Nyt kutomaan! On lanka valmiina,
on loimi luotu, kohta kankaana.
_Gray_.
Horikanin saloihin leiriytyneet vihollisparvet viettivät yön vasten
9. päivää elokuuta 1757 melkein samalla tavalla kuin jos ne olisivat
kohdanneet toisensa jollakin Euroopan mainioimmalla kentällä.
Voitettujen esiintyessä hiljaisina, juroina ja masentuneina,
riemuitsivat voittajat. Mutta rajansa on niin ilolla kuin surullakin,
ja paljon ennen aamuvahdin muuttoa häiritsi näiden ääretönten metsäin
hiljaisuutta vain jonkun ailahtelevan ranskalaisen iloinen huhuilu
etumaisilta vahtipaikoilta tai uhkaava huuto linnasta, joka jyrkästi
kielsi kaiken vihollisten lähentelyn ennen sovittua hetkeä. Nämäkin
satunnaiset äänet lakkasivat kokonaan sillä kolealla hetkellä, joka käy
välittömästi päivännousun edellä, ja kuuntelija olisi turhaan etsinyt
merkkejä niiden kahden aseistetun joukon läsnäolosta, jotka silloin
uinuivat "Pyhän Järven" rannalla.
Näinä syvän hiljaisuuden hetkinä työntyi syrjään verho, joka peitti
erään tilavan teltan ovea ranskalaisten leirissä, ja muuan mies astui
sen takaa ulkoilmaan. Hän oli kääriytynyt vaippaan, joka ehkä oli
tarkoitettu suojaksi metsien kylmää, kosteata sumua vastaan, mutta joka
samalla viitan tavoin esti hänen ruumiinsa näkymästä. Hän pääsi
esteettömästi sen vahtimiehen ohi, jonka oli määrä vartioida
ranskalaisen ylipäällikön unta; mies tervehti vain sotilaallista
kunnioitusta osoittavalla yleisellä tavalla, toisen ketterästi
kulkiessa pienen telttakaupungin läpi William Henrikiä kohti. Milloin
tahansa tämä tuntematon henkilö kohtasikin niitä lukuisia vartijoita,
joita oli pitkin hänen tiensä vartta, oli hänen vastauksensa nopea ja,
kuten näytti, tyydyttävä, sillä hänet päästettiin aina menemään ilman
enempiä kyselyjä.
Lukuunottamatta näitä yhä uudistuvia, mutta lyhyitä keskeytyksiä, oli
hän äänettömänä kulkenut leirin keskikohdalta sen äärimmäisille
etuvartiopaikoille, ja läheni niin sotilasta, joka piti vahtia lähinnä
vihollisen valleja. Hänen edetessään kajahti tavanmukainen
ranskankielinen huuto:
"Ken siellä?"
"Ranska", oli vastaus.
"Tunnussana?"
"Voitto", virkkoi toinen käyden niin lähelle, että hänen äänensä kuului
kuiskauksenakin.
"Hyvä on", vastasi vartija, heittäen väkipyssynsä ojennetusta asennosta
olalleen; "olettepa aikaisin jalkeilla, hyvä herra!"
"Valppaus on tarpeen, poikaseni", huomautti toinen laskien hieman
viittansa poimua ja katsahtaen sotilasta läheltä silmiin kulkiessaan
hänen ohitseen ja yhä jatkaessaan etenemistään kohti brittiläistä
linnoitusta. Mies säpsähti, ja hänen aseensa kolahti raskaasti, kun
hän tempasi sen eteensä mitä nöyrimpään ja kunnioittavimpaan
tervehdykseen; ja laskettuaan pyssynsä entiseen asentoon sekä
käännyttyään kävelemään vartiopaikkansa toiseen päähän, hän mutisi
hampaittensa välistä:
"Valppaus on tosiaankin tarpeen! Luulenpa, että meillä on siinä
korpraali, joka ei koskaan nuku!"
Upseeri jatkoi kulkuaan ikäänkuin ei olisi kuullutkaan hämmästyneen
vahtisotilaan sanoja, eikä hän pysähtynyt ennen kuin saavuttuaan
matalalle rannalle, melkeinpä vaarallisen lähelle linnoituksen läntistä
järvenpuolista varustusta. Pilvien peittämän kuun valo riitti parahiksi
hahmoittamaan esineiden ääriviivat, vaikkapa himmeästikin. Hän asettui
sentähden varovaisesti puunrunkoa vasten, mihin nojaten hän seisoi
useita minuutteja ja näytti hyvin tarkkaavasti katselevan
englantilaisen linnoituksen mustia, äänettömiä valleja. Hänen
tarkastelunsa ei ollut kuitenkaan huolimattoman tai uteliaan
tyhjäntoimittajan tarkastelua, vaan hänen paikasta paikkaan vaeltavat
silmänsä osoittivat hänen tarkoin tuntevan kaikki, mitä sotataitoon
kuuluu, samalla kun ne ilmaisivat hänen tutkintaansa liittyvän jonkin
verran epäluuloa. Vihdoin hän näytti tulleen tyydyttävään tulokseen, ja
luotuaan kärsimättömän katseen itäisten vuorten huipuille päin,
ikäänkuin tahtoen kiiruhtaa päivän tuloa, oli hän juuri aikeissa palata
samaa tietä kuin oli tullutkin, kun kylkivarustuksen lähimmästä
kulmasta kuulunut heikko ääni sattui hänen korvaansa ja sai hänet
pysähtymään.
