Siis mennään sanomata kuulemaan,
vaikk' arvaan kyllä jo sen sisällyksen,
ennenkuin ranskalainen mitään virkkaa.
_Kuningas Henrik Viides_.
Seuraavat päivät vietettiin keskellä piirityksen puutteita, hämminkiä
ja vaaroja, eikä Munrolla ollut riittäviä voimia vastustamaan
saartajain pontevaa etenemistä. Näytti aivan siltä kuin olisi Webb
joukkoineen nukkunut Hudsonin rannalla ja unohtanut kokonaan
ahdistuksen, mihin hänen maanmiehensä olivat joutuneet. Montcalm oli
täyttänyt vesien välisen taipaleen metsät villeillään, ja niiden
jokainen huuto ja kirkaisu kuului läpi brittiläisen leirin vavahduttaen
miehiä, jotka olivat jo muutoinkin taipuvaisia liioittelemaan vaaraa.
Niin ei ollut kuitenkaan piiritettyjen laita. Johtajainsa sanojen
innostamina ja heidän esimerkkinsä kiihoittamina olivat he saaneet
rohkeutensa takaisin, ja nyt he pitivät yllä entistä mainettaan
toimekkuudella, joka teki oikeutta heidän ylipäällikkönsä tuimalle
luonteelle. Väsyneenä vaivalloiseen matkaansa salojen läpi vihollistaan
vastaan oli ranskalainen kenraali, niin koeteltu kuin hänen taitonsa
olikin, jättänyt valtaamatta läheiset kukkulat, mistä piiritetyt olisi
voitu surmata ilman vähintäkään vaaraa ja joita uudenaikaisemmassa
sodassa ei niissä olosuhteissa olisi pidetty hetkeäkään vapaina.
Tällaisten korkeuksien halveksuntaa tai oikeammin sanoen niiden
kiipeämisen tuottaman vaivan pelkoa saattaakin katsoa silloisen
sodankäyntitavan johtavaksi heikkoudeksi. Se luki nähtävästikin alkunsa
yksinkertaisista intiaanikahakoista, joissa taistelun laatu ja metsien
tiheys tekivät linnoitukset harvinaisiksi ja tykistön melkein
hyödyttömäksi. Tällaisen tottumuksen synnyttämä huolimattomuus jatkui
aina vapautussotiin asti, sai vapaavaltiot menettämään Ticonderogan
tärkeän linnoituksen ja avasi Burgoynen armeijalle tien maan silloiseen
sydämeen. Me katselemme kummastellen tällaista tietämättömyyttä tai
sokeutta, miten sitä vain nimitämmekään, koska tiedämme, että esim.
sellaisen vuoren kuin Mount Defiancen halveksiminen, jonka tarjoamia
vaikeuksia on niin paljon liioiteltu, osoittautuisi nykyaikana
tuhoisaksi sen insinöörin maineelle, joka olisi suunnitellut
linnoituksia sen juurelle, tai sen kenraalin kunnialle, jonka osaksi
olisi tullut niiden puolustaminen.
Älköön matkailija, sairas tai luonnonkauneuden ihailija,
nelivaljakkonsa vetämissä vaunuissa liikkuessaan nykyään kautta
maisemien, joita olemme yrittäneet kuvata, etsiäkseen tietoa, terveyttä
ja huvia, tai lipuessaan vakavasti päämääräänsä kohti pitkin
keinotekoisia vesireittejä, joita myöhemmin on luotu, älköön hän luulko
esi-isiensäkin yhtä helposti kulkeneen poikki näiden vuorten tai
taistelleen näitä virtoja vastaan. Yhden ainoan raskaan kanuunan
kuljettamista jollekin vaikealle paikalle pidettiin usein taistelussa
saavutetun voiton veroisena, ellei nimittäin tien hankaluus ollut
erottanut siitä sen välttämätöntä apulaista, ampumavaroja, niin kauas,
että se itse jäi hyödyttömäksi kömpelöksi rautaputkeksi.
Tämä asiain onneton tila huolestutti ankarasti sitä tarmokasta
skotlantilaista, joka nyt puolusti William Henrikiä, Vaikka hänen
vastustajansa ei käyttänytkään hyväkseen kukkuloita, oli tämä kuitenkin
harkitusti rakennellut tykkipenkereitään tasangolle ja saanut ne
toimimaan pontevasti ja taitavasti. Näitä hyökkäystoimenpiteitä vastaan
saattoivat piiritetyt asettaa vain erämaanlinnoituksen epätäydelliset
ja kiireessä kyhätyt varustukset.
