Miks' sua nimittäisin?
Miksi tahdot:
Murhaajaks kunnialliseks; en tehnyt
vihasta mitään, kaikki kunniasta.
_Othello_.
Edellisessä luvussa pikemmin tilapäisesti mainittu kuin
seikkaperäisesti kuvattu epäinhimillinen kohtaus on siirtokuntain
historian lehdillä tullut kuuluisaksi hyvin ansaitulla nimellä "William
Henrikin Verilöyly". Se laajensi niin suuresti tahraa, jonka muuan
aikaisempi ja varsin samanlainen tapaus oli jättänyt ranskalaisen
ylipäällikön maineeseen, ettei sitä kyennyt kokonaan poistamaan edes
hänen varhainen, kunniakas kuolemansa. Mutta nyt alkaa sitä aika
verhota, ja tuhannet ihmiset, jotka tietävät Montcalmin kaatuneen
sankarina Abrahamin kentällä, ovat täydellisesti unohtaneet, kuinka
paljon häneltä puuttui sitä siveellistä rohkeutta, mitä ilman ei
yksikään mies voi olla todellisesti suuri. Sivumäärittäin voisi tämä
kuuluisa esimerkki lähtökohtana kirjoittaen todistaa kaiken
inhimillisen kunnon heikkouksia, näyttää, kuinka helposti jalot
tunteet, hienostunut kohteliaisuus ja ritarillinen urheus
menettävät tehonsa itsekkyyden tukahduttavan homeen turmelemina ja
osoittaa maailmalle miestä, joka oli suuri kaikilta pienemmiltä
luonteenominaisuuksiltaan, mutta jonka käytös muuttui moitittavaksi
heti, kun oli näytettävä, kuinka paljon periaate on valtioviisautta
korkeammalla. Mutta se tehtävä ei kuulu alaamme, ja kun historia,
samoinkuin rakkauskin, ovat niin taipuvaisia ympäröimään sankareitaan
ihanteellisen kirkkauden ilmakehällä, on hyvin luultavaa, että
jälkimaailma on pitävä Ludvig de Saint-Verania vain isänmaansa
urhokkaana puolustajana hänen julman toimettomuutensa Oswegon ja
Horikanin rannoilla jäädessä unohduksiin. Syvästi surkutellen tätä
sisarrunottaremme heikkoutta poistumme viipymättä hänen pyhitetyiltä
alueiltaan oman vaatimattoman kutsumuksemme varsinaisille poluille.
Kolmas päivä linnan valloituksen jälkeen läheni loppuaan, mutta
kertomuksen juoni pidättää yhä lukijaa "Pyhän Järven" rantamilla.
Viimeksi nähtyinä olivat varustuksen ympäristöt täynnä melskettä ja
kamppailua. Nyt hallitsivat niitä hiljaisuus ja kuolema. Verentahrimat
voittajat olivat kaikonneet, ja heidän leirinsä, joka niin äskettäin
kajahteli voitollisen sotajoukon hilpeästä ilonpidosta, uinui nyt
äänettömänä, autiona hökkelikaupunkina. Linnoitus oli enää vain savuava
rauniokasa, ja hiiltyneet hirret, räjähtäneiden kanuunain sirpaleet ja
sortuneiden kiviseinäin jätteet peittivät hurjassa sekamelskassa sen
multavalleja.
Hirvittävä muutos oli myös tapahtunut ilmassa. Aurinko oli kätkenyt
lämpönsä paksujen sumupilvien taa, ja sadat ihmisruumiit, joita juuri
oli polttanut elokuun ankara kuumuus, joutuivat nyt kaikessa
muodottomuudessaan ikäänkuin ennenaikaisen marraskuun tuulien
jähmetytettäviksi. Kiertelevät lumivalkeat huurut, jotka olivat
purjehtineet yli kukkuloiden pohjoista kohti, palasivat nyt
loppumattomana synkkänä verhona, jota lennätti eteenpäin myrskyn raivo.
Lukemattomia kuvia heijasteleva Horikanin pinta oli kadonnut, ja sen
sijaan ruoskivat rantoja viheriät, raivoavat aallot, ikäänkuin olisivat
ne suuttuneina halunneet heittää takaisin maalle kaiken sen saastan,
joka sitä rumensi. Tuo kirkas lähdejärvi säilytti sentään osan
lumoavasta kauneudestaan, mutta sillä oli kuvasteltavanaan vain matalan
taivaan synkeä pimeys. Kostea ja lempeä ilma, joka tavallisesti ympäröi
maisemaa, verhoten sen liian jyrkkiä ja miedontaen sen liian karkeita
piirteitä, oli nyt kadonnut, ja pohjatuuli puhalsi yli vesilakeuden
niin koleana ja omaa valtaansa uhkuvana, ettei jäänyt mitään silmän
arvattavaksi eikä mielikuvituksen luotavaksi.
