_Salarino_. Jos hän menettää, olen varma
ettet hänen lihaansa ota: mihin se kelpais?
_Shylock_. Kalan syötiksi. Vaikkei se kenenkään vatsaa
tyydyttäisikään, niin tyydyttää se ainakin kostoani.
_Venetsian Kauppias_.
Illan varjot olivat jo laskeutuneet lisäämään paikan synkkyyttä, kun
joukkueemme astui William Henrikin raunioihin. Tiedustelija ja hänen
toverinsa ryhtyivät heti puuhiin viettääkseen yön siellä, mutta niin
totisina ja varovaisin liikkein, että selvästi huomasi, kuinka syvästi
juuri sivuutetut ennen kuulumattomat hirmunäyt olivat vaikuttaneet
heidänkin karaistuneisiin hermoihinsa. Muutamia hirrenpätkiä pantiin
nojalleen mustunutta seinää vasten, ja kun Unkas oli peittänyt niitä
hiukan risuilla, katsottiin hetkellisen mukavuuden vaatimukset
täytetyiksi. Lopetettuaan työnsä viittasi nuori intiaani alkuperäiseen
majaan, ja Heyward, joka ymmärsi äänettömän eleen tarkoituksen, pyyteli
hellästi Munroa käymään sisään. Jättäen lapsensa kadottaneen vanhuksen
yksin surujensa seuraan palasi Duncan viipymättä vapaaseen ilmaan,
sillä hän oli liian kiihtynyt etsiäkseen lepoa, jota hän oli
suositellut iäkkäälle ystävälleen.
Haukansilmän ja intiaanien laitellessa tulta ja nauttiessa niukaksi
illallisekseen palasen kuivattua karhunlihaa lähti nuori mies katsomaan
sitä hävitetyn linnoituksen vallia, joka oli Horikaniin päin. Tuuli oli
tauonnut ja aallot vyöryivät jo säännöllisemmin ja hiljaisemmin
kohauksin hiekkarannalle. Ikäänkuin särkyneinä hurjasta kulustaan
hajoilivat pilvet eri suuntiin, raskaampien kokoontuessa mustiksi
rykelmiksi taivaanrantaan ja keveämpien kiitäessä yhä vinhaa vauhtia
pitkin vedenpintaa tai kierrellessä ja kaarrellessa vuorten huippuja
pesiensä yläpuolella leijailevan säikäytetyn lintuparven tavoin. Tuolla
ja täällä luikki vaivoin jokin punaisenhohtava tähti läpi ajelehtivan
usvan levittäen kelmeätä hohdetta muutoin niin synkälle taivaalle.
Ympäröivien vuorten helmaan oli jo läpitunkematon pimeys laskeutunut,
ja tasanko oli kuin avara, autio ruumishuone, jossa ei pieninkään
risahdus eikä hiiskaus häirinnyt sen lukuisain onnettomien asukasten
unta.
Tätä näkyä, joka oli niin kaameassa sopusoinnussa kaiken tapahtuneen
kanssa, katseli Duncan hievahtamatta useita minuutteja. Hänen silmänsä
kulkivat vallien sisäpuolelta, missä metsän pojat istuivat loimuavan
tulensa ympärillä, siihen kalpeampaan hohteeseen, joka yhä viipyi
taivaalla, ja jäivät sitten pitkään ja levottomasti tarkastelemaan sitä
synkkää pimeyttä, joka peloittavan tyhjyyden tapaisena tuijotti
vainajain lepopaikan puolelta. Pian hän oli erottavinaan
selittämättömiä ääniä kentältä, vaikkakin niin heikkoja ja lyhyitä,
että niiden sekä laatu että kuuluminenkin jäivät hämäriksi.
Säikähdystään häveten kääntyi nuori mies järvelle päin ja koetti
kiinnittää huomionsa yksinomaisesti niihin heijastuneisiin tähtiin,
jotka himmeästi tuikkivat sen keinuvasta pinnasta. Mutta hänen liian
uskolliset korvansa täyttivät epäkiitollisen velvollisuutensa ikäänkuin
varoittaakseen häntä jostakin väijyvästä vaarasta. Lopulta tuntuikin
nopeita askeleita täysin kuuluvasti kiirehtivän pimeyteen päin.
Kykenemättä kauempaa hillitsemään levottomuuttaan huusi Duncan hiljaa
tiedustelijalle, pyytäen häntä nousemaan vallille hänen luokseen.
Haukansilmä heitti pyssyn käsivarrelleen ja totteli, mutta niin tyynen
ja rauhallisen näköisenä, että selvästi huomasi hänen suuresti
luottavan heidän asemansa turvallisuuteen.
"Kuunnelkaa!" kehoitti Duncan toisen asetuttua hänen rinnalleen;
"tuolta kentältä kuuluu tukahdutettua melua, joka ehkä osoittaa, ettei
Montcalm ole vielä kokonaan luopunut valloituksestaan."
