Jos tapaatte täällä miehen,
saakoon hän kirpun kuoleman.
_Windsorin Iloiset Rouvat_.
Seurue oli laskenut maihin seudun rajalla, joka vielä tänä päivänäkin
on Pohjois-Amerikan valtioiden asukkaille tuntemattomampi kuin Arabian
erämaat tai Tartarian arot. Tarkoitamme sitä hedelmätöntä ja karua
aluetta, joka erottaa Champlain-järveen laskevat vedet Hudsonin,
Mohokin ja St. Lawrencen reiteistä. Sitten meidän kertomuksemme aikojen
on maan toimelias henki ympäröinyt sen kokonaisella rikkaiden ja
kukoistavien uudisasutusten vyöllä, mutta vain metsästäjä tai
alkuasukas tunkeutuu nytkin vielä sen synkimpiin lymypaikkoihin.
Kun Haukansilmä ja mohikaanit olivat kuitenkin usein kulkeneet tämän
avaran salomaan vuorten ja laakojen poikki, eivät he epäröineet
hetkeäkään sukeltaa sen syvyyksiin pelottomina kuin miehet, jotka
olivat tottuneet sen vastuksiin ja vaivoihin. Monta tuntia jatkoviat
matkaajat hankalaa kulkuaan oppaanaan tähti tai tiennäyttäjänään virta,
kunnes metsästäjä kehoitti pysähtymään ja kunnes hän ja intiaanit vähän
aikaa neuvoteltuaan sytyttivät nuotion ja ryhtyivät tavallisiin
valmisteluihin viettääkseen lopun yön sillä paikalla.
Seuraten kokeneempien toveriensa esimerkkiä ja pyrkien saavuttamaan
heidän luottamuksensa nukahtivat Munro ja Duncan pelkäämättä, mutta
tuskin kovin levollisina. Kaste oli haihtumassa ja aurinko oli
hajoittanut sumun ja loi voimakasta, kirkasta valoa metsään matkaajain
suoriessa jälleen retkelleen.
Kun oli kuljettu muutamia peninkulmia, muuttui etumaisena astuvan
Haukansilmän eteneminen hitaammaksi ja valppaammaksi. Usein hän
pysähtyi tutkimaan puita, eikä hän milloinkaan kulkenut puron poikki
huolellisesti tarkastamatta sen vesimäärää, nopeutta ja väriä.
Luottamatta omaan taitoonsa kysyi hän usein ja vakavana Chingachgookin
mieltä. Erään tällaisen neuvottelun aikana huomasi Heyward Unkasin
seisovan kärsivällisenä ja äänettömänä, vaikkakin hänen nähdäkseen
erikoisen osaaottavana kuuntelijana. Hänen teki kovin mielensä
puhutella nuorta päällikköä ja kysyä hänen ajatustaan matkasta, mutta
alkuasukkaan tyyni ja arvokas käytös pakotti hänet uskomaan, että tuo
toinen oli kuten hänkin kokonaan riippuvainen seurueen vanhimpain
jäsenten terävänäköisyydestä ja älystä. Vihdoin alkoi metsästäjä puhua
englantia ja selittää heidän pulmallista asemaansa.
"Kun minä havaitsin huronien kotipolkujen juoksevan pohjoiseen päin, ei
tarvittu monenkaan pitkän vuoden kokemusta saadakseen selville heidän
mieluummin kulkevan laaksoja ja pitävän Hudsonin ja Horikanin vesien
välistä suuntaa siksi, kunnes olisivat kohdanneet Kanadan jokien latvat
ja laskeneet niitä pitkin ranskalaisten maan sydämeen. Mutta me
olemmekin nyt tässä, vähän matkan päässä Skaroonista, Hudsonin
suurimmasta lisäjoesta, emmekä ole tavanneet vielä merkkiäkään
jäljistä! Ihmisluonto on heikko, ja mahdollista on, ettemme ole osuneet
oikealle polulle."
"Taivas varjelkoon meitä sellaisesta erehdyksestä!" huudahti Duncan.
"Palatkaamme samaa tietä ja tutkikaamme maata tarkemmin kulkiessamme.
Eikö Unkasilla ole mitään neuvoa tähän pulmaan?"
