_Vartija_. Ken siellä?
_Orleansin Neitsyt_. Talonpoikia, Ranskan säälittäviä miehiä.
_Kuningas Henrik Kuudes_.
Nopeasti poistuessaan hirsivarustuksesta ja vaipuessaan syvälle metsän
uumeniin ajatteli matkue kokonaisuudessaan niin innokkaasti vain pakoa,
ettei kukaan rohjennut puhua sanaakaan tai edes kuiskata. Tiedustelija
asettui jälleen etunenään, vaikkakin hänen askelensa, heidän
kuljettuaan turvallisen kauas vihollisista, alkoivat hidastua samoin
kuin heidän aikaisemmalla matkallaan, koska hän ei lainkaan tuntenut
ympäröivän metsän paikallisuussuhteita. Useammin kuin kerran hän
pysähtyi neuvottelemaan liittolaistensa mohikaanien kanssa viitaten
kuuhun ja tutkien huolellisesti puiden kuorta. Näinä lyhyinä
levähdyshetkinä kuuntelivat Heyward ja sisarukset vaaran kaksinkerroin
herkistämin korvin keksiäkseen joitakin merkkejä heidän vihollistensa
lähenemisestä. Sellaisina silmänräpäyksinä tuntui kuin koko avara seutu
olisi nukkunut ikuiseen uneen, sillä pienintäkään ääntä ei erottanut
metsästä lukuunottamatta jonkin virran kaukaista ja tuskin kuuluvaa
solinaa. Linnut, pedot ja ihmiset, mikäli viimeksi mainituita
tosiaankaan oli tässä rannattomassa salossa, kaikki näyttivät vaipuneen
samanlaiseen sikeään horrokseen. Mutta puron solina heikosta äänestään
huolimatta päästi heti oppaat pulasta, joka alkoi jo käydä sangen
tukalaksi, ja sitä kohti he kulkivat nyt viipymättä.
Kun oli päästy pienen virran rannalle, pysähtyi Haukansilmä uudelleen
ja riisuttuaan kenkänsä hän kehoitti Heywardia ja Gamutia seuraamaan
esimerkkiä. Sitten he astuivat veteen ja lähes tunnin kulkivat
näin virran uomassa jälkiä jättämättä. Kuu oli jo laskenut
suunnattomaan mustaan pilvirykelmään, joka raskaana riippui läntisellä
taivaanrannalla, kun he nousivat matalasta, kiemurtelevasta purosta
metsää kasvavan hiekkatasangon kepeäkulkuiselle sileälle kamaralle.
Täällä tuntui tiedustelija olevan jälleen kuin kotonaan, sillä hän
kulki nyt eteenpäin varmasti ja nopeasti kuin mies, joka liikkuu
lujasti luottaen omaan pettämättömään tietoonsa. Polku muuttui pian
epätasaiseksi, ja matkustajat saattoivat selvästi havaita vuorten
lähenevän lähenemistään molemmin puolin ja heidän tunkeutuvan niiden
väliseen solaan. Äkkiä Haukansilmä pysähtyi ja odotettuaan siksi,
kunnes koko seurue oli kerääntynyt hänen ympärilleen, hän alkoi puhua
varmasti ja hiljaa niin että hänen sanansa vaikuttivat sitä
juhlallisemmilta äänettömyyden ja pimeyden keskellä.
"On helppoa tuntea salojen polut ja löytää suolalähteet ja virrat",
virkkoi hän; "mutta kuka rohkenisi tämän paikan nähtyään sanoa, että
mahtava sotajoukko on kerran levähtänyt näiden hievahtamattomien puiden
ja noiden karujen vuorten keskellä?"
"Meillä ei ole enää siis pitkälti William Henrikiin?" kysyi Heyward
astuen lähemmäksi metsästäjää.
"Sinne päästäksemme on meidän vielä kuljettava pitkä ja vaivalloinen
polku, ja milloin ja mistä sen tapaamme, siinä on nyt suurin vaikeus.
Katsokaa", jatkoi hän osoittaen puiden välitse paikkaa, missä
pieni lampare heijasteli tähtiä tyynestä pinnastaan, "tuolla on
'Verilammikko', ja minä seison nyt kamaralla, jota en ole ainoastaan
polkenut jalallani, vaan jossa minä myös olen otellut vihollisen kanssa
auringon noususta sen laskuun."
"Tuo musta, kammottava syvennys on siis taistelussa kaatuneiden urhojen
hauta. Minä olen kuullut siitä puhuttavan, mutta milloinkaan ennen en
ole vielä seisonut sen rannalla."
"Kolme kertaa iskimme samana päivänä yhteen sen
hollantilais-ranskalaisen[9] kanssa", puheli Haukansilmä jatkaen omien
ajatustensa kulkua vastaamatta Duncanin huomautukseen. "Hän piti meitä
aika ahtaalla koettaessamme saartaa häntä, ja hän ajoi meidät solien
läpi Horikanin rannoille hajalleen kuin metsästäjä kauriit. Mutta
sitten me kokoonnuimme jälleen hirsivarustusten taakse ja pidimme Sir
Williamin johdolla -- hänet aateloitiin juuri tämän urotyön takia --
ankarasti puoliamme, ja hyvinpä me maksoimmekin hänelle aamuisen
häpeän! Sadat ranskalaiset näkivät auringon sinä päivänä viimeisen
kerran, ja heidän päällikkönsäkin, Deiskau itse, joutui käsiimme siinä
määrin lyijykuulien repimänä ja raatelemana, että hän vastaisiin
sotatoimiin kykenemättömänä palasi omaan maahansa.