Piirityksen viidennen ja palvelukseen astumisensa neljännen
päivän iltana käytti majuri Heyward erästä juuri puhallettua
neuvottelu-aselepoa mennäkseen vedenpuoleisen kylkivarustuksen
valleille hengittämään raikasta järvi-ilmaa ja katsahtamaan saarroksen
edistymistä. Hän oli yksin, ellemme ota lukuun vallilla käyskentelevää
vahtisotilasta, sillä tykkimiehetkin olivat kiiruhtaneet nauttimaan
tästä hetkellisestä raskaiden velvollisuuksiensa taukoamisesta. Ilta
oli ihanan tyyni, ja kirkkaan veden pinnalla karehtiva vieno tuuli oli
raitis ja hyväilevä. Tuntui kuin olisi luonto kanuunain jyskeen ja
kuulien vinkunan lakattua ottanut tilaisuudesta vaarin pukeutuakseen
lempeimpään ja viehättävimpään luotoonsa. Laskiessaan valoi aurinko
kultahohdettaan maille ja vesille, mutta nyt oli sen voimakkaista
säteistä poissa se tukahduttava kuumuus, joka muutoin kuuluu sen seudun
ilmastoon ja vuodenaikaan. Vuoret paistoivat vihreinä, vehmaina ja
miellyttävinä illan lempeässä loisteessa tai verhoutuivat pehmeään
varjoon, kun ohuita utupilviä sattui solahtamaan niiden ja auringon
väliin. Lukemattomat saaret uinuivat Horikanin helmassa, toiset
mataloina ja ikäänkuin veteen vajonneina, toiset taas viheriään
samettiin peittyneiden kunnaiden tavoin kohonneina yli järven pinnan;
niiden liepeillä soutelivat piirittävän sotajoukon kalastajat kaikessa
rauhassa ruuhiaan tai istuivat hiljaisina keskellä kuvastimenkirkasta
lakeutta äänettömissä askareissaan.
Maisemassa oli samalla kertaa sekä eloa että lepoa. Kaikki mikä kuului
luontoon oli vienoa tai yksinkertaisen suurta, kun taas kaikki ihmisen
puuhasta ja mielenlaadusta riippuva oli hilpeätä ja vireätä.
Kaksi pientä valkoista viiriä liehui ilmassa, toinen linnoituksen
ulkonevalla sakaralla, toinen piirittäjäin etumaisimman tykkipenkereen
harjalla; ne kuvasivat sitä rauhaa, joka vallitsi ei ainoastaan
taistelevien toimissa, vaan myöskin, siltä näytti, heidän
vihamielisissä tunteissaan.
Näiden takana taas kohosivat Englannin ja Ranskan kilpailevat liput,
raskaasti avaten ja sulkien silkkipoimujaan.
Satakunta iloista ja huoletonta ranskalaista veti verkkoa kohti
somerikkorantaa, vaarallisen lähellä linnoituksen uhkaavia, mutta
äänettömiä kanuunoita, ja läntiset vuoret kajahtelivat siitä
riehakkaasta iloilusta ja niistä raikuvista huudoista, joilla he
työtään säestivät. Toiset kiiruhtivat innoissaan ottamaan osaa järvellä
tapahtuvaan huviin ja toiset kiipeilivät heidän kansalleen omituisen
levottoman uteliaisuuden valtaamina läheisiä kukkuloita ylös. Kaikkien
näiden aherrusten ja ilojen toimettomina, vaikka vilkkaasti seuraavina
katselijoina olivat ne viholliset, jotka vartioivat piiritettyjen
liikkeitä, sekä piiritetyt itse. Siellä täällä oli kuitenkin jokin
kenttävartiosto virittänyt laulun tai järjestänyt pienet hypyt, mitkä
olivat houkutelleet synkät villitkin kätköpaikoistaan metsistä niitä
katselemaan. Sanalla sanoen: kaikki kantoi pikemminkin hilpeän
huvittelupäivän kuin leppymättömän sodan vaarojen ja ponnistusten
keskeltä anastetun lyhyen lepohetken leimaa.
