Mä polun mukavamman etsin.
_Parnell_.
Haukansilmän johtamana matka kävi poikki samojen hiekkatasankojen,
joita seurue oli saman päivän aamuna kostonaikeissaan pettyneen Maguan
opastamana kulkenut ja joita siellä täällä laaksot ja harjanteet
katkaisivat. Aurinko oli jo vaipunut kaukaisia vuoria kohti, ja kun he
matkasivat äärettömässä metsässä, ei kuumuus enää rasittanut. Heidän
nopeutensa oli tietysti sen mukainen, ja paljoa ennen kuin hämärä oli
laskeutunut heidän ympärilleen, olivat he taivaltaneet monta väsyttävää
peninkulmaa paluutiellään.
Villin tavoin, jota hän täydellisesti vastasi, näytti metsästäjäkin
vaistomaisesti huomioivan heidän raivaamattoman polkunsa viitat
kaikenlaisista salaisista merkeistä, koska hän harvoin astui
verkkaisammin eikä milloinkaan pysähtynyt miettimään. Nopea
syrjäsilmäys puiden sammalpeitteeseen, katsaus laskevaan aurinkoon tai
varma, mutta lyhytaikainen lukuisain vesireittien suunnan tarkkaaminen,
joiden yli hän kahlasi, riittivät osoittamaan tien ja poistamaan
suurimmatkin vaikeudet. Vähitellen alkoi metsä vaihtaa värejänsä, kun
voimakas vihreys, joka oli tähän asti sen lehväkatoksia kaunistanut,
tummeni ennustaen päivän sammumista.
Sisarusten koettaessa edes vilahdukselta puiden välitse nähdä aurinkoa
ympäröivää kultahohtoista sädekehää, joka koristi vähän matkan päähän
läntisten kukkulain yläpuolelle pinoutuneet pilvet punaisin juovin tai
kapein keltakimalteisin reunoin, käännähti Haukansilmä äkkiä ja
loistavaa taivasta kohti viitaten puhui:
"Kas tuossa on ihmiselle merkki, milloin hänen tulee etsiä ravintoansa
ja luonnollista lepoa; parempi ja viisaampi hän olisi, jos hän
ymmärtäisi luonnon viittaukset ja ottaisi oppia ilmojen linnuista ja
ketojen eläimistä! Meidän yömme menee kuitenkin pian ohi, sillä kun kuu
nousee, on meidän taas oltava jalkeilla ja jatkettava matkaa. Muistelen
jossakin näillä paikoin taistelleeni makvojen kanssa ensimmäisessä
sodassa, missä minä olen ihmisestä verta vuodattanut, ja tänne me
rakensimme hirsivarustuksen estääksemme niitä ryöstönhimoisia roistoja
pääsemästä käsiksi maapahkoihimme. Elleivät merkkini petä, tapaamme sen
paikan tästä muutamia syliä vasemmallamme."
Odottamatta mitään myöntymystä tai edes minkäänlaista vastausta
tunkeutui uljas metsästäjä rohkeasti tiheään kastanjavesakkoon,
työntäen syrjään tavattomasti versoneiden, maan melkein kauttaaltaan
peittävien puunalkujen oksat, ja toivoi joka askelella keksivänsä
esineen, jonka hän ennestään tunsi. Metsästäjän muisti ei pettänytkään.
Kuljettuaan orjantappurapensaiden täyttämää kiusallista viidakkoa
muutamia satoja jalkoja hän tuli metsäaukealle, jonka keskellä kohosi
ruohottunut ja rappeutunut, matala hirsivarustus. Tämä karkeatekoinen
ja hoitamaton rakennus oli yksi niitä hylättyjä linnoituksia, joita
kaikessa kiireessä kyhätään hädän hetkellä ja jotka sitten vaaran
hälvettyä jätetään oman onnensa nojaan rauhallisesti raukenemaan metsän
yksinäisyyteen, kenenkään niistä välittämättä ja melkein yhtä
unohdettuina kuin tapaukset, jotka niiden pystyttämisen aiheuttivat.