"Silloin ovat korvat luotettavammat kuin silmät", sanoi järkähtämätön
tiedustelija, joka oli juuri pistänyt palan karhunlihaa suuhunsa ja
joka sentähden puhui paksusti ja hitaasti. "Minä itse näin hänen
sulkeutuneena Tyhiin kaikkine joukkoineen, sillä kun nuo ranskalaiset
ovat tehneet jonkin erikoisemman tempun, ne mielellään vetäytyvät
turvaan karkeloimaan ja iloitsemaan naisten kanssa menestyksensä
kunniaksi."
"En tiedä. Intiaani nukkuu harvoin sodassa, ja ryöstönhalu pidättää
ehkä jonkun huronin täällä hänen heimonsa lähdettyäkin. Olisi ehkä
viisainta sammuttaa tuli ja asettaa vahti -- kuunnelkaa! Nyt voitte
erottaa melun, jota tarkoitan!"
"Intiaani ei mielellään hiiviskele hautojen lähettyvillä. Vaikka hän
onkin valmis iskemään ja vaikkei hän olekaan niin kovin tarkka
keinoista, tyytyy hän tavallisesti päänahkaan, paitsi milloin hänen
verensä on kuumentunut ja joutunut kuohuksiin. Mutta kun puuska on
kerran kauniisti mennyt, unohtaa hän vihollisensa ja antaa kuolleiden
nukkua luonnollista untaan. Kuolleista puheen ollen, majuri, oletteko
te sitä mieltä, että taivas on oleva yksi ja sama punanahoille ja
meille valkoihoisille?"
"Epäilemättä -- epäilemättä. Minä luulin kuulleeni sen jälleen! Vai
olikohan se lehtien lehahdusta pyökin latvassa?"
"Minä puolestani luulen", jatkoi Haukansilmä kääntäen hetkiseksi
kasvonsa Heywardin osoittamaan suuntaan, mutta aivan välinpitämättömänä
ja huolettomana, "että paratiisi on laitettu ihmisten onnea silmällä
pitäen ja että heidän sallitaan siellä elää omien taipumustensa ja
halujensa mukaisesti. Minun nähdäkseni ei siis punanahka ole kaukana
totuudesta uskoessaan siellä tapaavansa ne suurenmoiset metsästysmaat,
joista hänen tarunsa kertovat, enkä minä tässä suhteessa luule olevan
häpeäksi puhdasrotuiselle valkeallekaan miehelle viettää aikansa..."
"Kuuletteko sitä taas?" keskeytti Duncan.
"Niin, niin; kun ruokaa on niukalti ja kun ruokaa on paljon, tulee susi
rohkeaksi", vastasi järkähtämätön metsästäjä. "Saisivatpa ne veijarit
sentään pienen piston nahkaansa, jos olisi valoisaa ja sovelias aika
sellaiseen urheiluun. Mutta tulevasta elämästä puheen ollen, majuri:
minä olen siirtokunnissa kuullut pappien saarnailevan, että taivas on
levon paikka. No, ihmisten mielipiteet eroavat melkoisesti nautinnon
laadusta. Minä puolestani, ja sen sanon kaikella kunnioituksella
Kaitselmuksen määräyksiä kohtaan, en pitäisi suurenakaan nautintona
virua lukon takana niissä asunnoissa, joista he juttelevat, minua kun
luonto vetää vaeltamaan ja metsästämään."
Duncan, joka nyt oli päässyt selville kuulemansa melun laadusta,
vastasi metsästäjän mielijohteen valitsemaa puheenaihetta tarkemmin
ajatellen:
"On vaikea arvata tunteita, jotka liittyvät siihen viimeiseen suureen
muutokseen."
"Muutospa siitä tosiaankin tulisi miehelle, joka on viettänyt ikänsä
ulkoilmassa", virkkoi yksinkertainen metsästäjä, "ja joka on niin usein
haukannut eineensä Hudsonin latvavesien varsilla nukahtaakseen mylvivän
Mohokin pauhuun. Mutta lohdullista on tietää palvelevansa laupiasta
Herraa, vaikka me teemmekin sen kukin tapamme jälkeen ja suuret salot
välillämme -- mikä tuolla liikahti?"
"Eikö se ole mainitsemienne sutten tassutusta?"
Haukansilmä pudisti vitkaan päätänsä ja nyökkäsi Duncania seuraamaan
häntä paikalle, mihin ei nuotion loimotus ulottunut. Tämän
varovaisuustoimenpiteen suoritettuaan metsästäjä jäi hyvin
tarkkaavaisena ja pitkään kuuntelemaan, toistuisiko se matala ääni,
joka oli niin odottamatta häntä säikähdyttänyt. Hänen valppautensa
näytti kuitenkin olevan turha, sillä tuloksettoman äänettömyyden
jälkeen kuiskasi hän Duncanille:
"Meidän täytyy kutsua Unkasia. Sillä pojalla on intiaanin aistimet, ja
hän kuulee senkin, mikä on meiltä salattu, sillä vaikka olenkin
valkonahka, en tahdo kieltää luontoani."
