_Narri_. Tulen, tulen, herra,
pian tulen, herra,
taaskin uudelleen.
_Loppiaisaatto_.
Huronit seisoivat säikähdyksestä älyttöminä, kun kuolema näin äkkiä oli
korjannut yhden heidän joukostaan. Mutta kun he ennättivät tajuta
laukauksen tuhoisan tarkkuuden, koska se näet oli uskaltanut kaataa
vihollisen, vaikka ystävänkin henki oli samalla niin suuressa vaarassa,
puhkesi nimi "Pitkä Pyssy" yht'aikaa kaikkien huulilta, ja sitä seurasi
hurja ja valittava ulvonta. Siihen vastasi väkevä kiljaus pienestä
viidakosta, minne varomattomat intiaanit olivat jättäneet aseensa, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä hyökkäsi Haukansilmä, joka liiallisessa
innossaan jätti lataamatta äsken löytämänsä vanhan pyssynsä, heitä
kohti heiluttaen asettaan nuijana ja huitoen suurin, voimakkain
viuhauksin. Vaikka metsästäjä ryntäsikin urheasti ja nopsasti, loikkasi
hänen ohitseen kuitenkin muuan kepeä, jäntevä mies, joka uskomattoman
ketterästi ja rohkeasti hyökkäsi aivan huronien keskelle ja pysähtyi
siellä Coran eteen peloittavan uhkaavasti kirvestään pyöritellen ja
näytellen välähtelevää puukkoaan. Vikkelämmin kuin ajatus sujahti muuan
kuoleman vertauskuvalla koristettu olento heidän silmiensä editse ja
jäi kauhistuttavana seisomaan aikaisemmin tulleen rinnalle. Villit
kiduttajat peräytyivät näiden sotaisten hyökkääjäin tieltä ja nähtyään
heidän tulevan nopeasti peräkkäin päästivät kaikille tutun, omituisen
hämmästystä ilmaisevan huudon, jota säestivät tunnetut ja pelätyt nimet
"Nopea Hirvi" ja "Suuri Käärme".
Mutta huronien varovainen ja ovela johtaja ei häkeltynyt. Luotuaan
terävän yleiskatsauksen sivuilleen hän ymmärsi heti ensi silmäyksellä,
miten hyökkäys oli tapahtunut, ja rohkaisten seuralaisiaan sekä
huudoillaan eikä esimerkeillään hän veti pitkän ja vaarallisen
puukkonsa tupesta ja ryntäsi hurjasti kiljahtaen odottavan
Chingachgookin kimppuun. Se oli alkumerkki yleiseen kahakkaan.
Kumpaisellakaan puolueella ei ollut tuliaseita, ja niinpä oli taistelu
suoritettava mitä raaimmin: käsi kättä vastaan, hyökkäysasein ilman
erikoisia puolustusvälineitä.
Unkas vastasi karjahdukseen ja juosten kohti erästä vihollista halkaisi
häneltä kallon yhdellä ainoalla hyvin tähdätyllä kirveeniskulla.
Heyward kiskaisi Maguan tapparan puusta ja ryntäsi rajusti telineeseen.
Kun taistelevia oli nyt yhtä monta, sai kukin vastustajakseen miehen
vihollisjoukosta. Hyökkäykset ja iskut vaihtelivat pyörremyrskyn
raivolla ja salaman nopeudella. Haukansilmä tavoitti pian toisen
vihollisen nuijansa ulottuville ja yhdellä peloittavan pyssynsä
huimauksella löi vastustajansa käsistä keveät ja saamattomat aseet ja
nujersi hänet maahan saman tien. Heyward, joka oli kiihkoissaan
odottanut oikeaan käsikähmään pääsemistä, lennätti valtaamansa kirveen
kohti vihollistaan. Se tapasi hänen valitsemaansa intiaania otsaan ja
pysäytti tämän hetkiseksi vauhdistaan. Tämän pienen menestyksensä
rohkaisemana jatkoi hillitön nuorukainen juoksuaan ja syöksyi
vihollisen kimppuun paljain käsin. Silmänräpäys riitti kuitenkin
osoittamaan hänelle menettelynsä äkkipikaisuuden, sillä hän sai heti
kohta käyttää kaiken rohkeutensa ja ketteryytensä väistellessään
huronin epätoivoisia puukonpistoja. Kun hän ei enää kyennyt torjumaan
vikkelää ja valpasta vihollista, kietaisi hän käsivartensa tämän
ympärille ja saikin puserretuksi toisen yläraajat kylkiin rautaisella
otteellaan, joka ajan mittaan oli kuitenkin liian väsyttävä hänelle
itselleen. Tässä äärimmäisessä hädässä hän kuuli äänen huutavan aivan
korvansa juuressa:
"Tehkää loppu roistoista! Ei armoa kirotuille mingoille!"