Samassa näkyi myös ihmishahmo lähenevän vallin reunaa, mihin se jäi
seisomaan, ilmeisesti tarkastellen vuorostaan ranskalaisen leirin
kaukaisia telttoja. Hänen päänsä kääntyi sitten itää kohti, ikäänkuin
olisi hänkin yhtä malttamattomasti odottanut auringon nousua, minkä
jälkeen haamu uudelleen nojautui vallia vasten ja näytti katselevan
järven kuvastinkirkasta lakeutta, joka vedenalaisen taivaankannen
tavoin kimalteli tuhansine heijastuneine tähtineen. Masentunut olemus,
hetki, mietteissään englantilaisiin valleihin nojaavan miehen kookas
vartalo poistivat tarkkaavan katselijan mielestä kaiken epäilyn siitä,
kuka tuo yöllinen haamu oli. Hienotunteisuus yhtä hyvin kuin
varovaisuuskin kehoittivat häntä nyt poistumaan, ja hän olikin jo
niissä aikeissa hiljaa kiertänyt puun rungon, kun toinen ääni kiinnitti
hänen huomiotansa ja pysäytti jälleen hänen askelensa. Se syntyi
vienosta, melkein kuulumattomasta veden loiskahduksesta, ja sitä
seurasi rantakivien narskahtelu toisiaan vasten. Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän näki mustan haamun nousevan aivan suoraan
järvestä ja puikahtavan meluttomasti maalle muutamain jalkain päähän
paikasta, missä hän seisoi. Sitten kohosi pyssy hitaasti hänen
silmiensä ja järven kirkkaan kuvastimen väliin, mutta ennenkuin se
kerkesi laueta, oli hänen kouransa tarttunut lukkoon.
"Hugh!" huudahti villi, jonka salakavala aie niin omituisella ja
odottamattomalla tavalla keskeytyi.
Vastaamatta sanaakaan laski ranskalainen upseeri kätensä intiaanin
olalle ja vei hänet syvän äänettömyyden vallitessa hieman etäämmälle
paikasta, missä heidän keskustelunsa olisi voinut tulla vaaralliseksi
ja missä ainakin toinen heistä näytti etsineen uhria. Heittäen sitten
viittansa levälleen, niin että hänen virkapukunsa ja hänen povellaan
riippuva Pyhän Ludvigin risti näkyivät, kysyi Montcalm tiukasti:
*Mitä tämä merkitsee? Eikö poikani tiedä, että sotakirves on kaivettu
maahan englantilaisten ja hänen kanadalaisen isänsä välillä?"
"Mitä voivat huronit tehdä?" vastasi villi puhuen myöskin, vaikka
vaillinaisesti, ranskankieltä. "Ei ainoallakaan soturilla ole
päänahkoja, ja kalpeanaamat rupeavat ystäviksi!"
"Mitä, Ovela Kettu! Minusta ystävä, joka aivan äsken vielä oli
vihollinen, osoittaa liikaa intoa! Montako aurinkoa on laskenut siitä,
kun Kettu löi englantilaisten sotapaaluun?"
"Missä on nyt aurinko?" kysyi yrmeä villi. "Vuoren takana; ja se on
pimeä ja kylmä. Mutta kun se tulee takaisin, on se kirkas ja lämmin.
Ovela Kettu on heimonsa aurinko. Hänen ja hänen kansansa välillä on
ollut pilviä ja monta vuorta; mutta nyt hän paistaa, ja taivas on
selkeä!"
"Että Kettu osaa käsitellä kansaansa, sen tiedän varsin hyvin", virkkoi
Montcalm; "sillä eilen hän metsästi toveriensa päänahkoja, ja tänään he
kuuntelevat häntä neuvottelutulen ääressä."
"Magua on suuri päällikkö."
"Osoittakoon hän sen opettamalla kansalleen, kuinka on käyttäydyttävä
meidän uusia ystäviämme kohtaan."
"Miksi toi Kanadan päällikkö nuoret miehensä metsiin, ja miksi laukaisi
hän kanuunansa tuota multamajaa vastaan?" kysyi viekas intiaani.
"Saadakseen sen valtaansa. Herrani omistaa maan, ja isänne sai käskyn
ajaa pois nuo englantilaiset tungettelijat. He ovat suostuneet
lähtemään, eikä hän enää sano heitä vihollisikseen."
"Hyvä on. Magua otti kirveen punatakseen sen verellä. Se on nyt kirkas;
kun se on punainen, haudataan se."
"Mutta Magua on pyhästi sitoutunut olemaan tahraamatta Ranskan liljoja.
Suolaisen järven tuolla puolen asuvan suuren kuninkaan viholliset ovat
hänen vihollisiaan; hänen ystävänsä huronien ystäviä."
"Ystäviä!" kertasi intiaani halveksivasti. "Antakoon isä Magualle
kätensä."
Montcalm, joka ymmärsi vaikutusvaltansa kokoomiinsa sotaisiin heimoihin
olevan pikemmin säilytettävissä myöntyväisyyden kuin väkivallan avulla,
noudatti vastahakoisesti toisen pyyntöä. Villi pisti ranskalaisen
ylipäällikön sormen syvään arpeen rinnassaan ja kysyi sitten rajusti:
"Tunteeko isäni tätä?"
"Kuka soturi ei sitä tuntisi? Siihen on lyijykuula sattunut."
"Entä tätä", jatkoi intiaani kääntäen toiselle paljaan selkänsä, jota
ei peittänyt enää pumpulinuttu.