Nuori mohikaani katsahti isäänsä, mutta pysyi vaiti yhtä rauhallisena
ja vaatimattoman näköisenä. Chingachgook huomasi silmäyksen ja kehoitti
häntä kädellään viitaten puhumaan. Heti kun lupa oli saatu, muuttuivat
Unkasin kasvot vakavasta sulkeutuneisuudestaan älykkäiksi ja iloisiksi.
Loikaten eteenpäin kuin hirvi hän juoksi erästä loivaa rinnettä ylös
muutaman sylen päähän muista ja pysähtyi voitonriemuisena kohdalle,
missä tuore multa näytti olevan aivan äskettäin käännettyä, ikäänkuin
olisi siitä jokin raskas eläin kulkenut. Kaikkien silmät seurasivat
tätä odottamatonta liikettä ja lukivat sen menestyksen siitä voimakkaan
tyytyväisyyden ilmeestä, joka nyt levisi nuorukaisen kasvoille.
"Tässä ovat jäljet!" huudahti metsästäjä tultuaan paikalle. "Pojalla on
tarkka näkö ja terävä äly ikäisekseen."
"Kummallista, kuinka hän saattoi pitää tietonsa niin kauan omina
hyvinään", mutisi Duncan hänen vieressään.
"Kummallisempaa olisi ollut, jos hän olisi puhunut, ilman että häntä
olisi siihen kehoitettu. Ei, ei. Valkoinen nuorukainen, joka kerää
oppinsa kirjoista ja joka voi mitata sitä sivumäärien mukaan, saattaa
kyllä luulla voittavansa tiedossa isänsä niinkuin hän mahdollisesti
voittaa hänet juoksussa, mutta missä kokemus on kasvattajana, saa
kirjaviisas oppia ymmärtämään vuosien arvon ja kunnioittamaan niitä sen
mukaan."
"Katsokaa!" virkkoi Unkas osoittaen etelästä pohjoiseen juoksevia
selviä leveän polun merkkejä molemmilta puoliltaan. "Tummatukka on
mennyt pakkasta kohti."
"Ei juossut koira milloinkaan kauniimmin vainuten", vastasi metsästäjä,
joka heti riensi osoitetulle tielle. "Meitä seuraa onni, suurenmoinen
onni, ja me saamme nyt kulkea nenät pystyssä. Niin, tässähän ovat ne
molemmat huojuvat hevosetkin: huroni matkustaa kuin mikäkin kenraali.
Sitä lurjusta on kohdannut taivaan tuomio ja hän on menettänyt
järkensä! Katso tarkoin pyörien jälkiä, päällikkö", jatkoi hän
vilkaisten taakseen ja nauraen uudelleen elpyneen tyytyväisenä, "sillä
pian saamme nähdä sen narrin ajavan vaunuissa, vaikka hänen tietään
nuuskii kolme terävintä silmäparia koko rajamaassa."
Metsästäjän hyvä tuuli ja takaa-ajon hämmästyttävä menestys, vaikka
vasta oli kuljettu kaaressa noin neljänkymmenen peninkulman matka,
eivät voineet olla puhaltamatta hiukan toivoa koko seurueeseen. He
astuivat nopeasti eteenpäin ja melkein yhtä varmasti kuin olisivat
kulkeneet leveällä maantiellä. Missä kallio tai puro tai tavallista
kovempi maankaistale katkaisi heidän seuraamansa johtonuoran, keksi
metsästäjän tarkka silmä sen jatkon kauempaakin, niin että harvoin
syntyi hetkisenkään viivykkiä. Heidän kulkuaan helpotti paljon varma
tieto siitä, että Magua oli pitänyt välttämättömänä matkata laaksoja
pitkin, seikka, joka määräsi pysyvästi heidän tiensä yleisen suunnan.
Tosin ei huroni ollut kokonaan lyönyt laimin niitä temppuja, joihin
alkuasukkaat aina turvautuvat peräytyessään vihollisen tieltä. Vääriä
jälkiä ja äkkikäänteitä esiintyi usein, missä vain virta tai maan laatu
tekivät ne mahdollisiksi, mutta hänen takaa-ajajansa menivät harvoin
ansaan, eivätkä ainakaan koskaan olleet huomaamatta erehdystään ennen
kuin olivat hukanneet aikaa tai matkaa valejälkiä seuratessaan.