Seuraavassa hetkessä putosi Haukansilmän pyssynperä intiaanin
paljaaseen päähän, tämän lihakset tuntuivat iskusta ikäänkuin
laukeavan, ja hän vaipui velttona ja liikkumattomana Duncanin sylistä
maahan.
Kun Unkas oli halkaissut ensimmäisen vastustajansa kallon, käännähti
hän nälkäisen leijonan tavoin etsimään toista. Viides huroni, ainoa,
joka ei ollut ottanut osaa alkukahakkaan, oli seisonut hetkisen
toimettomana, mutta kun hän näki kaikkien ympärillään riehuvan
murhaavassa kamppailussa, katsoi hän parhaaksi jatkaa keskeytynyttä
kostotyötä. Nostaen voimakkaan riemuhuudon hän ryntäsi turvatonta Coraa
kohti ja viskasi terävän kirveen kuin lähestymisensä kauhistavaksi
edeltäjäksi. Tappara nirhaisi tytön olkapäätä, mutta leikkasi samalla
poikki häntä puuhun sitovat vitsat ja päästi hänet vapaaksi pakenemaan.
Hän väisti villin otteen ja omasta pelastuksestaan huolimatta
heittäytyi Alicen rinnoille ja yritti vapisevin, avuttomin sormin
raastaa auki sisarta puristavia siteitä. Vain ilmeinen peto saattoi
olla heltymättä tuollaisesta parhaalle ja puhtaimmalle rakkaudelle
uhrautuvasta jalomielisyydestä, mutta huronin povi ei tuntenut nyt
sääliä. Tarttuen Coran hartioille valuvaan uhkeaan tukkaan raastoi
villi hänet epätoivoisesta pitelystään ja survaisi hänet raakamaisesti
polvilleen. Intiaani kouraisi liehuvia kiharoita ja nostaen ne suoraan
ylös hän kuljetti riemuitsevan ivallisesti nauraen puukkoaan uhrinsa
ihanan pään ympäri. Mutta tämä hetken julma nautinto kävi hänelle
kohtalokkaaksi. Juuri silloin huomasi näet Unkas tämän tapauksen. Hän
hypähti ja näytti hetkisen kiitävän ilmassa ja putoavan kuin pallo
vihollisen rintaan lennättäen tämän suinpäin monen kyynärän päähän
paikalta. Ponnistuksen rajuus heitti nuoren mohikaaninkin hänen
viereensä. He hypähtivät molemmat jaloilleen, taistelivat ja vuotivat
verta kumpikin. Mutta ottelu oli pian ratkaistu: Heywardin kirves ja
Haukansilmän pyssy humahtivat yht'aikaa huronin päähän, ja samalla
hetkellä Unkas työnsi puukkonsa hänen sydämeensä.
Kahakka oli nyt kokonaan loppunut, lukuunottamatta "Ovelan Ketun" ja
"Suuren Käärmeen" pitkällistä kamppailua, Ja hyvinpä todistivat nämä
julmat soturit ansainneensa merkitsevät nimet, jotka heille oli annettu
aikaisemmissa sodissa suoritetuista urotöistä! Heidän päästyään lähelle
toisiaan meni aikaa molempien vältellessä nopeita ja voimakkaita
puukonpistoja, joilla kumpikin koetti ottaa vastustajansa hengiltä.
Äkkiä he syöksyivät yhteen, joutuivat käsikähmään ja kaatuivat maahan,
kiemurtelevain käärmeiden tavoin takertuen toisiinsa notkein ja
vikkelin ottein. Sillä hetkellä, jolloin voittajat olivat joutuneet
toimettomiksi, näkyi harjaantuneiden ja raivokkaiden ottelijoiden
taistelupaikalta vain paksu tomu- ja lehtipilvi, joka vyöryi pienen
tasangon keskeltä kohti sen laitoja kuin pyörretuulen kuljettamana.