Tuollaisia muistomerkkejä ihmisen oleskelusta ja taisteluista tapaa
vieläkin usein koko sillä leveällä metsävyöhykkeellä, joka kerran
erotti vihollismaakunnat toisistaan, ja ne ovat tavallaan
historiallisia raunioita, jotka läheisesti liittyvät siirtomaiden
vaiheisiin ja jotka erinomaisesti sopivat niitä ympäröivän maiseman
synkän yksinäiseen luonteeseen. Tuohikatto oli aikoja sitten hajonnut
ja pudonnut pala palalta maahan, mutta valtavat mäntyhirret, jotka oli
kaikessa kiireessä pinottu päällekkäin, olivat vielä alkuperäisillä
sijoillaan, vaikka eräs varustuksen kulma olikin painunut alas uhaten
muullekin karkean rakennuksen osalle pikaista luhistumista. Heywardin
ja hänen seuralaistensa epäröidessä lähestyä rappeutunutta rakennusta
astuivat Haukansilmä ja intiaanit matalain seinien sisäpuolelle eivät
ainoastaan pelkäämättä, vaan myös ilmeisesti uteliaina. Sillä välin
kun metsästäjä tarkasteli raunioita sekä sisältä että ulkoa
mielenkiinnolla, jonka vain hetki hetkeltä heräävät muistot voivat
synnyttää, kertoi Chingachgook pojalleen delavarinkielellä, voittajan
ylpeys eleissään, tässä yksinäisessä paikassa nuoruudessaan tapahtuneen
kahakan lyhyen historian. Hiven alakuloisuutta sekoittui kuitenkin
hänen voitonriemuunsa ja muutti hänen äänensä, kuten tällaisissa
tapauksissa, pehmeäksi ja sointuvaksi.
Sisarukset laskeutuivat tällä välin iloisina satulasta ja
valmistautuivat nauttimaan pysähdyksen tuottamaa lepoa illan
vilpoisuudessa ja rauhassa, jota he eivät luulleet muiden kuin metsän
petojen voivan häiritä.
"Eiköhän levähdyspaikkamme olisi ollut paremmassa kätkössä, arvoisa
ystäväni", kysyi varovainen Duncan huomattuaan metsästäjän jo
lopettaneen lyhyen tarkastelunsa, "jos olisimme valinneet
tietymättömämmän ja vähemmän käytetyn suojan kuin tämän?"
"On elossa enää vain harvoja ihmisiä, jotka tietävät, että tämä
hirsivarustus on joskus rakennettu", kuului hidas ja miettivä vastaus.
"Eipä usein kyhätä kirjoja eikä laiteta kertomuksia taistelusta, josta
äsken oli puhe, mohikaanien ja mohokkien välisessä sodassa, johon he
omasta halustaan olivat ryhtyneet. Minä olin silloin nuorukainen vielä,
ja minä lähdin sotimaan delavarien puolesta, koska minä tiesin heidän
kuuluvan syyttömästi parjattuun ja väärin kohdeltuun rotuun.
Neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä himoitsivat nuo paholaisen
sikiöt vertamme tämän puukasan ulkopuolella -- sivumennen sanoen minä
olin suunnitellut tämän varustuksen sekä sen osaksi rakentanutkin,
vaikka en ole, kuten muistanette, mikään intiaani, vaan puhdasrotuinen
valkeaihoinen. Delavarit avustivat myöskin työssä, ja tässä me pidimme
puoliamme kymmenen kahtakymmentä vastaan siksi, kunnes meitä oli yhtä
paljon, ja silloin me hyökkäsimme noiden koirien kimppuun, eikä
ainoakaan mies heistä palannut kotiinsa kertomaan partiojoukkonsa
kohtalosta. Niin, niin, minä olin silloin nuori ja tottumaton näkemään
verta, ja kun en voinut kestää ajatusta, että olennot, joilla oli
kuolematon sielu niinkuin minullakin, jäisivät virumaan paljaalle
maalle petojen raadeltaviksi ja sateiden huuhdeltaviksi, hautasin
kuolleet omin käsin juuri siihen pieneen kumpareeseen, jossa te nyt
istutte; eikä se suinkaan ole huono istuinpaikka, vaikka se nyt peittää
ihmisluita."
