_Edgar_. Taiston eellä avatkaa tää kirje.
_Kuningas Lear_.
Majuri Heyward tapasi Munron vain tytärtensä seurassa. Alice istui
hänen polvellaan siirrellen hennoilla sormillaan ukon harmaita
otsakiharoita, ja milloin tämä vain rypisti kulmiaan muka toisen
leikistä suuttuneena, tyynnytti tyttö hänen teeskennellyn vihastuksensa
lempeästi painamalla punaiset huulensa hänen kurttuiselle otsalleen.
Cora istui heidän lähellään tyynenä, huvitettuna katselijana ja katseli
nuoremman sisarensa vallattomia eleitä sillä äidillisellä hellyydellä,
joka oli luonteellista hänen rakkaudelleen Aliceen. Eivät ainoastaan
vaarat, joista he olivat päässeet, vaan myöskin vaarat, jotka vielä
uhkasivat, näyttivät vähäksi aikaa unohtuneen tällaisen perhekohtauksen
viihdyttävässä rauhassa. Oli kuin olisivat he käyttäneet lyhyttä
aselepoa omistaakseen hetkisen puhtaimmille, parhaille tunteille:
tyttäret olivat unohtaneet pelkonsa ja vanha sotakarhu huolensa
silmänräpäyksen turvallisessa tyyneydessä. Duncan, joka innoissaan
paluunsa kertomisesta oli tullut sisään ilmoittamatta, seisoi hyvän
aikaa tämän kohtauksen huomaamattomana ja ihastuneena katselijana.
Mutta Alicen kerkeät harhailevat silmät näkivät piankin vilahduksen
hänen kasvoistaan erääseen kuvastimeen heijastuneina, ja hän hypähti
punastuen isänsä polvelta ja huudahti ääneensä:
"Majuri Heyward!"
"Mitä siitä pojasta?" kysyi isä. "Minä lähetin hänet hieman soittamaan
suutaan ranskalaisen kanssa. Ohoo, hyvä herra, te olette nuori ja
ketterä jaloistanne! Pois täältä, tytöt! Ikäänkuin ei sotilaalla olisi
kylliksi huolta ilman teidänkaltaisia loruilevia hepsankeikkoja."
Alice seurasi nauraen sisartaan tämän viipymättä poistuessa huoneesta,
missä hänen huomatakseen heidän läsnäolonsa ei enää ollut suotava.
Kysymättä nuorelle miehelle uskotun toimen tulosta mitteli Munro
lattiaa muutaman hetken, kädet selän takana ja pää painuneena,
nähtävästi hyvien ajatusten vallassa. Vihdoin hän kohotti silmänsä,
joista hohti isällinen hellyys, ja huudahti:
"Siinä oli pari oivia tyttöjä, Heyward, sellaisia, että niistä voisi
kuka tahansa ylpeillä."
"Te ette nyt ensi kertaa kuulisi minun mielipidettäni tyttäristänne,
eversti Munro."
"Totta, poika, totta", keskeytti kärsimätön ukko. "Te olitte jo
avaamaisillanne sydäntänne siitä asiasta tarkemmin silloin, kun tänne
tulitte; mutta minun arvellakseni ei vanhan sotilaan sopinut puhua
vihkiäisistä ja hääiloista hetkellä, jolloin hänen kuninkaansa
viholliset saattoivat tulla kutsumattomiksi kuokkavieraiksi juhlaani.
Mutta minä olin väärässä, Duncan, poikaseni, minä olin väärässä
silloin, ja nyt minä olen valmis kuulemaan, mitä teillä on sanomista!"
"Huolimatta mielihyvästä, jonka vakuutuksenne minulle tuottaa, rakkahin
eversti, on minulla kuitenkin juuri nyt tässä muuan sanoma
Montcalmilta..."
