Albania, terve! Nään silmin sun,
uljaiden miesten äidin ankaran!
_Ritari Harold_.
Taivaalla tuikkivat vielä tähdet, kun Haukansilmä tuli herättämään
nukkuvia. Munro ja Heyward heittivät viitat yltään ja olivat jo
jalkeilla, kun metsästäjä vielä hiljaa huuteli heitä sen alkuperäisen
majan ovelta, missä he olivat viettäneet yönsä. Astuttuaan ulos sen
peitosta he tapasivat tiedustelijan odottamassa heidän tuloaan aivan
lähellä, ja ainoa aamutervehdys heidän välillään oli se havainnollinen
ele, jolla heidän kekseliäs oppaansa kehoitti heitä olemaan vaiti.
"Ajatelkaa rukouksenne", kuiskasi hän heidän tultuaan hänen luokseen,
"sillä Hän, jolle ne osoitatte, ymmärtää kaikkia kieliä, sydämen yhtä
hyvin kuin suun. Mutta älkää puhuko sanaakaan; harvoin osaa valkoinen
mies pitää aisoissa ääntään metsissä, kuten olemme nähneet
laulumestarista. Tulkaa", jatkoi hän, kääntyen kulkemaan erästä
linnoituksen kylkivallia kohden, "laskeutukaamme kaivantoon tältä
puolelta, mutta varokaamme astumasta muualle kuin kiville tai
puunpalasille."
Hänen toverinsa noudattivat käskyä, vaikka kahdelle heistä tämän
erinomaisen varovaisuuden syyt olivat vielä aivan käsittämättömiä. Kun
he olivat ehtineet siihen matalaan hautaan, joka ympäröi
multavarustusta kolmelta taholta, huomasivat he tien olevan melkein
raunioiden peitossa. Varoen ja malttaen onnistui heidän kuitenkin
kiivetä metsästäjän perässä, kunnes pääsivät Horikanin hiekkarannalle.
"Siihenpä jäi jälki, jota vain koiran kuono voi seurata", virkkoi
tyytyväinen tiedustelija, katsahtaen taakseen heidän kulkemaansa
hankalaa tietä; "nurmikko on petollinen matto pakenevan joukon astua,
mutta puuhun ja kiveen ei jää merkkiä pehmeästä nahkakengästä. Jos
teillä olisi ollut raudoitetut saappaanne, olisi tosiaankin ollut
aihetta pelkoon, mutta sopivalla tavalla valmistetusta kauriinnahasta
tehdyt kengät jalassa voi mies yleensä turvallisesti astua kalliolle.
Työnnä vene lähemmäs maata, Unkas; tämä hiekka tuntee pienimmänkin
töytäyksen yhtä herkästi kuin hollantilaisten voi Mohokin varsilla.
Varovasti, poika, varovasti; vene ei saa koskea rantaan, tai muutoin ne
konnat haistavat, mitä tietä olemme lähteneet täältä."
Nuori mies noudatti neuvoa, ja kun metsästäjä oli nostanut raunioilta
lankun veneeseen, viittasi hän upseeria astumaan siihen. Kun tämä oli
tehty, palautettiin kaikki huolellisesti entiseen sekasortoonsa, ja
lopulta onnistui Haukansilmänkin päästä pieneen tuohikanoottiinsa
jättämättä ainoatakaan sellaista merkkiä, jota hän tuntui niin kovin
pelkäävän. Heyward pysyi sanatonna siksi kunnes intiaanit olivat
varovasti meloneet veneen hieman ulommaksi linnoituksesta siihen
leveään ja synkkään varjoon, jonka itäiset vuoret loivat järven
kuvastintyynelle pinnalle, mutta silloin hän kysyi:
"Miksi piti meidän lähteä matkaan näin salaa ja näin kiireesti?"
"Jos yhden oneidan veri voisi pilata sellaisen puhtaan veden paljouden,
jonka pintaa me nyt soudamme", selitti metsästäjä, "vastaisivat omat
silmänne kysymykseenne. Oletteko unohtanut sen hiiviskelevän lurjuksen,
jonka Unkas tappoi?"
"En suinkaan. Mutta hänenhän sanottiin olleen yksin, eivätkä kuolleet
tietääkseni anna aihetta pelkoon."
"Niinpä niin, hän oli kyllä yksin konnanjuontaan suorittamassa, mutta
intiaanin, jonka heimossa on niin monta soturia, tarvitsee harvoin
pelätä verensä vuotaneen ilman, ettei kuolonrääkäys pian kuulu jonkun
hänen vihollisensa huulilta."