Erilaisten tunteiden, pojanrakkauden, ystävyyden, kiitollisuuden
vaikutuksesta kiiruhtivat Heyward ja hänen toverinsa yhtenä miehenä
paikalle ja pysähtyivät kieriskeleväin ylle syntyneen tomuverhon
ympärille. Turhaan kierteli Unkas ketterästi pilveä saadakseen iskeä
puukon isänsä vihollisen sydämeen, turhaan tähtäsi Haukansilmän uhkaava
pyssy Duncanin yrittäessä tarttua huronin raajoihin käsin, jotka
tuntuivat menettäneen kaiken tarmonsa. Pölyyn ja vereen peittyneinä
näyttivät taistelevain hurjasti liikehtivät ruumiit sulaneen yhteen.
Mohikaanin luurankomainen ilmestys ja huronin mustat muodot
vilahtelivat heidän silmissään niin nopein ja päätähuimaavin
pyörähdyksin, etteivät edellisen ystävät tienneet, mihin tai milloin
antaa auttavia iskuja. Nopein välähdyksin näkyivät silloin tällöin
Maguan tuliset ja kiiltävät lohlkäärmesilmät pölypilven keskeltä ja
kuolemankalpeana hän jo luki kohtalonsa vihollisten liikkeistä, mutta
ennenkuin mikään kostava käsi oli tavoittanut hänen kuolemalle vihittyä
päätään, olivat siinä samassa jo tiellä Chingachgookin tuimat kasvot.
Tällä tavoin oli ottelun näyttämö siirtynyt pienen tasanteen keskeltä
sen reunalle. Mohikaani sai siinä tilaisuuden voimakkaaseen
puukonpistoon. Magua hellitti äkkiä otteensa ja kaatui taaksepäin
liikkumattomana ja näennäisesti hengettömänä. Hänen vastustajansa
hypähti pystyyn ja päästi suustaan metsän lehväkatokseen kiirivän
äänekkään riemuhuudon.
"Hyvin isketty delavarin puolesta! Voitto mohikaaneille!" kiljaisi
Haukansilmä vielä kerran kohottaen pitkän ja tuhoisan pyssynsä tukin;
"puhdasrotuisen valkoisen miehen lopettajaisisku ei kuitenkaan himmennä
hänen kunniaansa eikä ryöstä häneltä hänen oikeuttaan päänahkaan!"
Mutta juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin tuo vaarallinen ase oli
putoamassa, vierähti ovela huroni ketterästi uhkaavan iskun alta yli
jyrkänteen reunan ja pudoten polvilleen ponkaisi yhdellä hyppäyksellä
keskelle matalaa viidakkoa, joka reunusti mäkeä. Delavarit, jotka
olivat luulleet vihollistaan kuolleeksi, ilmaisivat hämmästyksensä
tavallisella huudahduksellaan ja riensivät hänen peräänsä kiljuen ja
kiitäen kuin koirat, jotka olivat nähneet kauriin aivan edessään,
kunnes metsästäjän omituisen kimakka äännähdys muutti heidän aikeensa
ja kutsui heidät takaisin kukkulan laelle.
"Se oli aivan tuon valehtelevan, petollisen konnan tapaista!" huusi
julmistunut metsästäjä, jonka ennakkoluulot suuresti himmensivät hänen
luontaista oikeudentuntoaan kaikissa mingoja koskevissa seikoissa.
"Kunniallinen delavari olisi rehellisessä taistelussa voitettuna
maannut hiljaa alallansa ja ottanut iskun pääkuoreensa, mutta nämä
roistomaiset makvat tarrautuvat elämään kuin villikissat. Antakaa hänen
mennä, antakaa hänen mennä; hän on vain yksinäinen mies, ilman pyssyä
tai jousta monen pitkän peninkulman päässä ranskalaisista ystävistään,
ja kuin kalkkarokäärme, joka on menettänyt myrkkyhampaansa, ei voi enää
tehdä vahinkoa ennenkuin hän kuten mekin, on jättänyt mokkasinien
jäljet laajalle alalle hiekkatasankoa. Katsohan, Unkas", lisäsi hän
delavarinkielellä, "isäsi nyhtää jo päänahkoja. On ehkä viisainta tehdä
kierros ja tunnustella kentälle jääneitä maankiertäjiä tai muutoin voi
toinenkin niistä pujahtaa metsään kirkuen kuin siipeen satutettu
närhi." Näin puhuen kierteli tuo rehellinen, vaikkakin leppymätön
metsästäjä kaikkien kaatuneiden luona, joiden tunnottomaan
rintaan hän pisti pitkän puukkonsa yhtä tyynesti kuin ne olisivat
olleet eläintenraatoja. Hänen edelleen oli kuitenkin ennättänyt
vanhempi mohikaani, joka oli jo kiskaissut voitonmerkit kuolleiden
vastustelemattomista päistä.