"Heittäkää se ranskalainen seuroineen päivineen päästänne!" huusi
malttamaton sotakarhu. "Hän ei ole vielä William Henrikin herrana, eikä
hänestä tule koskaan, jos vain Webb on sellainen mies kuin hänen
pitäisi olla. Ei, hyvä herra! Kiitos taivaan ei hätämme ole vielä niin
suuri, että voitaisiin sanoa Munron olevan liian pahassa pinteessä
kyetäkseen edes järjestämään perheensä pieniä yksityisasioita. Äitinne
oli parhaan ystäväni ainoa lapsi, Duncan, ja minä tahdon kuunnella
teitä juuri nyt tällä siunatulla hetkellä, vaikka kaikki Pyhän Ludvigin
ritarit olisivat yhtenä joukkona, ranskalainen marttyyri etunenässä,
kokoontuneet hyökkäysportille pyytämään erikoisesta suosiosta parin
minuutin keskustelua. Kauniita ritariarvoja tosiaankin, niitä kun voi
ostella muutamalla sokeritynnyrillä! Ja entäs ne kahdenpencin markiisit
sitten! Ohdakkeen tähdistö[10] se vasta merkitsee arvoa ja sukua, siinä
se on oikea ritariston _Nemo me impune lacessit!_[11] Teidän esi-isiänne
kuului tähän tähdistöön, Duncan, ja he olivat Skotlannin aateliston
kaunistus."
Heywardin, joka huomasi esimiehensä kiusoittelevaksi huvikseen
osoittavan halveksumistaan ranskalaisen kenraalin sanomaa kohtaan,
oli pakostakin mukautuminen tähän pahantuulen purkaukseen, jonka hän
tiesi kestävän vain vähän aikaa; sentähden hän vastasikin niin
välinpitämättömästi kuin suinkin osasi:
"Kuten tiedätte, herra ritari, ei minun pyrkimykseni tarkoita mitään
sen enempää eikä vähempää kuin tulemista teidän pojaksenne."
"Hei, hei, poikani, tapasittepa siinä sanat, jotka erinomaisen selvästi
ilmaisivat ajatuksenne. Mutta sallikaa minun kysyä, herra, oletteko
käyttänyt yhtä suoraa kieltä tytölle?"
"Kautta kunniani, enpä tosiaan", huudahti Duncan lämpimästi; "olisihan
ollut minulle uskotun tehtävän väärinkäyttämistä, jos olisin asemani
nojalla pyrkinyt sellaiseen päämäärään."
"Katsantokantanne on kunnianmiehen, majuri Heyward, ja sangen hyvin
paikallaan. Mutta Cora Munro on liian hienotunteinen neito ja hänellä
on liian jalo ja ylevä sydän tarvitakseen isän holhousta."
"Cora?"
"Niin -- Cora! Emmekö nyt puhu aikeistanne neiti Munron suhteen, vai
kuinka, hyvä herra?"
"Minä -- minä -- minä en tiennyt maininneeni hänen nimeään", sanoi
Duncan tankaten.
"Ja kenen naimiseen te sitten pyydätte suostumustani, majuri Heyward?"
kysyi vanha sotilas suoristautuen loukattujen tunteidensa koko
arvokkuudessa.
"Onhan teillä vielä toinen ja yhtä rakastettava tytär?"
"Aliceko?" huudahti isä yhtä hämmästyneenä kuin Duncan äsken
toistaessaan vanhemman sisaren nimen.
"Häneen tähtäsivät toiveeni, herra ritari."
Nuori mies odotti äänettömänä tulosta siitä merkillisestä
vaikutuksesta, jonka oli saanut aikaan niin odottamaton -- se selvisi
nyt -- ilmoitus. Useita minuutteja käveli Munro huoneen lattiaa pitkin
ja poikin kiivain askelin, ankarat piirteet suonenvedontapaisessa
liikkeessä ja kaikki aistit ikäänkuin hukkuneina mielen ankaraan
mietiskelyyn. Vihdoin hän pysähtyi aivan Heywardin eteen ja naulaten
silmänsä toisen silmiin sanoi voimakkaasti vapisevin huulin:
"Duncan Heyward, minä olen rakastanut teitä sen miehen takia, jonka
verta virtailee suonissanne; minä olen rakastanut teitä omien hyvien
ominaisuuksienne takia; ja minä olen rakastanut teitä, koska minä
arvelin teidän voivan osaltanne lisätä lapseni onnea. Mutta kaikki tämä
rakkaus muuttuisi vihaksi, jos minä saisin varmuuden, että se, mitä
minä olen niin kovin pelännyt, olisi totta."
"Jumala varjelkoon ainoankaan tekoni tai ajatukseni antamasta aihetta
sellaiseen muutokseen!" huudahti nuori mies, jonka silmä ei lainkaan
painunut alas häneen tähdätyn läpitunkevan katseen tieltä. Ottamatta
huomioon, kuinka mahdotonta toisen oli ymmärtää tunteita, jotka olivat
kätketyt hänen poveensa, rauhoittui Munro keskustelukumppaninsa
järkähtämättömästä ilmeestä ja jatkoi melkoista lempeämmällä äänellä:
"Te tahdotte tulla pojakseni, Duncan, ettekä tunne sen miehen
elämäntarinaa, jota toivotte voivanne sanoa isäksenne. Istukaahan,
nuori mies, niin minä avaan teille kärsineen sydämen haavat niin
harvoin sanoin kuin mahdollista."