"Uljaita puolustajia kerrassaan!" huudahti Heyward nuorekkaan
innostuksen hehkussa; "maine siitä levisi pian meillekin eteläiseen
armeijaan."
"Niinpä niin! Mutta siihen se ei vielä loppunut. Majuri Effingham
lähetti minut Sir Williamin omasta pyynnöstä kiertämään ranskalaiset ja
viemään vesien välisen taipaleen poikki uutisia heidän tappiostaan
Hudsonin rannalla sijaitsevaan linnoitukseen. Matkalla sinne tapasin
juuri tuolla, missä nuo puut kohoavat korkeammalle muita harjanteen
huipulla, meidän avuksemme lähetetyn sotaväenosaston, ja sen
johdatin suoraan paikalle, missä vihollinen parhaillaan aterioitsi
aavistamattakaan, ettei päivän verinen työ ollut vielä lopussa."
"Ja te yllätitte heidät?"
"Mikäli kuolema voi olla yllätys miehille, jotka ajattelevat vain
nälkänsä sammuttamista. Me annoimme heille vain vähän hengähdysaikaa,
sillä he olivat pidelleet meitä varsin pahasti aamuisessa ottelussa, ja
joukossamme oli harvoja, joiden ystäviä ja sukulaisia nämä eivät olisi
surmanneet. Kun kaikki oli ohi, heitettiin kuolleet -- ja muutamien
kertoman mukaan kuolevatkin -- tähän pieneen lammikkoon. Nämä silmät
ovat nähneet sen veden punaisena verestä, niin punaisena, ettei
luonnollinen vesi koskaan pulppua sellaisena maan uumenista."
"Se oli sovelias ja toivoakseni rauhallinen hauta sotilaalle. Te olette
siis ollut kauan palveluksessa näillä rajamailla?"
"Minäkö!" huudahti tiedustelija suoristaen kookkaan vartalonsa
sotilaallisen ylpeänä. "Näillä kukkuloilla ei ole monta kaikua, jotka
eivät olisi vastanneet pyssyni paukaukseen, eikä ole Horikanin ja
virran välillä sellaista neliöpeninkulman suuruista maa-aluetta, jolle
ei 'Hirventappaja' olisi kaatanut elollista olentoa, olkoon se sitten
vihollinen tai järjetön metsän otus. Mutta onko tuo hauta niin
rauhallinen kuin luulette, se on kokonaan toinen kysymys. Leirissä on
miehiä, jotka ajattelevat ja sanovat, ettei ihmistä, jos mieli saada
hänet lepäämään rauhassa, tule haudata silloin, kun hänessä on vielä
henkeä ruumiissa, ja varmaa vain on, etteivät haavurit sen illan
kiireessä ennättäneet niin tarkoin katsoa, kuka oli elävä ja kuka
kuollut. Vaiti! Näettekö jonkun kävelevän lammikon reunalla?"
"En usko, että olisi muitakin yhtä kodittomia kuin me tässä kolkossa
metsässä."
"Hänenlaisensa eivät välitä kodista eivätkä katosta, eikä
yökaste voi luonnollisesti haitata ruumista, joka viettää päivänsä
vedessä", vastasi tiedustelija tarttuen Heywardin olkapäähän
suonenvedontapaisesti, josta nuori sotilas tajusi tuskallisen selvästi,
kuinka perinpohjin taikauskoinen pelko oli vallannut muutoin niin
rohkean miehen.
"Mutta katsokaa! Siellä on tosiaankin ihmishaamu, ja se lähestyy!
Tarttukaa aseihinne, ystäväni, sillä emme tiedä kenet kohtaamme."
"Kuka siellä?" kysyi ranskaksi tiukka, terävä ääni, joka tällä
yksinäisellä, juhlallisella paikalla kajahti kuin kutsu toisesta
maailmasta.
"Mitä haamu sanoo?" kuiskasi tiedustelija; "se ei puhu intiaanin- eikä
englanninkieltä."
"Kuka siellä?" toisti sama ääni, jota säesti aseiden kalskahdus ja
uhkaava asento.
"Ranska!" huusi Heyward niinikään ranskaksi astuen puiden varjosta
lammikon rannalle vain muutamien sylien päähän vahtisotilaasta.
"Mistä tulette -- minne menette näin varhain?" kysyi sotilas korostaen
oikein emämaan ranskankielen tapaan.
"Minä tulen vakoiluretkeltä ja olen menossa nukkumaan."
"Oletteko kuninkaan upseeri?"
"Epäilemättä, toveri; pidätkö minua maalaisena! Minä olen
ratsuväenkapteeni (Heyward arvasi helposti sotilaan kuuluvan johonkin
jalkaväenrykmenttiin); minulla on täällä mukanani linnoituksen
komentajan tyttäret. Ahaa! Sinä olet kuullut heistä puhuttavan! Minä
sain heidät vangiksi lähellä toista varustusta, ja minä vien heitä nyt
kenraalin luo."