"Tätäkö! -- Poikaani on surkeasti häväisty; kuka on sen tehnyt?"
"Magua nukkui sikeästi englantilaisten majoissa, ja raipat jättivät
merkkinsä", vastasi villi ontosti nauraen, mutta voimatta kuitenkaan
salata raivokasta katkeruutta, joka oli vähällä tukahuttaa hänet. Mutta
hilliten itsensä hän lisäsi äkkiä luontaisella arvokkuudellaan: "Menkää
opettamaan nuorille miehillenne, että on rauha. Ovela Kettu osaa puhua
huronisotureille."
Suvaitsematta tuhlata enempiä sanoja tai odottaa vastusta heitti villi
pyssyn käsivarrelleen ja kulki äänettömästi leirin halki metsään päin,
missä hänen heimonsa tiedettiin oleskelevan. Hänen astuttuaan sylen,
pari, huusivat vahtisotilaat aina hänelle, mutta hän toikkaroi jurona
eteenpäin, täydellisesti halveksien tiukentuvia vartijoita, jotka
säästivät hänen henkensä vain siksi, että tunsivat intiaanin ryhdin ja
käynnin yhtä hyvin kuin itsepintaisen uskaliaisuudenkin.
Alakuloisena viipyi Montcalm kauan rannalla, minne hänen äskeinen
puhekumppaninsa oli hänet jättänyt, miettien ankarasti sitä hillitöntä
hurjuutta, jota hänen liittolaisensa oli juuri osoittanut. Jo kerran
ennen oli hänen uljas maineensa saanut tahran eräästä hirvittävästä
kohtauksesta, vieläpä olosuhteissa, mitkä olivat peloittavasti niiden
kaltaisia, joissa hän tällä hetkellä oli. Pohtiessaan asiaa sinne ja
tänne ymmärsi hän selvästi sen suuren vastuunalaisuuden, minkä ne
vetävät niskoilleen, jotka eivät valitse keinoja päämääräänsä
päästäkseen, ja kaiken sen vaaran, mikä uhkaa, kun pannaan liikkeelle
voima, jonka hallitseminen ei sitten enää olekaan ihmisen vallassa.
Mutta sitten hän riistäytyi väkisin ajatusten taakasta, joiden suuntaa
hän piti heikkoutena sellaisella voitonriemun hetkellä, ja palasi
teltalleen, antaen ohikulkiessaan määräyksiä merkkipuhalluksesta, joka
oli herättävä armeijan unesta.
Ranskalaisten rumpujen ensimmäinen pärähdys kajahteli linnoituksen
seinistä, ja tuota pikaa täytti laakson sotainen soitanto, joka pitkin,
kimakoin, eloisin sävelin kohosi rätisevän säestyksensä yli. Voittajain
torvet laskettelivat iloisia ja raikkaita toitotuksia siksi kunnes
viimeinenkin kuhnustelija leirissä oli paikallaan, mutta brittiläiset
huilut vaikenivat heti, kun olivat suorittaneet kimeät
merkkipuhalluksensa. Sillä välin on päivä koittanut, ja kun
ranskalaisen armeijan rintama oli valmis ottamaan vastaan kenraalinsa,
kimaltelivat kirkkaan auringon säteet hohtavissa varustuksissa. Sitten
ilmoitettiin julkisesti ranskalaisten aseiden menestys, joka muutoinkin
jo hyvin tiedettiin; se suosittu joukko, joka oli valittu vartioimaan
linnoituksen portteja, erotettiin rintamasta, ja se marssi päällikkönsä
ohi; merkki sen lähenemisestä annettiin ja kaikki isännänvaihdokseen
kuuluvat tavanmukaiset valmistelut määrättiin ja suoritettiin aivan
kiistellyn linnan kanuunain alla.
Kokonaan toisenlaisen näyn tarjosivat englantilais-amerikkalaisen
sotajoukon rivit. Heti kun kehoitusmerkki oli annettu, vallitsi siellä
kiireisen ja pakollisen lähdön koko hälinä ja hoppu. Kiukustuneet
sotilaat nakkasivat tyhjät pyssynsä olalleen ja työntyivät paikalleen
miesten kaltaisina, joiden veren äskeinen taistelu on kuumentanut ja
jotka vain janosivat tilaisuutta saada kostaa heidän ylpeyttään
kalvavan häpeän, niin tarkoin kuin he kätkivätkin nämä tunteensa
ulkonaisesti noudattamalla kaikkia sotakurin sääntöjä. Naisia ja lapsia
juoksi paikasta paikkaan, toiset laahaten tavarainsa niukkoja
jäännöksiä, toiset etsien riveistä kasvoja, joihin he nostivat silmänsä
suojaa saadakseen.
Munro näkyi myöskin hiljaisten joukkojensa keskellä, lujana mutta
alakuloisena. Ilmeisesti oli tämä odottamaton isku satuttanut häntä
syvälle sydämeen, vaikka hän ponnistelikin kantaakseen onnettomuutensa
miehen ryhdillä.
Duncania liikutti hänen surunsa tyyni, mutta ilmehikäs esiintyminen.
Hän oli täyttänyt omat tehtävänsä ja kiiruhti nyt vanhuksen luo
kysyäkseen miten voisi häntä palvella.
*Tyttäreni", oli lyhyt mutta puhuva vastaus.
"Eikö ole jo ryhdytty toimenpiteisiin heidän varaltaan?"
"Tänään olen vain sotilas, majuri Heyward", virkkoi vanhus. "Kaikki,
jotka näette täällä, ovat yhtä ja samaa lapsijoukkoani."