Heyward ja sisarukset hypähtivät kiireesti ruohoiselta hautakummulta,
eivätkä naiset huolimatta hirveistä elämyksistä, joita he aivan
äskettäin olivat saaneet kestää, voineet kokonaan tukahduttaa
luonnollisen kauhun värähdystä joutuessaan näin läheisiin tekemisiin
kuolleiden mohokkien kätköpaikan kanssa. Harmahtava iltavalaistus, jota
tumman nurmen kattama synkkä aukeama, viidakkoreunus ja sen takana
hengähtämättömän hiljaisuuden keskeltä näköjään aina pilviin asti
kohoavat hongat rajoittavat, ja rannattoman metsän kuolemankaltainen
äänettömyys, kaikki yhdessä olivat omiansa vahvistamaan tuollaista
vaikutelmaa.
"He ovat menneet muille maille ja ovat nyt aivan vaarattomia", jatkoi
Haukansilmä kättään huiskauttaen ja surumielisesti hymyillen heidän
ilmeisen säikähdyksensä nähdessään; "he eivät enää koskaan kohota
sotahuutoa eivätkä iske kirveellään! ja kaikista niistä, jotka olivat
puuhaamassa heitä sinne, missä he nyt loikovat, olemme vain
Chingachgook ja minä elossa. Mohikaanin veljet ja sukulaiset
muodostivat meidän sotavoimamme, ja te näette edessänne heidän heimonsa
viimeiset miehet."
Kuulijain silmät kääntyivät kuin itsestään intiaaneihin, joiden
surulliseen kohtaloon he suhtautuivat säälin ja osanoton tuntein.
Heidän mustat muotonsa erottuivat yhä selvästi hirsivarustuksen
varjosta, ja poika kuuntali hartaana isänsä kohottavaa kertomusta
miehistä, joiden nimiä hän oli kauan kunnioittanut heidän urhoutensa ja
luontaisten avujensa takia.
"Minä luulin delavareja rauhalliseksi kansaksi", virkkoi Duncan, "enkä
minä uskonut heidän koskaan itse antautuvan sotaan, koska he olivat
luovuttaneet maittensa puolustamisen juuri samoille mohokeille, joita
te surmasitte!"
"Se on osaksi totta", vastasi metsästäjä, "ja kuitenkin se on itse
asiassa hävytön valhe. Sellainen sopimus tehtiin tosiaankin menneinä
aikoina hollantilaisten toimesta, sillä nämä halusivat riisua aseet
niiltä alkuasukkailta, joilla oli etuoikeus heidän anastamaansa maahan.
Vaikka mohikaanit olivatkin samaa kansaa, eivät he englantilaisten
ystävinä kuitenkaan suostuneet tuohon typerään kauppaan, vaan
säilyttivät miehuutensa, ja samaten menettelivät delavaritkin, kun
heidän silmänsä olivat auenneet näkemään tekemänsä tyhmyyden. Te näette
edessänne päällikön, joka kuuluu mahtavaan heimoon! Kerran saattoi
hänen heimonsa metsästää hirviä laajemmilla alueilla kuin mitä nyt
kuuluu Albanyn suojelusherruuteen tapaamatta ainoatakaan puroa tai
kukkulaa, joka ei olisi ollut heidän omansa; mutta mitä on jäänyt
heidän jälkeläiselleen? Ehkä hän saa itseään varten, jos Jumala hyväksi
näkee, kuusi jalkaa maata, jonka povessa hän voi rauhassa nukkua,
mikäli hänellä on ystävä, joka ottaa vaivakseen laskea hänen päänsä
niin syvään, etteivät aurankärjet siihen satu!"
"Riittää!" pyysi Heyward peläten tämän puheenaiheen johtavan
sananvaihtoon, joka voisi rikkoa hänen kauniiden suojattiensa
turvallisuudelle välttämättömän sovun seurueen keskuudessa; "me olemme
kulkeneet pitkälti ja harvat meistä ovat saaneet lahjaksi sellaisen
ruumiin kuin te, sillä se ei näytä tuntevan väsymystä eikä heikkoutta."