Iltapäivällä he kulkivat Skaroonin poikki ja seurasivat sitten alenevan
auringon suuntaa. Laskeuduttuaan eräältä kummulta matalaan laaksoon,
jonka läpi vuolas virta kohisi, tulivat he äkkiä paikalle, mihin Ketun
joukkue oli pysähtynyt. Sammuneita kekäleitä näkyi lähteen ympärillä,
metsäkauriin jätteitä oli viskottu sinne, tänne ja puut osoittivat
selvästi hevosten niitä riipineen. Vähän matkan päästä keksi Heyward
sen pienen lehväkatoksen, jonka suojassa hänen oli pakko otaksua Coran
ja Alicen levänneen ja jota hän katseli hellästi liikuttuneena. Mutta
vaikka maa oli poljettu ja vaikka ihmisten ja hevosten jalkojen
merkkejä niin selvästi näkyi pitkin kenttää, tuntuivat jatkuvat jäljet
äkkiä kadonneen.
Oli helppo seurata narraganset-ratsujen kulkua, mutta ne näyttivät vain
harhailleen ympäriinsä ilman ohjaajaa tai ilman muuta tarkoitusta kuin
ruokansa etsimistä. Vihdoin tapasi Unkas, joka isänsä kanssa oli
ottanut huolekseen hevosten jälkien nuuskimisen, merkin, joka osoitti
niiden aivan äskettäin olleen sillä paikalla. Ennenkuin lähti
seuraamaan tätä uutta johtolankaa, ilmoitti hän menestyksestään
tovereilleen, ja näiden vielä pohtiessa tapausta ilmestyi nuorukainen
uudelleen näkyviin taluttaen suitsista molempia tammoja, joiden satulat
olivat rikki ja vaipat tahrautuneet, ikäänkuin olisivat ne saaneet
useita päiviä juoksennella omin päinsä.
"Mitä tämä merkitsee?" virkkoi Duncan kalveten ja vilkuen ympärilleen
aivan kuin hän olisi pelännyt pensaiden ja lehtien yht'äkkiä
paljastavan jonkin hirvittävän salaisuuden.
"Se merkitsee, että vaelluksemme on saanut pikaisen lopun ja että
olemme vihollismaassa", vastasi metsästäjä. "Jos sitä konnaa olisi
ahdistettu, eivätkä naiset vailla hevosia olisi kyenneet seuraamaan
hänen joukkonsa mukana, olisi hän ehkä nylkenyt heidän päänahkansa;
mutta kun nyt ei ainoatakaan vihollista ollut hänen kintereillään,
vieläpä oli hänellä käytettävinään tuollaiset kestävät hevoset, ei hän
ole taittanut hiuskarvaakaan heidän päästään. Minä arvaan ajatuksenne,
ja häpeäksi on värillemme, että teillä on syytä sellaisiin ajatuksiin;
mutta ken luulee edes mingonkaan voivan pidellä pahoin naista muutoin
kuin iskemällä hänet hengiltä, hän ei lainkaan tunne intiaaniluonnetta
eikä metsän lakeja. Ei, ei; olen kuullut ranskalaisten intiaanien
tulleen näille kukkuloille metsästämään hirviä, ja pian me kai
saammekin vainua heidän leiristään. Ja miksi eivät olisi tulleet? Tyn
aamu- ja iltalaukausten jyminä kuuluu joka päivä näille vuorille, sillä
ranskalaiset käyvät parhaillaan uutta rajaa kuninkaan maakuntien ja
Kanadan välille. Mutta pääasia on, että hevoset ovat tässä ja huronit
hävinneet; hakekaamme siis tie, jota he ovat lähteneet."
Haukansilmä ja mohikaanit ryhtyivät nyt tehtäväänsä kaikella innolla.
Muutamien satojen jalkojen kehä määrättiin, ja kukin sai osalleen oman
leikkaleensa. Tutkimus ei kuitenkaan johtanut mihinkään löytöihin.