Nuori mohikaani, joka keskusteli isänsä kanssa matalalla äänellä,
säpsähti kuullessaan pöllön valittavan huudahduksen, hypähti jaloilleen
ja katseli mustiin valleihin päin, ikäänkuin etsien paikkaa, mistä ääni
oli kuulunut. Metsästäjä toisti kutsun, ja vähän ajan kuluttua näki
Duncan Unkasin varovasti hiipivän pitkin vallia heidän luokseen.
Haukansilmä selitti tarkoituksensa muutamin delavarinkielisin sanoin.
Heti kun Unkas ymmärsi syyn, miksi hänet oli kutsuttu, heittäytyi hän
pitkäkseen nurmelle, missä hän Duncanin mielestä makasi liikkumattomana
ja toimetonna. Hämmästellen nuoren soturin hievahtamatonta asentoa ja
haluten ottaa selkoa tavasta, millä hän käytti kykyjään toivotun tiedon
hankkimiseksi, eteni Heyward muutamia askeleita ja kumartui lähemmäs
mustaa esinettä, johon hän oli silmänsä tiukasti suunnannut. Vasta
silloin hän huomasi, että Unkas oli kadonnut ja että hän katseli vain
jonkin vallinkohouman tummia ääriviivoja.
"Minne mohikaani hävisi?" kysyi hän metsästäjältä peräytyen
ällistyksissään. "Näin hänen kaatuvan ja olisin voinut vannoa hänen
jääneenkin siihen."
"Hst, puhukaa hiljemmin, sillä me emme tiedä, kenen korvat ovat auki,
ja mingot ovat nopsajärkistä väkeä. Mitä taas Unkasiin tulee, niin on
hän ulkona kentällä, ja makvat, jos niitä on ympärillämme, tapaavat
vertaisensa."
"Te luulette siis, ettei Montcalm olekaan kutsunut pois kaikkia
intiaanejaan? Hälyttäkäämme tovereitamme, niin että olemme aseissa
kaiken varalta. Onhan meitä täällä viisi miestä, jotka ovat tottuneet
kohtaakaan vihollista."
"Ei sanaakaan kumpaisellekaan, jos henkenne on teille kallis. Katselkaa
ruhtinasten jälkeläistä, kuinka hän istuu tulen ääressä kuin suuri
intiaanipäällikkö ainakin. Jos pimeässä hiiviskelee joitakin
vainukoiria, eivät ne ainakaan hänen kasvoistaan näe meidän pelkäävän
vaaraa."
"Mutta he voivat keksiä hänet, ja siitä saattaa koitua hänen surmansa.
Hänen ruumiinsa näkyy liian selvästi tuon nuotion paisteessa, ja
hänestä tulee ehkä ensimmäinen ja varmin uhri."
"Kieltämättä puhutte nyt totta", vastasi metsästäjä tuntuen tavallista
levottomammalta. "Mutta mitä voimme tehdä? Yksi ainoa epäluuloinen
katse voisi johtaa hyökkäykseen, ennenkuin olemme valmiit ottamaan sitä
vastaan. Hän tietää minun Unkasille antamastani merkistä meidän jotakin
vainuavan: minä ilmoitan hänelle meidän päässeen mingojen jäljille;
hänen intiaaniluontonsa sanoo sitten kyllä, miten hänen on
meneteltävä."
Metsästäjä sovitti sormet suuhunsa ja päästi hiljaisen sähisevän äänen,
joka sai heti Duncanin hypähtämään syrjään, hän kun luuli kuulleensa
käärmeen puhisevan. Chingachgookin pää lepäsi käden varassa, hänen
istuessaan siinä omissa mietteissään, mutta heti kun hän kuuli sen
eläimen äänellä annetun varoituksen, josta hän oli saanut nimensä, nousi
hänen päänsä pystyyn ja hänen mustat silmänsä katsahtivat nopeasti ja
terävästi joka puolelle. Paitsi tätä äkillistä ja ehkäpä tahatonta
liikettä ei hänessä enää näkynyt merkkiäkään yllätyksestä tai
levottomuudesta. Hänen pyssynsä virui koskemattomana ja näennäisesti
huomaamattomana hänen kätensä ulottuvilla. Kirveskin, jonka hän
mukavuussyistä oli irroittanut vyöstään, oli päästetty putoamaan
tavallisesta asemastaan maahan, ja koko hänen ruumiinsa näytti vaipuvan
kasaan, ikäänkuin olisivat hänen hermonsa ja jänteensä lauenneet lepoa
nauttimaan. Taitavasti asettuen entiseen asentoonsa, vaikkakin kättä
vaihtaen, jotta tuntui kuin hän olisi tehnyt liikkeen vain väsynyttä
tukea muuttaakseen, jäi alkuasukas odottamaan tapausten kehitystä niin
tyynenä ja vakaana, että vain intiaanisoturi kykeni moista
kylmäverisyyttä osoittamaan.