Tällä hetkellä olivat Montcalmin sanoman unohtaneet yhtä hyvin se, joka
sitä oli tuomassa, kuin se, jonka korville se oli aiottu. Kumpikin otti
tuolin, ja vanhuksen vaipuessa hetkiseksi omiin ajatuksiinsa ilmeisesti
syvän surumielisyyden vallassa, osoitti nuorukainen malttamattomuuttaan
vain kunnioittavaa tarkkaavaisuutta ilmaisevalla katseella ja
asennolla. Viimein alkoi skotlantilainen puhua:
"Te tiedätte ennestään, majuri Heyward, että perheeni oli sekä vanhaa
että kunnianarvoisaa sukua, vaikkei sen osaksi ehkä ollutkaan tullut
sitä varallisuuden määrää, joka olisi vastannut sen ylhäistä asemaa.
Olin ehkä teidän ikäisenne nuorukainen antaessani uskollisuuden
lupauksen Alice Grahamille, erään läheisen, jonkin verran rikkaankin
kartanonherran ainoalle lapselle. Liitto ei kuitenkaan miellyttänyt
isää, useammistakin syistä kuin köyhyydestäni. Minä tein siis mitä
kunniallisen miehen tulee -- vapautin tytön lupauksestani ja jätin maan
kuninkaani palveluksessa. Olin nähnyt monia seutuja, vuodattanut paljon
verta eri maissa, ennenkuin velvollisuus kutsui minut Länsi-Intian
saarille. Siellä kohtaloni määräsi minut solmimaan liiton naisen
kanssa, josta aikanaan tuli vaimoni ja samalla Coran äiti. Hän oli
erään noilla saarilla asuvan aatelismiehen tytär ja hänen äitinsä
onnettomuudekseen, jos niin tahdotte sanoa", lisäsi vanhus ylpeästi,
"polveutui kurjasta ihmislajista, jonka täytyy kärsiä alhaista orjuutta
täyttääkseen ylellisyydessä eläväin herrojensa käskyjä. Niin, herra,
tässä kirouksessa on Skotlannillakin osansa, sen kun on pakko elää
luonnottomassa liitossa vieraan kauppiaskansan kanssa. Mutta tapaisinpa
minä kaikkien niiden joukosta jonkun, joka rohkenisi herjata tästä
syntyperästä lastani, saisi hän tuntea isän vihastuksen koko painon!
Niin, majuri Heyward, te olette myös syntynyt etelässä, missä näitä
onnettomia olentoja pidetään meidän rotuamme alhaisempana ihmissukuna."
"Se on totta, hyvin murheellista kylläkin, herra ritari, vastasi
Duncan, joka hämmennyksissään ei enää voinut estää katsettaan
vajoamasta lattiaan.
"Ja te pidätte nyt sitä suurena vikana lapsessani? Te kartatte
sekoittamasta Heywardin verta niin alhaiseen naiseen -- niin
rakastettava ja hyveellinen kuin hän olisikin?" kysyi epäluuloinen isä
tiukasti.
"Taivas varjelkoon minua järjelleni niin arvottomasta ennakkoluulosta!"
vastasi Duncan, joka samalla hetkellä sentään tajusi tuon tunteen
itsessään, vieläpä niin syvään juurtuneena, että se kuului ikäänkuin
hänen luontoonsa. "Nuoremman tyttärenne sulous, kauneus ja tenhovoima,
eversti Munro, kykenevät kyllä selittämään vaikuttimeni, ilman että
minua tarvitsee syyttää tästä vääryydestä."
"Olette oikeassa, herra", myönsi vanhus, jälleen muuttaen äänensä
hyvänsävyiseksi, jopa lempeäksikin; "tyttö on äitinsä kuva tämän
ollessa hänen ikäisensä, ennenkuin sai tehdä tuttavuutta surun ja
murheen kanssa. Kun kuolema ryösti minulta vaimoni, palasin
Skotlantiin, avioliittoni rikastuttamana, ja ajatelkaapas, Duncan, se
kärsivä enkeli oli pysynyt naimattomuuden ilottomassa tilassa
kaksikymmentä pitkää vuotta, ja vieläpä miehen takia, joka oli voinut
unohtaa hänet! Hän teki enemmänkin, herra: hän antoi anteeksi
uskottomuuteni ja kun kaikki vaikeudet nyt olivat syrjäytetyt, otti hän
minut miehekseen."