Rajut luonnonvoimat olivat riistäneet tasangolta vehreyden, niin että
näytti siltä kuin olisi sen tuhonnut kaikensyöjä salama. Vain siellä
täällä kohosi autiuden keskeltä tummanvihreä ruohomätäs: ihmisveren
höystämän maan varhaisin hedelmä. Koko maisema, joka suotuisassa
valossa ja sopivassa lämmössä nähtynä oli ollut niin viehättävä, oli
nyt kuin vertauskuvallinen maalaus elämästä, maalaus, missä esineet oli
jäljitelty niiden karkeimmin, todenmukaisimmin värein ja ilman
varjostuksen tehoa.
Yksinäiset, kuivat ruohonkorret huojuivat lentävien vihurien käsissä
peloittavan selvinä, rohkeat kalliovuoret näkyivät liian tarkoin
kaikessa alastomuudessaan, ja silmä etsi turhaan lepoa koettamalla
puhkaista taivaan rajattoman kannen, sen kun sulki katseilta
repaleisten, kiiltävien usvapilvien pimeä verho.
Tuuli puhalsi puuskittain, joskus vyöryen raskaasti pitkin maata,
ikäänkuin kuiskaillakseen valituksiaan kuolleiden kylmiin korviin, pian
taas yltyäkseen kimeäksi, vihlovaksi vihellykseksi, joka syöksyi
metsään niin väkevästi, että ilma täyttyi sen puuskuttelemista lehdistä
ja oksista. Tässä kaameassa tohinassa taistelivat muutamat nälkäiset
korpit viimaa vastaan, mutta tuskin oli niiden alapuolella aukeneva
metsän viheriä valtameri sivuutettu, kun ne iloisina pysähtyivät
aloittamaan inhoittavaa ateriaansa, joka oli niille tarjona missä
kentän kolkassa tahansa.
Sanalla sanoen: maisema oli autiuden ja hävityksen kuva, ja tuntui kuin
olisi kuoleman armoton käsi yhdellä iskulla kaatanut kaikki ne, jotka
olivat sen pyhyyttä loukaten astuneet sen piiriin. Mutta kielto oli nyt
peruutettu, ja ensi kerran sen jälkeen kun niiden kauhutekojen
suorittajat, jotka olivat osaltaan rumentaneet näköalaa, olivat
poistuneet, uskalsivat elävät ihmiset lähestyä paikkaa.
Noin tunti ennen auringon laskua olisi voinut aikaisemmin mainittuna
päivänä nähdä viiden miehen astuvan kentälle siitä kapeasta aukosta,
mistä Hudsonin tie painui metsään, ja etenevän hävitettyä linnoitusta
kohti. Alussa oli heidän kulkunsa hidasta ja varovaista, ikäänkuin
olisivat he vain vastahakoisesti käyskennelleet tasangon kauhujen
keskellä tai pelänneet sillä tapahtuneiden hirmukohtausten uudistuvan.
Muuan notkea intiaani kulki muun joukkueen edellä niin ketterästi ja
hiljaa kuin vain alkuasukas osaa kulkea nousten jokaiselle töyräälle
katselemaan ympärilleen ja ilmaisten viittauksilla tovereilleen,
mitä suuntaa hänen mielestään oli paras seurata. Eivätkä hänen
jäljessään tulijatkaan lyöneet laimin ainoatakaan metsäsodan tuntemaa
varovaisuus- ja vakoilemistoimenpidettä. Eräs heistä, hänkin intiaani,
asteli hiukan sivummalla tarkastellen metsän rantaa silmin, jotka
olivat kauan tottuneet lukemaan pienimmänkin merkin uhkaavasta
vaarasta. Muut kolme olivat valkoihoisia, vaikkakin he olivat puvuissa,
jotka niin hyvin tekotapansa kuin värinsä puolesta oli sovitettu heidän
nykyisen uhkarohkean yrityksensä mukaisiksi -- hehän parveilivat
salojen läpi peräytyvän armeijan liepeillä.
