksistani huolimatta täytyykin tunnustaa, että neito useammin
itkee kuin hymyilee. Sellaisina hetkinä vältän hurskaiden laulujen
tyrkyttämistä, mutta on ollut monia suloisia ja lohduttavia kauniin
yhteisen harrastuksen aikoja, jolloin villien korvat ovat
hämmästellen kuunnelleet meidän korotettuja ääniämme."
"Ja miksi sallitaan teidän kuljeskella ympäriinsä vartioimatta?"
David koetti saada kasvoilleen ilmeen, jonka hän tarkoitti kuvastamaan
kainoa nöyryyttä, ennen kuin hän säyseästi vastasi:
"Vähän on ylistämistä sellaisessa maan matosessa kuin minussakin! Mutta
vaikka veisuun voima olikin vähissä siinä hirvittävässä metelissä sillä
verikentällä, jonka poikki me kuljimme, on se kuitenkin jälleen alkanut
vaikuttaa jopa pakanainkin sieluihin, ja minä saan tulla ja mennä
mieleni mukaan."
Metsästäjä nauroi ja koputtaessaan merkitsevästi otsaansa hän ehkä
selitti tämän kummallisen suopeuden tyydyttävämmin, lisäten vielä:
"Intiaanit eivät tee milloinkaan pahaa heikkomielisille. Mutta miksi
ette tien ollessa avoinna silmienne edessä kulkenut omia jälkiänne
takaisin -- nehän eivät ole niin näkymättömiä kuin oravan -- ja tuoneet
sanaa Edwardiin?"
Ottaen lukuun vain oman karaistun, rautaisen luontonsa, vaati
metsästäjä epäilemättä Davidilta tekoa, jota tämä ei missään oloissa
olisi kyennyt suorittamaan. Mutta kokonaan vielä kadottamatta säyseätä
ilmettään hän tyytyi vastaamaan:
"Vaikka sieluni riemuitsisikin jälleen nähdessään kristittyjen
asuntoja, seuraisivat jalkani kuitenkin mieluummin minun huomaani
uskottuja heikkoja astioita vaikkapa jesuiittain epäjumalia palveleviin
maakuntiin asti kuin astuisivat yhdenkään askelen taapäin, niin kauan
kuin heitä ahdistavat vankeus ja murhe."
Vaikka Davidin kuvarikas kieli ei ollut niin kovin helposti
tajuttavissa, ei hänen silmiensä vilpittömästä, lujasta ilmeestä ja
hänen rehellisten kasvojensa hehkusta saattanut hevillä erehtyä. Unkas
kävi lähemmäksi ja katseli puhujaa hyväksyvästi, ja hänen isänsä
osoitti tyytyväisyyttään tavallisella pontevalla suosionhuudollaan.
Metsästäjä pudisti päätään ja puuttui puhumaan:
"Meidän Herramme tarkoitus ei suinkaan ollut, että miehen pitäisi
kohdistaa kaikki harrastuksensa kurkkuunsa ja siten lyödä laimin muiden
ja parempien lahjojen harjoittaminen! Mutta hän on nähtävästi joutunut
jonkun typerän akan käsiin, silloin kun hänen olisi pitänyt saada
kasvatuksensa sinitaivaan alla, metsän kauneuksien keskellä. Kas tässä,
ystäväni, minä kyllä ajattelin käyttää tulen virikkeiksi tätä teidän
toitotusvehjettänne, mutta kun te pidätte kapinetta niin suuressa
arvossa, niin ottakaa se ja puhaltakaa kuin parhaiten taidatte!"
Gamut tarttui äänipilliinsä niin voimakkain ilonilmauksin kuin hän
suinkin katsoi harjoittamaansa vakavaan toimeen sopivan. Useaan kertaan
koeteltuaan sen kykyä hänen omaan ääneensä verrattuna ja päästyään
tyytyväisyydekseen selville, ettei se ollut vähimmässäkään määrin
menettänyt sointuisuuttaan, osoitti hän hyvin ilmeistä halua esittää
muutamia säkeistöjä eräästä tuon usein mainitun pienen kirjan
pisimmästä vuodatuksesta.