"Mutta meidän läsnäolomme -- eversti Munron arvovalta -- tarjonnevat
kai riittävän suojan liittolaistemme raivoa vastaan, etenkin
sellaisessa tapauksessa, missä roisto varsin hyvin ansaitsisi
kohtalonsa. Minä toivon taivaan nimessä, ettei niin vähäpätöinen syy
ole saanut teitä poikkeamaan jalankaan vertaa suorasta suunnastamme!"
"Luuletteko, että sen konnan kuula olisi kääntynyt sivuun, vaikka hänen
voideltu majesteettinsa kuningas olisi seisonut sen tiellä?" vastasi
suorasukainen metsästäjä. "Miksi ei sitten tuo suuri ranskalainen, joka
on koko Kanadan ylikomentaja, saanut haudatuksi huronien sotakirvestä,
jos valkoisen miehen sana vaikuttaisi niin voimakkaasti intiaanin
mieleen?"
Heywardin vastauksen keskeytti Munron äänekäs valitus. Vaiettuaan
hetkisen kunnioittaakseen iäkkään ystävänsä surua puuttui hän jälleen
puheeseen.
"Markiisi Montcalm voi sopia tämän hairahduksen vain Jumalansa kanssa",
virkkoi nuori mies juhlallisesti.
"Niin, niin, kyllähän sanoissanne on järkeä, sillä ne perustuvat
jumalanpelkoon ja kunniantuntoon. On suuri ero siinä, lähettääkö
rykmentin valkonuttuja intiaaniheimojen ja vankiensa väliin, vai
houkutteleeko raivostuneen villin unohtamaan, että hän kantaa puukkoa
ja pyssyä, etenkin sanoilla, jotka alkavat: 'Poikaseni'. Ei, ei'",
jatkoi metsästäjä katsahtaen taakseen William Henrikin hämärälle
rannalle, joka näytti nyt nopeasti katoavan näkyvistä, ja nauraen
omalla hiljaisella, mutta sydämellisellä tavallaan, "minä olen pannut
vesijäljet välillemme, ja elleivät ne paholaisen sikiöt rupea kalojen
ystäviksi ja kuule niiltä, kuka meloi niiden altaan poikki tänä
kauniina aamuna, jätämme ehkä koko Horikanin taaksemme, ennenkuin he
ovat päässeet selville, mitä tietä lähteä."
"Kun on vihollisia edessämme ja vihollisia takanamme, näyttää matkamme
käyvän vaaralliseksi."
"Vaaralliseksi!" kertasi Haukansilmä tyynesti; "ei, ei niinkään
vaaralliseksi, sillä valppain korvin ja tarkoin silmin voimme aina
hankkia muutaman tunnin etumatkan niistä roistoista. Jos meidän
tosiaankin täytyy turvautua pyssyyn, on meidän joukossamme kolme
miestä, jotka ymmärtävät sen avuja yhtä hyvin kuin kuka tahansa näissä
rajamaissa. Ei, ei vaaralliseksi, mutta sangen luultavaa on, että
saamme kestää tässä aika tuiman leikin, kuten ehkä sanoisitte, ja voipa
syntyä myöskin ottelu, kahakka tai jokin muu sentapainen hauskuutus,
mutta aina hyvässä suojassa ja runsain ampumavaroin."
On mahdollista, että Heywardin käsitys vaarasta erosi jonkin verran
metsästäjän luulosta, sillä vastauksen asemesta hän istui nyt äänetönnä
veneen kiitäessä useita peninkulmia. Juuri päivän koittaessa joutuivat
he järven ahtaimmalle väylälle ja putkahtelivat nopeasti ja varovasti
sen lukemattomien pikku saarien lomitse. Tätä tietä oli Montcalm
peräyttänyt armeijansa, eivätkä seikkailijat voineet tietää, vaikka
hän olisi jättänyt intiaanejaan väijyksiin suojelemaan hänen
jälkijoukkojaan ja keräämään hidastelijat. He lähestyivät sentähden
näitä kapeita salmia valppaihin tapoihinsa kuuluvalla varovaisuudella.
Chingachgook laski mela-aironsa syrjään, Unkasin ja metsästäjän
kiidättäessä kepeätä alusta pitkin kiertelevää ja koukuttelevaa väylää,
missä jokainen edetty jalka pani heidät jollekin yht'äkkiä yllättävälle
vaaralle alttiiksi. Vanhemman intiaanin silmät kulkivat tutkivasti
saaresta saareen, viidakosta viidakkoon, veneen rientäessä yhä
eteenpäin, ja milloin vapaampi vedenpinta sen salli, suuntautui hänen
terävä katseensa myös paljaisiin kallioihin ja rannoille ulottuviin
metsiin, jotka synkkinä tuijottivat ahtaaseen väylään.