Vaikutus, minkä heidän tiellään järven rantaan alituisesti esiintyvät
kauhunäyt tekivät, oli kokonaan erilainen riippuen seurueen jäsenten
luonteesta. Edellä kulkeva nuorukainen loi vakavia, nopeita silmäyksiä
noihin raadeltuihin uhreihin astuessaan kepeästi poikki tasangon,
peläten ilmaista tunteitaan ja kuitenkin ollen liian karaistumaton
voidakseen kokonaan tukahduttaa niiden äkillisen, ankaran voiman. Hänen
punainen liittolaisensa sitä vastoin ei ollut moisen heikkouden
alainen. Hän eteni ohi ruumiskasojen niin järkähtämättömänä tahdoltaan
ja niin tyynenä katsannoltaan, että vain pitkä ja itsepintainen
harjoitus saattaa moista synnyttää. Valkoistenkin miesten mielessä
heränneet tunteet olivat erilaiset, vaikka yleensä surulliset.
Ensimmäinen heistä, jonka harmaat hapset ja uurtuneet piirteet yhdessä
uljaan ryhdin ja käynnin kanssa osoittivat metsäläisen valepuvusta
huolimatta sodan näkyihin täysin tottuneeksi mieheksi, ei hävennyt
päästää äänekkäitä valitushuutoja, milloin joku tavallista
hirvittävämpi kohta osui hänen silmäänsä. Hänen rinnallaan kävelevä
nuorukainen värisi kauhusta, mutta yritti hillitä liikutustaan
pitääkseen sitä hellempää huolta toveristaan. Vain viimeisenä kulkeva
näytti ilmaisevan todelliset ajatuksensa huomiota pelkäämättä tai
seurauksia kaihtamatta. Hän katseli hirvittävimpiäkin näkyjä silmin ja
kasvonjuontein, jotka eivät tienneet vavistuksesta mitään, mutta hän
lausuili niin voimakkaita soimauksia, että selvästi kuului, kuinka
syvästi hän inhosi vihollistensa rikosta.
Lukija on näissä eri henkilöissä varmaankin heti tuntenut mohikaanit ja
heidän valkoihoisen ystävänsä, tiedustelijan, sekä Munron ja Heywardin.
Isä siinä tosiaankin etsi lapsiaan, seurassaan nuorukainen, joka otti
niin sydämellisesti osaa näiden kohtaloihin, ja ne uljaat, uskolliset
metsäläiset, jotka olivat jo osoittaneet taitoaan ja luotettavuuttaan
aikaisemmin kuvatuissa järkyttävissä kohtauksissa.
Kun etumaisena kulkeva Unkas oli ehtinyt tasangon keskikohdalle, päästi
hän huudon, joka toi hänen toverinsa yhtenä joukkona paikalle. Nuori
soturi oli pysähtynyt tapetuista naisista kerääntyneen sekasortoisen
ruumiskasan eteen. Huolimatta näyn pöyristyttävästä kaameudesta
riensivät Munro ja Heyward mätänevän ryhmän luo, koettaen hellyyden
pakottamina, jota ei kauheinkaan näky voinut tukahduttaa, keksiä,
olisiko heidän etsimistään löydettävissä joitakin jälkiä revittyjen,
kirjavien vaatekappaleiden joukossa. Isä ja rakastaja saivat
hetkellistä huojennusta hakemisestaan, vaikka heidät olikin jälleen
tuomittu kestämään kaikkea sitä epävarmuuden piinaa, jota oli tuskin
helpompi kantaa kuin kauheintakaan totuutta. He jäivät äänettömiksi ja
miettiviksi seisomaan surullisen näyn viereen, kunnes tiedustelija
lähestyi heitä. Katsellen kaameata näkyä kiukustunein ilmein alkoi tuo
jykevä metsän poika puhua ensi kerran kentälle astumisensa jälkeen
ymmärrettävästi ja täysin äänin:
"Kostonjano on aito intiaanimainen ominaisuus, ja kaikki, jotka minut
tuntevat, tietävät, ettei suonissani virtaa pisaraakaan sekaverta.
Mutta sen minä vain sanon -- tässä taivaan kasvojen edessä ja sen
Herran voimaan luottaen, jonka valta niin selvästi ilmenee näissäkin
ulvovissa saloissa -- että jos nuo ranskalaiset vielä joskus
uskaltautuvat uurteisen kuulan ulottuville, niin tekee muuan pyssy
tehtävänsä niin kauan kuin pii lennättää säkeniä ja ruuti palaa! Minä
jätän kirveen ja puukon niille, joilla on luontainen taipumus niiden
käyttämiseen. Mitä sanot, Chingachgook", lisäsi hän delavarinkielellä,
"kerskuvatko huronit tästä naisilleen, kun syvä lumi tulee?"