Heyward teki kuitenkin kiireesti tyhjäksi hänen hurskaan aikomuksensa
lakkaamattomilla kysymyksillä hänen vankitoveriensa entisistä ja
nykyisistä oloista, kuulustellen nyt paljoa järjestelmällisemmin kuin
oli ollut mahdollista hänen kiihtyneille tunteilleen keskustelun
alussa. Davidin, niin ikävöivin silmin kuin hän katselikin aarrettansa,
oli pakko vastata, etenkin kun kunnianarvoisa isäkin otti osaa
kuulusteluun niin hartaana, ettei sitä sopinut vastustaa. Metsästäjä ei
myöskään ollut tekemättä joitakin asiallisia kysymyksiä sopivan
tilaisuuden tarjoutuessa. Huolimatta lukuisista keskeytyksistä, joiden
aikana erinäisiä uhkaavia ääniä pihahteli omistajalleen palautetusta
soittokoneesta, saivat takaa-ajajat tällä tavoin selvän niistä
tärkeimmistä seikoista, jotka mahdollisesti olivat heille hyödyksi
heidän suorittaessaan suurta ja yhä hankalammaksi käynyttä tehtäväänsä
-- sisarusten vapauttamista. Davidin kertomus oli mutkaton ja sisälsi
vain harvoja yksityiskohtia.
Magua oli odottanut vuorella turvallista hetkeä peräytymiseen, oli
sitten laskeutunut alas ja lähtenyt kulkemaan pitkin Horikanin
länsirantaa Kanadaa kohti. Kun taitava huroni tunsi hyvin polut ja
tiesi varmasti, ettei ollut mitään pelkoa välittömästä takaa-ajosta, ei
heidän matkansa ollut kovin kiireellinen eikä lainkaan väsyttävä.
Davidin koristelemattomasta esityksestä selvisi, että hänen läsnäoloaan
pikemmin siedettiin kuin toivottiin, vaikkei Maguakaan ollut kokonaan
tuntematta intiaanien tavallista kunnioitusta niitä kohtaan, joiden
järkeen Suuri Henki on koskettanut. Öisin oli noudatettava mitä
suurinta huolellisuutta vankeihin nähden. Heitä oli suojeltu metsän
usvien vahingolliselta vaikutukselta, mutta estetty myöskin pako.
Lähteellä oli hevoset päästetty irti, kuten olemme nähneet.
Huolimatta heidän polkunsa etäisyydestä ja pituudesta, ryhdyttiin
edellämainittuihin varokeinoihin ja toivottiin näin voitavan katkaista
kerrassaan kaikki johtolangat pakenijain piilopaikkaan. Heidän
saavuttuaan heimon leirille noudatti Magua intiaanien yleistä
varovaista tapaa, josta harvoin poikettiin, ja erotti vangit
toisistaan. Cora oli lähetetty toisen heimon luo, joka tilapäisesti
majaili läheisessä laaksossa, vaikka David tunsikin liian vähän
alkuasukkaiden tapoja ja historiaa voidakseen kertoa mitään tyydyttävää
sen nimestä tai ominaisuuksista. Hän tiesi vain, ettei heimo ollut
ottanut osaa viimeiseen retkeen William Henrikiä vastaan, että se
huronien tavoin oli Montcalmin liittolainen ja että se oli
ystävällisissä vaikka varovaisissa suhteissa siihen sotaisaan ja
villiin kansaan, jonka sattuma oli saattanut valkoisten kanssa niin
läheiseen ja epämiellyttävään kosketukseen. Mohikaanit ja metsästäjä
kuuntelivat hänen usein keskeytyvää ja epätäydellistä puhettaan
hartaina, joka ilmeisesti kasvoi sitä mukaa kuin kertomus eteni; ja
hänen yritellessään kuvata sen kansakunnan harrastuksia ja askareita,
jonka luona Coraa pidettiin vankina, kysyi metsästäjä äkkiä:
"Näittekö heidän puukkojensa muotoa? Olivatko ne englantilaisten vai
ranskalaisten kaltaisia?"
"Ajatukseni eivät suuntautuneet moisiin turhuuksiin, vaan tarkoittivat
kokonaan neitien sydänten lohduttamista."
"Aika on tuleva, jolloin ette pidä villin puukkoa niinkään
halveksittavana turhuutena", vastasi metsästäjä syvästi suuttuneena
toisen typeryydestä. "Ovatko he jo viettäneet maissikemujansa tai
voitteko sanoa jotakin heimon tunnusmerkistä eli vertauskuvasta?"