Jälkiä oli runsaasti, mutta ne kaikki näyttivät olevan miesten
painamia, jotka olivat käyskennelleet lähistöllä, aikomattakaan poistua
kauemmaksi. Metsästäjä ja hänen toverinsa kiersivät uudelleen
levähdyspaikan, kunkin hitaasti seuratessa toista, mutta he päätyivät
jälleen keskipisteeseensä aivan yhtä ymmällä kuin alkaessaankin.
"Tuollainen viekkaus ei ole tarkoituksetta tapahtunut", virkkoi
Haukansilmä nähdessään apulaistensa pettyneen ilmeen. "Meidän täytyy
päästä sen perille, päällikkö, ja aloittaa uudelleen lähteeltä ja
tutkia maa tuuma tuumalta. Huroni ei ole koskaan saava kerskua
heimolleen, että hänellä on sellainen jalka, joka ei jätä jälkeä."
Näyttäen itse hyvää esimerkkiä jatkoi metsästäjä tarkastustaan uudella
innolla. Ei lehteäkään jätetty kääntämättä. Oksat siirreltiin
sijoiltaan ja kivet nostettiin kuopistaan, sillä ovelain intiaanien
tiedettiin usein käyttävän tällaisia välikappaleita puikahtaakseen
pakoon ja tuhlaavan siihen työhön tavatonta kärsivällisyyttä ja
ahkeruutta, peittääkseen jokaisen askelensa. Mutta mitään ei keksitty.
Vihdoin Unkas, joka toimeliaisuudessaan oli saanut työosansa nopeimmin
suoritetuksi, kasasi multaa lähteestä juoksevaan pieneen, sameaan ojaan
ja johti sen kulkemaan toista tietä. Heti kun sen kapea uoma sulun
alapuolella oli kuivunut, kumartui hän tarkastamaan sitä terävin,
uteliain silmin. Voitonriemuinen huuto ilmaisi siinä samassa nuoren
soturin onnistuneen kokeessaan. Koko seurue kerääntyi paikalle, ja
Unkas osoitti kosteaan liejuun painunutta selvää intiaanikengän jälkeä.
"Tuosta pojasta tulee vielä kansansa kunnia ja pistävä oka huronien
kupeisiin", huudahti Haukansilmä katsellen jälkeä yhtä ihastuneena kuin
luonnontutkija mammutin hammasta tai mastodontin kylkiluuta. Mutta tämä
ei ole kuitenkaan intiaanin jälki! Paino lepää liiaksi kantapäällä, ja
varpaat ovat harallaan aivan kuin olisi joku ranskalainen tanssimestari
ollut täällä opettamassa heimoa kiepsahtelemaan kyyhkysensiivin!
Käyhän, Unkas, ottamassa mitta laulumestarin jalasta. Löydät siitä
sangen kauniin jäljen juuri tuota kalliota vastapäätä kummun
kalteelta."
Nuorukaisen lähdettyä toimittamaan tätä tehtävää tutkivat metsästäjä ja
Chingachgook huolellisesti jälkiä. Mitat sopivat, ja edellinen selitti
epäröimättä, että jälki oli Davidin, jonka oli vielä kerran täytynyt
vaihtaa pieksunsa intiaanikenkiin.
"Nyt osaan kertoa teille koko historian yhtä varmasti kuin jos olisin
nähnyt Ovelan Ketun temput", jatkoi hän. "Koska laulumestari on mies,
jonka lahjat ovat enimmäkseen kurkussa ja koivissa, pantiin hänet
käymään edellä ja muut astuivat hänen jälkiinsä ja koettivat olla
särkemättä niiden muotoa."
"Mutta", huudahti Duncan, "minä en näe..."
"Neitien jälkiä", keskeytti metsästäjä. "Se lurjus on keksinyt jonkin
keinon kantaakseen heidät niin kauas, että hänen luulonsa mukaan kaikki
mahdolliset takaa-ajajat joutuvat harhateille. Panenpa henkeni
takuuseen, että me tapaamme heidän somat pienet jalkansa, ennenkuin
olemme montakaan syltä kulkeneet."