Duncan oli seisonut muutamia minuutteja mietteissään ja katsellut tätä
näkyä, kun lähestyväin askelten kaiku sai hänet luomaan silmänsä
vallinvieruun vastapäätä ylempänä mainittua hyökkäysporttia. Hän eteni
varustuksen kulmaan ja näki metsästäjän lähenevän linnoituksen
keskikohtaa ranskalaisen upseerin vartioimana. Haukansilmän kasvot
olivat vääntyneet ja huolten uurtamat, ja hän näytti aivan
masentuneelta, ikäänkuin tuntisi hän syvintä alennusta ja häpeää
vihollistensa valtaan joutumisestaan. Hänellä ei ollut enää
mieliasettansa, ja hänen kätensäkin oli sidottu selän taakse
kauriinnahasta leikellyin siimoin. Neuvotteluviirien saapuminen
vaatimuksiaan esittävien lähettiläiden turvana oli viime aikoina
tapahtunut niin usein, että kun Heyward ensin loi huolettoman
silmäyksen tähän ryhmään, odotti hän näkevänsä jälleen jonkun
vihollisen upseerin samanlaisine sanomineen; mutta heti tunnettuaan
ystävänsä metsästäjän kookkaan vartalon ja yhä voimakkaat, vaikka
alakuloiset kasvonpiirteet, säpsähti hän hämmästyksestä ja kääntyi
laskeutumaan vallilta linnoitukseen.
Toisten äänten kaiku kiinnitti kuitenkin hänen huomiotansa ja sai hänet
hetkiseksi unohtamaan aikeensa. Vallin sisäkulmassa hän tapasi
sisarukset kävelemässä rintanojan ääressä ja niinkuin hänkin
hengittämässä raitista ilmaa ja saamassa liikuntoa pitkän
sisällä-oleskelun jälkeen. He eivät olleet kohdanneet toisiansa sitten
sen tuskallisen hetken, jolloin nuori sotilas oli jättänyt heidät
tasangolle, mutta vain turvatakseen heidän pelastumisensa. Lähtiessään
heidän luotaan oli hän nähnyt heidät huolten murtamina ja väsymyksen
kalventamina; nyt he seisoivat hänen edessään virkistyneinä ja
kukoistavina. Meitä ei ihmetyttäne, vaikka nuori mies moisen
houkutuksen alaisena kadottikin hetkiseksi kaikki muut seikat
näkyvistään puhutellakseen heitä. Hänen edelleen ehätti kuitenkin
vilkkaan, avosydämisen Alicen ääni.
"Ahaa! Tuossahan nyt tuleekin huolimaton, uskoton ritari, joka hylkää
naisensa juuri taistelutantereella!" huusi hän. "Täällä me olemme
odottaneet päiväkausia, ei, iankaikkisuuden, nähdäksemme teidät
jalkojemme juuressa rukoilemassa armoa ja anteeksiantamusta
pelkurimaisesta peräytymisestänne tai kuten mieluummin sanoisin,
paostanne -- sillä tosiaankin pakenitte sellaista vauhtia, ettei
arvoisan ystävämme metsästäjän sanantapaa käyttääkseni haavoitettu
kauriskaan olisi teille nopeudessa riittänyt!"
"Te ymmärrätte Alicen tahtovan ilmaista kiitoksiamme ja siunauksiamme",
virkkoi vakavampi ja ajattelevampi Cora. "Me olemme tosiaankin hiukan
ihmetelleet, miksi niin jyrkästi pysyttelette poissa paikasta, missä
tytärten kiitollisuus voisi saada tukea isän sydämellisistä
vakuutuksista."
"Isänne olisi itse voinut kertoa teille, että vaikka en olekaan ollut
välittömässä läheisyydessänne, en ole kuitenkaan kokonaan unohtanut
ajatella turvallisuuttanne", vastasi nuori mies. "Tuon hökkelikylän
omistamisesta", lisäsi hän, osoittaen läheistä varustettua leiriä, "on
käyty kiivasta taistelua, ja kenen vallassa se on, hän saa myöskin olla
varma hallitsevansa tätä linnoitusta ja kaikkea, mitä sen sisällä on.
Päiväni ja yöni ovat kaikki kuluneet siellä eroamisemme jälkeen, koska
minä luulin velvollisuuteni kutsuvan minua sinne. Mutta", jatkoi hän
kasvoillaan mielipahan ilme, jota hän koetti peittää, vaikka
menestyksettä, "jos minä olisin arvannut selitettävän sitä, mitä minä
pidin oikean sotilaan käytöksenä, tuolla tavoin, olisi häpeä yhtynyt
järkisyihin!"
"Heyward! -- Duncan!" huudahti Alice kumartuen eteenpäin nähdäkseen
hänen puoliksi syrjään käännetyt kasvonsa, niin että muuan kultakihara
valahti hänen punastuneelle poskelleen ja salasi melkein hänen
silmäänsä kihonneen kyynelen, "jos minun täytyisi uskoa tämän typerän
kielen tuottaneen teille vähintäkään mielenkarvautta, tahtoisin
sen vaikenevan iäksi. Cora voi sanoa, jos Cora tahtoo, kuinka
oikeudenmukaisesti me olemme arvostaneet avuliaisuuttanne, ja kuinka
syvä -- minä melkein sanoisin, kuinka palava -- on kiitollisuutemme!"