Duncan oli kuullut kylliksi. Kadottamatta ainoatakaan hetkistä, jotka
olivat nyt tulleet niin kallisarvoisiksi, riensi hän Munron asunnolle
sisaruksia hakemaan. Hän tapasi heidät matalan rakennuksen kynnyksellä,
jo valmiina matkaan ja ympärillään hälisevä ja itkevä joukko oman
sukupuolensa jäseniä, jotka olivat kerääntyneet tänne, ikäänkuin
vaistomaisesti tuntien täältä parhaiten suojaa löytävänsä. Vaikka Coran
posket olivat kalpeat ja hänen piirteensä täynnä levottomuutta, ei hän
ollut lainkaan menettänyt rohkeuttaan; mutta Alicen silmät olivat
tulehtuneet ja ilmaisivat, kuinka kauan ja katkerasti hän oli itkenyt.
Mutta siitä huolimatta ottivat molemmat nuoren miehen vastaan
peittelemättömällä ilolla; vastoin tavallisuutta aloitti edellinen
puheen.
"Linnoitus on menetetty", sanoi hän surumielisesti hymyillen, "mutta
toivoakseni on hyvä nimemme jäljellä?"
"Kirkkaampana kuin koskaan ennen. Mutta, parahin neiti Munro, nyt on
aika ajatella vähemmän muita ja ryhtyä joihinkin varusteluihin teidän
itsenne hyväksi. Sotilastapa -- ylpeys -- tuo ylpeys, jolle tekin
panette niin suuren arvon -- käskevät isäänne ja minua kulkemaan jonkin
matkaa joukkojen mukana. Mistä siis löydämme teille sopivan suojelijan
sellaisen tapauksen sekasortoa ja sattumuksia vastaan?"
"Suojelijaa ei tarvita", vastasi Cora; "kuka rohkenisikaan vahingoittaa
tai loukata sellaisen isän tyttäriä sellaisella hetkellä?"
"En kuitenkaan tahtoisi jättää teitä yksin", jatkoi nuorukainen,
katsellen hätäisesti ympärilleen, "en parhaan kuninkaan palkkaaman
rykmentin komentajanpaikastakaan. Muistakaa, ettei Alicellamme ole
teidän lujuuttanne ja Jumala yksin tietää, mitä kauhuja hän saa kokea."
"Voitte olla oikeassa", myönsi Cora hymyillen jälleen, mutta paljoa
surumielisemmin kuin äsken. "Kuulkaa! Hyvä sallimus lähettääkin meille
ystävän juuri silloin, kun häntä eniten kaipaamme."
Duncan kuunteli ja ymmärsi heti hänen tarkoituksensa. Itäisissä
maakunnissa niin hyvin tunnetun virrenveisuun matalat, vakavat sävelet
sattuivat hänen korvaansa ja saivat hänet viipymättä astumaan erään
läheisen rakennuksen huoneeseen, jonka vakinaiset asukkaat olivat jo
hylänneet. Sieltä hän tapasi Davidin tulkitsemasta hurskaita tunteitaan
sillä ainoalla tavalla, jota hän käytti. Duncan odotti siksi, kunnes
hän käden heilunnan lakkaamisesta saattoi päättää laulunkin loppuneen,
käänsi sitten olkapäähän koskettamalla toisen huomion itseensä ja
esitti hänelle pyyntönsä muutamin sanoin.
"Aivan niin", vastasi Israelin kuninkaan yksivakainen opetuslapsi
nuoren miehen päästyä puheensa päähän, "minä olen niissä neidoissa
tavannut paljon suloisia ja soitannollisia lahjoja, ja onhan varsin
sopivaa, että me, jotka olemme yhdessä kestäneet niin monet vaarat,
pysymme yksissä rauhankin aikana. Minä lähden heidän luokseen heti, kun
olen lopettanut aamuhartauteni, josta puuttuu enää vain ylistysvirsi.
Tahdotko ottaa siihen osaa, ystäväni? Runomitta on se tavallinen, ja
sävelen nimi on 'Southwell'."
Ojennettuaan sitten pienen kirjan eteensä ja määrättyään jälleen
asianmukaisella huolella sävelen korkeuden aloitti ja lopetti David
värssynsä sellaisella järkähtämättömällä vauhdilla, ettei sitä ollut
helppo keskeyttää. Heywardin oli pakko odottaa virren päättymistä, ja
vasta kun hän näki Davidin nostavan nenältään silmälasit ja sujauttavan
kirjan taskuunsa, jatkoi hän:
"Teidän velvollisuutenne on katsoa, ettei kukaan rohkene lähestyä
neitejä pahassa tarkoituksessa tai herjata ja pilkata heitä heidän
isänsä onnettomuuden takia. Tässä toimessa avustavat teitä perheen
palvelijat."
"Aivan niin."
"On mahdollista, että intiaanit ja kuljeskelevat viholliset rupeavat
hävyttömiksi, mutta siinä tapauksessa tulee teidän muistuttaa heitä
antautumissopimuksen määräyksistä ja uhata ilmoittaa heidän
käytöksestään Montcalmille. Sanakin riittää."
"Ja ellei riitä, niin on minulla tässä jotakin, joka pätee", vastasi
David kirjaansa näyttäen, kasvoilla ilme, jossa nöyryys ja luottamus
omituisesti yhtyivät. "Tässä on sanoja, jotka sopivalla painolla ja
harkitulla ryhdillä lausuttuina tai pikemminkin jyristettyinä
tyynnyttävät hillittömimmänkin mielen:
"Miks' kiukuitsevat pakanat?'"