Heyward, joka katseli kaikkea tätä kaksinkertaisella mielenkiinnolla
niin hyvin luonnon kauneuden kuin hänen asemassaan ymmärrettävän
levottomuuden takia, oli juuri päätyä siihen luuloon, että hän oli
ilman riittävää syytä antanut valtaa tälle jälkimmäiselle, kun airot
lakkasivat liikkumasta totellen Chingachgookin merkkiä.
"Hugh!" huudahti Unkas melkein samalla hetkellä kun hänen isänsä kevyt
koputus veneen laitaan ilmoitti heille vaaran olevan lähellä.
"Mitä nyt?" kysyi metsästäjä. "Järvi on nim tyyni kuin eivät tuulet
olisi koskaan puhaltaneetkaan, ja minä voin nähdä peninkulmittain
pitkin sen pintaa, mutta en keksi vedessä edes niin suurta pilkkua kuin
uivan koskelon mustaa päätä."
Intiaani kohotti totisena aironsa ja osoitti suuntaa, mihin hänen
hievahtamaton katseensa oli kiintynyt. Duncaninkin silmät seurasivat
viittausta. Muutamia syliä heidän edessään oli jälleen tuollainen
matala metsikköluoto, mutta se näytti niin rauhalliselta ja viattomalta
kuin ei ihmisjalka olisi koskaan sen yksinäisyyttä häirinnyt.
"Minä en näe mitään muuta kuin maata ja vettä", sanoi hän. "Ja kaunispa
paikka onkin."
"Hst!" varoitti metsästäjä. "Niin, ruhtinasten jälkeläinen, on aina
järkeä kaikessa, mitä teetkin. Siellä näkyy vain varjo, ja kuitenkaan
se ei ole luonnollinen. Erotattehan saaren yli kohoavan huurun,
majuri; ette voi sanoa sitä sumuksi, sillä se on pikemminkin ohut
pilvenhattara..."
"Tuohan on vedestä nousevaa usvaa."
"Sen tietäisi lapsikin. Mutta mitä on tuo tummempi savukaistale,
joka liehuu sen alapuolella ja jota voitte seurata aina tuonne
pähkinäpensastoon asti? Se nousee nuotiosta, mutta minun ymmärtääkseni
viimeisillään riutuvasta nuotiosta."
"Rientäkäämme siis paikalle ja selvittäkäämme epäilyksemme", tokaisi
malttamaton Duncan. "Noin pienelle maapalalle ahtautunut joukko ei voi
olla suuri."
"Jos arvostelette intiaanin oveluutta kirjoista löytämienne sääntöjen
tai valkoihoisten viisauden mukaan, joudutte harhateille tai ehkäpä
kuolemaankin", vastasi Haukansilmä, tutkiessaan paikan merkkejä hänelle
ominaisella terävänäköisyydellä. "Jos minun sallitaan lausua
mielipiteeni tässä asiassa, niin on minun nähdäkseni vain kaksi
vaihtoehtoa valittavanamme: ensiksi voisimme kääntyä takaisin ja
heittää kaikki ajatukset huronien seuraamisesta..."
"Ei koskaan!" huudahti Heyward olosuhteisiin katsoen aivan liian
korkealla äänellä.
"Hyvä, hyvä", jatkoi Haukansilmä viitaten hätäisesti toista
hillitsemään kärsimättömyyttään; "minäkin taivun suuresti
mielipiteeseenne, vaikka katsonkin kokemuksellani sopivaksi mainita
kaikki mahdollisuudet. Meidän täytyy siis rivakasti eteenpäin, ja jos
intiaaneja tai ranskalaisia väijyy salmissa, kestää aika kujanjuoksu
näiden äkkijyrkkien vuorten välissä. Onko järkeä puheessani,
ruhtinasten jälkeläinen?"
Intiaani vastasi vain pistämällä melansa veteen ja kiidättämällä
kanoottia eteenpäin. Ja koska hänen tehtävänään oli suunnan
määrääminen, ilmaisi liike kyllin selvästi hänen päätöksensä. Kaikki
käyttelivät nyt soutimiansa voimakkaasti, ja muutaman hetken kuluttua
ehtivät he kohdalle, mistä vapaasti saattoivat nähdä saaren pohjoisen,
tähän asti piilossa olleen rannan.