Mutta Heyward huomasi, että vaikka harjaantumattomampi silmä olisi
luullut mohikaanipäällikön torkkuvan, hänen sieraimensa laajenivat,
hänen päänsä oli kääntynyt hieman sivulle ikäänkuin auttaakseen
kuuloelimiä ja hänen nopsat, kerkeät katseensa hyppivät lakkaamatta
jokaiseen esineeseen, jonka hän saattoi nähdä.
"Katsokaahan sitä oivallista miestä!" kuiskasi Haukansilmä Heywardin
käsivartta puristaen; "hän tietää, että silmäys tai liikahdus voisi
rikkoa suunnitelmamme ja saattaa meidät niiden paholaisenpenikkain
kynsiin..."
Hänet keskeytti pyssyn leimahdus ja paukahdus. Ilmaan singahti tuiskuna
kypeniä paikalta, mihin Heywardin silmät olivat yhä ihmetellen ja
ihaillen kiintyneet. Toinen katsahdus ilmaisi hänelle Chingachgookin
kadonneen tuon äkillisen leimahduksen aikana. Sillä välin oli
metsästäjä nostanut pyssynsä tähtäysasentoon, odottaen kärsimättömästi,
valmiina laukaisemaan, milloin vihollinen tulisi näkyviin. Mutta tuohon
yksinäiseen ja tuloksettomaan yritykseen Chingachgookin henkeä vastaan
näytti koko hyökkäys supistuneen. Kerran tai kaksi luulivat kuuntelijat
erottaneensa etäistä pensasten kahinaa, ikäänkuin olisi joitakin
tuntemattomia olentoja syöksynyt niiden läpi, eikä pitkältä
viipynytkään, ennenkuin Haukansilmä osoitti "käpälämäkeen painelevia
susia", jotka pakenivat päätä pahkaa jonkun uuden varsinaisille
alueille tunkeutuvan peloittelijan tieltä. Levottoman, hengähtämättömän
äänettömyyden jälkeen molskahti vesi, ja sitä seurasi samassa toinen
pyssynpamahdus.
"Siellä käy Unkas!" selitti metsästäjä. "Sillä pojalla on oiva
tuliluikku! Minä tunnen sen paukahduksen yhtä hyvin kuin isä tuntee
lapsensa puheen, sillä minä käytin sitä pyssyä siksi kunnes sain
paremman."
"Mitähän tämä merkinnee?" kysyi Duncan; "meitä pidetään silmällä, ja me
olemme ilmeisesti tuhoon tuomitut."
"Tuo pirstoiksi ammuttu kekäle todistaa, ettei mitään pahaa ole
tapahtunut", vastasi metsästäjä, heittäen pyssynsä jälleen
käsivarrelleen ja seuraten Chingachgookia, joka juuri silloin ilmestyi
takaisin valon piiriin vallitusten sisäpuolelle. "Mitä kuuluu,
ruhtinasten jälkeläinen? Ovatko mingot kimpussamme oikein tosissaan,
vai oliko siellä vain joku tuollainen matelija, joita ryömii
sotajoukkojen kintereillä kuolleilta päänahkoja nylkemässä, jotta he
sitten saisivat palata kotiinsa kerskumaan naisilleen urotöistä, joita
he ovat muka tehneet kalpeanaamojen kustannuksella?"
Chingachgook istuutui jälleen varsin levollisena eikä vastannut ennen
kuin oli tutkinut kekäleen, johon häntä itseään niin läheltä uhannut
kuula oli osunut. Sen jälkeen hän vastasi vain kohottamalla yhden
sormensa ja lausumalla englanniksi lyhyen sanan:
"Yksi."
"Sitä minäkin arvelin", virkkoi Haukansilmä istuutuessaan; "ja kun se
roisto pääsi veden suojaan ennenkuin Unkas räjäytti häneen, on enemmän
kuin luultavaa, että hän nyt laulaa aika valheita suuresta
väijytyksestä, missä hän muka vaani kahta mohikaania ja yhtä valkoista
metsästäjää -- sillä upseereja voi tuskin pitää tyhjäntoimittajia
parempina sellaisessa kahakassa. No, hyvä, antaa hänen vain laulaa --
antaa! Onhan niitä sentään aina rehellisiäkin miehiä jokaisen kansan
keskuudessa -- vaikka taivas tietää niitä tuskin löytyvän makvojen
joukosta -- hieman tukkimaan nousukkaan suuta, jos tämä kerskuu aivan
päin järjen naamaa. Lurjus lähetti lyijynsä viheltämään vallan korviesi
ohitse, ruhtinasten jälkeläinen!"