"Kautta kunniani, arvoisat naiset, olen teidän tähtenne pahoillani",
surkutteli nuori sotilas koskettaen viehättävästi lakkiaan; "mutta
sellaista on sota! Kenraalimme on kelpo mies ja hän on naisille
erittäin kohtelias."
"Sehän kuuluukin sotilaan ominaisuuksiin", virkkoi Cora ihmeteltävän
levollisesti ja harkitusti. "Hyvästi, ystäväni; toivoisin vain
täytettäväksenne mieluisampaa velvollisuutta."
Sotilas kumarsi syvään ja nöyrästi kiitokseksi kohteliaisuudesta, ja
kun Heyward oli lisännyt "hyvää yötä, toveri", lähti seurue varovasti
kulkemaan äänettömän lammikon rantaa. Sotilas, joka ei voinut
aavistaakaan tavanneensa niin julkeita vihollisia, jäi itsekseen
hyräilemään laulua, jonka naisten näkeminen oli tuonut hänen mieleensä.
Eläköön viini, lempi..." j.n.e., j.n.e.
"Olipa hyvä, että ymmärsitte lurjuksen puhetta!" kuiskasi tiedustelija
heidän päästyään hieman loitommalle samalla laskien pyssyn
käsivarrelleen. "Minä huomasin piankin, että hän oli niitä
epämiellyttäviä ranskalaisroikaleita, ja mies kiittäköön onneaan,
ystävällistä käytöstapaansa ja hyviä aikeitaan, muutoin olisi hänenkin
ruumiilleen löydetty paikka hänen maanmiestensä luiden seasta."
Hänen puheensa keskeytti pitkällinen ja raskas ähkyntä, joka kuului
pienen lammikon suunnasta ikäänkuin viipyisivät kuolleiden haamut
tosiaankin vielä vetisen hautansa partaalla.
"Varmasti oli hän lihaa ja verta!" jatkoi tiedustelija; "sillä ei henki
olisi voinut käsitellä aseitaan noin pontevasti!"
"Hän oli lihaa ja verta; mutta on sangen epäiltävää, kuuluuko se
miesparka enää tähän maailmaan", virkkoi Heyward, joka katsahti
ympärilleen ja kaipasi Chingachgookia heidän pienestä parvestaan.
Toinen ähkäys, ensimmäistä heikompi, kuului jälleen ja sitä seurasi
raskas, pahaenteinen molskahdus veteen, ja kaikki oli taas niin
hiljaista kuin ei tuon kammottavan lammikon rantamia olisi milloinkaan
herätettykään luomisen jälkeisestä äänettömyydestään. Heidän vielä
seisoessaan paikoillaan epätietoisuuden vallassa nähtiin intiaanin
pujahtavan esiin pensaikosta. Lähestyessään heitä kiinnitti vanha
päällikkö toisella kädellään onnettoman nuoren ranskalaisen höyryävää
päänahkaa vyöhönsä ja sijoitti toisella paikoilleen puukkoa ja
kirvestä, jotka olivat juoneet hänen vertansa. Sitten hän asettui
tavalliselle paikalleen sen näköisenä, kuin olisi hän luullut
suorittaneensa hyvänkin ansiotyön.
Tiedustelija laski pyssynsä perän maahan ja asettaen molemmat kätensä
sen suulle hän seisoi hetken miettiväisenä ja sanaakaan puhumatta.
Sitten hän pudisti surumielisesti päätään ja mumisi:
"Se olisi ollut julma ja epäinhimillinen teko valkean miehen tekemäksi;
mutta moinen kuuluu nyt kerta kaikkiaan intiaanin tapoihin ja luontoon,
ja minä otaksun, ettei sitä pidä ankarasti paheksua. Minä olisin
sentään mieluummin suonut sen kohdanneen jotakin kirottua mingoa kuin
tätä iloista vanhan maailman poikaa."
"Riittää!" virkkoi Heyward, joka pelkäsi asiasta tietämättömien
sisarten ymmärtävän syyn viivykkiin ja joka myös vaimensi inhoaan
samansuuntaisilla mietteillä kuin metsästäjäkin, "se on tehty, ja
vaikka olisi parempi ollut jättää se tekemättä, ei sitä voida enää
auttaa. Te näette meidän liiankin selvästi olevan keskellä vihollisen
vahtisotilaita. Minne meidän nyt tulee mielestänne kulkea?"
"Aivan niin", vastasi Haukansilmä jälleen havahtuen ajatuksistaan;
"näyttää olevan, kuten sanoitte, liian myöhäistä enää tuumailla sitä
asiaa. Ranskalaiset ovat asettuneet linnoituksen ympärille oikein
tosissaan, ja jos me haluamme päästä heidän ohitseen, saamme pujotella
kuin panisimme lankaa pienen pieneen silmäneulaan."
"Ja meillä on vain vähän aikaa siihen pujotteleminen!" lisäsi Heyward
katsellessaan sitä pilvivuorta, joka peitti laskevan kuun.