"Siinä ne ovat, niin totta kuin merkit paikkansa pitävät", kuiskasi
metsästäjä. "Kaksi kanoottia ja yksi savu. Ne konnat eivät ole vielä
saaneet silmiään auki sumussa, muutoin kuulisimme tuossa tuokiossa
heidän kirotun karjuntansa. Ponteva tempaus, ystävät! Me jätämme heidät
jälkeen, ja olemme jo kohta melkein kuulan vihellyksen
saavuttamattomissa."
Pyssyn tuttu paukaus, salmen tyyntä pintaa hyppelevä kuula ja saaresta
kajahtava kimeä kirkuna keskeyttivät hänen puheensa ja ilmoittivat,
että heidät oli keksitty. Seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi jo useita
villejä syöksyvän veneisiin, jotka pian tanssivat yli veden takaa-ajon
kiihkossa. Nämä odotettavan taistelun peloittavat valmistelut eivät
saaneet aikaan, mikäli Duncan saattoi havaita, vähintäkään muutosta
hänen kolmen oppaansa kasvojenilmeissä tai liikkeissä, paitsi että
heidän airojensa vedot olivat pitemmät ja täsmällisemmät ja saivat
pienen veneen kiitämään eteenpäin kuin elävän ja tahtovan olennon.
"Pidätä heitä yhä saman välimatkan päässä, ruhtinasten jälkeläinen",
sanoi Haukansilmä, katsahtaen tyynesti vasemman olkapäänsä yli ja
herkeämättä liikuttaen melaansa, "pidätä heitä juuri saman välimatkan
päässä. Noilla huroneilla ei ole koko kansakunnassaan pyssyä, joka
voisi tehdä mitään tältä matkalta, mutta 'Hirventappajalla' on piippu,
johon mies voi luottaa."
Kun metsästäjä oli tullut vakuuttuneeksi, että mohikaanit yksinäänkin
kykenivät säilyttämään vaaditun välimatkan, laski hän rauhallisesti
melan kädestään ja nosti tuhoisan pyssynsä. Kolme kertaa hän kohotti
tukin olkapäähänsä, mutta kun hänen toverinsa odottivat pamausta, laski
hän sen yhtä usein alas kehoittaakseen intiaaneja päästämään viholliset
hiukan lähemmäksi. Vihdoin tuntui hänen tarkka ja huolellinen silmänsä
tyytyväiseltä, ja siirtäen vasenta kättään pitkin piippua hän hitaasti
kohotti sen suuta, kun kokassa istuvan Unkasin huuto sai hänet vielä
kerran keskeyttämään puuhansa.
"Mitä nyt, poika?" kysyi Haukansilmä. "Sinä pelastit tuolla sanallasi
yhden huronin kuolinrääkäyksestä. Mitä syitä oli moiseen tekoosi?"
Unkas osoitti sormellaan kalliorantaa vähän matkaa heistä eteenpäin,
mistä toinen vene kiiti suoraan heidän väylänsä poikki. Oli liian
ilmeistä, että heidän asemansa oli tavattoman vaarallinen heidän
tarvitakseen sanoja sen vakuuttamiseen. Metsästäjä laski pyssynsä
syrjään ja tarttui uudelleen melaan, Chingachgookin ohjatessa kanootin
keulaa hiukan lähemmäs länsirantaa, saadakseen matkan heidän ja uuden
vihollisen välillä kasvamaan. Sillä välin muistuttivat hurjat ja
riemuitsevat huudot heille, että heitä ahdistettiin peränkin
puolelta. Jännittävä kohtaus herätti Munronkin turtuneesta
välinpitämättömyydestään.
"Laskekaamme manteren kallioille", sanoi hän harjautuneen sotilaan
varmuudella, "ja tapelkaamme noiden villien kanssa. Jumala varjelkoon
minua tai minuun ja omaisiini kiintyneitä ikinä enää luottamasta
Ludvigin palvelijain vakuutuksiin!"
"Ken tahtoo voittaa intiaanikahakassa", vastasi metsästäjä, "hän ei saa
olla liian ylpeä ottaakseen oppia alkuasukasten oveluudesta. Ohjaa
lähemmäs maata, ruhtinasten jälkeläinen; me olemme pääsemäisillämme
niiden konnien sivuitse, ja ne yrittävät ehkä leikata väylämme
pitemmältä matkalta."