"Riittää", sanoi Heyward keskeyttäen hänen runollisen manauksensa, "me
ymmärrämme toisemme, ja nyt on aika kummankin käydä huolehtimaan
velvollisuuksistaan."
Gamut suostui siihen mielihyvin, ja yhdessä he saapuivat naisten luo.
Cora tervehti uutta, vaikka hieman omituista suojelijaansa melkeinpä
kohteliaasti, ja Alicenkin kalpeat kasvot kirkasti jälleen
hänen luontainen iloisuutensa, kun hän kiitti Heywardia tämän
huolehtimisista. Duncan käytti tilaisuutta vakuuttaakseen heille
toimittaneensa kaikki niin hyvin kuin olosuhteet sallivat, ja hänen
luullakseen riittävästi säästääkseen heidän hienotunteisuutensa
loukkauksilta, etenkin kun vähintäkään vaaraa ei ollut olemassa. Sitten
hän puhui innostuneesti aikomuksestaan liittyä heidän seuraansa heti,
kun hän oli johtanut joukkoja muutamia peninkulmia Hudsonia kohti, ja
sanoi viipymättä hyvästit.
Samassa annettiin lähtömerkki, ja englantilaisen rivistön alkupää
komennettiin liikkeelle. Sisarukset säpsähtivät sitä ääntä, ja kun he
loivat silmäyksen ympärilleen, näkivät he valkopukuisia ranskalaisia
sotilaita, jotka olivat jo ottaneet haltuunsa linnoituksen portit.
Siinä hetkessä näytti myös suunnaton pilvi äkkiä lehahtaneen heidän
päittensä yläpuolelle, ja katsoessaan ilmaan huomasivat he seisovansa
Ranskan lipun laajan liehunnan varjossa.
"Lähtekäämme", virkkoi Cora; "tämä ei ole enää sovelias paikka
englantilaisen upseerin lapsille."
Alice tarttui sisarensa käsivarteen, ja yhdessä he jättivät
harjoituskentän heitä ympäröivän hälisevän joukon auraamana.
Heidän kulkiessaan porttien läpi kumartelivat ranskalaiset upseerit,
jotka olivat saaneet tietää heidän arvonsa, syvään ja kunnioittavasti,
välttäen kuitenkin tyrkyttämästä kohteliaisuuttaan, he kun erikoisen
tahdikkaasti kyllä havaitsivat sen mahdollisesti voivan tuntua
vastenmieliseltä. Kun kaikki vaunut ja kuormajuhdat olivat sairaiden ja
haavoitettujen hallussa, oli Cora päättänyt kestää kaikki jalkamatkan
vaivat mieluummin kuin häiritä heidän mukavuuttaan. Siitä huolimatta
täytyi monen raajarikkoisen ja heikon sotilaan laahata voimatonta
ruumistaan rivien jäljessä, koska tässä erämaassa välttämättömät
kuljetusneuvot puuttuivat. Kaikki olivat kuitenkin liikkeellä: heikot
ja haavoittuneet ähkyen ja kärsien, heidän toverinsa äänettöminä ja
juroina, naiset ja lapset kauhun vallassa, itsekään tietämättä miksi.
Kun tuo sekasortoinen ja pelkäävä joukko jätti linnan suojaavat vallit
ja astui avoimelle kentälle, levisi koko näyttämö yht'äkkiä sen silmien
eteen. Vähän matkan päässä oikealla ja hiukan taampana seisoi
ranskalainen sotajoukko aseissa, Montcalm kun oli koonnut eri osastonsa
heti kaartin vallattua linnoituksen. He katselivat tarkkaavasti, mutta
äänettöminä voitettujen kulkuetta, lyömättä laimin ainoatakaan
asiaankuuluvaa sotilaallista kunnianosoitusta ja menestyksessään
vähimmälläkään tavalla solvaamatta tai ivailematta vähemmän onnekkaita
vihollisiaan. Englantilaisten joukot, joita kaikkiaan oli lähes
kolmetuhatta henkeä, etenivät hitaasti poikki tasangon yhteistä
keskustaa kohti ja lähenivät siten vähitellen toisiaan, kaikkien suunta
kun pyrki samaan päämäärään, korkeiden puiden väliin hakattuun
aukeamaan, mistä Hudsonin tie painui metsään. Pitkin metsän kaartuvia
rantoja näkyi musta pilvi villejä, jotka katselivat vihollistensa
lähtöä ja liehuivat vähän matkan päässä niinkuin korppikotkat, ja joita
vain voimakkaamman sotajoukon läheisyys esti syöksymästä saaliinsa
kimppuun. Muutamat olivat keinotelleet itsensä jopa voitettujen
riveihinkin, missä he kuljeskelivat juron ja tyytymättömän näköisinä,
esiintyen ikäänkuin tämän ihmisvilinän tarkkaavina, vaikka toistaiseksi
toimettomina katselijoina.