Koko joukkue lähti nyt seuraamaan puron rantaa, pitäen huolellisesti
silmällä säännöllisiä jälkiä. Vesi juoksi pian oikeaan uomaansa
jälleen, mutta tarkastellen maata molemmin puolin jatkoivat metsän
pojat matkaansa, sillä tiesiväthän he jälkien olevan veden alla. Näin
olivat he kulkeneet yli puoli peninkulmaa, kunnes puro solisi pitkin
erään laajan, alastoman kallion kuvetta. Tähän he pysähtyivät
tutkimaan, olivatko huronit mahdollisesti siinä astuneet vedestä.
Onni oli, että he niin tekivät, sillä valpas, ketterä Unkas löysi pian
jalanjäljen eräästä sammalmättäästä, johon joku intiaani näytti
varomattomasti polkaisseen. Seuraten tämän keksinnön viittaamaa suuntaa
työntyi hän läheiseen viidakkoon ja tapasi koko matkueen jäljet yhtä
tuoreina ja selvinä kuin ennen heidän saapumistaan lähteelle. Uusi
huuto ilmoitti nuorukaisen menestyksen hänen kumppaneilleen ja lopetti
siihen heidän etsintänsä.
"Niinpä niin, kylläpä on juoni sommiteltu oikealla intiaanioveluudella,
ja se olisi varmasti lyönyt valkoiset silmät sokeudella", virkkoi
metsästäjä seurueen kokoonnuttua paikalle.
"Lähdemmekö heti matkaan?" kysyi Heyward.
"Malttia, malttia: me tunnemme tiemme, mutta on sentään hyvä ajatella
ensin asiat loppuun. Tämä on sitä minun kouluani tämä, majuri; ja jos
ollaan laiskoja ja tarkkaamattomia kirjan ääressä, ei suuriakaan opita
Kaitselmuksen käsialoista. Kaikki on selvää, paitsi yksi asia; millä
tavalla sen konnan onnistui kuljettaa naiset pitkin tuota sokeaa
jälkeä? Huronikin olisi ollut liian ylpeä salliakseen heidän hentojen
jalkojensa koskea veteen."
"Eiköhän tämä auttaisi ongelman ratkaisemisessa?" virkkoi Heyward
osoittaen jonkinlaisia purilaita, jotka nyt oli rikottuina ja
hyödyttöminä heitetty tien oheen.
"Kaikki on selvillä!" huusi ihastunut Haukansilmä. "Jos roistoilta on
mennyt minuutti, niin on niiltä mennyt tuntikin heidän koettaessaan
hukuttaa jälkensä jollakin valheellisella tavalla! Hyvä, hyvä. Tiedänpä
minä heidän tuhlanneen kokonaisen päivänkin samanlaisiin temppuihin ja
yhtä huonolla menestyksellä. Tässä meillä on kolme paria intiaanikenkiä
ja kaksi paria pikkujalkoja. On hämmästyttävää, että kuolevaiset
olennot voivatkin kävellä noin hennoin raajoin; Annahan tänne
pukinnahkahihna, Unkas, niin minä mittaan tämän jalan pituuden. Se ei
ole lapsen jalkaa pitempi, ja kuitenkin ovat neidit kookkaita ja
sulomuotoisia. Kaitselmus on puolueellinen jaellessaan lahjojaan omissa
viisaissa tarkoituksissaan, se täytyy parhaankin ja tyytyväisimmän
meistä myöntää."
"Tytärteni heikot jalat eivät kestä kaikkia näitä vaivoja", lausui
Munro, katsellen lastensa kepeitä jälkiä isällisellä hellyydellä.
"Tapaamme pian heidän menehtyneet ruumiinsa tästä erämaasta."
"Siihen pelkoon on hyvin vähän syytä", vastasi metsästäjä vitkaan
päätänsä pudistaen. "Tämä on tanakka ja suora, vaikka kepeä askel, eikä
ylenmäärin pitkäkään. Katsokaa, kantapää on tuskin koskenut maahan, ja
tässä on Tummatukka hypähtänyt juurelta juurelle. Ei, ei, koko
kokemukseni takuuseen siitä, ettei kumpaakaan heistä vielä niin kovin
uuvuttanut, ei ainakaan näillä tienoin. Mutta laulumestarin jalat ovat
alkaneet käydä aroiksi ja väsyneiksi, kuten hänen jälkensä selvästi
osoittavat. Tässä, näettehän, hän on luiskahtanut; tässä hän on astunut
harppoen ja horjuen, ja tässä hän taas on kulkenut kuin lumikengillä.