"Miehen jäntereet ja miehen luut kestävät kaikki sellaiset rasitukset",
vastasi metsästäjä, katsellen lihaksisia jäseniään koettelemattakaan
peittää kohteliaisuuden synnyttämää vilpitöntä mielihyvää:
"siirtokunnissa lienee kyllä kookkaampia ja jykevätekoisempia miehiä
kuin minä, mutta saattepa monet päivät kaupungeissa tallustella
tavataksenne miehen, joka kykenisi kävelemään viisikymmentä
englanninpeninkulmaa pysähtymättä kertaakaan huoahtamaan tai joka voisi
pitää koirat kuulomatkan päässä useita tunteja kestävän metsästyksen
aikana. Mutta koska lihaa ja verta on toisella ihmisellä enemmän kuin
toisella, lienee sangen järjellistä otaksua näiden kauniiden neitien
halajavan lepoa kaiken sen jälkeen, mitä he ovat tänään nähneet ja
kestäneet. Unkas, puhdista lähde sillä välin kun isäsi ja minä
rakennamme katoksen heidän suloisten päittensä suojaksi näistä
kastanjanvesoista ja vuoteen ruohoista ja lehdistä."
Keskustelu taukosi tähän, ja metsästäjä ja hänen toverinsa puuhailivat
mukavaa lepopaikkaa ja suojaa opastettavilleen. Lähde, joka useita
pitkiä vuosia sitten on saanut alkuasukkaat valitsemaan tämän mäen
tilapäisen varustuksensa paikaksi, oli tuota pikaa puhdistettu
lehdistä, ja kirkas vesi syöksähti pikku syvänteestä lähettäen
polveilevan puron juoksemaan viheriöivän töyrään rinnettä alas.
Erääseen rakennuksen kolkkaan laitettiin katos seudun ilmastolle
ominaisen runsaan yökasteen tunkeutumista estämään, ja sen varjoon
kasattiin tuoksuvia oksia ja kuivia lehtiä sisarusten makuusijaksi.
Uutterain metsänpoikain puuhaillessa tällä tavoin haukkasivat Cora ja
Alice pari suupalaa enemmän velvollisuuden kuin minkään todellisen
ruokahalun pakottamina. Sitten he vetäytyivät seinien suojaan ja
kiitettyään ensin kaikesta nauttimastaan armosta ja anottuaan jatkuvaa
jumalallista laupeutta tulevankin yön varalle he laskeutuivat
tuoksuvalle vuoteelleen ja kaikista muistoista ja aavisteluista
huolimatta he vaipuivat pian uneen, jota luonto niin käskevästi vaati
ja jota vielä sulostuttivat kauniit toiveet huomisesta päivästä. Duncan
oli valmistautunut valvomaan yön heidän läheisyydessään aivan
hirsiraunion seinustalla, mutta metsästäjä huomattuaan hänen
aikomuksensa osoitti Chingachgookia, heittäytyi levollisena nurmelle
pitkäkseen ja sanoi:
"Valkoisen miehen silmät ovat liian raskaat ja sokeat tällaiseen
vahdinpitoon kuin tämä! Mohikaani on vartijanamme, nukkukaamme siis."
"Minä olin oikea unikeko vartijapaikallani viime yönä", sanoi Heyward,
"enkä minä siis niin paljon tarvitse lepoa kuin te, jotka tuotitte
suuremman kunnian sotilaan ammatille. Levätköön siis koko joukkomme,
minä pidän vahtia."
"Jos makuupaikkamme olisi keskellä kuudennenkymmenennen amerikkalaisen
rykmentin valkeita telttoja ja jos vastassamme olisi vain ranskalaisiin
verrattavia vihollisia, en pyytäisi parempaa vartijaa", vastasi
tiedustelija; "mutta pimeässä ja metsän salaisten merkkien keskellä ei
teidän älynne olisi lapsen hulluutta parempi eikä teidän valppautenne
auttaisi mitään. Pankaa siis maata kuten Unkas ja minäkin, ja nukkukaa
kaikessa rauhassa."