"Ja meillä on vain vähän aikaa siihen pujottelemien." kertasi
metsästäjä. "Seikka voidaan suorittaa kahdella tavalla Kaitselmuksen
auttaessa, sillä ilman sitä apua se on kokonaan mahdotonta."
"Mainitkaa ne pian, sillä aika on täpärällä."
"Toinen olisi jättää naiset kulkemaan jalkaisin ja päästää heidän
hevosensa harhailemaan tasangolle, lähettää mohikaanit käymään edellä,
avata sitten itsellemme tie läpi vartioasemien ja astua linnoitukseen
ruumiiden yli."
"Se ei käy päinsä -- se ei käy päinsä!" keskeytti jalomielinen Heyward.
"Sotilas voisi kyllä raivata tiensä sellaisella tavalla, mutta ei
koskaan sellaisessa seurassa kuin meillä on."
"Siitä tulisi tosiaankin hirvittävä polku suloisten jalkain
kuljettavaksi", vastasi tiedustelija, jota ehdotus ei myöskään
miellyttänyt. "Mutta minä katsoin miehenä voivani mainita senkin
keinon. Meidän täytyy siis palata entisiä jälkiämme ja poistua heidän
vartiopiiristään; sitten käännymme länteen ja tulemme vuoristoon, mihin
minä voin kätkeä heidät niin hyvin, että kaikki Montcalmin
palkkahurtatkin eksyvät kantapäiltämme kuukausimääriksi."
"Tehkäämme siis niin viipymättä."
Pitemmät puheet olivat tarpeettomia, sillä Haukansilmä, lausuttuaan
vain käskyn "seuratkaa", lähti kulkemaan takaisinpäin tietä, joka oli
heidät juuri johtanut äskeiseen uhkaavaan, jopa vaaralliseenkin
asemaan. Heidän kulkunsa niinkuin heidän keskustelunsakin oli
varovaista ja melutonta, sillä eihän kukaan tiennyt, millä hetkellä
vihollisen kulkuvartio tai väijyvä vahtisotilas nousisi heidän eteensä
polulle. Kun he äänettöminä sivuuttivat lammikon rannan, katsahtivat
Heyward Ja metsästäjä tuontuostakin sen kaameaan, mustaan veteen.
He etsivät turhaan ihmisolentoa, jonka he niin äskettäin olivat nähneet
kävelevän pitkin sen hiljaista reunaa, ja heikko, säännöllinen
laineiden loiske ilmoitti, ettei vesi vielä ollut kokonaan tyyntynyt,
ja muistutti kauhistuttavasta verityöstä, joka siinä oli hetki sitten
tapahtunut. Mutta niinkuin muukin katoava, synkeä maisema, häipyi
matala lammikkokokin nopeasti pimeyteen ja sekaantui matkustajain
edetessä tumman taustan yhteiseen epämääräisyyteen.
Haukansilmä poikkesi piankin heidän aikaisemmalta pakotieltään, kääntyä
kohti vuoria, jotka muodostavat kapean tasangon länsirajan, ja johdatti
seuralaisensa kerkein askelin syvälle niiden korkeiden, katkonaisten
huippujen luomaan varjoon. Kulku tuli nyt hankalammaksi, sillä se kävi
yli kallionjärkäleiden peittämän ja rotkojen halkoman maan, ja heidän
nopeutensa oli sen mukaan pienempi. Molemmin puolin kohosi vaaleita tai
mustia kukkuloita, jotka korvasivat jossakin määrin vaikeutuneen kulun
herättämällä turvallisuudentunteen. Vihdoin alkoi seurue hitaasti
nousta jyrkkää ja epätasaista rinnettä pitkin polkua, joka
kummallisesti kierteli puiden lomitse ja kallioiden välitse, hakien
tukea yhdestä ja välttäen toista, mistä saattoi päätellä salojen
elämään ja tapoihin perinpohjin harjaantuneiden miesten raivanneen sen.
Heidän vähitellen kohotessaan laaksojen tasalta ylemmäs alkoi päivän
koittoa edeltävä pimeys hälvetä ja kaikki esineet näkyivät
täyteläisessä ja loistavassa väriasussa, jonka luonto on niille
lahjoittanut. Heidän astuessaan vuoren karuja kupeita kiipeilevästä
vaivaismetsästä laakealle, sammalpeitteiselle kalliolle, joka muodosti
sen huipun, alkoi aamurusko punertaa vastapäätä Horikanin laaksoa
kohoavan kukkulan laella kasvavien viheriäin mäntyjen yläpuolella.
Tiedustelija kehoitti nyt sisaruksia laskeutumaan ratsailta. Ottaen
kuolaimet uupuneiden elukoiden suusta ja satulat selästä hän päästi ne
etsimään niukkaa ravintoansa tämän korkealla sijaitsevan paikan
pensaiden ja harvan ruohon seasta.
"Menkää hakemaan ruokaanne sieltä, missä luonto sitä teille tarjoaa,
mutta varokaa joutumasta itse verenhimoisten susien ruoaksi näillä
vuorilla."
"Emmekö niitä enää tarvitse?" kysyi Heyward.