Niinpä niin, miehen, joka käyttää yksinomaan kurkkuansa, onkin vaikea
hankki säärilleen soveliasta harjoitusta."
Sellaisten eittämättömien todisteiden avulla päätyi kokenut metsästäjä
arvaamaan asioiden oikean laidan melkein yhtä varmasti ja täsmälleen
kuin olisi hän omin silmin katsellut kaikkia noita tapauksia, joita hän
tarkalla havaintokyvyllään niin helposti selvitteli. Iloissaan näistä
vakuutteluista ja tyytyväisenä johtopäätelmiin, jotka olivat niin
osuvia, koska ne olivat niin yksinkertaisia, jatkoi seurue matkaansa,
pysähdyttyään ensin kiireesti haukkaamaan illallista.
Aterian päätyttyä katsahti Haukansilmä laskevaan aurinkoon ja lähti
sitten astumaan eteenpäin niin kiireesti, että Heywardin ja tanakan
Munron piti ponnistaa kaikki jänteittensä voima pysyäkseen hänen
kintereillään. Heidän tiensä kulki pitkin laaksoa, jonka jo olemme
maininneet. Kun huronit eivät enää olleet koettaneet jälkiänsä salata,
ei takaa-ajajain vauhtia myöskään epätietoisuus viivyttänyt. Ennen
tunnin kulumista hiljeni Haukansilmän vauhti kuitenkin nopeasti, ja
hänen päänsä, joka tähän asti oli katsonut suoraan eteenpäin, alkoi
käännyskellä epäluuloisesti puolelle ja toiselle, ikäänkuin hän olisi
aavistanut lähestyvää vaaraa. Pian hän pysähtyikin ja odotti, kunnes
kaikki olivat saapuneet hänen luokseen.
"Minä vainuan huroneja", virkkoi hän mohikaaneille; "tuolta paistaa
vapaa taivas, tuolta puiden välistä, ja me alamme tulla liian lähelle
heidän leiriään. Päällikkö, menehän sinä tuota kukkulan kuvetta
oikealle, Unkas kiertää puron vartta vasemmalle ja minä seuraan jälkiä.
Jos jotakin tapahtuu, on kolme variksen vaakausta merkkinä. Minä näin
sellaisen linnun lekottelevan ilmassa juuri tuon kuivuneen tammen
tuolla puolen -- uusi merkki siitä, että leiri ei ole kaukana."
Intiaanit painuivat eri suunnilleen sanaakaan vastaamatta Haukansilmän
jatkaessa varovasti matkaansa upseerien seurassa. Heyward eteni pian
oppaansa rinnalle, päästäkseen innoissaan sitä pikemmin näkemään edes
vilahdukselta vihollisia, joita hän oli seurannut niin monin vaivoin ja
huolin. Haukansilmä neuvoi häntä hiipimään metsän reunaan, jossa, kuten
tavallisesti, kasvoi viidakkoa, ja odottamaan häntä siellä, hän kun
halusi lähemmin tutkia eräitä epäilyttäviä merkkejä tien poskessa.
Duncan totteli ja huomasi pian edessään näyn, joka oli hänestä yhtä
kummallinen kuin uusi.
Puut oli kaadettu laajalta alalta, ja lempeän kesäillan ruskotus
väikkyi aukeamalla viehättävänä vastakohtana metsän harmaalle
valaistukselle. Vähän matkaa paikasta, missä Duncan seisoi, oli virta
nähtävästi laajentunut pieneksi järveksi, niin että se peitti alanteen
melkein kokonaan vuoresta vuoreen. Vesi juoksi tästä avarasta altaasta
niin säännöllisestä ja somasta putouksesta, että se näytti pikemmin
ihmiskätten kuin luonnon työltä. Satakunta multamajaa kyyhötti järven
rannalla, jopa vedessäkin, ikäänkuin se olisi noussut tavallisten
äyräittensä yli. Niiden pyöreät katot, ihmeellisesti muovatut erilaisia
ilmoja kestämään, todistivat suurempaa taitoa ja älykkyyttä kuin mitä
alkuasukkaat yleensä tuhlasivat tavallisiin asumuksiinsa ja
vielä vähemmän niihin, jotka he kyhäsivät metsästyksen ja sodan
tilapäisiä tarkoituksia varten. Lyhyesti sanoen: koko kylässä tai
kaupungissa, miksi sitä nyt sitten sanottaneenkin, vallitsi suurempi
järjestelmällisyys ja suorituksen sirous kuin mitä valkoiset miehet
olivat tottuneet luulemaan intiaanien yleisiin tapoihin kuuluviksi.