"Ja tuli Alicen äidiksi!" huudahti Duncan innolla, joka olisi voinut
käydä vaaralliseksi, jos Munron ajatuksilla olisi ollut vähemmän
askaroimista kuin tällä hetkellä.
"Niin tuli", virkkoi vanhus; "ja kalliisti hän sai maksaa siunauksesta,
minkä lahjoitti. Mutta hän on nyt taivaan pyhien joukossa, herra, eikä
sovi miehen, jonka jalka jo on haudan partaalla, murehtia niin
onnellista kohtaloa. Minä sain pitää hänet luonani tosin vain yhden
ainoan vuoden; se on lyhyt onnen aika ihmiselle, joka on nähnyt
nuoruutensa kuihtuvan toivottomassa kärsimyksessä."
Vanhuksen surussa oli jotakin niin kunnioitustaherättävää, ettei
Heyward rohjennut esittää ainoatakaan lohdutuksen sanaa. Munrolla ei
ollut aavistustakaan toisen läsnäolosta, hänen kasvonjuonteensa
ilmaisivat värähdellen hänen syvän kaihonsa tuskaa, ja raskaat kyynelet
virtasivat hänen silmistään ja putosivat huomaamatta hänen poskiltaan
permannolle. Vihdoin hän liikahtihe ikäänkuin palaten äkkiä
tajuntaansa, nousi tuoliltaan, ja käytyään kerran huoneen ympäri
lähestyi keskustelukumppaniaan sotilaan ylpeä ryhti joka eleessään ja
kysyi:
"Eikö teillä, majuri Heyward, ollut jokin sanoma markiisi Montcalmilta
minulle kerrottavana?"
Duncan säpsähti vuorostaan ja alkoi heti takertelevin lausein esittää
puoliksi unohtunutta kertomustaan. On tarpeetonta viipyä siinä
välttelevässä, vaikkakin kohteliaassa tavassa, millä ranskalainen
kenraali oli tehnyt tyhjäksi Heywardin jokaisen yrityksen houkutella
häneltä tietoonsa sen ilmoituksen sisältöä, jonka hän oli viitannut
haluavansa tehdä, tai siinä päättävässä, vaikka yhä sievistellyssä
sanomassa, jolla hän nyt antoi vihollisen ymmärtää, että ellei tämä
suvainnut keskustella hänen kanssaan henkilökohtaisesti, ei hän
pääsisi siitä selville ensinkään. Munron kuunnellessa Duncanin
yksityiskohtaista esitystä väistyivät isän kiihtyneet tunteet
vähitellen hänen asemansa vaatimusten tieltä, ja kun toimen oli
lopettanut, näki hän edessään vain sotakarhun, jossa kiehui sotilaan
loukattu ylpeys.
*Olette puhunut kylliksi, majuri Heyward!" huudahti tulistunut vanhus,
"niin kylliksi, että nyt voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan
huomautuksia ranskalaiseen kohteliaisuuteen. Tuo herrasmies on kutsunut
minua neuvotteluun, ja kun minä lähetän hänelle kykenevän sijaisen --
sillä sellainen te olette, Duncan, vaikka teillä onkin vielä vuosia
vähän -- vastaa hän arvoituksilla."
"Hän ei ehkä ajatellut niin suotuisasti edustajastanne, parahin herra
ritari. Ja suvainnettehan sitä paitsi muistaa, että kutsu, jonka hän
nyt toistaa, oli alkuaankin osoitettu linnoituksen komentajalle, eikä
tämän lähimmälle miehelle."
"No hyvä, eikö sitten edustajalla ole kaikki se valta ja arvo, mikä
henkilöllä, joka hänelle tehtävän uskoo? Hän haluaa keskustella Munron
kanssa! Totta tosiaan, hyvä herra, minun tekee kovin mieleni noudattaa
sen miehen tahtoa, vaikkapa vain näyttääkseni hänelle sitä lujaa
naamaa, jota me pidämme hänen lukuisista sotajoukoistaan ja
vaatimuksistaan huolimatta. Eipä taitaisi olla niinkään huonoa
valtiotaitoa se temppu, nuori mies!"