"Katsokaa ja arvostelkaa omin silmin", virkkoi tiedustelija astuen
vuoren itäiselle reunalle, minne hän viittasi koko seurueenkin; "jos
olisi yhtä helppoa katsoa ihmisten sydämeen kuin vaivatonta nähdä tältä
paikalta Montcalmin leiri kaikessa sen alastomuudessa, olisi
teeskentelijöillä pahat päivät ja mingon oveluus joutuisi aina
tappiolle delavarin rehellisyyttä vastaan."
Saavuttuaan jyrkänteen reunalle näkivät matkustajat ensi silmäyksellä,
kuinka oikeassa tiedustelija oli ollut väitteessään, samalla kun he
älysivät ihmeteltävän taitavuuden, jota hän oli osoittanut johtaessaan
heidät tälle hallitsevalle paikalle.
Kukkula, jonka laella he seisoivat ehkäpä tuhannen jalan korkeudessa,
oli suipon kartion muotoinen ja kohosi taivasta kohti hieman ulompana
vuorijonosta, joka useiden peninkulmain matkan kulkee järven
länsirantaa, kunnes se veden tuolla puolen sisarjononsa tavattuaan
häipyy näkyvistä Kanadaan päin sekavana, katkonaisena, harvan
havumetsän peittämänä kallio-rykelmänä. Aivan katselijain jalkojen
juuressa kaartui Horikanin eteläranta leveänä puoliympyränä vuoresta
vuoreen, ja siitä lähti avara maakaistale, joka tuonnempana kohosi
epätasaiseksi ja korkeahkoksi ylängöksi. Pohjoisessa kimalteli "Pyhän
Järven" kirkas, ja, kuten täältä pyörryttävästä korkeudesta näytti,
kapea vedenpinta, jota reunustivat lukemattomat lahdet, kaunistivat
haaveelliset niemet ja täplittivät lukemattomat saaret. Muutamien
peninkulmain päässä katosi järven uoma vuoren väliin tai kääri sen
vaippaansa paksu utukerros, jota kevyt aamutuuli vyörytteli hitaasti
pitkin sen povea. Mutta kapea aukko vuorenhuippujen välissä osoitti
solaa, mistä se painui yhä kauemmas pohjoiseen avartamaan siellä
jälleen puhdasta ja leveätä kuvastintansa ennen laskemistaan etäiseen
Champlainiin. Etelässä näkyi tuo usein mainittu rotkolaakso tai
paremmin sanoen tasangonmurtuma. Useiden peninkulmien alalla täälläpäin
näyttivät vuoret taistelevan säilyttääkseen ylivaltansa, mutta jo
silmänkantomatkan päässä ne haarautuivat ja sulivat viimein siihen
hiekkatasankoon, jonka poikki me olemme seuranneet seikkailijoitamme
heidän kaksinkertaisella matkallaan. Pitkin molempia vuorenharjanteita,
jotka vastakkaisilta puolilta rajoittivat järveä ja laaksoa, kohoili
keveitä kiemurtelevia sumupilviä asumattomista metsistä näyttäen
salaisten piilomajojen savuilta tai toisinaan ne vierivät rinteitä alas
yhtyäkseen alamaan paksumpaan usvaan. Vain yksinäinen lumivalkoinen
pilvi leijui laakson yllä osoittamassa äänettömän lammikon paikkaa.
Suoraan järven rannalla ja lähempänä sen läntistä kuin itäistä äyrästä
sijaitsivat William Henrikin avarat multavallit ja matalat rakennukset.
Kaksi suurta kylkivarustusta näytti aivan uivan vedessä, joka huuhteli
niiden perustuksia, kun taas syvä kaivanto ja laajat rämeet suojelivat
linnoituksen muita sivuja ja kulmia. Maa oli puhdistettu puista
kohtalaisen matkan päähän varustuksesta, mutta kaikki muut maiseman
kohdat upeilivat luonnon viheriässä puvussa, paitsi siellä, missä
kirkas vesi loi siihen pehmeämmän vivahduksen tai missä rohkeat kalliot
kohottivat alastomia mustia huippujaan vuorijonojen aaltoilevan
ääriviivan yli. Linnoituksen edustalla näkyi vahtisotilaita siellä
täällä pitämässä tarkasti silmällä lukuisia vihollisiaan, ja vallien
sisäpuolella erottivat matkustajat miehiä, joita vielä uni painoi
edellisen yön valvonnasta. Kaakossa, linnoituksen välittömässä
yhteydessä levisi valleilla ja kaivannoilla varustettu, kalliokunnaalle
rakennettu leiri, joka olisi paljoa paremmin sopinut itse
päälinnoituksen paikaksi ja jossa Haukansilmä ilmoitti äskettäin
Heywardin seurueen mukana Hudsonin rannalta lähteneiden apurykmenttien
oleskelevan. Hiukan etelämpänä nousi metsästä lukuisia mustia, raskaita
savuja, jotka saattoi helposti erottaa lähteiden puhtaammista
huurupilvistä ja joita tiedustelija myöskin osoitti Heywardille sanoen
niiden todistavan vahvan vihollisosaston sijoittumista sille suunnalle.