"Maissia on meillä ollut moniksi ja yltäkylläisiksi keoksi, sillä jyvät
ovat tosiaankin maidossa pehminneinä sekä suloiset suulle että
virkistävät vatsalle. Mutta mitä te tunnusmerkillä tarkoitatte, sitä
en ymmärrä; jos se on asetettava johonkin yhteyteen intiaanien
soitannollisten harrastusten kanssa, niin ei maksa vaivaa niistä puhua.
He eivät koskaan korota ääntänsä ylistykseen ja he näyttävätkin olevan
kaikkein pahimpia epäjumalapalvelijoita."
"Siinä te tuomitsette väärin intiaaneja. Mingokin palvelee vain
totista, elävää Jumalaa. On kokonaan valkoisten ilkeätä parjausta -- ja
se on minun pakko sanoa värini häpeäksi -- että muka soturi kumartelee
omien käsiensä luomia kuvia. On kyllä totta, että he pyrkivät tekemään
aselepoa tämän pahan vihollisen kanssa -- ja kukapa ei niin menettelisi
vastustajan suhteen, jota hän ei kykene voittamaan! -- mutta apua ja
armoa anovat he vain ylhäältä, Suurelta ja Hyvältä Hengeltä."
"Voipa niin olla", myönsi David. "Mutta minä olen nähnyt heidän
sotamaalauksessaan kummallisia ja kauhistavia kuvia, joiden
ihailemisessa ja palvelemisessa minä melkein haistoin hengellistä
ylpeyttä; etenkin koskee tämä erästä rumaa ja inhoittavaa olentoa."
"Oliko se käärme?" kysyi metsästäjä kiireesti.
"Eipä paljon muutakaan. Se oli kuin saastainen, ryömivä Kilpikonna."
"Hugh!" huudahtivat molemmat tarkkaavaiset mohikaanit yht'aikaa,
metsästäjän pudistaessa päätään sen näköisenä, kuin olisi hän tehnyt
tärkeän, mutta ei millään tavoin miellyttävän keksinnön. Sitten alkoi
isä puhua delavarien kielellä niin tyynesti ja arvokkaasti, että
niidenkin oli pakko heti kiinnittää huomionsa häneen, jotka eivät hänen
sanojansa ymmärtäneet. Hänen eleensä olivat ilmeikkäät ja joskus hyvin
pontevat. Kerran hän kohotti kätensä; laskeutuessaan se veti hänen
keveän viittansa poimuja sivulle ja sormi jäi hänen povelleen,
ikäänkuin hän olisi tällä asennolla halunnut tukea sanojaan. Duncan
seurasi silmillään liikettä ja huomasi, että juuri äsken mainittu eläin
oli sinivärein kauniisti, vaikka heikosti maalattu päällikön tummaan
rintaan. Kaikki, mitä hän oli kuullut delavarien suuren heimon
leppymättömästä jakautumisesta, syöksähti äkkiä hänen mieleensä, ja
niin jännittyneenä, että se kävi melkein sietämättömäksi, hän odotti
soveliasta hetkeä puhuakseen; olihan kysymyksessä hänelle niin
erinomaisen tärkeä asia. Hänen toiveensa teki kuitenkin ensimmältä
tyhjäksi metsästäjä, joka punaisista ystävistään kääntyen lausui:
"Me olemme saaneet selville seikan, joka saattaa kääntyä hyväksemme tai
pahaksemme, aina miten taivas säätää. Tämä päällikkö on delavarien
jalointa verta ja heidän kilpikonniensa ruhtinaita! Että muutamia sen
heimon jäseniä on kansan luona, josta laulumestari meille kertoo, käy
selvästi ilmi hänen sanoistaan; ja jos hän olisi pannut varovaisiin
kysymyksiin puoletkaan keuhkojensa ilmaa siitä mitä hän puhalsi
hyödyttömästi menemään muuttaessaan kurkkunsa torveksi, olisimme
saaneet tietää, kuinka monta sellaista soturia siellä oli. Kaiken
kaikkiaan on kulkemamme polku varsin vaarallinen, sillä ystävä, joka
kääntää kasvonsa meistä, kantaa usein synkempää vihaa meitä kohtaan
kuin vihollinen, joka väijyy päänahkaamme."
"Selittäkää tarkemmin", pyysi Duncan.
"Se on pitkä ja surullinen tarina, eikä minun tee kovin mieleni sitä
muistella, sillä ei käy kieltäminen, että kaiken pahan alkuna ovat
olleet valkoihoiset miehet. Ja lopputuloksena oli, että veli kohotti
kirveen veljeä vastaan ja että mingo ja delavari kulkevat samaa
polkua."