Vihan salama välähti mohikaanipäällikön tummilla kasvoilla. Hän
irroitti puukkonsa tupesta ja kääntyi sitten tyynesti näystä, piirteet
niin syvässä levossa kuin ei milloinkaan olisi tuntenut intohimojen
kiihoitusta.
"Montcalm! Montcalm!" jatkoi läpeensä kiukustunut, hillittömämpi
tiedustelija, "sanotaan ajan tulevan, jolloin me näemme kaikki teot,
mitkä me lihassa tehneet olemme, yht'aikaa ja kaikesta maallisesta
heikkoudesta puhdistetuin silmin. Voi sitä onnetonta, jonka täytyy
katsella tätä kenttää, tuomion tapahtuessa hänen sielustaan! Kas --
niin totta kuin olen valkoinen mies, tuossa viruu punanahka, jonka
tukka ei kasva päässä sillä kohdalla, mihin luonto sen istutti!
Katsopas häntä, delavari, hän voi olla muuan niitä sinun kaipaamasi
kansan jäseniä, ja hänen tulee silloin saada uljaalle soturille kuuluva
hautaus. Näen silmistäsi, ruhtinaiden jälkeläinen, että joku huroni saa
maksaa tämän, ennenkuin syystuulet ovat puhaltaneet kentältä veren
hajun!"
Chingachgook läheni raadeltua ruumista ja käännettyään sen selälleen
tapasi siitä merkit, mitkä osoittivat miehen kuuluneen niihin kuuteen
liittoheimoon tai liittokansaan, niinkuin niitä sanottiin, jotka, niin
englantilaisten riveissä kuin taistelivatkin, olivat hänen oman
kansansa verivihollisia. Potkaistuaan inhoittavaa ruumista jätti hän
sen yhtä välinpitämättömänä kuin jonkin elukanraadon. Tiedustelija
ymmärsi teon ja jatkoi sangen kylmäkiskoisena kulkuansa, yhä purkaen
vihaansa ranskalaista ylipäällikköä kohtaan entiseen voimakkaaseen
tapaansa.
"Vain ääretön viisaus ja rajaton voima rohjetkoot tuhota ihmisiä
laumoittain", puheli hän, "sillä vain silloin voidaan tutkia moisen
tuomion välttämättömyys; ja kuka sitten yleensä voi korvata Jumalan
luotuja? Minä pidän syntinä tappaa toista kaurista ennen kuin
ensimmäinen on syöty, ellei aiota ryhtyä pitkään marssiin tai
väijytykseen. Kokonaan toinen on laita avonaisessa, ankarassa
kamppailussa kaatuvien soturien, sillä heidän osansahan on kuolla pyssy
tai kirves kädessä, aina sen mukaan, onko heidän ihonsa valkoinen vai
punainen. Unkas-poikaseni, tulehan tänne ja anna kaarneiden laskeutua
mingon kimppuun. Minä tiedän usein sen nähtyäni, että niillä on
erikoinen mieltymys oneidan lihaan, ja onhan niinmuodoin soveliasta
antaa linnun noudattaa luontaista makuaan."
"Hugh!" huudahti nuori mohikaani nousten varpailleen ja innokkaasti
katsellen eteensä pelästyttäen siten äänellään ja liikkeellään korpin
etsimään toista saalista.
"Mitä siellä, poikaseni?" kuiskasi tiedustelija kyyristäen kookasta
vartaloaan kuin hyppyyn valmistautuva pantteri. "Toivoisinpa sen olevan
jonkun vitkastelevan ranskalaisen, joka hiiviskelee täällä ryöstön
aikeissa. Luulisin 'Hirventappajan' osuvan tavattomalta matkalta
tänään!"
Vastaamatta loikkasi Unkas paikaltaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä
hän näkyi raastavan pensaasta ja sitten voitonriemuisena huiskuttavan
Coran vihreästä ratsastushunnusta revennyttä kaistaletta. Tämä liike,
tämä näky ja huuto, joka jälleen kajahti nuoren mohikaanin huulilta,
keräsi koko seuran viipymättä hänen ympärilleen.
"Lapseni!" kiljaisi Munro puhuen nopeasti ja hurjasti; "antakaa minulle
lapseni!"
"Unkas tahtoo koettaa", oli lyhyt, liikuttava vastaus.
Tätä yksinkertaista, mutta merkitsevää vastausta ei isä kuitenkaan
huomannut, sillä hän tempaisi harsonkaistaleen ja rutisti sen
kouraansa, samalla kun hänen silmänsä harhailivat säikähtyneinä pitkin
pensaita, ikäänkuin olisi hän yhtä paljon pelännyt kuin toivonut
kuulevansa salaisuuksia, joita ne ehkä kätkivät.