Tällä hetkellä se näytti kuitenkin olevan tyhjillään, ainakin oli
Duncan siinä luulossa ison aikaa; mutta vihdoin hän oli näkevinään
muutamien ihmisenkaltaisten olentojen lähestyvän nelinryömin ja
laahaavan perässään jotakin raskasta esinettä, jota hänen vilkas
pelkonsa heti kuvitteli joksikin hirvittäväksi surmakojeeksi. Samassa
pilkisti muutamia mustia päitä asumuksista, ja paikka näytti yht'äkkiä
vilisevän olentoja, jotka kuitenkin puikahtelivat suojien väliä niin
kiireesti, ettei jäänyt pienintäkään tilaisuutta saada selkoa niiden
tarkoituksista tai mielialasta. Näiden epäilyttävien ja salaperäisten
liikkeiden säikähdyttämänä hän oli juuri antamaisillaan variksia
matkivan merkin, kun lehtien kahahdus aivan lähellä veti hänen
katseensa toisaalle.
Nuori mies säpsähti ja peräytyi vaistomaisesti muutamia askeleita,
sillä hän huomasi sadan kyynärän päässä itsestään tuntemattoman
intiaanin. Toipuen kuitenkin heti hämmästyksestään hän ei päästänytkään
hälytystä, joka olisi voinut kääntyä hänen omaksi tuhokseen, vaan jäi
liikkumatta paikalleen tarkasti seuraten toisen eleitä. Tyynesti
hetkisen katseltuaan tuli Duncan varmaksi siitä, ettei häntä oltu
huomattu. Alkuasukas näytti hänen tavallaan syventyneen tutkimaan kylän
matalia taloja ja sen asukkaiden puikahtelevia liikkeitä. Oli
mahdotonta huomata hänen kasvojensa ilmettä niitä peittävän
hullunkurisen maalinaamion alta, vaikka Duncan kuvittelikin sitä
pikemmin murheelliseksi kuin villiksi. Hänen päänsä oli tavallisuuden
mukaan ajeltu paljaaksi päälakea lukuunottamatta, jonka hiustupsussa
kolme tai neljä kulunutta haukansulkaa höllästi roikkui. Risainen
pumpuliviitta ympäröi puolittain hänen ruumistaan, samalla kun hänen
alaraajojensa verhona oli tavallinen paita, jonka hihat oli pantu
suorittamaan tehtävää, mikä yleensä järjestetään paljoa mukavammin.
Hänen säärensä olivat paljaat ja surullisella tavalla okaiden repimät
ja puhkomat. Jalkoja peittivät kuitenkin hyvät kauriinnahkaiset
intiaanikengät. Ylipäänsä oli miehen koko olemus erittäin kurja ja
säälittävä.
Duncan tarkasteli yhä uteliaana naapuriaan, kun metsästäjä hiljaa ja
varoen hiipi hänen luokseen.
"Te näette nyt, että olemme tulleet heidän asuinpaikalleen tai
leirilleen", kuiskasi nuori mies, "ja tuossa on yksi villi hyvin
haitallisena esteenä meidän etenemisellemme."
Haukansilmä säpsähti vuorostaan ja sieppasi pyssyn olaltaan, kun hän
toverinsa sormen johtamana keksi muukalaisen. Sitten hän laski
vaarallisen piipun alas ja ojensi pitkän kaulansa eteenpäin, ikäänkuin
helpottaakseen tarkastelua, joka jo tapahtui mahdollisimman
huolellisesti.