"Te luulette siis, että Cora oleskelee juuri tuon kansan jonkin ryhmän
luona?"
Metsästäjä nyökäytti päätään myöntävästi, vaikka hän näyttikin
välttävän enempää keskustelua aineesta, joka tuntui häntä vaivaavan.
Malttamaton Duncan teki nyt erinäisiä kiireellisiä ja epätoivoisia
ehdotuksia sisarusten vapauttamiseksi, ja Munrokin näytti karistavan
päältään turtuneen välinpitämättömyytensä kuunnellakseen nuoren miehen
hurjia suunnitelmia myötätuntoisena ja ihastuneena, josta hänen
harmaiden hapsiensa ja kunnioitettavan ikänsä olisi luullut häntä
estävän. Mutta annettuaan rakastajan kiihkon hiukan asettua, osasi
metsästäjä vakuuttaa hänet siitä, kuinka järjetöntä heidän oli ryhtyä
äkkipikaisiin tekoihin asiassa, joka vaati heidän tyynimmän harkintansa
ja äärimmäisimmän sitkeytensä.
"Parasta ehkä on", jatkoi hän, "että tämä mies menee kylään kuten
tavallista ja viipyy majoissa antaakseen neideille tietoa meidän
tulostamme, siksi kunnes me kutsumme hänet, jollakin merkillä tänne
metsään neuvottelemaan. Te kai kykenette erottamaan variksen vaakunan
yöleilakan hyrinästä, ystäväni?"
"Se on miellyttävä lintu", vastasi David, "ja sen laulu on vienoa ja
surullista, vaikka tahti joskus onkin liian kiirehtivä ja epätasainen."
"Hän puhuu yökehrääjästä", virkkoi metsästäjä; "no hyvä, koska kerran
pidätte sen äänestä, niin olkoon se merkkimme. Muistakaa siis, että kun
kuulette yökehrääjän hyrinää kolme kertaa peräkkäin, on teidän
lähestyttävä pensaikkoa, missä lintu muka..."
"Seis", keskeytti Heyward, "minä lähden hänen mukaansa."
"Te!" huudahti hämmästynyt Haukansilmä; "oletteko kyllästynyt näkemään
auringon nousevan ja laskevan?"
"David on elävä esimerkki siitä, että huronit osaavat olla
sääliväisiä."
"Niinpä kyllä, mutta David käyttelee kurkkuaan niin, ettei kukaan
täysijärkinen ihminen voisi sillä tavalla lahjojaan turmella."
"Minäkin osaan näytellä hullua, ilveilijää, sankaria, lyhyesti: mitä
tahansa, auttaakseni häntä, jota rakastan. Älkää enää tuhlatko
vastaväitteitänne: päätökseni on järkähtämätön."
Haukansilmä katseli hetkisen nuorta miestä sanattoman hämmästyksen
vallassa. Mutta Duncan, joka toisen taitoon ja ansioihin nähden oli
tähän asti melkein tinkimättä seurannut hänen ohjaustaan, esiintyi nyt
käskijänä tavalla, jota ei ollut helppo vastustaa. Hän heilautti
kättään torjuakseen kaikki varoittelut ja jatkoi sitten säyseämmin:
"Onhan teillä keinoja saada minut valepukuun; muuttakaa minut,
maalatkaa minut, jos haluatte, lyhyesti: tehkää minut miksi tahdotte --
vaikka ilvehtijäksi!"
"Ei ole minunlaiseni miehen asiana sanoa, että kun joku kerran on
saanut muotonsa niin mahtavasta kädestä kuin Kaitselmuksen, niin ei
hänen enää tarvitse sitä muutella", murisi tyytymätön metsästäjä. "Kun
te lähetätte partiojoukkonne sotaan, niin on teistä järkevää ainakin
sopia joistakin merkeistä ja leiripaikoista, jotta teidän puolellanne
taistelevat tietäisivät, milloin ja mistä he voivat toivoa ystävän
tapaavansa."
"Kuulkaa", keskeytti Duncan, "te olette kuullut tältä vankien
uskolliselta seuralaiselta, että intiaanit ovat kahta heimoa,
elleivät kokonaan kahta eri kansakuntaa. Toisen luona, jota te
luulette delavarien haaraksi, oleskelee se neiti, jota te sanotte
'Tummatukaksi'; toinen ja nuorempi sisaruksista on taas varmasti meidän
ilmeisten vihollistemme huronien käsissä. Nuoruuteni ja arvoni vaativat
minua nyt yrittämään jotakin näiden viimeksimainittujen keskuudessa.