Mikä enimmän kiinnitti nuoren sotilaan mieltä, oli näky järven
läntisellä äyräällä, aivan lähellä sen eteläkärkeä. Maakaistaleella,
joka ylhäältä katsoen tuntui liian kapealta niin suuren sotavoiman
majapaikaksi, mutta joka itse asiassa ulottui useita satoja kyynäröitä
Horikanin rannalta vuoren juurelle, hohtivat kymmenentuhatta miestä
käsittävän leirin valkoiset teltat ja surmakojeet. Tykkipenkereitä oli
jo luotu sen eteen, ja vielä katselijain sieltä ylhäältä niin erilaisin
tuntein tarkastellessa maisemaa, joka kartan tavoin levisi heidän
jalkojensa juuressa, kuului kanuunanjyskettä laaksosta ja jylisevä
kaiku kiiriskeli pitkin itäisiä kukkuloita.
"Aamu saavuttaa juuri ihmiset tuolla alhaalla", virkkoi vakavana
miettivä metsästäjä, "ja valveille päässeet aikovat herättää
nukkumatteja kanuunainpaukkeella. Me tulemme muutamia tunteja liian
myöhään! Montcalm on jo täyttänyt metsät kirotuilla irokeeseillaan."
"Linnoitus on tosiaankin joka taholta piiritetty", vastasi Duncan,
"mutta eikö ole mitään keinoa tunkeutua sinne siitä huolimatta?
Jääminen vangiksi vihollisen leiriin olisi paljoa parempi kuin joutua
uudestaan väijyväin intiaanien käsiin."
"Katsokaa!" huudahti metsästäjä tietämättään suunnaten Coran huomion
tämän isän olinpaikkaan, "katsokaa, kuinka tuo laukaus pani kivet
lentämään komentajan talon kyljestä! Niinpä niin, nämä ranskalaiset
hajoittavat sen alkutekijöihinsä paljoa pikemmin kuin se on rakennettu,
vaikka se on niin jykevä ja paksu."
"Heyward, minä kärsin nähdessäni vaaran, jota en voi jakaa", sanoi tuo
tavallisesti rohkea tyttö pelästyksissään. "Menkäämme Montcalmin luo ja
pyytäkäämme päästä hänen puheilleen; hän ei voi vastustaa lapsen
rukousta."
*Te tuskin pääsisitte ranskalaisen teltalle tukka päässänne", sanoi
suorapuheinen tiedustelija. "Olisipa minulla vain yksikin noista
tuhansista veneistä, jotka viruvat tyhjinä tuolla pitkin rantoja, olisi
temppu piankin tehty. Katsokaa, näyttää tulevan äkillinen loppu
pommituksesta, sillä tuolta nousee sumu, joka muuttaa päivän yöksi ja
tekee intiaanin nuolen valettua kanuunaa vaarallisemmaksi. No, jos te
olette valmiit seuraamaan minua, tahdon minä uskaltaa ja yrittää, sillä
minun tekee mieleni päästä tuonne alas leiriin, vaikkapa vain
hajoittaakseni nuo muutamat mingokoirat, joiden näen asettuneen
väijyksiin tuon koivuviidakon liepeille."
"Me olemme valmiit seuraamaan", vastasi Cora lujasti; "sellaisessa
tarkoituksessa seuraamme mihin vaaraan tahansa."
Tiedustelija käännähti häneen päin huulillaan rehellisen hyväksyvä,
sydämellinen hymy ja vastasi:
"Tahtoisinpa, että minulla olisi tuhannen jänteväraajaista,
nopsasilmäistä miestä, jotka pelkäisivät kuolemaa yhtä vähän kuin te!
Ennen viikon loppua lähettäisin silloin nuo lörpöttelevät ranskalaiset
luolaansa takaisin ulvoen yhtä pahasti kuin kahlekoirat tai nälkäiset
sudet. Mutta matkaan!" jatkoi hän kääntyen Corasta koko seurueen
puoleen, "sumu vyöryy alaspäin niin nopeasti, että me juuri ja juuri
ennätämme tasangolle sitä tapaamaan ja käyttämään sitä suojanamme.
Muistakaa, jos minulle jokin vahinko sattuisi, pitää aina tuuli
vasemmalla poskellanne -- tai seuratkaa mieluummin mohikaaneja: he
vainuavat tiensä, olkoon sitten yö tai päivä."
Sitten hän viittasi heitä seuraamaan ja alkoi laskeutua jyrkkää
rinnettä reippain, mutta varovaisin askelin. Heyward autteli
sisaruksia, ja muutamissa minuuteissa olivat he kaikki ennättäneet
pitkälle alas vuorta, jonka kupeita he äsken olivat kiivenneet niin
monin vaivoin ja vastuksin.
Haukansilmän käymä suunta johti heidät piankin tasangolle, melkein
vastapäätä linnan läntisen keskivarustuksen rynnäkköporttia, minne oli
vielä matkaa noin puoli peninkulmaa kohdalta, johon metsästäjä oli
pysähtynyt odottamaan Duncania ja tämän turvatteja. Innoissaan ja maan
laadun avustamina olivat he kuitenkin päässeet edelle sumusta, joka
raskaasti vyöryi järveä alas, ja sentähden oli välttämätöntä pysähtyä
siksi, kunnes usva oli käärinyt vihollisleirin pehmeään vaippaansa.