"Se lurjus ei ole huroni", virkkoi hän sitten, "eikä hän kuulu
mihinkään muuhunkaan kanadalaiseen heimoon, ja kuitenkin näette hänen
rääsyistään, että se roisto on ryöstänyt jonkun valkoihoisen. Niin,
Montcalm haravoi metsät läpikotaisin hyökkäystään valmistellessaan, ja
karjuvan, murhaavan konnajoukon hän sai kokoon. Näettekö mihin hän on
laskenut pyssynsä tai jousensa?"
"Hänellä ei näytä olevan aseita eikä kovin pahoja aikomuksiakaan. Ellei
hän vain hälytä tovereitaan, jotka, kuten näette, ryömiskelevät tuolla
pitkin järven rantaa, ei meidän tarvitse häntä lainkaan pelätä."
Metsästäjä kääntyi Heywardiin päin ja katseli häntä hetkisen
peittelemättömän ällistyneenä. Sitten hän avasi suunsa melkoisen
leveälle ja purskahti hillittömästi, sydämellisesti nauramaan,
vaikkakin sillä hiljaisella, erikoisella tavalla, johon alituinen vaara
oli hänet aikoja sitten totuttanut.
Toistettuaan sanat 'tovereitaan, jotka ryömiskelevät tuolla pitkin
järven rantaa' hän lisäsi: "Kas siinä tulee nyt esiin koulu ja
uudisasutuksilla vietetty lapsuus! Sillä veijarilla on kuitenkin pitkät
koivet, eikä häneen siis ole luottamista. Pitäkäähän häntä pyssynne
ulottuvilla, niin minä hiivin hänen taakseen pensaikosta ja otan hänet
elävänä kiinni. Mutta älkää millään ehdolla ampuko."
Heyward oli jo päästänyt toverinsa ruumiin sukeltamaan osaksi
tiheikköön, kun hän äkkiä ojensikin kätensä pysäyttääkseen hänet ja
kysyäkseen:
"Jos näen teidät ilmeisessä vaarassa, enkö silloin saa uskaltaa
laukausta?"
Haukansilmä katseli häntä hetken aivan sen näköisenä kuin ei olisi
tiennyt miten suhtautua kysymykseen. Sitten hän nyykäytti päätään ja
vastasi yhä kuulumattomasti nauraen:
"Pankaa koko plutuuna ampumaan, majuri!"
Samassa hän katosi lehtien peittoon. Duncan odotti muutamia minuutteja
kuumeisen jännittyneenä, kunnes hän taas keksi vilahdukselta
metsästäjän, joka näkyi ryömivän pitkin maata, josta hänen pukuaan
tuskin erotti, aivan aiotun vankinsa taakse. Ehdittyään muutamain
kyynäräin päähän jälkimmäisestä hän nousi jakulleen hiljaa ja hitaasti.
Siinä silmänräpäyksessä kajahti useita kovia lyöntejä veteen, ja Duncan
käänsi silmänsä hyvissä ajoin nähdäkseen satojen mustien olentojen
yhtenä vilinänä pulskahtavan myllertyneeseen pikku järveen.
Pelästymättä kurotti huoleton villi kaulaansa ikäänkuin olisi hänkin
jonkinlaisella töllistelevällä uteliaisuudella seurannut synkän järven
rannoilla sattuvia tapahtumia. Sillä välin oli Haukansilmä jo
kohottanut kätensä käydäkseen hänen kimppuunsa, mutta ilman näkyvää
syytä hän veti sen takaisin, ja sen omistajan valtasi uusi pitkä,
vaikka hiljainen hilpeydenpuuska. Kun Haukansilmä oli kyllikseen
nauranut hänelle ominaisella sydämellisellä tavalla, ei hän
tarttunutkaan vihollistaan kurkkuun, vaan taputti häntä sen sijaan
kevyesti olkapäälle ja virkkoi ääneensä:
"Entä nyt, ystävä! Aiotteko opettaa majavia laulamaan?"
"Aivan niin", kuului kerkeä vastaus. "Luulenpa, että Olento, joka antoi
niille kyvyn niin hyvin käyttää Hänen lahjojaan, ei myöskään kiellä
heiltä ääntä Hänen kunniansa julistamiseksi."