"Ja tahtooko Cora vahvistaa näiden sanojen todenperäisyyden?" kysyi
Duncan sallien peittelemättömän mielihyvän hymyn karkoittaa kasvoiltaan
pilven. "Mitä sanoo vakava sisaremme? Onko hän löytävä sotilaan
uskollisuudesta puolustusta ritarin laiminlyönneille?"
Cora ei heti vastannut, vaan kääntyi järvelle päin ikäänkuin
katsellakseen Horikanin näkyjä. Kun hän sitten jälleen kiinnitti
tummat silmänsä nuoreen mieheen, oli ne nyt täyttänyt tuskallisen
levottomuuden ilme, joka viipymättä ajoi Heywardin mielestä kaikki muut
ajatukset paitsi hellän huolehtimisen.
"Te ette voi hyvin, rakkain neiti Munro!" huudahti hän; "me olemme
loruilleet kärsiessänne."
"Ei se ole mitään", vastasi neito kieltäen tarjotun tuen naisellisen
kainosti. "Etten minä voi suhtautua aurinkoisesti elämään, kuten tämä
avomielinen, vilkas haaveilija", jatkoi hän laskien kätensä kevyesti,
mutta hellästi sisarensa käsivarrelle, "on kokemuksen rangaistus ja
ehkäpä luonteeni onnettomuus. Katsokaa ympärillenne, majuri Heyward",
lisäsi hän ikäänkuin päätettyään pudistaa heikkouden mielestään
muistelemalla velvollisuuttaan, "ja sanokaa, millaisia toiveita tämä
kaikki herättää sellaisen sotilaan tyttäressä, jonka korkein onni on
hänen kunniansa ja hänen sotilasmaineensa."
"Kumpaakaan eivät saa eivätkä voi tahrata olosuhteet, joille hän ei voi
mitään", vastasi Duncan lämpimästi. "Mutta sananne muistuttavat
minuakin velvollisuuksistani. Menen nyt urhean isänne luo kuulemaan
hänen päätöstään puolustusta koskevista erinomaisen tärkeistä
seikoista. Jumala siunatkoon teitä kaikissa vaiheissanne, jalo ... Cora
-- sitenhän minä kai saan ja minun täytyykin teitä yhä nimittää." Neito
ojensi hänelle avosydämisesti kätensä, vaikka hänen huulensa vapisivat
ja poskensa muuttuivat vähitellen tuhkanharmaiksi. "Kaikissa vaiheissa
tiedän teidän pysyvän sukupuolenne kaunistuksena ja kunniana. Alice,
hyvästi" -- tässä hänen äänensä ilmaisi ihailun sijasta hellyyttä --
"hyvästi, Alice; me tapaamme pian taas, voittajina, toivon minä, ja
yleisen riemun ympäröiminä!"
Odottamatta vastausta kummaltakaan riensi nuori mies vallin
nurmettuneita portaita alas, oikaisi nopeasti harjoituskentän poikki ja
oli piankin heidän isänsä luona. Munro mitteli ahtaan asuntonsa lattiaa
jättiläisaskelin ja hämmentyneen näköisenä Duncanin astuessa sisään.
"Te ennätitte edelle, majuri Heyward", virkkoi hän tulijalle; "aioin
juuri etsiä tätä mieluisaa kohtausta.
"Olen pahoillani, jalo herra, kun näen niin lämpimästi puoltamani
sanansaattajan palanneen ranskalaisten vartioimana! Toivon, ettei ole
mitään syytä epäillä hänen uskollisuuttaan?"
"'Pitkän Pyssyn' uskollisuus on minulle hyvin tunnettu", vastasi Munro,
"ja yläpuolella kaiken epäilyn, vaikka hänen tavallinen hyvä onnensa
näyttääkin hänet vihdoin jättäneen. Montcalm sai hänet käsiinsä ja
kansansa kirotulla kohteliaisuudella lähettää hänet nyt takaisin
valitellen ja surkeillen sitä, että 'koska minä tiedän, kuinka
suuressa arvossa te pidätte tätä miestä, en voi ajatellakaan hänen
pidättämistään luonani!' Jesuiittamainen keino tuo, majuri Duncan
Heyward, ilmoittaa toiselle hänen onnettomuutensa!"