Chingachgook loi tyynen ja välinpitämättömän katseen paikkaan, mihin
kuula oli suhahtanut, ja jäi sitten taas entiseen asentoonsa niin
levollisena, kuin ei moinen vähäpätöinen sattuma olisi voinut häntä
lainkaan häiritä. Samassa hiipi Unkaskin näkyviin ja istuutui tulen
ääreen yhtä huolettomana ilmeeltään kuin hänen isänsäkin.
Heyward katseli kaikkia näitä liikkeitä erinomaisen tarkkaavasti ja
ihmetellen. Hänestä tuntui kuin olisi metsän pojilla ollut joitakin
salaisia kertomiskeinoja, joita hän ei puolestaan kyennyt tajuamaan.
Sen innostuneen ja monisanaisen esityksen sijasta, jonka joku
valkoinen nuorukainen olisi varmasti antanut kuvatakseen ja ehkäpä
liioitellakseen kaikkea, mitä kentän pimeydessä oli tapahtunut, näytti
nuori soturi päästävän vain tekonsa puhumaan puolestaan. Ei ollut
tosiaankaan hetki eikä tilaisuus intiaanin kerskua urotöistään, ja
luultavaa on, että ellei Heyward olisi tiedustellut asiain kulkua, ei
silloin olisi vaihdettu sanaakaan koko tapauksesta.
"Miten kävi vihollisemme, Unkas?" kysyi Duncan. "Me kuulimme pyssynne
paukahduksen ja toivoimme, ettette ampunut turhaan."
Nuori päällikkö kohotti hieman metsästysnuttunsa liettä ja näytti
tyynesti kamalaa hiustukkoa, jota hän kantoi voitonmerkkinä.
Chingachgook hypisteli päänahkaa ja tarkasti sitä hetken hyvin
huolellisesti. Sitten hän päästi sen, ja inhon kuvastuessa hänen
jykeville piirteilleen tokaisi:
"Oneida!"
"Oneida!" kertasi metsästäjä, joka oli jo kadottamaisillaan tapauksen
mielestään melkein yhtä välinpitämättömänä kuin hänen punaiset
liittolaisensa, mutta joka nyt läheni tavattoman totisena katsomaan
veristä tunnusmerkkiä, "jos oneidat ovat kintereillämme, saamme pian
niitä kimppuumme joka taholta! Valkoisen miehen silmille ei ole mitään
erotusta tämän nahanpalan ja jonkun toisen intiaanin ihonriekaleen
välillä, ja kuitenkin selittää tämä ruhtinasten jälkeläinen sen olevan
peräisin jonkun mingon kallosta, mainitseepa vielä heimonkin yhtä
helposti kuin olisi päänahka kirjan lehti ja jokainen hius kirjain.
Mitä oikeutta on valkoisilla kristityillä pöyhkeillä opistaan, kun
villi voi ymmärtää kieltä, joka kävisi yli heidän viisaimpansakin
viisauden. Mitä sanot _sinä_, poika; mitä kansaa se roisto oli?"
Unkas katsahti metsästäjän kasvoihin ja vastasi pehmeällä äänellään:
"Oneida."
"Oneida jälleen! Kun intiaani sanoo jonkin asian olevan niin ja niin,
on se tavallisesti niin; mutta kun joku hänenlaisensa häntä kannattaa,
saat luottaa siihen kuin jumalansanaan!"
"Miesparka luuli meitä erehdyksessä ranskalaisiksi",
virkkoi Heyward; "eihän hän muutoin olisi väijy 9 ystävän henkeä."
"Hänkö olisi erehdyksessä pitänyt maalattua mohikaania huronina! Yhtä
helposti voisitte eksyä luulemaan Montcalmin valkonuttuisia sotapoikia
Kuninkaallisen amerikkalaisen rykmentin punatakeiksi", vastasi
metsästäjä. "Ei, ei, kyllä se käärme tiesi tehtävänsä, eikä siinä isoa
erehdystä tapahtunutkaan, sillä delavari ja mingo rakastavat sangen
vähän toisiaan, lähtekööt heidän heimonsa sitten sotimaan kenen
puolesta tahansa valkoihoisten riidoissa. Tässä suhteessa, vaikka
oneidat palvelevatkin samaa voideltua majesteettia, joka on minunkin
kuninkaallinen herrani ja käskijäni, en olisi kovinkaan kauan miettinyt
laukaistakseni 'Hirventappajan' siihen pirunsikiöön, jos hän vain olisi
osunut tielleni."
"Se olisi ollut sopimustemme rikkomista, eikä se olisi sopinut
arvollennekaan."