Duncan, jonka mielestä heidän oli tavattoman tärkeätä päästä pian
selville tiedustelijan tuoman kirjeen sisällöstä, tuki innokkaasti tätä
ajatusta.
"Eipä olisikaan; hän ei tosiaankaan voisi saada uutta luottamusta
menestykseensä nähdessään meidän huolettomuutemme", virkkoi hän.
"Todempaa sanaa ette ole koskaan sanonut. Toivoisinpa hänen tulevan
katsomaan keskellä päivää ja hyökkäävän sotajoukon etunenässä: se on
pettämättömin keino päästä selville vihollisen lujuudesta ja paljoa
parempi sitä pommitusmenetelmää, jonka hän on valinnut. Sodankäynnin
kauneus ja miehekkyys, majuri Heyward, on paljon kärsinyt teidän herra
Vaubaninne keksintöjen takia. Esi-isämme olivat kokonaan moisen
tieteellisen pelkuruuden yläpuolella!"
"Se voi olla sangen totta, herra ritari, mutta meidän on nykyään
voitettava keksintö keksinnöllä. Mitä suvaitsette päättää
keskustelusta?"
"Minä tahdon tavata sen ranskalaisen, ja pelkäämättä ja viipymättä,
heti paikalla, herrani, niinkuin kuninkaallisen herrani palvelijan
tuleekin. Menkää, majuri Heyward, ja tarjotkaa heille pieni
soitonpiipahdus ja lähettäkää sananviejä ilmoittamaan, ken on tulossa.
Me seuraamme sitten pienen vartijajoukon saattamana, sillä moinen
kunnia kuuluu miehelle, jonka tehtävänä on puolustaa kuninkaan kunniaa;
ja kuulkaa, Duncan", lisäsi hän puoliksi kuiskaten, vaikka he olivat
yksin huoneessa, "olisi ehkä viisainta pitää hieman apua lähellä sen
tapauksen varalta, että kaiken tämän pohjana olisikin vain jokin
koirankoukku."
Tätä käskyä noudattaen lähti nuori mies huoneesta, ja koska päivä
läheni nopeasti loppuansa, kiiruhti hän heti suorittamaan tarpeelliset
varustelut. Vain muutamia minuutteja kului parin rivin asettamiseen ja
lippumiehen lähettämiseen ilmoittamaan linnan komentajan tuloa.
Tehtyään tämän johti Duncan vartijaosaston hyökkäysportille, jonka
lähistöllä hänen esimiehensäkin jo häntä odotti, valmiina matkaan. Niin
pian kun sotilasjoukon lähdössä tavalliset muodollisuudet oli
suoritettu, jättivät vanhus ja hänen nuorempi toverinsa linnoituksen
saattoparven seuraamana.
He olivat kulkeneet vain satakunta kyynärää valleista, kun ranskalaista
kenraalia neuvotteluun saattava pienoinen joukko näkyi nousevan esiin
uurrostieltä, jonka muodosti piirittäjäin tykkipengerten ja linnan
välillä juoksevan puron uoma. Siitä hetkestä, jolloin Munro jätti omat
varustuksensa ilmestyäkseen vihollistensa eteen, oli hänen katsantonsa
muuttunut juhlalliseksi ja hänen ryhtinsä ja astuntansa uljaan
sotilaalliseksi. Kun hän näki ensi vilaukselta Montcalmin hatussa
liehuvan valkoisen töyhdön, välähti hänen silmänsä eikä ikä enää
tuntunut lainkaan painavan hänen kookasta ja yhä vielä jäntevää
ruumistaan.
"Sanokaa pojille, että pysyvät valppaina", virkkoi hän hillityllä
äänellä Duncanille, "ja pitäkööt tarkalla piitään ja pistimiään, sillä
ei kukaan voi olla varma näistä kuningas Ludvigin käskyläisistä; mutta
muutoin näytämme me niille tyynten ja levollisten miesten naamaa. Tehän
ymmärrätte, majuri Heyward!"
Hänen puheensa keskeytti rummun pärrytys läheneväin ranskalaisten
joukosta; siihen vastattiin heti, ja kumpikin puolue lähetti edelleen
valkeata lippua kantavan sotilaan, varovaisen skotlantilaisen
pysähtyessä vartijaosasto selkänsä takana. Heti kun tämä lyhyt
tervehdys oli suoritettu, lähti Montcalm käymään heitä kohti nopein,
mutta sulavin askelin, paljastaen päänsä vanhan sotilaan edessä ja
sipaisten kohteliaisuuksissaan melkein maata hohtavalla töyhdöllään.