Sillä aikaa kuin te siis toimitte ystävienne kanssa toisen sisaren
vapauttamiseksi, pelastan minä toisen tai kuolen."
Nuoren sotilaan kiihtynyt innostus hehkui hänen silmistään ja koko
hänen olemuksensa huokui sen kohottavaa voimaa. Haukansilmä, vaikka hän
tunsikin liian hyvin intiaanien oveluuden ollakseen huomaamatta
yrityksen vaarallisuutta, ei kuitenkaan tiennyt, miten järkähdyttää
tätä äkillistä päätöstä.
Ehkäpä oli ehdotuksessa jotakin, joka vastasi hänen omaa karaistua
luonnettaan ja häneen kokemuksen ohella kasvanutta salaista
uhkarohkeiden seikkailujen janoa, niin että lopulta vaarat ja
hurjat yritykset olivat johonkin määrin käyneet hänen elämänsä
välttämättömiksi virkistäjiksi. Vastustamatta enää Duncanin
suunnitelmaa hän äkkiä tuli toisiin ajatuksiin ja ryhtyi itse sen
suorittamista avustamaan.
"Olkoon menneeksi", hän virkkoi hyväntahtoisesti hymyillen;
"vesipaikalle pyrkivää kaurista tulee kiiruhtaa vastaan, eikä sitä
seurata. Chingachgookilla on yhtä useata eri väriä kuin silläkin
tykistöupseerin rouvalla, joka muuttaa luonnon paperinpalasille, tekee
vuoret aivan kuin homehtuneiksi heinäru'oiksi ja laskee sinisen taivaan
käden ulottuville. Päällikkö osaa niitä myöskin käyttää. Istukaahan
tuohon hirrelle, ja henkeni pantiksi, että hän tekee teistä pian sangen
luonnollisen ilvehtijän täydelliseksi tyytyväisyydeksenne."
Duncan totteli, ja mohikaani, joka oli tarkkaavaisena kuunnellut
keskustelua, kävi ripeästi työhön. Koska hänellä oli pitkällinen
tottumus rotunsa kaikissa kätevämmissä taidoissa, piirsi hän taitavasti
ja kerkeästi maalattavaansa ne mielikuvitukselliset viivat, joita
alkuasukkaat tavallisesti pitävät rauhallisen ja hilpeän luonnonlaadun
tunnusmerkkeinä. Huolellisesti vältettiin jokaista kuviota, jota olisi
voitu selittää salaiseen sodanhaluun viittaavaksi, kun taas toiselta
puolen erikoisesti tehostettiin ystävyyttä osoittavia piirteitä.
Lyhyesti: Chingachgook uhrasi kokonaan soturin näön hulluttelijan
naamioitukselle. Sellaiset ilmiöt eivät olleet outoja intiaanien
keskuudessa; ja kun Duncan oli jo pukunsa puolesta riittävässä määrin
alkuperäisestään muutettu, saattoi tosiaankin hyvällä syyllä uskoa
hänen ranskankielen taitonsa avulla käyvän ticonderogalaisesta
ilveilijästä, joka kierteli ystävällisten liittolaisheimojen luona.
Kun hänen maalauksensa arveltiin riittävän, antoi metsästäjä
hänelle monta hyvää neuvoa, sopi hänen kanssaan merkkihuudoista
ja määräsi paikan, missä heidän piti tavata, jos sattuisivat
onnistumaan yrityksissään. Munron ja hänen nuoren ystävänsä
hyvästely oli surullisempi, vaikka edellinen alistuikin eroon niin
välinpitämättömästi, ettei hänen lämmin ja vilpitön luonteensa olisi
moista koskaan sallinut hänen ollessaan terveemmässä mielentilassa.
Metsästäjä vei Heywardin syrjään ja ilmoitti hänelle aikovansa
toimittaa vanhuksen johonkin turvalliseen leiripaikkaan Chingachgookin
huomaan, kun taas hän ja Unkas tulisivat jatkamaan etsiskelyjään sen
kansan parissa, jota heillä oli syytä luulla delavareiksi.