"Tässä ei näy ruumiita", sanoi Heyward. "Myrsky ei näytä käyneen tätä
tietä."
"Se on ilmeistä ja kirkkaampaa kuin taivas päämme päällä", vastasi aina
yhtä rauhallinen tiedustelija. "Mutta joko hän tai ne, jotka hänet
ryöstivät, ovat menneet tämän pensaan ohi, sillä minä muistan nähneeni
harson, millä hän peitti kasvot, joita kaikki olisivat niin mielellään
katselleet. Unkas, sinä olet oikeassa: Tummatukka on ollut tässä ja hän
on pelästyneen hirvenvasikan tavoin paennut metsään, sillä eihän
kukaan, joka saattoi paeta, olisi jäänyt kentälle murhattavaksi.
Hakekaamme hänen jättämiään merkkejä, sillä intiaanin silmät keksivät,
niin melkein luulen, mesilinnunkin jäljet ilmasta."
Nuori mohikaani lähti matkaan tämän kehoituksen kuultuaan, ja tuskin
oli tiedustelija puheensa päättänyt, ennenkuin Unkas kohotti menestystä
ilmaisevan huudon metsän reunasta. Saavuttuaan paikalle näkivät
levottomat miehet toisen harsonkaistaleen liehuvan erään pyökin
matalimmassa oksassa.
"Hiljaa, hiljaa", virkkoi tiedustelija ojentaen pitkän pyssynsä liian
innokkaan Heywardin eteen. "Me tiedämme nyt tehtävämme, mutta jälkien
kauneutta ei ole rikottava. Yksikin harkitsematon askel voi hankkia
meille tuntien työn. Mutta jäljillä me olemme, sitä ei voi kieltää."
"Jumala teitä siunatkoon, Jumala teitä siunatkoon, kunnon mies!"
huudahteli Munro. "Minne he siis ovat paenneet ja missä ovat lapseni?"
"Heidän kulkemansa tie riippuu monista seikoista. Jos he ovat lähteneet
yksin, ovat he aivan yhtä hyvin saattaneet liikkua ympyrässä kuin
suoraan eteenpäinkin, ja silloin he lienevät kymmenkunnan peninkulman
päässä meistä; mutta jos huronit tai ranskalaiset intiaanit ovat
saaneet heidät käsiinsä, ovat he nyt luultavasti lähellä Kanadan
rajoja. Mutta mitä se merkitsee?" jatkoi tiedustelija levollisesti,
nähdessään kuuntelijainsa ankaran tuskan ja pettymyksen ilmeen; "tässä
olemme nyt mohikaanit ja minä jälkien toisessa päässä, ja luottakaa
siihen, me löydämme toisenkin pään, vaikka niiden väliä sitten olisi
satoja peninkulmia! Maltahan, maltahan, Unkas, sinähän olet niin
kärsimätön kuin joku uudisasukas, ja sinä unohdat, että kevyet jalat
jättävät vain kevyitä merkkejä!"
"Hugh!" huudahti Chingachgook, joka oli sillä välin tutkinut erästä
ilmeisesti ihmiskäden raivaamaa aukkoa metsän rantaa reunustavaan
matalaan viidakkoon ja joka nyt seisoi suorana ja viittasi kädellään
alaspäin sellaisessa asennossa ja sellainen ilme kasvoilla kuin olisi
nähnyt inhoittavan käärmeen.
"Tässä on selvä miehen jalanjälki", huusi Heyward kumartuessaan
tarkastamaan osoitettua kohtaa. "Hän on astunut tämän pikku lampareen
reunalle, eikä merkistä voi erehtyä. He ovat vankeina."
"Parempi niin kuin jos he olisivat jääneet menehtymään metsään",
vastasi tiedustelija. "Ja niinhän he polkevat leveämmät jäljetkin.
Panisinpa vetoon viisikymmentä majavannahkaa yhtä useata piipalaa
vastaan, että mohikaanit ja minä astumme heidän telttoihinsa kuukauden
kuluessa! Painuhan alemmas, Unkas, ja koeta, mitä voit päätellä noiden
pehmeiden intiaanikenkien jäljestä, sillä intiaanikenkä siinä on
varmasti kyseessä, eivätkä mitkään pieksut eivätkä saappaat."