Jos Munron ryhti ja asema olikin käskevämpi ja miehekkäämpi, niin
puuttui siitä taas ranskalaisen notkeus ja viehättävä seurallisuus.
Kumpikaan ei puhunut mitään pariin hetkeen, molemmat kun tarkastelivat
toisiaan uteliain ja innokkain silmin. Ylhäisemmän arvonsa ja
kohtauksen laadun nojalla rikkoi vihdoin Montcalm äänettömyyden.
Lausuttuaan tavalliset tervehdyssanat hän kääntyi Duncaniin, hymyili
hänelle ikäänkuin vanhalle tutulle ainakin ja jatkoi puhuen koko ajan
ranskaa:
"Olen mielissäni, herraseni, että olette suvainnut ilahduttaa meitä
seurallanne tässä tilaisuudessa. Niin ollen ei meidän ole tarvis
käyttää tavallista tulkkia, sillä teille puhuessani tunnen samaa
varmuutta kuin jos käyttäisin itse teidän kieltänne."
Duncan kiitti kohteliaisuudesta, ja Montcalm kääntyi vartijajoukkoonsa,
joka vihollisten esimerkkiä noudattaen oli edennyt aivan hänen
taakseen, ja lausui sille:
"Perääntykää, lapseni -- on kovin kuuma; vetäytykää hieman taapäin."
Ennen kuin majuri Heyward noudatti tätä luottavaisuuden esimerkkiä, loi
hän silmäyksen ympäri tasankoa ja huomasi levottomuudekseen ne lukuisat
synkät villijoukot, jotka ympäröivän metsän rannasta uteliaina
seurasivat kohtauksen kulkua.
"Herra Montcalm suvainnee vaikeuksitta havaita asemamme erilaisuuden",
virkkoi hän hieman hämmennyksissään osoittaen samalla noita vaarallisia
vihollisia, joita näkyi melkein kaikkialla. "Jos poistaisimme
varusjoukkomme, seisoisimme tässä vihollistemme armoilla."
"Herra, teillä on turvananne ranskalaisen aatelismiehen kunniasana",
vastasi Montcalm laskien kätensä ilmehikkäästi sydämelleen; "sen
pitäisi riittää."
*Se riittääkin. Perääntykää!" lisäsi Duncan saattojoukkoa komentavalle
upseerille, "perääntykää kuulomatkan ulkopuolelle ja odottakaa enempiä
määräyksiä."
Munro katseli tätä liikettä ilmeisesti levottomana, eikä hän
jättänytkään vaatimatta pikaista selitystä.
"Eikö ole meidän etujemme mukaista, herra ritari, olla osoittamatta
pienintäkään epäluuloa?" vastasi Duncan. "Herra Montcalm antaa
kunniansanansa meidän turvallisuudestamme, ja minä olen käskenyt
miesten vetäytyä hiukan taapäin, näyttääkseni kuinka paljon me luotamme
hänen vakuutukseensa."
"Se saattaa olla varsin oikein, hyvä herra, mutta minulla ei ole
niin erinomaista luottamusta näiden kaikenlaisten markiisien
kunniasanoihin. Heidän aateliskirjansa ovat liian käypää tavaraa, jotta
voisi olla varma siitä, että niissä tosiaankin aina riippuu todellisen
kunniantunnon sinetti."
"Te unohdatte, rakkahin herra ritari, että me olemme tekemisissä sekä
Euroopassa että Amerikassa urotöistään kunnioitetun upseerin kanssa.
Sotilaalta, jolla on hänen maineensa, ei meillä ole mitään
pelättävissä."
Vanhus viittasi alistumisensa merkiksi, vaikka hänen ankarat piirteensä
ilmaisivatkin hänen yhä itsepintaisesti pysyvän epäluulossa, jonka oli
synnyttänyt jonkinlainen perinnöllinen vihollisensa halveksiminen
pikemminkin kuin jokin sellaiseen loukkaavaan tunteeseen johtava
ulkonainen merkki. Montcalm odotti kärsivällisesti tämän puoliääneen
käyneen pikku väittelyn loppua, astui sitten lähemmäksi ja aloitti
keskustelun.
"Olen pyytänyt tätä kohtausta esimieheltänne, herra", virkkoi hän,
"koska uskon hänen itsensäkin vähitellen taipuvan myöntämään, että hän
on tehnyt kaikki, mitä on tarpeen hänen ruhtinaansa kunnian
pelastamiseksi, ja koska nyt toivon hänen suostuvan kuuntelemaan
ihmisyyden käskyjä. Minä olen aina todistava, että hänen vastarintansa
on ollut urhoollinen ja että sitä jatkettiin niin kauan kuin suinkin
toiveita oli."