Mohikaanit käyttivät seisahdusta puikahtaakseen ulos metsästä ja
vakoillakseen ympäristöä. Heitä seurasi vähän matkan päässä
tiedustelija, joka halusi hyvissä ajoin saada ilmoituksen
heidän huomioistaan ja itsekin hieman tutustua lähitienoon
paikallisuussuhteisiin
Hetken kuluttua hän palasi takaisin kasvot punaisina harmista ja
muristen pettymyksissään sanoja, joiden sisältö ei ollut juuri
lempeintä laatua.
"Ovela ranskalainen on asettanut tänne etuvartioston aivan polullemme",
noitui hän, "ja siinä on sekä punanahkoja että valkoisia; ja tässä
sumussa voimme yhtä hyvin osua aivan heidän keskelleen kuin päästä
heidän ohitseen!"
"Emmekö voisi tehdä pientä kierrosta vaaraa välttääksemme ja palata
polullemme jälleen, kun se on ohi?"
"Ken kerran poikkeaa kulkusuunnastaan sumussa, kuinka voi hän sanoa
milloin ja miten hänen pitää kääntyä osuakseen tielle uudelleen!
Horikanin usvat eivät ole rauhanpiipun savukiemuroita tai sääskitulen
yllä väikkyvää haikua."
Hänen vielä puhuessaan kuului ryskettä, ja kanuunankuula tohahti
viidakkoon, iski erään nuoren puun runkoon ja ponnahti maahan, sillä
sen voimaa olivat jo suurimmaksi osaksi heikontaneet aikaisemmat
esteet. Intiaanit seurasivat heti tämän kauhistavan sanansaattajan
jälkiä kuin toimeliaat palvelijat, ja Unkas alkoi haastella vakavasti
ja monin elein delavarinkielellä.
"Olkoon sitten niin, poikani", mumisi tiedustelija hänen lopetettuaan;
"sillä ankaroita kuumetauteja ei ole hoidettava niinkuin tavallista
hammassärkyä. Tulkaa siis, sumu laskeutuu."
"Seis!" huusi Heyward, "selittäkää ensin mitä aiotte."
"Se on pian tehty, eikä siinä ole juuri paljoa toivomista, mutta onhan
se aina parempi kuin ei mitään. Tuo kuula, jonka näitte", lisäsi
tiedustelija potkaisten vaaratonta rautamöhkälettä jalallaan, "on
kyntänyt maata matkallaan linnoituksesta, ja jos kaikki muut merkit
jättävät meidät pulaan, seuraamme sen uurtamaa vakoa. Ei sanaakaan
enää, vaan tulkaa perässäni, muutoin jättää sumu meidät puolitiehen
molempien sotajoukkojen ampumatauluksi."
Huomattuaan, että ratkaiseva silmänräpäys, jolloin tarvittiin tekoja
enemmän kuin sanoja, oli tosiaankin tullut, asettui Heyward sisarusten
väliin ja johti heitä nopeasti eteenpäin pitäen hellittämättä oppaan
tummaa haamua näkyvissään. Kävi pian selväksi, ettei Haukansilmä ollut
liioitellut sumun voimaa, sillä ennen kuin he olivat kulkeneet
pariakymmentä kyynärää, oli seurueen jäsenten vaikea erottaa toisiaan
usvan seasta.
He olivat tehneet pienen mutkan vasemmalle ja aikoivat juuri kääntyä
oikealle jälleen, astuttuaan Heywardin arvelun mukaan lähes puolet
välimatkasta ystävällisiä varustuksia kohti, kun hänen korviinsa
kajahti seuraava tuima ranskankielinen kysymys, ilmeisesti vain
parinkymmenen jalan päässä heistä:
"Kuka siellä?"
"Eteenpäin!" kuiskasi tiedustelija jälleen kaartaen vasemmalle.
"Eteenpäin!" kertasi Heyward, kun samassa kysymys uudistettiin kymmenin
äänin, joista jokainen tuntui olevan uhkaa täynnä.
"Minä", huusi Duncan niinikään ranskaksi, vetäen pikemminkin kuin
johtaen kuljetettaviaan nopeasti edelleen.
"Pässinpää! -- kuka minä?"
"Ranskan mies."
"Tunnutpa pikemminkin olevan Ranskan vihollinen. Seisahdu! Etkö?
Ampukaa, toverit!"
Käskyä toteltiin viipymättä, ja usvaan räiskähti viisikymmentä
väkipyssyn laukausta. Onneksi oli tähtäys huono, ja kuulat leikkasivat
ilmaa hieman toiselta suunnalta kuin mihin pakolaiset olivat
kiirehtineet, vaikka kuitenkin niin läheltä, että Davidin ja tyttöjen
tottumattomat korvat luulivat niiden viuhahtaneen vain muutaman tuuman
päässä heidän ohimoistaan. Huuto kuului uudelleen, ja käsky ei
ainoastaan ampua jälleen, vaan myös lähteä takaa-ajoon, oli liiankin
selvästi erotettavissa. Heywardin lyhyesti selitettyä heille
huudettujen ranskalaisten sanain tarkoituksen, pysähtyi Haukansilmä ja
puhui kerkeän päättävästi ja lujasti:
"Laukaiskaamme pyssymme, niin viholliset luulevat tässä olevan
kysymyksessä hyökkäyksen linnasta ja he väistyvät tai odottavat
lisäväkeä." Tuuma oli hyvä, mutta ei tuottanut toivottua tulosta. Heti
kun ranskalaiset kuulivat pamaukset, tuntui koko tasanko vilisevän
miehiä ja pyssyt räiskähtelivät pitkin sen pituutta järven rannalta
kaukaisimpaan metsänreunaan.