Mutta Unkas vastoin tapojaan ja luontonsa kieltäen kiiruhti
vaistomaisen herkkyyden johtamana Heywardin seurassa auttamaan tyttöjä,
ja vapautettuaan nopeasti Alicen laski hänet Coran syliin. Me emme
yritä kuvailla sitä inhimillisten kohtaloiden kaikkivaltiasta ohjaajaa
kohtaan uhovaa syvää kiitollisuutta, joka hehkui sisarusten povessa,
kun he näkivät näin odottamatta pelastuneensa elämälle ja toisilleen.
Heidän kiitoshuokauksensa olivat hartaat ja äänettömät, sillä heidän
lempeiden sielujensa uhri paloi kirkkaimmin ja puhtaimmin heidän
sydäntensä salaisella alttarilla, ja heidän vironneet maalliset
tunteensa purkautuivat pitkiin ja helliin, vaikka sanattomiin
hyväilyihin. Kohottuaan polvistuneesta asennostaan, mihin hän oli
vaipunut Coran viereen, heittäytyi Alice sisarensa helmaan ja mainitsi
nyyhkyttäen heidän vanhan isänsä nimen hänen vienojen kyyhkyssilmiensä
säteillessä herännyttä toivoa.
"Me olemme pelastuneet! Me olemme pelastuneet!" kuiski hän; "me saamme
palata rakkaan, rakkaan isämme syliin, eikä hänen sydämensä enää murru
surusta. Ja sinäkin Cora-sisar, joka olet ollut minulle kuin äiti,
sinäkin olet pelastunut. Ja Duncan", lisäsi hän kääntyen katsomaan
nuorukaiseen kuvailematon viattomuuden ja puhtauden hymy huulillaan,
"meidän oma urhea ja jalo Duncanimmekin on pelastunut aivan
vahingoittumattomana."
Näihin tulisiin ja hajanaisiin sanoihin Cora vastasi vain puristamalla
nuorta puhujaa sydäntänsä vasten, Alicen nojatessa häneen riutuvan
hellyyden valtaamana. Miehekäs Heyward ei hävennyt vuodattaa kyyneleitä
tämän liikuttavan tunteenpurkauksen nähdessään; ja taistelutelmeestä
vielä kuuma ja verentahrima Unkas seisoi tosin tyynenä ja näennäisesti
kylmänä katselijana, mutta hänen silmänsä olivat jo kadottaneet hurjan
kiihkonsa ja säteilivät osanottoa, joka kohotti hänet paljon hänen
kansansa yleisen tason yläpuolelle ja sai hänet ehkä kulkemaan
vuosisatoja edellä sen tavoista.
Näiden tilanteeseen sopivien vuodatusten aikana Haukansilmä, jonka
valpas epäluulo oli vakuuttautunut siitä, etteivät tätä taivaallista
näkyä huronit enää kyenneet häiritsemään, läheni Davidia ja
vapautti hänet siteistä, joita hän oli tähän hetkeen asti mitä
esikuvallisimmalla kärsivällisyydellä kestänyt.
"Kas niin", huudahti metsästäjä heitettyään viimeisenkin vitsaksen
taakseen, "olette jälleen jäsentenne herra, vaikka ette näytäkään
käyttävän niitä juuri paljoa viisaammin kuin ne on alkuaan tehtykään.