Haukansilmä ei erehtynyt, sillä kun huronit äkkäsivät suuntansa kaiken
todennäköisyyden mukaan jättävän heidät ahdistettaviensa taakse,
käänsivät he sitä sivummalle, niin että molemmat veneet yhä viistompaan
ja viistompaan kulkien ennen pitkää kiitivät yhdensuuntaisia ratoja,
parin sadan kyynärän päässä toisistaan. Leikki muuttui nyt kokonaan
kilpasouduksi. Niin kiivas oli keveiden alusten vauhti, että vesi
pakeni niiden tieltä pieninä aaltoina ja että niiden liike muuttui
keinuvaksi vain oman nopeutensa takia. Tästä seikasta ja myöskin siitä,
että oli pakko pitää jokainen käsi melaa hoitamassa, johtui ehkä,
etteivät huronit heti turvautuneet tuliaseisiinsa. Pakenevain
ponnistukset olivat kuitenkin liian ankaria kestääkseen kauan, ja
vainoojilla oli sitä paitsi puolellaan suurempi lukumäärä. Duncan
huomasi levottomuudekseen metsästäjän alkavan katsella rauhattomana
ympärilleen, ikäänkuin etsiäkseen joitakin muita keinoja heidän pakonsa
avustamiseksi.
"Käännä venettä hiukan pois auringosta, ruhtinasten jälkeläinen", sanoi
väsymätön metsästäjä. "Näen niiden konnien kohta rupeavan ampumaan. Jos
meistä yksikin haavoittuu, menetämme jokainen päänahkamme. Käännä
enemmän pois auringosta, niin saamme pian saaren väliimme."
Keksintö ei ollut hyödytön. Pitkä, matala saari oli vähän matkan päässä
heidän edessään, ja kun he lähenivät sitä, oli vainoavan veneen pakko
kulkea toista puolta kuin ahdistetut. Metsästäjä ja hänen toverinsa
eivät jättäneet tätä etua käyttämättä, vaan heti kun pensaat olivat
kätkeneet heidät näkyvistä, he yhä paransivat vauhtia, joka ennenkin
oli jo tuntunut uskomattomalta. Molemmat veneet syöksähtivät viimeisen
matalan kärjen takaa esiin kuin kaksi kiivaimmillaan juoksevaa
kilpahevosta, mutta pakolaiset olivat päässeet johtamaan. Muuttaessaan
niiden suhteellisia asemia oli tämä temppu kuitenkin tuonut ne
lähemmäksi toisiaan. "Sinä osoitit ymmärtäväsi tuohiveneen rakennetta,
Unkas, valitessasi juuri tämän huronien kanoottien joukosta", virkkoi
metsästäjä hymyillen ilmeisesti tyytyväisempänä heidän voitolliseen
nopeuteensa kuin siihen lopullisen pelastumisen mahdollisuuteen, joka
nyt alkoi heille hiukan häämöttää. "Paholaisenpenikat ovat jälleen
panneet koko väkensä meloihin. Meidän on taisteltava päänahoistamme
lattein puupaloin eikä karaistuin pyssynpiipuin ja tarkoin silmin.
Pitkät vedot, ja yht'aikaa, ystävät!"
"Ne valmistautuvat ampumaan", sanoi Heyward, "ja kun me olemme suoraan
heidän kohdallaan, voivat he tuskin olla osumatta."
"Paneutukaa te siis veneen pohjalle", vastasi metsästäjä, "te ja
eversti; maalihan tulisi siitä sen verran pienemmäksi."
Heyward hymyili vastatessaan:
"Huonoapa esimerkkiä näyttäisivät korkea-arvoisimmat miehet ryömiessään
piiloon, kun soturit jäävät tulelle alttiiksi!"
"Siinä sitä on nyt taas sitä valkoisten rohkeutta!* huudahti
metsästäjä, "ja niin kuin liiankin monet heidän käsitteistään, ei
sekään saa tukea luonnolliselta järjeltä. Luuletteko te, ettei tuo
ruhtinasten jälkeläinen, ettei Unkas, tai etten minäkin, joka olen
puhdasrotuinen valkea mies, arvelematta etsisi suojaa kahakassa, missä
paljastetusta ruumiista ei olisi mitään hyötyä? Miksi ovat sitten
ranskalaiset rakentaneet Quebecinsä, jos aina pitäisi taistella vain
avonaisilla paikoilla?"
"Kaikki mitä sanotte, on sangen totta, ystäväni", myönsi Heyward.
"Mutta sittenkin meidän tapamme kieltävät meitä noudattamasta
neuvoanne."