Uudistettuaan sitten neuvonsa ja varoituksensa hän jatkoi niin
juhlallisesti ja sydämellisesti, että Duncan tuli hyvin liikutetuksi.
"Ja nyt Jumala teitä siunatkoon! Te olette osoittanut rohkeutta, josta
minä pidän, sillä se on nuoruuden ja eritotenkin lämpimän veren ja
ylvään sydämen lahja. Mutta uskokaa miehen varoitusta, joka kyllä
tietää kaiken todeksi, mitä hän sanoo. Te tulette tarvitsemaan
pontevinta miehuuttanne ja terävämpää älyä, kuin on kirjoista
kasattavissa, ennenkuin voitatte mingon oveluudessa tai rohkeudessa.
Jumala teitä siunatkoon! Jos huronit ryöstävät päänahkanne, luottakaa
silloin miehen lupaukseen, jolla on kaksi uljasta soturia apunaan: he
saavat maksaa voittonsa niin monella hengellä kuin on hiusta päässänne.
Minä toistan, nuori herra, siunatkoon Kaitselmus yritystänne, joka
tapahtuu kokonaan hyvässä tarkoituksessa, ja muistakaa, että niiden
konnien viekkauden tyhjäksi tekemiseksi on luvallista käyttää keinoja,
jotka eivät muutoin niin kovin sopisikaan valkoisen miehen
luonteeseen."
Duncan pudisti lämpimästi kunnianarvoisan, vaatimattoman liittolaisensa
kättä, jätti iäkkään ystävänsä hänen hoitoonsa ja kiiteltyään tätä
hyvistä toivotuksista pyysi Davidia lähtemään matkaan. Haukansilmä
katseli kauan rohkean ja seikkailunhaluisen nuorukaisen jälkeen
peittelemättömän ihailevasti, pudisti sitten epäillen päätään, kääntyi
ympäri ja johti oman seurue-osastonsa metsän kätköön.
Duncanin ja Davidin kulkema tie kävi suoraan poikki majavain aukeaman
ja pitkin niiden altaan reunaa.
Kun Duncan huomasi jääneensä yksin miehen kanssa, jonka äly ei ollut
terävimpiä ja josta saattoi olla perin vähän apua uhkaavissa
tilanteissa, alkoi hän tuntea sen tehtävän vaikeudet, mihin
oli ryhtynyt. Hämärä lisäsi kolkon, villin, kauas hänen joka
puolelleen levenevän salon synkkyyttä, ja niiden pienten majojen
hiljaisuudessakin, joiden hän tiesi olevan niin runsaasti asuttuja, oli
ikäänkuin jotakin peloittavaa. Kun hän katseli niiden älykkäiden
haltiain ihmeellisiä rakennuksia ja kummallisia varokeinoja, iski
häneen ajatus, että yksinpä tämän avaran erämaan elukoillakin oli
melkein hänen omaan järkeensä verrattava vaisto, eikä hän voinut olla
levottomana muistelematta sitä epätasaista taistelua, mihin oli niin
päätä pahkaa heittäytynyt. Sitten hänen eteensä nousi Alicen hehkuva
kuva, hänen hätänsä, hänen nykyinen vaaransa, ja heti oli hänen
asemansa uhkarohkeus unohtunut. Rohkaisten Davidia hän riensi eteenpäin
nuoruuden ja toimintahalun kepein, voimakkain askelin.
Tehtyään melkein puoliympyrän kiertääkseen altaan he poikkesivat
virrasta syrjään ja alkoivat nousta loivan ylänteen huipulle laaksossa,
missä he kulkivat. Puolen tunnin kuluttua he saapuivat erään toisen
metsänaukeaman reunaan, joka kaikista merkeistä päättäen oli myöskin
majavain aikaansaama ja jonka nuo älykkäät eläimet olivat jostakin
pakottavasta syystä hylänneet, siirtyäkseen siihen suotuisampaan
paikkaan, missä nyt oleskelivat. Sangen luonnollinen tunne sai Duncanin
hetkiseksi epäröimään, ennenkuin urkeni pensaiden peittämän polun
suojasta; oli kuin olisi hän pysähtynyt kokoomaan voimiaan ryhtyäkseen
uhkarohkeaan yrityksensä, jossa hän salaisesti tajusi niitä tarvittavan
viimeistä hiventä myöten. Hän käytti levähdystä tutkiakseen paikkaa
niin paljon kuin hänen lyhyet ja kiireiset silmäyksensä sallivat.