Heyward huomasi tosiaankin nuoremman intiaanin heidän puhuessaan
laskeutuneen pitkäkseen mäen rinteeseen parhaalla tavalla käyttääkseen
lepoon suotua aikaa hyväkseen, ja hänen esimerkkiään oli seurannut
David, jonka kieli kirjaimellisesti "oli tarttunut hänen kitalakeensa"
heidän väsyttävän matkansa kiihoittaman haavakuumeen vaikutuksesta.
Tahtomatta pitkittää hyödytöntä kiistelyä oli nuori mies noudattavinaan
kehoitusta ja nojasi puolimakaavassa asennossa hirsivarustuksen seinää
vasten, vaikka hän olikin mielessään vakavasti päättänyt olla
ummistamatta silmiään, ennenkuin olisi jättänyt kallisarvoisen
aarteensa Munron omaan syliin. Luullen saaneensa toisen vakuutetuksi
nukahti Haukansilmä pian, ja tässä syrjäisessä paikassa vallitsi
hiljaisuus, yhtä ehdoton kuin yksinäisyys, josta he olivat keksineet
sen.
Monen minuutin ajan Duncan kykeni pitämään kuuloaistinsa vireänä
tarkatakseen jokaista valittavaa ääntä, joka kuului metsästä. Hänen
näkönsä teroittui sitä mukaa kuin illan varjot tihenivät, ja vielä
silloinkin kun tähdet olivat alkaneet kimmeltää hänen päänsä päällä,
saattoi hän erottaa nukkuvain toveriensa ääriviivat heidän maatessaan
pitkänään nurmella, ja Chingachgookin, joka istui suorana ja
hievahtamattomana kuin puut, mitkä tummana kehänä piirittivät aukeamaa
joka taholta. Hän kuuli vielä sisarusten keveän hengityksen muutamain
askelten päästä, eikä lehtikään lehahtanut vienon tuulenleyhkän
liikuttamana hänen korvansa kuulematta sen kuiskivaa ääntä. Lopulta
sekaantui kuitenkin kehrääjälinnun alakuloinen laulu pöllön valittavaan
äännähtelyyn, ja hänen väsyneet silmänsä tavoittelivat tavantakaa
tähtien kirkkaita säteitä, ja sitten hän kuvitteli näkevänsä ne
suljettujen luomiensa läpi. Kerran havahduttuaan hän erehtyi pitämään
pensasta vartijakumppaninaan, hänen päänsä vajosi sitten olalle, joka
taas puolestaan haki tukea maasta, kunnes lopulta koko hänen ruumiinsa
raukeni ja veltostui, ja nuori mies vaipui syvään uneen uneksien
olevansa muinaisajan ritari ja pitävänsä keskiyöllä vahtia vapautetun
kuninkaantyttären teltan edustalla, eikä hän epäillyt saavuttavansa
kaunottaren suosiota moisella alttiuden ja valppauden näytteellä.
Hän ei tiennyt itsekään, kuinka kauan hän oli maannut horteessa, mutta
hänen unikuvansa olivat jo aikoja sitten häipyneet olemattomiin, kun
hänet herätti kevyt kosketus olkapäähän. Niin varovainen kuin tämä
nyhjäys olikin, hypähti hän heti seisaalleen hämärästi muistaen
tehtävän, johon hän oli vannoutunut yön alkaessa.
"Kuka siellä?" kysyi hän hapuillen miekkaansa sen tavalliselta
paikalta. "Puhu, oletko ystävä vai vihollinen?"
"Ystävä", vastasi Chingachgook hiljaa ja osoitti valojuovaa, joka loi
lempeätä hohdettaan puiden aukosta suoraan heidän leiripaikalleen, ja
lisäsi heti kankealla englanninkielellään: "Kuu tulee, ja valkoisen
miehen linna kaukana -- kaukana; aika kulkea kun uni sulkee
ranskalaisen molemmat silmät!"
"Olette oikeassa. Herättäkää ystävänne ja satuloikaa hevoset, minä
valmistan seuralaiseni matkaan."