Huronien yhteislaukaus lopetti keskustelun, ja kun kuulat vinkuivat
heidän ympärillään, näki Duncan Unkasin pään kääntyvän katsomaan häntä
ja Munroa. Vihollisen läheisyydestä ja omakohtaisesta suuresta vaarasta
huolimatta eivät nuoren soturin kasvot ilmaisseet muuta tunnetta, kuten
edellisen oli pakko luulla, kuin hämmästystä, koska hän tapasi miehiä,
jotka tahtoi niin hyödyttömästi asettua maalitauluksi. Chingachgook
tunsi epäilemättä paremmin valkoisten katsantokannan, sillä hän ei
vilkaissutkaan sivulleen esineestä, jonka mukaan hän ohjasi heidän
kulkuaan ja johon hän oli naulinnut silmänsä. Muuan kuula tempasi pian
keveän ja sileän melan vanhan päällikön käsistä ja heitti sen ilmassa
kauas eteenpäin. Huronit päästivät hurjan kiljahduksen ja käyttivät
tilaisuutta räiskäyttääkseen uuden yhteislaukauksen. Unkas piirsi
kaaren omalla airollaan veteen, ja kanootin kiitäessä nopeasti ohi
sieppasi Chingachgook melansa, heilutti sitä päänsä päällä, kajahdutti
mohikaanien sotahuudon ja kohdisti sitten jälleen kaiken voimansa ja
taitonsa tärkeään tehtäväänsä.
Äänekkäitä huutoja "Suuri Käärme!", "Pitkä Pyssy!", "Nopea Hirvi!"
kuului yht'äkkiä vainoavista veneistä ja tuntui antavan uutta intoa
niiden soutajille. Metsästäjä otti 'Hirventappajan' vasempaan käteensä
ja nostaen sen korkealle ilmaan heilutti sitä voitonriemuisena
vihollisiinsa päin. Villit vastasivat ärsytykseen rajulla ulvonnalla,
jota seurasi viipymättä uusi yhteislaukaus. Kuulat kimpoilivat
pitkin järven pintaa, ja puhkaisipa yksi heidän pienen aluksensa
tuohilaidankin. Ei pienintäkään ulkonaista liikutusta voinut huomata
mohikaanien kasvoilla tällä ratkaisevalla hetkellä, heidän jäykät
piirteensä kun eivät ilmaisseet toivoa eivätkä levottomuutta. Mutta
metsästäjä käänsi jälleen päänsä ja nauraen omituisella hiljaisella
tavallaan virkkoi Heywardille:
"Ne lurjukset kuuntelevat mielellään tuliluikkujensa pauketta, mutta
sitä silmää ei ole mingojen joukossa, joka voisi arvioida varman
tähtäyksen tanssivassa kanootissa. Näettehän niiden laittaneen
erikoisen miehen lataamaan, ja alhaisimmankin laskun mukaan, mikä voi
tulla kysymykseen, me kuljemme kolme jalkaa silloin kun he kaksi!"
Duncan, joka ei ollut aivan yhtä rauhallinen tämän tarkan etäisyyksien
mittailun aikana kuin toverinsa, huomasi mielihyvikseen, että he
suuremman taitavuutensa ja vihollisten moniaalle suunnatun huomion
takia olivat päässeet tuntuvasti edelle. Huronit laukaisivat taas, ja
muuan kuula osui Haukansilmän aironlapaan tekemättä sen suurempaa
vahinkoa.
"Eipä hullummin", virkkoi metsästäjä, tutkien tarkoin vähäpätöistä
naarmua. "Se ei olisi puhkaissut edes lapsen ihoa, saati sitten
miesten, jotka, kuten me, ovat kestäneet taivaan raivokkaimmatkin
myrskyt. Kuulkaahan, majuri, jos tahdotte koettaa käytellä hiukan tätä
latteata puunpalasta, niin päästän minä 'Hirventappajankin' sovittamaan
sanansa keskusteluun."
Heyward tarttui melaan ja kävi työhön sellaisella innolla, että se
korvasi taidon puutteen, Haukansilmän tarkastellessa pyssynsä
sytytinruutia. Sitten tähtäsi metsästäjä nopeasti ja ampui. Etumaisen
kanootin kokassa kyyhöttävä huroni oli noussut samassa tarkoituksessa,
mutta nyt hän kaatui takaperin ja pudotti pyssyn kädestään veteen.