Nuori mohikaani kumartui maahan ja poistettuaan paikalta lehdet hän
tutki sitä samaan tarkkaan tapaan kuin rahakauppias näinä
liikevilpistelyn aikoina tutkisi jotakin epäiltävää arvopaperia.
Vihdoin hän nousi polviltaan tyytyväisenä tarkastuksensa tulokseen.
"No, poika", kysyi tiedustelija, "mitä se sanoo? Osaatko saada selkoa
sen kielikellon puheesta?"
"Ovela Kettu!"
"Kas! Sekö hiipivä konna jälleen? Hänen juoksenteluistaan ei
tosiaankaan tule loppua, ennenkuin 'Hirventappaja' on päässyt sanomaan
hänelle ystävällisen sanansa."
Heyward hyväksyi vain vastahakoisesti tämän ilmotuksen todenperäisyyden
ja ilmaisi nyt pikemmin toivomuksensa kuin epäilynsä virkkaessaan:
"Intiaanikenkä on niin toisen intiaanikengän kaltainen, että tässä voi
varsin hyvin olla kysymyksessä erehdyskin."
"Intiaanikenkä toisen intiaanikengän kaltainen! Yhtä hyvin voitte
sanoa, että jalka on toisen jalan kaltainen, vaikka me kaikki tiedämme,
että toiset ovat pitkiä ja toiset lyhyitä, muutamat leveitä ja muutamat
kapeita, että muutamien on isovarvas kääntynyt sisään, toisten taas
ulos. Intiaanikenkä ei ole enempää toisen intiaanikengän kaltainen kuin
kirja on toisen kirjan kaltainen, vaikka ne, jotka osaavat lukea
jälkimmäisiä, hyvin harvoin kykenevät ymmärtämään edellisten merkkejä.
Kaikki on järjestetty parhain päin, koska siten kullakin on oma
luontainen etevämmyytensä. Päästähän minuakin sitä vilkaisemaan, Unkas,
sillä ei kirja eikä kenkä tule siitä pahemmaksi, vaikka niistä
syntyisikin kaksi mielipidettä yhden asemesta." Tiedustelija kumartui
toimeensa ja jatkoi heti: "Olet oikeassa, poika. Tässä on juuri se
jälki, jonka me niin usein näimme edellisen ajomme aikana. Ja se
veijari juo aina, kun vain saa siihen tilaisuuden; juova intiaani oppii
aina käymään leveämmin varpaanjäljin kuin luonnollinen villi, koska
sellainen löntysteleminen nyt kerran on jokaisen juomarin tapa, olkoon
hänellä sitten valkoinen tai punainen nahka. Aivan sama pituus ja
leveyskin, katso vain, ruhtinasten jälkeläinen. Sinähän mittasit sen
jäljen useammankin kerran meidän seuratessamme niitä roistoja Glenniltä
terveyslähteille."
Chingachgook totteli. Lopetettuaan lyhyen tarkastuksensa hän nousi ja
lausui rauhallisena vain yhden ainoan sanan:
"Magua!"
"Niin, asia on lukossa. Tästä ovat siis menneet Tummatukka ja Magua."
"Eikä Alice?" kysyi Heyward.
"Hänestä emme ole vielä nähneet merkkiäkään", vastasi tiedustelija
katsellen tarkoin puita, pensaita ja maata ympäriltään. "Mitä tämä on?
Unkas, tuohan tänne tuo esine, jonka näet killuvan tuossa
orjantappurapensaassa."
Kun intiaani oli noudattanut käskyä ja metsästäjä saanut saaliin,
purskahti tämä hiljaiseen, mutta sydämelliseen naurunhytkytykseensä
pidellessään sitä ilmassa:
"Tämähän on laulumestarin puhallusase! Nyt olemme jäljillä, joita
pappikin osaisi seurata. Unkas, etsi sellaisten pieksujen merkkejä,
jotka ovat kylliksi isot kantamaan kuusi jalkaa kaksi tuumaa huojuvaa
ihmislihaa. Minä alan saada hiukan toiveita siitä veitikasta, koska hän
on heittänyt kirkumisen ja ryhtynyt johonkin parempaan toimeen."
"Ainakin on hän ollut uskollinen tehtävälleen", virkkoi Heyward;
"eivätkä Cora ja Alice ole ilman ystävää."
"Niinpä niin, ainakin pitää hän heidän lauluharrastuksistaan huolen",
vastasi Haukansilmä laskien pyssynsä maahan ja nojaten siihen
peittelemättömän halveksiva ilme kasvoillaan. "Osaako hän kaataa
metsävuohen heidän päivällisekseen, kulkea pyökkien rungoissa kasvavan
sammalen johdolla tai leikata kaulan joltakin huronilta? Ellei, on
ensimmäinen matkijarastas, jonka hän tapaa, taitavampi mies heistä
kahdesta. No, poika, eikö näy merkkejä sellaisista askelista?"