"Mutta entä kenraali ja hänen apujoukkonsa?"
"Katsahditteko etelään päin, kun tulitte tänne, ja näittekö ne?"
vastasi vanha sotilas katkerasti naurahtaen. "Hävetkää! Te olette
malttamaton poika, ettekä anna herroille tarpeeksi aikaa marssiin!"
"Ovatko ne sitten tulossa? Onko tiedustelija sanonut edes sen?"
"Milloin ja mitä tietä? Sen unohti se pöllöpää sanoa minulle. Näyttää
siinä olleen kysymys myös jostakin kirjeestä, ja se on aina miellyttävä
puoli asiassa. Tuon markiisi Montcalmin -- takaanpa teille, Duncan,
että Lothianin markiisi voisi ostaa tusinan tuollaisia markiisi-nimiä
-- tavalliset huomaavaisuudenosoitukset sikseen, mutta jos kirjeen
sisältämät uutiset olisivat olleet huonoja, olisi sen ranskalaisen
hienostelijan kohteliaisuus varmasti pakottanut hänet ilmoittamaan ne
meille."
"Hän piti siis kirjeen ja päästi vapaaksi kirjeentuojan?"
"Niin, aivan niin hän teki, ja kaiken tuon iankaikkisen
'ihmisystävyyden' nimissä. Löisinpä vetoa, jos vain totuudesta voisi
päästä selville, että sen veijarin isoisä opetti jaloa tanssitaitoa!"
"Mutta mitä sanoo tiedustelija? Hänellähän on silmät ja korvat ja
kieli: mitä hän kertoo suullisesti?"
"Oh, herra, häneltä ei suinkaan puutu luonnollisia aistejansa ja hän on
vapaa puhumaan kaiken näkemänsä ja kuulemansa. Ja lopputulos on tämä:
Hudsonin rannalla on olemassa hänen majesteettinsa linnoitus, jota
nimitetään Edwardiksi hänen kuninkaallisen korkeutensa Yorkin prinssin
kunniaksi, kuten tiedätte, ja se on täynnänsä aseistettuja miehiä,
niinkuin sellaisen varustuksen tuleekin."
"Mutta eikö siellä havaittu mitään liikettä, mitään merkkiä aikeista
lähteä meidän avuksemme?"
"Pidettiin siellä aamu- ja iltakatselmuksia; ja kun joku niistä
maalaisjolpeista -- te kyllä ymmärrätte sanan, Duncan, tehän olette
tekin puoliksi skotlantilainen -- kun joku niistä maalaisjolpeista
kaatoi ruutia rokkaansa ja sattui tipahuttamaan sitä hiilillekin, niin
se oikein räiskähteli!" Mutta vaihtaen sitten äkkiä katkeran, ivallisen
puhetapansa vakavammaksi ja miettivämmäksi hän jatkoi: "Ja kuitenkin
oli kaiketi siinä kirjeessä, ja täytyi olla jotakin, joka olisi ollut
hyvä tietää!"
"Meidän täytyisi tehdä pian päätöksemme", sanoi Duncan, kerkeästi
käyttäen tätä mielialan muutosta saadakseen esille käyntinsä tärkeämmät
aiheet. "En voi salata teiltä, herra ritari, ettei leiri ole enää
pitkää aikaa puolustettavissa, ja minun on hyvin ikävä lisätä, etteivät
asiat ole juuri paremmin itse linnassakaan; yli puolet kanuunoistamme
ovat haljenneet."
"Ja kunka muutoin voisi ollakaan? Muutamat oli ongittu järven pohjasta;
toiset ovat ruostuneet metsissä sitten tämän maan löydön; ja toiset
eivät ole koskaan kanuunoita olleetkaan -- vain kaapparilaivan
leikkikaluja! Luuletteko, herrani, tapaavanne Woolwich Warrenin
keskellä erämaata, kolmentuhannen peninkulman päässä Isosta
Britanniasta?"
"Vallit sortuvat niin että korvissa kumisee, ja muonavaratkin
alkavat loppua", jatkoi Heyward, välittämättä tästä uudesta
vihastuksenpuuskasta; "ja miehistökin osoittaa tyytymättömyyden ja
levottomuuden oireita."