Heywardin johtama etujoukko oli jo saapunut metsän aukeamaan ja
alkanut hitaasti kadota, kun riitelevät äänet käänsivät Coran huomion
erääseen jäljelle jättäytyneeseen ryhmään. Muuan kuhnusteleva
maakuntalaissotilas sai maksaa tottelemattomuutensa, kun häneltä
yritettiin ryöstää juuri niitä esineitä, jotka olivat houkutelleet
hänet jättämään paikkansa rivissä. Mies oli voimakas ja liian ahne
luopuakseen tavaroistaan tappelutta. Kummankin puolueen jäseniä
sekaantui leikkiin, toiset estämään, toiset auttamaan anastusta. Äänet
kävivät lujiksi ja kiukkuisiksi, ja satakunta villiä ilmestyi kuin
taikavoimalla siihen, missä niitä oli näkynyt vain tusinan verran
minuutti sitten. Samassa huomasi Cora Maguan liehuvan maanmiestensä
joukossa ja puhuvan kiihoittavalla ja kavalalla tavallaan. Naisten ja
lasten ryhmä pysähtyi ja painui yhteen kuin parvi pelästyneitä siipiään
hätäisesti räpytteleviä lintuja. Mutta intiaanin saaliinhimo oli pian
tyydytetty, ja joukot lähtivät taas hitaasti liikkeelle.
Villit perääntyivät ja näyttivät sallivan vihollistensa edetä ilman sen
enempiä häiriöitä. Mutta kun naisparvi läheni heitä, pistivät muutaman
vaipan koreat värit erään hurjan, raa'an huronin silmiin. Hän astui
vähintäkään epäröimättä ottamaan sen. Enemmän pelosta kuin
kiintymyksestä vaatteeseen kääräisi nainen lapsensa himottuun
peitteeseen ja painoi molempia lujemmin povelleen. Cora oli
avaamaisillaan suunsa ja aikomaisillaan neuvoa naista luovuttamaan tuon
mitättömän tavaran, kun villi hellitti vaipasta ja kiskaisi kirkuvan
lapsen hänen sylistään. Jättäen kaiken ympärillään seisovien villien
ahneisiin käsiin syöksähti äiti aivan sekaannuksissaan vaatimaan
lastansa takaisin. Intiaani hymyili julmasti ja ojensi toisen kätensä
ilmaistakseen suostuvansa vaihtokauppaan, samalla kun hän toisella
kädellään heilutti lasta päänsä päällä, pidellen sitä jaloista, täten
ikäänkuin korottaakseen lunnasten arvoa.
"Tässä -- tässä -- tuossa -- kaikki -- kaikki tyynni -- mitä tahansa!"
huudahteli tukahtuva nainen raastaen irti pukunsa keveämpiä osia
voimattomin, vapisevin sormin; "ota kaikki, mutta anna minulle
lapseni!"
Villi potkaisi halveksivasti syrjään mitättömät rääsyt ja kun hän näki
vaipankin jo joutuneen muiden saaliiksi, muuttui hänen ivallisen kolkko
hymynsä hurjan raivon ilmeeksi, ja hän paiskasi lapsen pään murskaksi
kallioon ja heitti sen värähtelevät jätteet äidin jalkoihin. Hetkisen
seisoi tämä kuin epätoivon patsaaksi kivettyneenä, tuijottaen kaameasti
tuohon muodottomaan kasaan, joka vähän aikaa sitten oli kujerrellut
hänen povellaan ja hymyillyt hänelle; sitten hän kohotti silmänsä ja
kasvonsa taivaaseen päin, ikäänkuin huutaen Jumalan kirousta kauhutyön
tekijälle. Mutta häneltä jäi tekemättä sellaisen rukouksen synti, sillä
pettymyksensä hullaannuttamana ja veren näkemisen kiihoittamana upotti
huroni armahtavasti kirveensä hänen aivoihinsa. Äiti tupertui maahan
iskusta ja hamuili vielä kuollessaankin lastaan sen kaikkivoittavan
rakkauden johtamana, joka oli saanut hänet hellimään pienokaistaan sen
eläessä.
Tällä vaarallisella hetkellä nosti Magua kädet suulleen ja päästi
tuhoisan, hirvittävän ulvahduksen. Sinne tänne hajaantuneet intiaanit
loikahtivat tämän tutun huudon kuullessaan niinkuin kilpahevoset
hypähtävä lähtömerkin kajahdettua jättääkseen rajapatsaan; ja samassa
nousi sellainen kirkuna ja rääkynä pitkin tasankoa ja metsän
lehväkatoksia, että moista harvoin ennen lähti ihmishuulilta. Ne, jotka
sen kuulivat, tunsivat sydämessään jähmettävää kauhua, joka ei ehkä
ollut paljoakaan lievempi sitä musertavaa pelästystä, mitä luulisi
tuntevansa viimeisen päivän tuomionpasuunain pauhatessa.
Yli kaksituhatta raivoisaa villiä ryntäsi esiin metsästä merkkihuudon
kajahdettua ja kiiti onnettoman tasangon poikki vaistomaisella
ketteryydellä. Me emme pysähdy laajemmin kuvailemaan niitä
pöyristyttäviä kauhunäkyjä, jotka nyt seurasivat. Kuolema vaani
kaikkialla ja vieläpä kaikkein kauheimmissa ja inhoittavimmissa
muodoissaan. Vastustus vain kiihoitti murhaajia, jotka yhä jakelivat
mielettömiä iskujaan, vaikka heidän uhrinsa olivat jo aikoja sitten
päässeet heidän raivonsa ulottuvilta.
Harjaantuneet sotaväenosastot vetäytyivät nopeasti jykeviin ryhmiin,
koettaen peloittaa hyökkääjiä taistelurintaman vaikuttavalla näyllä.
Koe onnistuikin osaksi, vaikka kovin monet sotilaat antoivatkin villien
vääntää lataamattomat pyssyt käsistään, turhaan toivoen siten
tyynnyttävänsä hurjistuneita intiaaneja.