"Nyt me vedämme niskaamme koko heidän sotajoukkonsa ja saamme aikaan
yleisen rynnäkön", sanoi Duncan; "käykää edellä, ystäväni, oman
henkenne ja meidän kaikkien hengen nimessä."
Tiedustelija näytti halukkaalta noudattamaan kehoitusta, mutta hetken
hälinässä ja aseman muututtua oli hän eksynyt oikealta suunnalta.
Turhaan hän käänsi kumpaakin poskeaan heikkoon tuuleen: ne tuntuivat
molemmat yhtä kylmiltä. Tässä pulassa löysi Unkas kuitenkin
kanuunankuulan vaon, missä se oli uurtanut maata muutamain läheisten
muurahaiskekojen kohdalta.
"Päästäkää minut edelle!" sanoi Haukansilmä, kumartuen vilkaisemaan
suuntaa ja sitten lähtien heti eteenpäin.
Huutoja, kirouksia, huhuiluja, pyssynpamauksia kajahteli jälleen
tuhkatiheään ja ilmeisesti heidän joka puoleltaan. Yht'äkkiä valaisi
valtava leimaus maiseman, sumu vyörähteli ylöspäin paksuin kiertein,
useat kanuunat purskauttivat sisältönsä poikki tasangon ja niiden
jylinä ponnahti raskaasti takaisin vuoren kumisevan kaiun vahvistamana.
"Se tuli linnoituksesta!" huudahti Haukansilmä, käännähtäen ympäri, "ja
me pelästyneet hupsut syöksyimme päätä pahkaa metsään makvain puukkojen
saapuville."
Samassa kun erehdys oli korjattu, koetti koko seurue äärimmäisellä
kiireellä voittaa menetettyä aikaa. Duncan luovutti mielellään Coran
tukemisen Unkasin käsivarren huoleksi, ja Cora otti yhtä mielellään
vastaan tervetulleen avun. Kiivaasti, innokkaasti rientäviä miehiä ajoi
heitä ilmeisesti takaa aivan läheltä, ja joka hetki uhkasi heitä
vangiksi joutumisella ja kuolemalla.
"Ei armoa roistoille!" kiljaisi ranskaksi joku kiihkeä vainooja, joka
tuntui ohjaavan vihollisen toimia.
"Seisokaa lujina ja olkaa valmiit, urheat kuudennenkymmenennen
rykmentin poikani!" kajahti äkkiä ääni heidän edestään; "odottakaa,
kunnes näette vihollisen; ampukaa matalalta ja lakaiskaa vallinvieru
puhtaaksi!"
"Isä! isä!" kuului kimakka huuto sumun seasta. "Minä olen täällä!
Alice, oma Elsiesi! Säästä, oi säästä tyttäresi!"
"Seis!" huusi jälleen ensimmäinen ääni isällisen tuskan värisyttämänä
niin lujasti, että juhlallinen kaiku kiiriskeli aina metsänrantaan
asti. "Se on hän! Jumala on antanut minulle lapseni takaisin! Avatkaa
hyökkäysportti, kentälle, kuudeskymmenes, kentälle; älkää koskekokaan
liipasimeen, jotta ette tappaisi karitsojani! Ajakaa ranskalaiset
koirat tiehensä pistimillänne!"
Duncan kuuli ruostuneiden saranain kitisevän ja kiiruhdettuaan paikalle
tuon äänen johtamana hän tapasi pitkän rivin tummanpunaisia sotilaita,
jotka nopeasti kulkivat vallinvierua kohden. Hän tunsi heidät oman
kuninkaallisen Amerikkalaisen rykmenttinsä pataljooniksi ja asetuttuaan
heidän etunenäänsä hän pian puhdisti linnoituksen edustan
perinpohjaisesti vainoojistaan.
Hetkisen olivat Cora ja Alice seisoneet vapisevina ja pelästyneinä
tämän odottamattoman poistumisen nähdessään, mutta ennenkuin he olivat
ennättäneet sanaakaan lausua tai edes muodostaa valmista ajatusta,
ryntäsi sumusta esiin jättiläismäinen upseeri, jonka hapsia vuodet ja
sotapalvelus olivat harmaannuttaneet, mutta jonka uhkeata sotilaallista
ryhtiä aika oli pikemmin miedontanut kuin vahingoittanut, painoi heidät
povelleen suurten polttavain kyynelten vieriessä pitkin hänen kalpeita,
ryppyisiä poskiaan ja huudahti omituisella skotlantilaisella
äänenpainollaan:
"Tästä minä kiitän Sinua, Herra! Tulkoon vaara millaisena tahansa,
palvelijasi on nyt valmis sitä kohtaamaan.