"Majuri Heyward", sanoi Munro, kääntyen nuoreen taistelutoveriinsa
kaikella ikänsä ja korkeamman asemansa suomalla arvokkuudella, "olisin
palvellut hänen majesteettiaan puolen vuosisataa ja hankkinut nämä
harmaat hapseni turhaan, ellen olisi täysin selvillä kaikesta mitä
sanotte ja uhkaavasta tilastamme; mutta sittenkin on kaikki tehtävä
kuninkaan aseiden kunnian ja jotakin oman henkemme pelastamiseksi. Niin
kauan kun on toivoa avusta, puolustan minä tätä linnaa, vaikka se olisi
sitten tehtävä järven rannoilta kootuilla kivillä. Meidän täytyisi siis
päästä vilkaisemaan siihen kirjeeseen, jotta saisimme tietää, mitä se
mies oikeastaan aikoo, jonka Loudonin kreivi jätti joukkoomme
sijaisekseen?"
"Ja voinko minä olla miksikään avuksi siinä suhteessa?"
"Herra, voitte kyllä. Markiisi Montcalm on muiden
kohteliaisuudenosoituksiensa jatkoksi kutsunut minut henkilökohtaiseen
keskusteluun näiden vallien ja hänen oman leirinsä välille, jotta hän
siinä tekisi, kuten hän sanoo, muutamia lisäilmoituksia. Nyt ei minun
ymmärtääkseni olisi viisasta näyttää sopimatonta intoa rientää häntä
tapaamaan, ja sen vuoksi minä haluaisin käyttää teitä, korkeampaa
upseeria, edustajanani; sillä huonosti sopisi Skotlannin kunniaan, jos
voitaisi sanoa jonkun sen aatelismiehen joutuneen tappiolle
kohteliaisuudessa minkä muun maan pojan kanssa tahansa."
Ryhtymättä kokonaan hedelmättömään puuhaan väittelemällä eri kansojen
suhteellisista kohteliaisuusavuista suostui Duncan mielellään vanhan
sotakarhun sijaiseksi lähestyvässä keskustelussa. Seurasi sitten pitkä
ja tuttavallinen mielipiteiden vaihto, jonka kestäessä nuori mies
päällikkönsä kokeneisuudesta ja synnynnäisestä terävä-älyisyydestä sai
uutta oppia ammattiinsa, ja sen jälkeen lausui edellinen jäähyväiset.
Kun Duncan saattoi vain esiintyä linnan komentajan edusmiehenä,
supistettiin luonnollisesti niitä juhlallisia menoja, jotka muutoin
olisivat liittyneet kahden vihollisvoiman ylipäällikköjen kohtaukseen.
Aselepoa kesti yhä, ja rummun päristessä ja pienen valkoisen viirin
suojaamana astui Duncan ulos hyökkäysportista, kymmenen minuuttia sen
jälkeen kun hän oli saanut ohjeensa. Hänet otti vastaan muuan toimeen
määrätty ranskalainen upseeri tavallisin muodollisuuksin, ja tätä hän
seurasi viipymättä siihen etäämmällä sijaitsevaan telttaan, missä asui
ranskalaista armeijaa johtava mainehikas sotilas.
Viholliskenraali näyttäytyi nuorelle lähettiläälle arvokkaimpien
upseeriensa, häntä sotaan seuranneiden alkuasukaspäällikköjen mustan
joukon ja näiden eri heimojen sotilaiden ympäröimänä. Luodessaan nopean
silmäyksen näiden jälkimmäisten kolkkoon parveen säpsähti Heyward
hiukan, kun hän näki siinä Maguan ilkeät kasvot ja niillä sen tyynen,
mutta tuhoatietävän ilmeen, jolla tämä häntä tarkasteli ja joka oli
niin ominaista tuolle ovelalle villille. Heikko hämmästyksen
huudahduskin pääsi nuoren miehen huulilta, mutta samassa muistaen
toimensa ja seuran, missä oli, tukahutti hän heti kaiken mielenkuohun
ja kääntyi vihollispäällikköön, joka oli jo edennyt askeleen häntä
vastaan.
Markiisi Montcalm oli siihen aikaan, jota me kuvailemme, ikänsä
kukoistuksessa ja, sopinee lisätä, onnensa ja menestyksensä huipulla.
Mutta tässä kadehdittavassa asemassakin ollen hän esiintyi aina
kohteliaasti ja herätti yhtä paljon huomiota sievien seuratapojen
noudattamisellaan kuin sillä ritarillisella urheudellaankin, joka vain
kaksi lyhyttä vuotta myöhemmin sai hänet menettämään henkensä Abrahamin
tasangoilla. Käännettyään silmänsä Maguan nuivista piirteistä katseli
Duncan mielikseen ranskalaisen kenraalin hymyileviä, hyväntahtoisia
kasvoja ja hänen uljasta sotilaanryhtiään.