"Me olemme jo hereillä, Duncan", kuului Alicen vieno, hopeanheleä ääni
rakennuksen sisältä; "ja valmiit kulkemaan aika nopeaan virkistävän
unen jälkeen; mutta tehän olette valvonut tähtemme koko ikävän yön
kestettyänne suuria vaivoja pitkän, pitkän päivän!"
"Sanokaa mieluummin, että minä olisin valvonut, elleivät petolliset
silmäni olisi kavaltaneet minua; jo kaksi kertaa olen osoittautunut
arvottomaksi tehtävään, joka on minulle uskottu."
"Ei, Duncan, älkää sanoko niin", keskeytti hymyilevä Alice hypähtäen
rakennuksen varjosta kuunvaloon unen elvyttämän kauneuden täydessä
kukoistuksessa. "Te laiminlyötte ajattelemattomasti itsenne, mutta
huolehditte liiankin valppaasti muista. Emmekö voisi viipyä tällä
paikalla vielä vähän aikaa, jotta saisitte tarvitsemaanne lepoa?
Mielellämme, oikein mielellämme pitäisimme Cora ja minä vahtia teidän
ja noiden kelpo miesten vetäessä pienet unoset!"
"Jos häpeä voisi parantaa minut unitaudistani, en enää koskaan silmiäni
ummistaisi", sanoi nolostunut nuorukainen katsahtaen Alicen rehellisiin
kasvoihin, joiden suloisen huolehtivassa ilmeessä hän ei kuitenkaan
voinut nähdä mitään, mikä olisi tukenut hänen puolittain herännyttä
epäluuloaan.
"On liiankin totta, että johdettuani teidät vaaraan
varomattomuuksissani, en ole edes rikkomustani korjannut uskollisesti
vartioimalla päänalusenne ääressä, niinkuin sotilaan tulisi."
"Ei kukaan muu kuin Duncan itse voisi syyttää Duncania sellaisesta
heikkoudesta. Menkää siis nukkumaan ja uskokaa minua, ettei kumpikaan
meistä, niin voimattomia tyttöjä kuin olemmekin, ole hoitava
vartijatehtäväänsä leväperäisesti."
Nuoren miehen vapauttivat tukalasta omien virheittensä luettelemisen
pakosta Chingachgookin huudahdus ja hänen poikansa hievahtamatonta
tarkkaavaisuutta osoittava asento.
"Mohikaanit kuulevat vihollisen!" kuiskasi Haukansilmä, joka jo, kuten
koko seuruekin, oli jalkeilla. "He vainuavat* vaaraa tuulesta."
"Niinkö?" lausui Heyward, "olemme kylliksi jo vuodattaneet verta!"
Puhuessaan tarttui nuori sotilas kuitenkin pyssyynsä ja astuen
etualalle valmistautui korjaamaan äskeistä pientä huolimattomuuttaan
altistaen uhmamielin henkensä turvattiensa puolustamiseksi.
"Siellä on varmaan jokin metsänelävä hiiviskelemässä lähettyvillä
ruoanhaussa", kuiskasi hän heti, kun matalat ja ilmeisesti vielä kaukaa
tulevat äänet, jotka olivat herättäneet mohikaanien huomiota, saapuivat
hänenkin korviinsa.
"Vaiti!" vastasi tarkkaava metsästäjä; "ne ovat ihmisiä; -- minäkin
voin jo erottaa niiden askelet, niin kehnot kuin aistini ovatkin
intiaanin aisteihin verrattuina. Huronikarkuri on nähtävästi tavannut
jonkun Montcalmin vakoiluosaston ja nyt he ovat nuuskimassa jälkiämme.
En minäkään kovin mielelläni vuodattaisi enää ihmisverta tässä
paikassa", lisäsi hän silmäillen levottoman näköisenä synkkää
ympäristöään; "mutta minkä on sallittu tapahtua, se tapahtuu! Vie
hevoset varustukseen, Unkas; ja te, ystäväni, menkää tekin samaan
suojaan. Niin ränsistynyt ja vanha kuin se onkin, tarjoaa se kuitenkin
jonkinlaista turvaa, ja siellä on kajahtanut pyssyn laukaus
aikaisemminkin kuin tänä yönä!"