"Kun mies seurustelee paljon jonkin heimon kanssa", jatkoi Haukansilmä,
"syntyy kiintymystä heidän välilleen, jos heimo on kunnon väkeä eikä
mies ole roisto. On kyllä totta, että valkoisten oveluuden on
onnistunut syöstä heimot suureen hämmennykseen ystävyyttä ja
vihollisuutta koskevissa asioissa, niin että huronit ja oneidat, jotka
puhuvat samaa tai ainakin samanlaista kieltä, nylkevät toistensa
päänahkoja ja että delavaritkin ovat jakautuneet moneen osaan, toisten
viipyessä suurten neuvottelutuliensa ääressä oman virtansa varsilla tai
taistellessaan mingojen kanssa samalla puolella, suurimman osan
siirryttyä Kanadaan luonnollisesta vihamielisyydestä makvoja kohtaan --
näin on kaikki sekaisin ja kaikki järki poissa sodankäynnistä. Mutta
punanahan luontoa ei muuteta yhtä nopeasti kuin valtioviisauden juonet
vaihtuvat, niin että mohikaanin ja mingojen rakkaus on kutakuinkin
samaa kuin valkoihoisen ja käärmeen."
"Minun on ikävä sitä kuulla, sillä minä olin luullut alueillamme
asuvien intiaanien oppineen tuntemaan meidät liian oikeamielisiksi ja
anteliaiksi voidakseen olla täydelleen yhtymättä meidän kiistoihimme."
"Niinpä niin, mutta minä uskon luontomme jo antavan etusijan omille
riidoillemme vieraiden ihmisten kahakkain rinnalla. Minä puolestani
rakastan kyllä oikeutta, ja sentähden en tahdo sanoa vihaavani mingoa.
sillä se ei sopisi väriini eikä uskontooni, mutta minä toistan
vieläkin, että oli kaiketi kokonaan yön syy, ettei 'Hirventappajalla'
ole mitään osuutta vakoilevan oneidan kuolemassa."
Tyytyväisenä syittensä painavuuteen, millainen niiden vaikutus sitten
lienee ollutkin vastaväittäjän mielipiteisiin, kääntyi rehellinen,
mutta taipumaton metsänkävijä poispäin nuotiosta, ilmeisesti haluten
lopettaa sananvaihdon. Heyward vetäytyi vallin suojiin, koska hän oli
liian levoton ja liian vähän tottunut salojen sotatapoihin voidakseen
jäädä kaikessa rauhassa odottamaan mahdollisesti tapahtuvia uusia ja
yhtä kavaloita hyökkäyksiä. Niin ei ollut metsästäjän eikä mohikaanien
laita. Samat terävät ja harjaantuneet aistit, joiden kyky niin usein
kävi yli tavallisiksi uskottujen rajojen, olivat nyt, vaaran
havaittuaan, varmentaneet heidät myös sen suuruudesta ja kestävyydestä.
Ei kukaan heistä kolmesta näyttänyt hiukkaistakaan epäilevän
heidän täydellistä turvallisuuttaan, mikä selvästi näkyi niistä
valmistuksistakin, joihin he pian ryhtyivät neuvotellakseen vastaisista
toimistaan.
Se hämmennys kansakuntien, jopa heimojenkin välillä, johon Haukansilmä
viittasi, oli siihen aikaan korkeimmillaan. Vahva side, jonka yhteinen
kieli ja siis myös yhteinen alkuperä muodostavat, oli katkottu monesta
kohdin, ja yksi seuraus siitä oli, että delavarien ja mingojen -- kuten
Kuuden Kansan liittoa sanottiin -- nähtiin taistelevan samoissa
riveissä, jälkimmäisten metsästäessä huronien päänahkoja, vaikka näitä
pidettiin heidän oman sukupuunsa juurena. Delavaritkaan eivät olleet
sovussa keskenään. Vaikka rakkaus esi-isille kuuluneeseen maahan piti
mohikaanien ruhtinaiden jälkeläisen ja hänen pienen joukkonsa, joka
palveli Edwardissa, Englannin kuninkaan lippujen alla, tiedettiin
ehdottomasti suurimman osan hänen kansaansa lähteneen sotaan Montcalmin
liittolaisena. Lukija tietänee, ellei ole tästä kertomuksesta saanut
sitä selville, että delavarit eli lenapit kehuivat olevansa sen
väkirikkaan kansan esi-isiä, joka ennen piti hallussaan useimpia
Amerikan itäisiä ja pohjoisia valtioita ja johon mohikaanienkin heimo
kuului vanhana ja kunnioitettuna jäsenenä.
Tietysti täysin oivaltaen ne arat ja sotkuiset suhteet, jotka olivat
aseistaneet ystävän ystävää vastaan ja saaneet luonnolliset viholliset
taistelemaan toistensa rinnalla, kävivät metsästäjä ja hänen toverinsa
neuvottelemaan toimenpiteistä, joihin heidän oli nyt ryhtyminen
liikkuessaan niin monien riitelevien ja villien heimojen joukossa.