"Herra", virkkoi tämä jälkimmäinen ranskaksi, "minun on hyvin hauskaa
ta... no! -- minne se tulkki puikahti?"
"Minä en luule, herra, häntä tarvittavankaan", vastasi Heyward
vaatimattomasti niinikään ranskankielellä; minä puhun hieman ranskaa."
*Ahaa! Se miellyttää minua suuresti", virkkoi Montcalm tarttuen
Duncania tuttavallisesti käsivarresta ja johtaen hänet syvemmälle
teltan sisään kaikkien kuuluvilta; "minä inhoankin niitä lurjuksia,
koska ei niistä milloinkaan tiedä, mitä peliä ne milloinkin pitävät. No
niin, herra!" jatkoi hän yhä ranskaa puhuen, "vaikka minä olisinkin
tuntenut itseni ylpeäksi saadessani tavata komentajanne, olen minä
sentään onnellinen, kun hän on nähnyt hyväksi käyttää sijaisenaan niin
kunnianarvoista ja, minä olen varma, niin rakastettavaa upseeria kuin
teitä!"
Duncan kumarsi syvään kohteliaisuudesta mielissään, vaikka hän olikin
sankarillisesti päättänyt olla antamatta minkään taidokkaan
sanakoreilun houkutella häntä unohtamaan ruhtinaansa etua. Montcalm
vaikeni hetkiseksi, ikäänkuin kootakseen ajatuksiaan, ja jatkoi sitten:
"Komentajanne on urhoollinen mies ja hyvin tarmokas lyömään
hyökkäykseni takaisin. Mutta, hyvä herra, eiköhän olisi nyt jo aika
kuunnella enemmän ihmisyyden ja vähemmän rohkeuden neuvoja? Edellinen
on yhtä tunnusmerkillistä sankarille kuin jälkimmäinenkin."
"Me pidämme näitä molempia ominaisuuksia erottamattomina", vastasi
Duncan hymyillen; "mutta kun meillä on Teidän Korkeutenne pontevissa
hyökkäyksissä oiva kiihoitin toiselle, emme me nykyisissä olosuhteissa
havaitse mitään erikoista aihetta toisen harjoittamiseen."
Montcalm kumarsi vuorostaan keveästi, mutta tavalla, joka osoitti
hänenlaisensa miehen olevan liian kokeneen pannakseen suurempaa painoa
imartelun puheille. Hetken mietittyään hän lisäsi:
"Onhan mahdollista, että kaukoputkeni on pettänyt minut ja että
varustuksenne kestävät pommitustamme paremmin kuin luulinkaan. Tehän
tunnette voimamme?"
"Laskelmamme vaihtelevat", sanoi Duncan huolettomasti; "korkein ei
kuitenkaan ole mennyt yli kahdenkymmenentuhannen miehen."
Ranskalainenkin puri huultaan ja kiinnitti katseensa terävästi toiseen,
ikäänkuin lukeakseen hänen ajatuksensa; sitten jatkoi hän hänelle
ominaisella valmiudella, ollen muka uskovinaan laskelmaa, joka kohotti
hänen sotajoukkonsa luvun kaksinkertaiseksi.
"Eipä juuri imartele meidän sotilasten valppautta, hyvä herra, että
mitä tehnemmekin, me emme voi koskaan salata todellisen voimamme
suuruutta. Jos se yleensä olisi mahdollista, niin luulisi sen ainakin
onnistuvan näissä metsissä. Mutta vaikka teidän mielestänne onkin liian
aikaista kuulla ihmisyyden ääntä", jatkoi hän viekkaasti hymyillen,
"niin sallinette minun kuitenkin uskoa, ettei teidän kaltaisenne nuori
mies ole unohtanut kohteliaisuuden ja ritarillisuuden vaatimuksia.
Komentajan tyttäret ovat, niin olen kuullut, saapuneet linnaan sen
jälkeen kun se on joutunut piiritystilaan?"
"Se on totta, herra; mutta lainkaan heikontamatta ponnistuksiamme, ovat
he meille päinvastoin urhouden esikuvana lujuudellaan. Ellei
tarvittaisi muuta kuin tarmoa ja päättäväisyyttä sellaisen täydellisen
sotilaan kuin markiisi Montcalmin vastustamiseksi, uskoisin minä
mielihyvin William Henrikin puolustuksen vanhemmalle näistä neideistä."