Äkkiä hän sentään jälleen kohosi jaloilleen, vaikka hänen liikkeensä
olivatkin nytkähteleviä ja hämmentyneitä. Samassa herkesivät hänen
toverinsa ponnistuksistaan, ja molemmat vainoavat veneet yhtyivät ja
pysähtyivät. Chingachgook ja Unkas käyttivät tätä välihetkeä
levähtääkseen, mutta Duncan meloi yhä mitä sisukkaimmalla innolla. Isä
ja poika loivat nyt tyyniä, mutta kysyviä katseita toisiinsa,
saadakseen tietää, oliko kumpainenkaan kärsinyt vaurioita vihollisen
tulesta, sillä olivathan he kumpikin varmoja siitä, ettei mikään
kiljahdus eikä huuto olisi sellaisella vaarallisella hetkellä ilmaissut
onnettomuutta. Muutamia suuria veripisaroita kierähteli vanhemman
intiaanin olkapäätä alas, mutta kun tämä huomasi Unkasin katseen
viipyvän sillä kohdalla liian kauan, otti hän vettä kouraansa ja
huuhtoi pois punaiset pilkut, ilmoittaen vain tällä yksinkertaisella
tavalla, kuinka mitätön haava oli.
"Ei niin kiirettä, ei niin kiirettä, majuri", virkkoi metsästäjä, joka
oli tällä välin ladannut pyssynsä uudestaan. "Me olemme jo hiukan liian
etäällä, jotta tuliluikku enää näyttäisi kaikkia hyviä ominaisuuksiaan,
ja näettehän noiden paholaisten pitävän neuvottelua. Antaa niiden vain
tulla ampumamatkalle -- minun silmääni kai voitaneen luottaa siinä
kysymyksessä -- ja minä vedän niitä lurjuksia perässäni koko Horikanin
päästä päähän, taaten, ettei heidän ainoakaan kuulansa tee
pahimmoillaankaan muuta kuin hiukan raapaisee nahkaa, kun taas
'Hirventappaja' iskee miehestä hengen aina kahdella laukauksella
kolmesta."
"Me unohdamme tehtävämme", vastasi innokas Duncan. "Käyttäkäämme tätä
etua ja suurentakaamme välimatkaa vihollisesta."
"Antakaa minulle lapseni", kähisi Munro. "Älkää enää leikkikö isän
tuskilla, vaan hankkikaa takaisin lapseni."
Pitkän tottumuksen luoma kunnioitus ylempiensä käskyjä kohtaan oli
opettanut tiedustelijalle tottelemisen hyveen. Heitettyään viimeisen
viipyvän silmäyksen kaukaisiin kanootteihin laski hän pyssyn kädestään
ja kävi väsyneen Duncanin sijasta kiinni melanvarteen, jota hän
liikutteli koskaan väsymättömin käsin. Hänen ponnistelujaan avustivat
mohikaanit, ja muutamat minuutit riittivät hankkimaan niin leveän alan
vettä heidän ja vihollisten väliin, että Heyward jälleen hengitti
helpommin.
Järvi alkoi nyt avartua, ja heidän tiensä kulki sivummalle työntyneiden
rantojen välitse, joita yhä reunustivat korkeat, jylhät vuoret. Saaret
olivat harventuneet, ja niitä oli siis helpompi väistää. Melanvedot
kävivät tasaisemmiksi ja säännöllisemmiksi, soutajain jatkaessa työtään
juuri päättyneestä ankarasta ja kuolemaa uhkaavasta takaa-ajosta
pelastuttuaan niin tyyninä, kuin olisivat he vain huvikseen vauhtiaan
koetelleet eivätkä suinkaan joutuneet niin ahdistettuun, jopa melkein
epätoivoiseen asemaan.
Seuraamatta länsirantaa, minne heidän tehtävänsä kutsui, käänsi ovela
mohikaani suunnan enemmän niitä kukkuloita kohti, joiden taakse,
Ticonderogan pelättävään linnaan, Montcalmin tiedettiin vieneen
sotajoukkonsa. Kun huronit kaiken todennäköisyyden mukaan olivat
luopuneet takaa-ajosta, ei ollut mitään ilmeistä syytä tähän erikoiseen
varovaisuuteen. Sitä suuntaa pidettiin siitä huolimatta tuntikausia,
kunnes saavuttiin erääseen lahteen lähelle järven pohjoispäätä. Täällä
kanootti ajettiin rannalle ja koko seurue nousi maihin. Haukansilmä ja
Heyward kiipesivät eräälle läheiselle jyrkälle kummulle, missä
edellinen, katseltuaan heidän allaan leviävää vesilakeutta, osoitti
jälkimmäiselle muuatta pientä mustaa pilkkua, joka liikkui erään
niemekkeen liepeillä useiden peninkulmien päässä.