"Tässä on aivan kuin pieksuissa kulkeneen ihmisen jälki: voisikohan se
olla ystävämme askelen painama?" kysyi Heyward.
"Pidelkää lehtiä keveästi tai muutoin hämmennätte jäljen muodon.
Tämäkö? Tämä on kyllä jalan jälki mutta Tummatukan; ja pieni se on
kuitenkin niin uljaan vartalon ja komean ulkomuodon omistajattaren
painamaksi. Laulumestari peittäisi sen kantapäällään."
"Missä? Näyttäkää minulle lapseni jälki", huudahti Munro työntäen
pensaita sivulle ja kumartuen kiihkeästi tuon melkein hävinneen jäljen
yli. Vaikka askel, joka oli merkin jättänyt, olikin ollut keveä ja
nopsa, oli jälki kuitenkin yhä näkyvissä. Iäkäs sotilas tutki sitä
himmentyvin silmin, eikä hän noussut kyyristyneestä asennostaan,
ennenkuin Heyward näki hänen kuumalla kyynelellä kostuttaneen
tyttärensä jalan jälkeä. Tahtoen haihduttaa surua, joka uhkasi joka
hetki särkeä ulkonaisen levollisuuden kahleet hankkimalla vanhukselle
jotakin tekemistä, sanoi nuori mies tiedustelijalle:
"Kun meillä nyt ovat nämä pettämättömät merkit, niin aloittakaamme
marssimme. Hetkinenkin tuntuu vangeista sellaisissa oloissa
iankaikkisuudelta."
"Ei aina nopein kauris anna pisintä ajoa", vastasi Haukansilmä
nostamatta silmiään niistä erilaisista merkeistä, jotka oli saatu
näkyviin. "Me tiedämme, että se vaaniva huroni on mennyt tästä ohi --
ja Tummatukka -- ja laulumestari -- mutta missä on neito, jolla on
keltaiset kiharat ja siniset silmät? Vaikka hän olikin pieni kooltaan
eikä läheskään niin urhea kuin sisarensa, oli hän suloinen nähdä ja
viehättävä keskustelussa. Eikö hänellä ole ainoatakaan ystävää, joka
hänestä huolehtisi?"
"Jumala varjelkoon häneltä koskaan puuttumasta niitä sadoittain! Emmekö
mekin juuri tällä hetkellä ole häntä etsimässä? Minä ainakaan en lakkaa
hakemasta ennen kuin olen hänet löytänyt."
"Siinä tapauksessa täytynee meidän kulkea eri teitä, sillä tästä hän ei
ole mennyt ohi, niin keveä ja pieni kuin hänen jälkensä sitten liekin."
Heyward peräytyi ja kaikki hänen intonsa jälkien seuraamiseen näytti
yht'äkkiä sammuneen. Kiinnittämättä huomiotaan tähän toisen äkilliseen
mielenmuutokseen jatkoi Haukansilmä hetken mietittyään:
"Näissä saloissa ei ole muita naisia, jotka voisivat jättää tuollaisen
jäljen kuin Tummatukka tai hänen sisarensa. Me tiedämme edellisen
olleen tässä, mutta missä ovat jälkimmäisen merkit? Meidän tulee
seurata jälkiä syvemmälle metsään, ja ellei jotakin ilmaannu, palaamme
kentälle vainuamaan uutta suuntaa. Eteenpäin, Unkas, ja pidä silmällä
kuivettuneita lehtiä. Minä tarkastelen pensaita, kun taas isäsi juoksee
nenä maassa. Eteenpäin, ystävät! Aurinko on laskemaisillaan vuorten
taakse."
"Enkö minä voi siis tehdä mitään?" kysyi Heyward tuskissaan.
"Tekö!" vastasi metsästäjä, joka punaisine ystävineen jo eteni hänen
määräämässään järjestyksessä; "voitte kyllä, te voitte kulkea
perässämme ja varoa sotkemasta jälkiä."
Heidän ehdittyään samota tuskin kymmentä kyynärää pysähtyivät intiaanit
ja näyttivät katselevan joitakin merkkejä maassa vielä terävämmin kuin
tavallisesti. Sekä poika että isä puhuivat nopeasti ja äänekkäästi,
milloin tutkien heidän yhteisen ihastuksensa esinettä, milloin taas
silmäillen toinen toiseensa mitä ilmeisimmän tyytyväisyyden vallassa.