Häntä toteltiin viipymättä. Mohikaanit kuljettivat narragenset-ratsut
rakennukseen ja sinne kerääntyi myös koko seurue mitä suurinta
hiljaisuutta noudattaen.
Lähestyvät askelet kuuluivat nyt liian selvästi varmistaakseen epäilyjä
uhkaavan vaaran laadusta. Niihin sekaantui pian ääniä, jotka huutelivat
toisilleen intiaanimurteella, minkä metsästäjä Heywardille kuiskaten
vakuutti olevan huronien kieltä. Kun joukko saapui kohtaan, mistä
hevoset olivat tunkeutuneet hirsivarustusta ympäröivään vesakkoon,
joutui se ilmeisesti pulaan kadotettuaan merkit, jotka siihen asti
olivat ohjanneet sen kulkua.
Äänistä päättäen saattoi noin kaksikymmentä miestä olla kiireesti
kokoontunut tähän paikkaan, missä he eriäviä mielipiteitään ja
ehdotuksiaan esittäessään saivat aikaan melkoisen hälinän.
"Nuo roistot tuntevat heikkoutemme", kuiskasi Haukansilmä seisoessaan
siinä Heywardin vieressä pimeässä varjossa ja tirkistellessään ulos
hirsien raosta, "muutoin eivät laiskottelisi akkamaisina. Kuulkaahan
niitä käärmeensikiöitä! Kullakin tuntuu olevan kaksi kieltä ja vain
yksi jalka!"
Duncan, niin urhoollinen kuin hän olikin tappelussa, ei voinut
tällaisella tuskallisen jännittävällä hetkellä vastata mitään
metsästäjän ivalliseen ja kuvaavaan huomautukseen. Hän vain tarttui
pyssyynsä entistä lujemmin ja naulasi silmänsä kapeaan aukkoon, josta
hän yhä kasvavalla levottomuudella tarkasteli kuutamomaisemaa. Pian sen
jälkeen kuului joku puhuvan voimakkaammalla äänellä ikäänkuin hän olisi
toisten käskijä, ja syntynyt hiljaisuus osoitti sitä kunnioitusta,
millä hänen käskynsä tai ehkäpä vain neuvonsa otettiin vastaan. Sitten
ilmoitti lehtien kahiseminen ja kuivien oksien risahteleminen villien
jakaantuneen eri joukkoihin kadonneita jälkiä etsiäkseen. Vainottujen
onneksi ei kuunpaiste, vaikka se loikin lempeän valohämyn raunioita
ympäröivälle pienelle aukeamalle, ollut kuitenkaan kyllin voimakas
tunkeutumaan metsän synkkien lehväkatosten alle, missä kaikki esineet
olivat yhä petollisen hämärän vallassa. Etsintä oli hedelmätön, sillä
niin lyhyt ja nopea oli ollut matkustajain poikkeaminen salaiselta
polulta viidakkoon, että kaikki jalanjäljet olivat kadonneet metsän
pimeyteen.
Ei viipynyt kuitenkaan kauan, ennenkuin väsymättömät villit kuuluivat
samoilevan viidakossa ja vähitellen lähenevän sen tiheän
kastanjavesakon sisäreunaa, joka ympäröi pientä aukeamaa.
"He tulevat", mutisi Heyward koettaen työntää pyssyään ulos hirsien
raosta; "ampukaamme heti niiden lähestyessä."
"Pysykää visusti varjossa", vastasi metsästäjä; "piin napsahdus tai
yhden ainoankin tulikivensirun haju toisi nälkäiset konnat kimppuumme.
Jos niin olisi Jumalan tahto, että meidän täytyisi tapella
päänahkojemme puolesta, luottakaa miehiin, jotka tuntien villien tavat
eivät mene lymyyn kuultuaan sotaulvonnan."