"Meidän saalalaisissa laeissamme on muuan viisas määräys, joka sanoo,
että 'Ranskan kruunu älköön koskaan omaksi alennuksekseen siirtykö
keihäältä värttinälle'", vastasi Montcalm kuivasti ja hieman
korskeastikin, mutta lisäsi heti aikaisemmalla suorasukaisuudellaan:
"Kun kerran kaikki jalot ominaisuudet periytyvät, uskon minä sanojanne
kernaasti, vaikka, kuten jo olen huomauttanut, urhoollisuudellakin on
rajansa, eikä ihmisyyttäkään ole kokonaan unohdettava. Minä otaksun
siis, hyvä herra, teidän saapuneen tänne valtuutettuna neuvottelemaan
linnoituksen luovuttamisesta?"
"Onko Teidän Ylhäisyytenne mielestä puolustuksemme ollut niin heikkoa,
että se on saanut luulemaan moista menettelyä tarpeelliseksi?"
"Olisin pahoillani, jos puolustusta jatkettaisiin niin kauan, että nuo
punaiset ystäväni tuolla yhä enemmän ärtyisivät", jatkoi Montcalm
katsahtaen vakavain ja tarkkaavaisten intiaanien parveen kiinnittämättä
huomiota toisen kysymykseen; "minun on nyt jo vaikeata pitää heitä
sodankäyntitapojen rajoissa."
Heyward vaikeni, sillä tuskallinen muisto vaaroista, joista hän oli
niin äskettäin pelastunut, valtasi hänen mielensä ja loihti hänen
eteensä niiden turvattomien olentojen kuvat, jotka olivat ottaneet osaa
kaikkiin hänen kärsimyksiinsä.
"Ne herrat", jatkoi Montcalm, käyttäen hyväkseen etua, jonka hän älysi
saavuttaneensa, "ovat mitä peloittavimpia, kun he ovat pettyneet
toiveissaan, ja teille lienee tarpeetonta kertoa, kuinka vaikeata on
hillitä heidän raivoansa. No niin, hyvä herra, ehkä nyt rupeamme
puhumaan ehdoista?"
"Minä pelkään Teidän Ylhäisyytenne joutuneen harhaan arvostellessaan
William Henrikin lujuutta ja sen vartijaväen voimaa!"
"Minä en ole asettunut Quebecin, vaan multalinnoituksen edustalle, jota
puolustaa kaksituhattakolmesataa urhoollista miestä", kuului lyhyt ja
suora vastaus.
"Vallimme ovat kyllä mullasta kyhätyt, eivätkä ne tosiaankaan lepää
Cape Diamondin kallioperustalla, mutta ne seisovat sentään rannalla,
joka osoittautui niin tuhoisaksi Dieskaulle ja hänen joukolleen. Ja
muutaman tunnin matkan päässä täältä on mahtava sotavoima, jonka me
myöskin otamme lukuun puolustuskuntoisuuttamme arvioidessamme."
"Kaikkiaan vain kuusi- tai kahdeksantuhatta miestä", vastasi Montcalm
näennäisesti hyvin välinpitämättömänä, "jotka heidän päällikkönsä
viisaan harkinnan mukaan ovat paremmassa turvassa varustuksissaan kuin
avoimella kentällä."
Nyt oli Heywardin vuoro puraista harmistuneena huultansa vastustajan
niin kylmästi viitatessa sotavoimaan, jonka suuruuden nuori mies tiesi
toisen arvostelleen liian korkeaksi. Molemmat miettivät äänettöminä
hetkisen aikaa, kunnes Montcalm jatkoi keskustelua tavalla, joka
osoitti hänen luulevan vieraansa käynnin tarkoittaneen yksinomaan
antautumissopimuksen ehtojen määräämistä. Toiselta puolen yritteli
Heyward kaikenlaisia keinoja houkutellakseen ranskalaisen kenraalin
ilmaisemaan, mitä hän oli saanut tietoonsa kaapatusta kirjeestä.
Kumpaisenkaan temput eivät onnistuneet, ja pitkän ja hyödyttömän
kohtauksen jälkeen sanoi Duncan hyvästit saatuaan hyvän vaikutuksen
vihollispäällikön kohteliaisuudesta ja älykkyydestä, mutta jäätyään
yhtä tietämättömäksi kuin tullessaankin siitä, mistä hän oli lähtenyt
ottamaan selkoa. Montcalm saattoi häntä teltan ovelle, uudistaen
pyynnön, että linnoituksen komentaja suostuisi aivan ensi tilassa
kohtaukseen avonaisella paikalla molempain sotajoukkojen välillä.
Sitten he erosivat, ja Duncan palasi ranskalaisten etuvarustukselle
samalla tavalla saatettuna kuin ennenkin, sekä kiiruhti sieltä
viipymättä linnaan oman komentajansa puheille.