Duncan tunsi tarpeeksi intiaanien tapoja ymmärtääkseen, miksi tulta
kohennettiin ja miksi soturit, Haukansilmä mukana, istuutuivat niin
totisina ja juhlallisina sen kiertelevän savun sekaan.
Asettuen itse erääseen vallinkulmaan, josta hän saattoi nähdä kaiken,
mitä sisällä tapahtui, samalla kun hän tarkasti valvoi jokaista
ulkopuolelta uhkaavaa vaaraa, jäi hän odottamaan tapausten kehitystä
kaikella sillä kärsivällisyydellä, mitä hänellä suinkin oli
käytettävissään.
Lyhyen, vaikuttavan äänettömyyden jälkeen sytytti Chingachgook piipun,
jonka pesä oli taitavasti niverretty jostakin seudun pehmeästä
kivilajista ja jonka varsi oli puuta, ja alkoi polttaa. Vedettyään
kylliksi sisäänsä tyynnyttävän yrtin tuoksua hän antoi piipun
metsästäjälle. Tällä tavoin oli piippu kiertänyt miehestä mieheen kolme
kertaa mitä syvimmän hiljaisuuden vallitessa, ennenkuin kukaan avasi
suutansa. Vanhimpana ja arvokkaimpana esitti sitten ruhtinasten
jälkeläinen muutamin tyynin ja juhlallisin sanoin keskustelun aiheen.
Hänelle vastasi metsästäjä, ja Chingachgook puuttui jälleen puheeseen,
kun toinen vastusti hänen mielipiteitään. Nuori Unkas pysyi äänettömänä
ja kunnioittavana kuulijana, kunnes Haukansilmä kohteliaisuudesta kysyi
hänenkin ajatustaan. Heyward ymmärsi eri puhujain eleistä ja ilmeistä,
että isä ja poika puolsivat yhtä kohtaa kiistellystä kysymyksestä,
valkoinen mies taas toista. Sananvaihto lämpeni vähitellen, niin että
saattoi selvästi nähdä neuvottelijain henkilökohtaisten tunteidenkin
jonkin verran sekaantuneen väittelyyn.
Huolimatta ystävällisen kiistan yhä kiihtyvästä luonteesta olisi
muototarkinkin kristillinen kokous, lukematta pois kunnianarvoisan
papistonkaan kokouksia, saanut terveellistä opetusta itsehillinnässä
näiden keskusteli]ain maltista ja kohteliaisuudesta. Unkasin sanoja
kuunneltiin yhtä syvällä tarkkuudella kuin hänen isänsä kypsyneemmän
viisaudenkin lausumia, ja osoittamatta vähääkään pikaisuutta ei kukaan
vastannut, ennenkuin hän oli muutaman hetken hiljaa miettinyt
aikaisemmin esitettyjä mielipiteitä.
Mohikaanien puheita säestivät niin selvät ja luonnolliset eleet, ettei
Heywardin tarvinnut paljoakaan vaivata päätään voidakseen seurata
heidän todistelunsa johtolankaa. Sitävastoin oli metsästäjän tarkoitus
hämärämpi, hän kun yhä ylpeillen väristään tavallaan teeskenteli sitä
kylmää ja keinotekoista esiintymistä, joka on niin kuvaavaa kaikille
englantilais-amerikkalaisille kansanluokille, kun ne eivät ole
joutuneet kiihdyksiin. Päättäen intiaanien usein osoittelemista
metsämatkan merkeistä he ilmeisesti ehdottivat ajettavaksi vihollista
takaa maalla, kun taas Haukansilmän lukuisat kädenhuiskautukset
Horikania kohti ilmoittivat hänen puoltavan kulkua pitkin sen pintaa.
Tämä jälkimmäinen oli ilmeisesti joutumaisillaan tappiolle ja kysymys
ratkeamaisillaan vastoin hänen tahtoaan, kun hän hypähti seisaalleen ja
luopuen levollisuudestaan äkkiä turvautui intiaanien esitystapaan ja
kaikkiin synnynnäisen kaunopuheisuutensa keinoihin. Kohottaen toisen
kätensä hän osoitti auringon rataa, toistaen liikkeen jokaiselta
päivältä, mikä heiltä kuluisi tehtävän suorittamiseen. Sitten hän
piirsi pitkän ja hankalan polun kallioiden ja jokien joukkoon. Nukkuvan
ja kaikesta tietämättömän Munron ikä ja heikkous kuvattiin niin selvin
merkein, ettei niistä voinut erehtyä. Duncan huomasi, että hänen
omatkin voimansa arvioitiin sangen heikoiksi tiedustelijan avatessa
kouransa ja mainitessa häntä nimellä "Avonainen Käsi" -- nimi, jonka
hänen anteliaisuutensa oli hankkinut hänelle kaikilta ystävällisiltä
heimoilta. Sitten seurasi esitys veneen keveästä ja kauniista kulusta
asetettuna jyrkäksi vastakohdaksi väsyneen, heikon miehen horjuville
askelille. Hän lopetti viittaamalla oneidan päänahkaan, sillä
nähtävästi todistaakseen, kuinka välttämättä heidän oli lähdettävä pian
matkaan, ja siten, ettei mitään jälkiä jäisi.