Kun tämä keskustelun alkulause tulkittiin Munrolle, vastasi tämä
arvokkaasti, mutta tarpeellisen kohteliaasti.
"Kuinka suuressa arvossa pitäneekään sellaista todistusta herra
Montcalmin suusta, on se merkitsevä vieläkin enemmän silloin, kun se on
paremmin ansaittu."
Ranskalainen kenraali hymyili Duncanin tulkitessa hänelle tätä
vastausta ja huomautti:
"Mitä nyt niin kernaasti suodaan koetellulle urhoollisuudelle,
kielletään ehkä tarpeettomalta itsepäisyydeltä. Ehkäpä herra tahtoisi
nähdä leirini ja vakuuttautua omin silmin suuresta lukumäärästämme ja
mahdottomuudesta meitä menestyksellisesti vastustaa?"
"Minä tiedän, että Ranskan kuningasta palvellaan hyvin", vastasi
järkähtämätön skotlantilainen, heti kun Duncan oli päättänyt
käännöksensä; "mutta minun kuninkaallisella herrallani on yhtä paljon
ja yhtä uskollisia joukkoja."
"Vaikkei täällä, onneksemme", ehätti Montcalm odottamatta innoissaan
tulkitsemista. "Sodassa vallitsee sallimus, jonka määräyksiin
urhoollinen mies osaa alistua yhtä rohkeasti kuin hän uhmaa
vihollistaan."
"Jos olisin tiennyt herra Montcalmin taitavan englanninkieltä, olisin
säästänyt itseltäni niin puutteellisen tulkitsemisen vaivan", virkkoi
harmistunut Duncan kuivasti muistaen heti äskeisen syrjähaastelunsa
Munron kanssa.
"Anteeksi, hyvä herra", sanoi ranskalainen heikon punan noustessa
hänen tummalle poskelleen. "On suuri erotus jonkin vieraan kielen
ymmärtämisen ja puhumisen välillä; suvainnette siis yhä vielä avustaa
minua." Sitten hän lyhyen vaitiolon jälkeen lisäsi:
"Nämä kukkulat tarjoavat meille mitä parhaimman tilaisuuden tarkastella
teidän varustuksianne, hyvät herrat, ja minä tunnen ehkä niiden
heikkouden yhtä hyvin kuin tekin."
"Kysykää ranskalaiselta kenraalilta, kantaako hänen kaukoputkensa
Hudsonille asti", vastasi Munro ylpeästi; "ja tietääkö hän, milloin tai
mistä hän voi odottaa Webbin armeijaa."
"Olkoon kenraali Webb oma tulkkinsa", vastasi valtioviisas Montcalm
äkkiä ojentaen avatun kirjeen Munrolle lausuen: "Tästä olette näkevä,
hyvä herra, etteivät hänen liikkeensä juuri saata pulaan minun
sotavoimaani."
Vanhus tarttui ojennettuun paperiin odottamatta Duncanin käännöstä
toisen puheesta, vieläpä niin innokkaasti, että hän siten paljasti,
kuinka tärkeänä hän piti sen sisältöä. Hänen silmiensä kiitäessä pitkin
rivejä vaihtui hänen kasvojensa ilme sotilaallisesta korskeudesta
syväksi alakuloisuudeksi, hänen huulensa alkoivat vavista, ja samalla
kun paperi putosi hänen kädestään, vaipui hänen päänsä alas ikäänkuin
merkiksi kaikkien toiveiden raukeamisesta yhdellä iskulla. Duncan
sieppasi kirjeen maasta ja rohkeuttaan puolustelematta luki hän
hät'hätää sen julman sisällön. Lainkaan rohkaisematta heitä
vastarintaan kehoitti heidän yhteinen esimiehensä päinvastoin pikaiseen
antautumiseen, ilmaisten mitä selvimmin sanoin syyksi tähän
menettelyynsä sen seikan, että hänen oli tuiki mahdotonta lähettää
ainoatakaan miestä heidän avukseen.
"Tässä ei ole mitään juonia!" huudahti Duncan tarkastellen paperia sekä
päältä että sisältä; "tässä on Webbin nimikirjoitus, ja tämä on
varmastikin se kaapattu kirje."