"He ovat löytäneet pienen jalan!" huudahti tiedustelija rientäen
eteenpäin huolimatta enää hänen osalleen joutuneesta tehtävästä. "Mitä
tämä on? Tähän on suunniteltu väijytystä! Ei, kautta näiden
rajaseutujen tarkimman pyssyn, tässä ovat ne yksisivuiset hevoset
olleet jälleen! Nyt on koko salaisuus selvä, ja kaikki on nyt niin
kirkasta kuin pohjantähti keskiyöllä. Niinpä niin, tässä he ovat
nousseet ratsaille. Tähän on hevoset sidottu odottamaan, tähän
näreeseen, ja tuossa juoksee leveä polku aika luikua pohjoiseen päin,
kohti Kanadan rajoja."
"Mutta yhäkään ei näy mitään merkkejä Alicesta -- nuoremmasta neiti
Munrosta", virkkoi Duncan.
"Ellei tuo kiiltävä koru, jonka Unkas juuri nosti maasta, osoittaudu
sellaiseksi. Näytähän tänne, poika, niin saamme katsoa sitä hiukan."
Heyward tunsi sen heti koristeeksi, jota Alice mielellään piti ja
jonka hän rakastajain sitkeän muistin avustamana luuli verilöylypäivän
onnettomana aamuna nähneensä riippumassa sen omistajattaren kauniissa
kaulassa. Hän sieppasi hänelle niin kallisarvoisen esineen ja samassa
kun hän vahvisti lausutun arvelun oikeaksi, katosi se ihmettelevän
tiedustelijan silmistä, niin että tämä haki sitä turhaan maasta kauan
sen jälkeen kun sitä jo lämpimästi painettiin Duncanin jyskyttävää
sydäntä vasten.
"Puh!" murisi pettynyt Haukansilmä lakaten haravoimasta lehtiä pyssynsä
perällä. "On selvä vanhuuden merkki, kun näkö alkaa heiketä. Sellainen
kiiltävä ja paistava kapine, eikä sitä nyt keksi! Hyvä, hyvä, minä
osaan sentään vielä katsoa pitkin mustaa pyssynpiippua ja se riittää
ratkaisemaan kaikki riidat minun ja mingojen välillä. Vaikka olisin
minä kuitenkin mielelläni sen leikkikalun löytänytkin, ellei muun
takia, niin viedäkseni sen oikealle omistajalleen takaisin, ja siinähän
ne menisivät samassa yhteen niidenkin pitkien jälkien päät, pitkien,
arvelen minä tosiaankin, sillä tällä hetkellä on leveä Saint Lawrence
tai ehkäpä jo Suuret Järvetkin meidän välillämme."
"Sitä enemmän on meillä syytä olla hetkeäkään viivyttelemättä
lähtöämme", vastasi Heyward. "Suorikaamme matkaan."
"Nuori veri, kuuma veri, sanotaan, ovat sangen läheistä sukua. Me emme
ole nyt lähdössä oravia metsästämään emmekä ahdistamaan kaurista
Horikaniin, vaan meidän on oltava kulussa monta päivää ja yötä ja
samottava halki salojen, joihin ihmisjalka harvoin osuu ja joissa ei
mikään kirjaviisaus pelastaisi teitä pulmista. Intiaani ei milloinkaan
lähde sellaiselle retkelle polttamatta piippuaan neuvottelutulensa
ääressä, ja vaikka olenkin valkoinen mies, kunnioitan heidän tapojaan
tässä suhteessa, koska ne minun nähdäkseni ovat järkeviä ja mainioita.
Me palaamme siis takaisin ja sytytämme vanhan linnan raunioihin
nuotiomme tänä iltana, niin että huomenaamulla olemme sitten reippaita
ja pystyviä ryhtymään työhömme miesten eikä lörpötteleväin naisten tai
intoilevien poikain tavoin."
Heyward näki tiedustelijan käytöksestä, että vastustelusta ei olisi
ollut hyötyä. Munro oli jälleen vaipunut siihen turtuneeseen
toimettomuuden tilaan, johon hänet olivat saattaneet hänen äskeiset
musertavat onnettomuutensa ja josta hänet ilmeisesti voi herättää vain
jokin uusi ja voimakas mielenliikutus. Taipuen välttämättömyyteen
kävi nuori mies vanhuksen käsivarteen ja seurasi intiaaneja ja
tiedustelijaa, jotka olivat jo kääntyneet palaamaan tasangolle vievää
polkua pitkin.