"Näettekö tuota?" kysyi metsästäjä. "No, miksipähän päättelisitte tuon
läikän, jos olisitte jäänyt yksinänne valkoisen miehen kokemuksen
nojaan etsimään tietänne läpi näiden salojen?"
"Ellen ottaisi lukuun sen etäisyyttä ja kokoa, luulisin sitä linnuksi.
Voiko se olla elävä olento?"
"Se on oiva koivuntuohinen kanootti, jota melovat hurjat, viekkaat
mingot. Vaikka Kaitselmus onkin antanut metsien asukkaille silmät,
joita eivät siirtokuntien miehet tarvitsisi, siellä kun on kaikenlaisia
keksintöjä näköä auttamassa, eivät kuitenkaan mitkään inhimilliset
silmät voi huomata kaikkia niitä vaaroja, jotka meitä tällä hetkellä
ympäröivät. Ne hirtehiset ovat puuhailevinaan muka vain illallistaan,
mutta heti kun tulee pimeä, syöksevät he jäljillemme yhtä varmasti kuin
koirat vainun johtamina. Meidän täytyy eksyttää heidät, tai muutoin on
meidän luopuminen Ovelan Ketun ajosta. On näistä järvistäkin joskus
hyötyä, etenkin kun otukset pakenevat veteen", jatkoi tiedustelija,
vilkuen ympärilleen huolestuneen näköisenä, "mutta niistä ei ole juuri
suojaa, paitsi kaloille. Jos uudisasutukset joskus leviävät kauas
niiden kahden joen varsilta, kadottavat sekä metsästys että sodankäynti
kauneimmat puolensa."
"Älkäämme viivytelkö hetkeäkään ilman riittäviä ja ilmeisiä syitä."
"En pidä lainkaan tuosta savusta, jonka näette kiemurtelevan kalliota
ylös kanootin lähettyviltä", keskeytti mietteliäs metsästäjä. "Panen
henkeni pantiksi siitä, että muutkin silmät kuin meidän näkevät sen ja
arvaavat sen tarkoituksen. Kuinka tahansa, sanat eivät paranna asiaa,
ja aika on meidän käydä toimeen."
Haukansilmä lähti tähystyspaikalta ja laskeutui syviin ajatuksiin
vaipuneena rannalle. Hän ilmoitti huomionsa tovereilleen
delavarinkielellä, ja sitä seurasi lyhyt, mutta totinen neuvottelu. Sen
päätyttyä ryhtyivät kaikki kolme viipymättä toteuttamaan uusia
päätöksiänsä.
Kanootti nostettiin vedestä, ja miehet kantoivat sen olkapäillään
metsään, tehden jälkensä niin leveiksi ja näkyviksi kuin mahdollista.
He saapuivat pian virralle, jonka poikki he kulkivat, jatkaen
matkaansa, kunnes osuivat avaralle paljaalle kalliolle. Täältä, missä
heidän askelensa eivät epäilemättä enää näkyisi, laskeutuivat he
uudelleen virralle, kävellen takaperin mitä suurinta varovaisuutta
noudattaen. He seurasivat nyt pienen virran uomaa järveen asti, ja
siellä he laskivat veneensä siekailematta vesille jälleen. Muuan matala
kärki kätki heidät ylempänä mainitulta niemekkeeltä, ja järven rantaa
reunustivat jonkin matkaa tiheät ja veteen asti ulottuvat pensaat.
Näiden luonnon tarjoamien suojain turvin he pyrkivät eteenpäin
sisukkain ponnistuksin, kunnes metsästäjä ilmoitti voitavan ilman
vaaraa nousta maihin jälleen.
Tähän pysähdyttiin siksi, kunnes ilta sai esineet epäselviksi ja
hämäriksi silmän erottaa. Sitten he kävivät uudelleen matkaan ja
soutivat pimeän suojassa äänettömästi, mutta voimakkaasti länsirantaa
kohti. Vaikkeivät sen vuoren rosoiset ääriviivat, jota kohti he
kulkivat, tarjonneetkaan mitään erikoisempia merkkejä Duncanin
silmille, laski mohikaani valitsemaansa pieneen satamaan niin varmasti
ja erehtymättä kuin kokenein luotsi.
Vene nostettiin jälleen vedestä ja kannettiin metsään, mihin se
huolellisesti piilotettiin risukasan alle. Seikkailijamme ottivat
aseensa ja muut tavaransa, ja tiedustelija ilmoitti Munrolle ja
Heywardille, että hän ja intiaanit olivat vihdoinkin valmiit lähtemään
varsinaiselle etsintäretkelle.