"Se mies on minut pettänyt!" puhkesi vihdoin Munro katkerasti puhumaan;
"hän on tuottanut häpeän ovelle, jonka sisäpuolella ei kunniattomuuden
tietty koskaan ennen asuneen, ja raskaasti on hän solvannut minun
harmaita hapsiani."
"Älkää sanoko niin", ehätti Duncan, "vielä me olemme linnoituksen ja
kunniamme haltijoita. Myykäämme sentähden henkemme niin kalliista, että
vihollisemme havaitsevat hinnan liian korkeaksi."
"Poika, minä kiitän sinua", huudahti vanhus havahtuen turruksistaan;
"sinä olet jälleen muistuttanut Munroa hänen velvollisuudestaan. Me
palaamme linnaan ja kaivamme hautamme noiden vallien taa."
"Hyvät herrat", virkkoi Montcalm jalomielisessä innossaan käyden
askelen heitä lähemmäksi, "te tunnette vähän Ludvig de Saint Verania,
jos luulette hänen voivan käyttää tätä kirjettä nöyryyttääkseen
urhoollisia miehiä tai kootakseen itselleen häpeällistä mainetta.
Kuunnelkaa ehtojani ennen kuin lähdette."
"Mitä ranskalainen sanoo?" kysyi vanhus tuikeasti; "pöyhkeileekö hän
siitä, että sai siepatuksi kiinni päämajasta kirjeitä kuljettavan
tiedustelijan? Hänen olisi parempi luopua tästä piirityksestä ja
asettua Edwardin edustalle, jos hänen on mieli pelästyttää vihollistaan
sanoilla."
Duncan selitti toisen tarkoituksen.
"Herra Montcalm, me kuuntelemme", lisäsi vanhus tyynemmin Duncanin
lopetettua.
"Linnoituksen säilyttäminen on nykyisissä olosuhteissa mahdoton", sanoi
hänen hyväntahtoinen vihollensa. "Minun herrani edut vaativat sen
hävitettäväksi, mutta mitä teihin itseenne ja teidän urhoollisiin
tovereihinne tulee, ei ole ainoatakaan sotilaalle kallisarvoista etua,
johon ei myönnyttäisi."
"Lippumme?" kysyi Heyward.
"Viekää ne Englantiin ja näyttäkää niitä kuninkaallenne."
"Aseemme?"
"Pitäkää ne; kukaan ei osaa käyttää niitä paremmin."
"Lähtömme, linnoituksen luovuttaminen?"
"Kaikki tulee tapahtumaan teille kunniallisimmalla tavalla."
Duncan kääntyi nyt esittämään nämä ehdot päällikölleen, joka kuunteli
häntä hämmästyneenä ja syvästi liikutettuna niin harvinaisesta ja
odottamattomasta jalomielisyydestä.
"Menkää, Duncan", virkkoi hän sitten, "menkää tämän markiisin kanssa --
ja markiisi hän tosiaankin ansaitsee olla -- menkää hänen telttaansa ja
järjestäkää tämä kaikki. Minä olen elänyt kyllin kauan nähdäkseni
vanhuudessani kaksi seikkaa, joiden en olisi koskaan luullut
tapahtuvan: englantilaisen, joka pelkää auttaa ystäväänsä, ja
ranskalaisen, joka on liian rehellinen käyttääkseen hyväkseen etuaan."
Näin puhein laski vanhus päänsä jälleen povelleen ja palasi hitaasti
linnaan, alakuloisella olemuksellaan ilmaisten levottomalle varusväelle
tuovansa huonoja uutisia.
Tämän odottamattoman iskun seurauksista ei ylpeä Munro koskaan
toipunut; mutta siitä hetkestä alkaen oli hänen jyrkässä luonteessaan
huomattavissa muutos, joka seurasi häntä pikaiseen hautaan.
Duncan jäi sopimaan lähemmin antautumisen ehdoista. Hänen nähtiin
palaavan linnaan ensimmäisen yövartion aikaan ja heti lyhyesti
komentajan kanssa keskusteltuaan taas poistuvan sieltä. Sitten
ilmoitettiin virallisesti vihollisuudet lakkautettaviksi -- koska Munro
oli kirjoittanut nimensä sopimukseen, jonka nojalla varustus oli
luovutettava viholliselle seuraavana aamuna; mutta miehistö
sai pitää aseensa, lippunsa ja kuormastonsa ja siis myöskin,
sotilaskatsantokannan mukaan, kunniansa.