Duncan katseli taakseen ja näki vapisevain sisarusten kyyristyneen
rakennuksen etäisimpään soppeen, kun taas mohikaanit seisoivat varjossa
suorina kuin pylväät, valmiina ja nähtävästi halukkainakin iskemään
silloin, kun iskua tarvittiin. Kärsimättömyyttään hilliten katseli hän
jälleen aukeamalle ja odotti tapausten kehitystä äänettömänä. Samassa
avautui viidakko, ja kookas aseistettu huroni eteni muutamia askeleita
avoimelle paikalle. Kun hän katseli hiljaista hirsivarustusta, paistoi
kuu suoraan hänen mustille kasvoilleen ja paljasti niiden hämmästyneen
ja uteliaan ilmeen. Hän päästi huudahduksen, jolla intiaani
tavallisesti säestää hämmästystään ja matalalla äänellä huhuten kutsui
pian kumppanin vierelleen.
Nämä metsän lapset seisoivat rinnakkain hyvän aikaa, osoittelivat
luhistuvaa rakennusta ja puhelivat keskenään heimonsa oudolla kielellä.
Sitten he lähenivät hitain ja varovaisin askelin pysähtyen tuon
tuostakin vilkaisemaan varustukseen pelästyneen kauriin tavoin, sillä
heidän uteliaisuutensa taisteli ankarasti heränneen vaaranpelon kanssa.
Toisen jalka osui yht'äkkiä maakumpuun, jota hän kumartui lähemmin
tarkastamaan. Tällä hetkellä huomasi Heyward metsästäjän irroittavan
puukon tupesta ja laskevan pyssynsä suun. Nuori mies teki samoin
valmistautuen hänkin puolestaan taisteluun, joka nyt näytti
väistämättömältä.
Villit olivat niin lähellä, että hevosten pieninkin liikahdus tai
tavallista voimakkaampi henkäys olisi ilmaissut pakolaiset. Mutta kun
huronit olivat päässeet selville kummun laadusta, näytti heidän
huomionsa kiintyneen kokonaan toisaalle. He keskustelivat jälleen, ja
heidän ääntensä sävy oli yhtynyttä kunnioitusta. Sitten he vetäytyivät
varovaisesti poispäin silmät kiinteästi suunnattuina hirsiraunioon,
ikäänkuin he olisivat odottaneet näkevänsä vainajain haamujen nousevan
esiin sen äänettömien seinien takaa, kunnes he aukeaman reunaan
ehdittyään hitaasti peräytyivät viidakkoon ja hävisivät. Haukansilmä
laski pyssynsä perän maahan, päästi pitkän helpotuksenhuokauksen ja
virkkoi kuuluvasti kuiskaten:
"Niin, he kunnioittavat kuolleita, ja se on tällä kerralla pelastanut
heidän henkensä ja ehkäpä parempainkin ihmisten hengen."
Heyward kiinnitti hetkiseksi huomionsa toverinsa puheeseen, mutta
mitään vastaamatta hän kääntyi jälleen niihin päin, joita hän juuri
silloin enemmän ajatteli. Hän kuuli molempien huronien poistuvan
pensastosta, ja pian olivat ilmeisesti kaikki vainoojat kokoontuneet
ympärille tarkkaavaisina kuuntelemaan heidän kertomustaan. Muutamia
minuutteja kestäneen vakavan ja juhlallisen keskustelun jälkeen, joka
kokonaan erosi heidän ensimmäisen kokoontumisensa aiheuttamasta
hälisevästä kirkunasta, äänet hiljenivät ja etenivät häipyen lopulta
metsän syvyyksiin.
Haukansilmä odotti siksi, kunnes kuuntelevan Chingachgookin merkinanto
vakuutti hänelle, että pieninkin poistuvan joukon häly oli täydelleen
hukkunut etäisyyteen, ja viittasi sitten Heywardia tuomaan hevoset
esiin ja auttamaan sisarukset satulaan. Heti kun tämä oli tehty,
lähtivät he varustuksesta luhistuneen oviaukon kautta ja pujahtivat
hiljaa ja varovasti kulkemaan paikalta aivan vastakkaiseen suuntaan
kuin mitä he olivat sinne tulleet; sisarukset loivat salaisia katseita
hiljaiselle hautakummulle ja rappeutuvaan hirsiraunioon jättäessään
lempeän kuunpaisteen upotakseen pian metsän pimentoon.