Metsänaukeamaa vastapäätä ja lähellä kohtaa, missä puro syöksyi
muutamien kallioiden yli vielä korkeammalta tasanteelta, näkyi noin
viisi-, kuusikymmentä majaa, jotka oli hät'hätää kyhätty hirsistä,
risuista ja mullasta sekaisin. Niiden sijoituksessa ei vallinnut
vähintäkään järjestystä ja niitä rakennettaessa tuntui hyvin vähän
huolehditun siisteydestä tai kauneudesta. Ne olivat tosiaankin näissä
kahdessa suhteessa niin paljon Duncanin äskettäin näkemän kylän
asuntoja huonompia, että hän alkoi odottaa uutta, eikä suinkaan
ensimmäistä pienempää yllätystä. Tämä odotus ei pettänytkään
vähimmässäkään määrässä, kun hän illan hämärässä valossa näki kahden-,
kolmenkymmenen olennon vuorotellen kohoavan majojen edustalla kasvavan
korkean, paksun ruohon peitosta ja sitten taas häipyvän silmistä kuin
olisivat ne maahan vajonneet. Näistä äkillisistä, epäselvistä
vilahduksista päättäen tuntuivat nämä merkilliset ilmiöt pikemminkin
olevan mustia, huiskahtelevia haamuja tai muita yliluonnollisia
olentoja kuin tavallisista, jokapäiväisistä aineista, lihasta ja
verestä, rakennettuja ihmisiä. Joku laiha, alaston olento näkyi lyhyen
hetken huitovan käsiään hurjasti ilmassa, ja sitten oli sen täyttämä
paikka tyhjä, kunnes se jälleen yht'äkkiä ilmestyi uuteen, kaukaisempaan
paikkaan tai kunnes sitä seurasi toinen, yhtä salaperäisesti elehtivä
kummitus. Huomattuaan toverinsa viivyttelevän seurasi David hänen
katseensa suuntaa ja ikäänkuin kutsui Heywardin tajuihinsa lausumalla:
"Täällä on paljon hedelmällistä maata viljelemättömänä, ja minä saatan
sanoa, saastuttamatta itseäni oman kiitokseni synnillisellä
hapatuksella, että minun lyhyen oleskeluni aikana näissä pakanain
asunnoissa on moni hyvä siemen tullut sirotetuksi tien oheen."
"Nämä heimot rakastavat enemmän metsästystä kuin todellisen työn
taitoja", vastasi hajamielinen Duncan, joka yhä tarkasteli ihmettelynsä
esineitä.
"On pikemmin iloksi kuin työksi sielulle korottaa äänensä ylistykseen,
mutta surullisella tavalla käyttävät nämä pojat väärin lahjojansa. Olen
harvoin tavannut heidän ikätovereitaan, joille luonto olisi niin
tuhlaten jakanut kykyjä virrenveisaamiseen, mutta totisesti, totisesti,
kukaan ei lyö niitä enemmän laimin. Kolme yötä olen nyt ollut täällä ja
kolme kertaa olen kerännyt ne rasavillit harjoittelemaan pyhiä lauluja,
mutta joka kerta ovat he vastanneet ponnistuksiini sellaisella
kirkunalla ja ulvonnalla, että sieluni on jähmettynyt kauhusta!"
"Kenestä te puhutte?"
"Noista lapsista tuolla, jotka tuhlaavat kalliin nuoruutensa ajan
moisissa turhanpäiväisissä kujeissa. Kurituksen terveellistä nuhdetta
ei paljon tunneta tämän omaan onneensa heitetyn kansan keskuudessa.
Maassa, missä koivuja on niin runsaasti, ei nähdä koskaan vitsaa, eikä
niin muodoin olekaan mikään ihme, että Kaitselmuksen siunatuimmat
lahjat hukataan tuollaiseen rääyntään."
David sulki korvansa, kun siinä samassa lapsilauman kimeä ulvonta
kajahti läpi metsän, ja Duncan, jonka huuli vetäytyi halveksivaan
hymyyn, ikäänkuin hän olisi tahtonut pilkata omaa taikauskoisuuttaan,
virkkoi lujasti:
"Jatkakaamme matkaa."
Ottamatta pois suojia korvistaan totteli laulumestari käskyä, ja niin
he kulkivat yhdessä kohti asuntoja, joita David väliin tapasi sanoa
"filistealaisten majoiksi".