Sellaisessa sekasorrossa ei kellään ollut aikaa laskea kiitäviä hetkiä.
Sisarukset olivat seisoneet kymmenisen minuuttia -- heistä ne tuntuivat
iankaikkisuudelta -- kuin naulittuina paikoilleen, kauhun vallassa ja
melkein avuttomina. Kun ensimmäinen isku putosi, olivat heidän kirkuvat
seuralaisensa puristuneet heidän ympärilleen kiinteäksi ryhmäksi ja
tehneet paon mahdottomaksi, ja kun nyt pelko tai surma oli hajoittanut
useimmat ellei kaikki, heidän lähettyviltään, eivät he nähneet muuta
tietä avoinna kuin sen, joka johti heidän vihollisensa kirveisiin. Joka
puolelta kaikui kirkaisuja, voivotuksia, kehoituksia, kirouksia. Tällä
hetkellä näki Alice vilahdukselta isänsä kookkaan vartalon, tämän
kiiruhtaessa kentän poikki ranskalaista armeijaa kohti. Hän oli
tosiaankin menossa Montcalmin luo kaikesta vaarasta välittämättä
vaatimaan vitkastelevaa turvajoukkoa, jonka hän oli aikaisemmin saanut
sopimukseen. Viisikymmentä kiiltävää kirvestä ja väkäkeihästä uhkasi
hänen henkeään hänen sitä huomaamattakaan, mutta villit kunnioittivat
raivossaankin hänen arvoaan ja tyyneyttään. Vaaralliset aseet löi
vanhuksen yhä vielä voimakas käsi syrjään tai putosivat ne itsestään
alas yritettyään iskua, jota ei kukaan näyttänyt uskaltavan antaa.
Onneksi oli kostonhimoinen Magua etsimässä uhriaan juuri siitä
ryhmästä, jonka vanhus oli äsken jättänyt.
"Isä -- isä -- me olemme täällä!" huusi Alice hänen kulkiessaan ohi
vähän matkan päästä heitä huomaamatta. "Tule luoksemme, isä, tai
muutoin meidät tapetaan!"
Huuto uudistui sanoin ja äänin, jotka olisivat sulattaneet
kivisydämenkin, mutta vastausta ei tullut. Kerran näytti sentään vanhus
erottaneen jotakin sentapaista, sillä hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta
Alice oli jo silloin kaatunut pyörtyneenä maahan ja Cora vaipunut hänen
viereensä, väsymättömässä hellyydessään kumartuen hänen näennäisesti
elottoman ruumiinsa yli. Munro pudisti pettyneenä päätään ja jatkoi
kulkuaan asemansa osoittamaa korkeaa velvollisuutta täyttääkseen.
"Neiti", virkkoi Gamut, joka, niin avuton ja hyödytön kuin olikin, ei
ollut vielä ajatellutkaan jättää turvattejaan, "täällä pitävät pahat
henget ilojuhliaan, eikä tämä ole sovelias paikka kristittyjen viipyä.
Nouskaamme ja paetkaamme!"
"Menkää!" sanoi Cora, joka yhä tuijotti tajuttomaan sisareensa;
"pelastakaa itsenne. Minua ette voi enää auttaa."
David ymmärsi hänen päätöksensä järkähtämättömyyden siitä lyhyestä,
mutta ilmehikkäästä kädenliikkeestä, jolla hän säesti sanojaan. Hän
katseli hetkisen synkkiä haamuja ympärillään, ja hänen korkea
vartalonsa suoristui, hänen rintansa kaareutui ja jokainen hänen
kasvojensa piirre paisui ja näytti puhuvan niiden tunteiden voimaa,
jotka häntä hallitsivat.
"Jos juutalainen paimenpoika saattoi lauhduttaa Saulin pahanhengen
harppunsa helinällä ja pyhän laulun sanoilla, ei liene tässäkään
haitaksi koetella sävelten voimaa", puheli hän.
Kohottaen sitten äänensä mahtavimmilleen hän veisasi virttään niin
voimakkaasti, että se kuului yli hirvittävän melskeenkin. Moni villi
ryntäsi heitä kohti aikoen ryöstää turvatonten sisarusten korut ja
nylkeä heidän päänahkansa, mutta kun he näkivät tämän omituisen
liikkumattoman ilmiön seisomassa järkähtämättä paikallaan, pysähtyivät
he kuuntelemaan. Hämmästys muuttui pian ihailuksi, ja he siirtyivät
etsimään toisia, arkamaisempia uhreja, ääneensä lausuessaan
tyytyväisyytensä siihen lujuuteen, jolla valkoinen soturi lauloi
kuolinlauluaan. Menestyksensä rohkaisemana ja pettämänä ponnisti
David kaiken kykynsä laajentaakseen hänen nähdäkseen niin pyhää
vaikutusvaltaansa. Nuo merkilliset äänet sattuivat erään kaukaisen
villin korviin, joka raivoten kulki joukosta joukkoon ikäänkuin hän
olisi halveksinut kajota tavallisiin teuraihin, häntä kun näytti
kiidättävän halu tavata joku hänen maineelleen sopivampi uhri. Magua
kirkaisi ilosta huomatessaan entisten vankiensa jälleen joutuneen
valtaansa.
"Tulkaa", kähisi hän tarttuen verisillä käsillään Coran vaatteisiin;
"huronin maja on yhä auki. Eikö se ole parempi kuin tämä paikka?"