Mohikaanit kuuntelivat totisina, ja heidän kasvoillaan väikkyivät
puhujan lausumain ajatusten heijastukset. Vakuuttava esitys teki
vähitellen vaikutuksensa, ja puheensa lopulla huomasi Haukansilmä
mielipiteitään säestävän tavanmukaisten suostumushuudahdusten. Lyhyesti
sanoen: Unkas ja hänen isänsä kääntyivät hänen ajatustapaansa, hyläten
omat aikaisemmin puoltamansa mielipiteet niin alttiina ja vilpittöminä,
että jos he olisivat olleet jonkin suuren, sivistyneen kansan
edustajia, teko ehdottomasti olisi aiheuttanut heidän valtiollisen
kukistumisensa hävittämällä ikiajoiksi heidän maineensa lujina ja
sanassaanpysyvinä miehinä.
Heti kun kiistelty kysymys oli ratkaistu, näytti väittely ja kaikki,
mitä siihen oli kuulunut, paitsi tulos, täydellisesti unohtuneen.
Haukansilmä, katsahtamatta ympärilleen lukeakseen voittonsa ihailevista
silmistä, ojensi sangen rauhallisesti kookkaan ruumiinsa sammuvan
nuotion ääreen ja sulki ainakin omat näköelimensä uneen.
Jätettyinä nyt johonkin määrin omaan valtaansa käyttivät mohikaanit,
jotka olivat niin runsaasti omistaneet aikaansa toisten harrastuksille
ja toisten hyväksi, tilaisuutta kohdistaakseen huolenpitonsa toisiinsa.
Heittäen äkkiä intiaanipäällikölle kuuluvan totisen ja ankaran
käytöksen alkoi Chingachgook puhua pojalleen hellyyden vienoa,
leikillistä kieltä. Unkas vastasi mielissään isänsä sydämelliseen
puheeseen, ja ennen kuin metsästäjän voimakas hengitys ilmoitti hänen
nukkuneen, oli hänen toveriensa esiintymistavassa tapahtunut
täydellinen muutos.
On mahdotonta kuvailla heidän kielensä sulosointua heidän noin
laskiessaan leikkiä ja puhellessaan hellästi toisilleen, mahdotonta
kuvailla niin, että sen tajuaisivat nekin, joiden korvat eivät ole
koskaan kuulleet sen soittoa. Heidän ääntensä liikkumisala, etenkin
nuorukaisen, oli kerrassaan hämmästyttävä -- se kun ulottui
matalimmasta kurkkusävelestä aivan naisellisen vienoihin ylä-ääniin
asti. Isän silmät seurasivat ilmeisesti ihastuneina pojan kauniita,
jaloja liikkeitä, eikä hän koskaan jättänyt hymyilemättä vastaukseksi
toisen tarttuvan iloiseen, vaikka hiljaiseen nauruun. Vanhemman
intiaanin ollessa näiden lempeiden luonnollisten tunteiden vallassa ei
hänen pehmenneillä kasvoillaan näkynyt jälkeäkään niiden entisestä
villistä julmuudesta. Hänen maalattu kuolemankuvansakin tuntui pikemmin
johonkin pilaillen laitettuun valepukuun kuuluvalta, kuin hurjalta
julistukselta, että hänen askeleitaan seurasi hävitys ja surma.
Vietettyään näin tunnin parempien tunteittensa tyydyttämisessä ilmaisi
Chingachgook äkkiä haluavansa nukkua, käärimällä vaipan päänsä
ympärille ja oikaisemalla ruumiinsa paljaalle maalle. Heti herkesi
Unkaskin iloilustaan, ja huolellisesti haravoituaan hiilet kasaan, niin
että ne lämmittäisivät hänen isänsä jalkoja, etsi nuorukainen
pieluksensa jostakin linnoituksen raunioiden kolkasta.
Tuntien saavansa uutta varmuutta näiden kokeneiden metsänkävijäin
huolettomuudesta seurasi Heyward pian heidän esimerkkiään, ja kauan
ennen yön kääntymistä tuntuivat hävitetyn linnoituksen helmassa
lepäävät nukkuvan yhtä raskaasti kuin se eloton joukko, jonka luut jo
alkoivat vaaleta läheisellä kentällä.