"Pois!" huusi Cora peittäen silmänsä, jotta pääsisi hänen inhoittavia
kasvojaan näkemästä.
Intiaani nauroi ilkamoivasti nostaessaan höyryävää kättään ja vastasi:
"Se on punainen, mutta veri tulee valkoisista suonista!"
"Hirviö! Sinun sieluasi syyttää veri, kokonainen valtameri verta. Sinun
henkesi on saanut aikaan tämän näytelmän."
"Magua on suuri päällikkö!" vastasi riemuitseva villi. "Tahtooko
Mustatukka tulla hänen heimonsa luo?"
"En milloinkaan! Lyö, jos haluat, ja täydennä kostosi!"
Ovela intiaani epäröi hetken, mutta sieppasi sitten Alicen keveän,
tajuttoman ruumiin käsivarsilleen ja juoksi nopeasti tasangon poikki
metsää kohti.
"Pysähdy!" kiljaisi Cora, seuraten hurjana hänen askeleitaan; "päästä
lapsi! Konna! Mitä sinä teet?"
Mutta Magua oli kuuro hänen huudoilleen, tai oikeammin sanoen tiesi
valtansa ja päätti käyttää sitä.
"Pysähtykää -- neiti -- pysähtykää", huuteli Gamut mistään
välittämättömän Coran jälkeen. "Pyhä lumous on alkanut vaikuttaa, ja
kohta näette koko tämän kauhistavan metelin tyyntyneen."
Huomattuaan, ettei häntä vuorostaan kuultu, seurasi uskollinen David
mielettömäksi säikähtynyttä sisarta, kohotti jälleen äänensä
hurskaaseen virteen ja huitoi ilmaa pitkällä käsivarrellaan hartaaksi
säestykseksi. Tällä tavoin he kulkivat tasangon halki pakenevain,
haavoittuneiden ja kuolleiden välitse. Julma huron oli milloin tahansa
riittävänä turvana itselleen ja uhrille, jota hän kantoi, mutta Cora
olisi jo usein kaatunut villien vihollistensa iskuista, ellei hänellä
olisi ollut tuota jäljessään kulkevaa omituista olentoa, jossa
hämmästyneet alkuasukkaat luulivat nyt asuvan hulluuden suojelevan
hengen.
Magua, joka osasi väistää uhkaavimmat vaarat ja myöskin tehdä
takaa-ajon turhaksi, painui metsään eräästä matalasta rotkosta, mistä
hän pian löysi matkustajain äskettäin hylkäämät narraganset-ratsut
odottamasta erään hänen kaltaisensa julman ja ilkeän näköisen villin
vartioimina. Nostaen Alicen toisen hevosen selkään viittasi hän Coraa
nousemaan toisen satulaan.
Huolimatta vangitsijansa läheisyyden tuottamasta inhosta oli Coralla
jonkinlainen helpotus päästä näkemästä tasangolla riehuvaa
kauhunäytelmää, eikä hän voinut olla sitä kokonaan tuntematta. Hän
nousi siis ratsaille ja pyysi kohotetuin käsivarsin sisartaan niin
täynnä hellyyttä ja rakkautta, ettei huronikaan voinut sitä häneltä
kieltää. Laskien siis Alicen Coran hevosen satulaan hän tarttui
suitsiin ja aloitti matkansa uppoutumalla yhä syvemmäs metsään.
Huomattuaan, että hänet oli jätetty yksin täydellisesti halveksittuna
olentona, ettei hänen katsottu edes ansaitsevan kuolemaa, huiskautti
David pitkät säärensä toisen hylätyn hevosen satulaan ja riensi heidän
jälkeensä niin nopeasti kuin vaikeasti kuljettava tie salli.
Pian he alkoivat nousta jotakin rinnettä, mutta kun liikunta alkoi
herättää hänen sisartaan tainnostilasta, oli Coran huomio liian
kiinteästi jakautunut Aliceen kohdistuvan hellän huolenpidon ja
kentältä yhä kajahtelevien huutojen kuuntelemisen välille, voidakseen
panna merkille suuntaa, jota he kulkivat. Mutta kun he olivat
ennättäneet vuoren tasaiselle laelle ja lähenivät sen itäistä
jyrkännettä, tunsi hän paikan, jonne hänet oli kerran ennenkin
opastettu, vaikka se olikin tapahtunut metsästäjän ystävällisemmässä
seurassa. Täällä Magua salli heidän laskeutua ratsailta, ja huolimatta
vankien omasta surullisesta tilasta sai uteliaisuus, joka tuntuu olevan
erottamaton pelostakin, heidät katsahtamaan alapuolellaan raivoavaa
hirvittävää näytelmää.
Julma työ jatkui yhä keskeytymättä. Joka haaralla pakenivat uhrit
armottomia vainoojiaan, sillä välin kun kristityn kuninkaan aseistetut
joukot seisoivat paikoillaan niin tunnottomina ja niin toimettomina,
ettei sitä ole koskaan voitu selittää, jättäen lähtemättömän tahran
niiden päällikön muutoin niin kirkkaaseen kilpeen. Eikä kuoleman miekka
lakannut viuhumasta, ennenkuin ahneus voitti kostonjanon. Vasta silloin
harvenivat haavoitettujen huudot, kunnes kauhunkirkaisuja ei enää
kohonnut kuuntelevien korviin, tai hukkuivat ne voitonriemuisten
villien hurjaan, pitkään, läpitunkevaan ulvontaan.