Ellette paheksu miehen neuvoa, joka tosin ei ole teitä vanhempi, mutta
joka melkein koko ikänsä metsässä eläneenä voi kerskua kokeneensa
enemmän kuin mitä hänen iästään päättäen luulisi, annan teille auliisti
sen neuvon, että kauppaisitte tuon pienen liivienne taskusta
törröttävän pämpätyskojeen ensimmäiselle vastaanne osuvalle hupsulle ja
ostaisitte rahoilla kelpo aseen, esimerkiksi vaikka vain ratsumiehen
pistoolin. Ahkeruudella ja huolellisuudella voisitte vielä päästä
johonkin päämäärään, sillä luullakseni silmänne osaavat teille tässä
tilaisuudessa selvääkin selvemmästi todistaa, että haaskavaris on
parempi lintu kuin matkijarastas. Toinen ainakin korjaa ihmisten
näkyvistä yhtä ja toista rumaa ja epämiellyttävää, mutta toisella ei
ole muuta virkaa kuin saada aikaan häiriöitä metsässä pettämällä
kaikkien korvat, jotka sitä kuuntelevat."
"Aseet ja torvet kuuluvat taisteluun, mutta kiitoslaulu voittoon!"
vastasi vapautettu David. "Ystävä", lisäsi hän ojentaen laihan, hennon
kätensä lempeästi Haukansilmälle samalla kun hänen silmänsä kimmelsivät
ja kostuivat, "minä kiitän sinua siitä, että hiukset yhä kasvavat
päässäni, mihin ne ensinnä Luoja juurrutti, sillä vaikka muiden
ihmisten tukka voikin olla kiiltävämpi ja kiharaisempi, olen minä aina
havainnut hiukseni erinomaisen hyvin soveltuvan päälakeen, jota ne
suojaavat. Etten minä äsken ottanut osaa tappeluun, ei riippunut
niin paljon haluttomuudestani kuin noiden pakanoiden kahleista.
Urhoolliseksi ja taitavaksi olet sinä osoittautunut ottelussa, ja minä
kiitän sinua nyt, ennenkuin ryhdyn täyttämään muita tärkeämpiä
tehtäviä, sillä sinä olet totisesti ansainnut kristityn kiitoksen."
"Koko juttu on aivan vähäpätöinen, ja sellaista tulette näkemään usein,
jos viivytte kauan parissamme", vastasi metsästäjä, joka oli tuntuvasti
leppynyt laulumiehelle tämän vilpittömän kiitollisuudenilmaisun
jälkeen. "Minä olen saanut takaisin vanhan toverini, 'Hirventappajan",
jatkoi hän sitten, lyöden kädellään pyssynsä tukkiin, "ja se on jo
sinänsä voitto. Nämä irokeesit ovat ovelaa väkeä, mutta he pettivät
itsensä jättäessään tuliaseensa kauas ulottuviltaan; ja jos Unkas ja
hänen isänsä olisivat säilyttäneet vain tavallisen intiaanimalttinsa,
olisimme lähettäneet noihin roistoihin kolme kuulaa yhden asemesta, ja
se olisi tehnyt selvää koko roskajoukosta, yhtä hyvin tuosta
loikkivasta lurjuksesta kuin hänen kumppaneistaankin. Mutta kaikki oli
edeltäpäin niin määrätty ja parhain päin määrätty."
"Sinä puhut hyvin", virkkoi David; "ja sinä tapasit kristinuskon oikean
hengen. Ken on määrätty pelastumaan, hän pelastuu, ja kenen kohtaloksi
on säädetty hukkuminen, hän hukkuu. Tämä on totinen oppimme, ja sangen
lohduttava se on ja virvoittava oikealle uskovaiselle."
Metsästäjä, joka tällä välin oli istuutunut tarkastelemaan pyssynsä
tilaa niin sanoaksemme isällisellä huolella, katsahti nyt toiseen
lainkaan yrittämättäkään salata paheksumistaan ja katkaisi jyrkästi
enemmät puheet.
"Oppi tai ei", laukaisi karski metsänkävijä, "joka tapauksessa se on
lurjusten uskoa ja koituu rehellisen miehen kiroukseksi. Minä uskon
kyllä, että tuo huroni kaatui käteni iskusta, koska näin sen omin
silmin; mutta ellen sitä myös omin silmin näe, ei mikään saa minua
uskomaan, että hän tapasi siinä palkintonsa tai että tuo Chingachgook
tuolla tuomitaan viimeisenä päivänä."
"Sinä et löydä mistään todisteita tuollaista rohkeata oppia
puolustaaksesi, eikä sitä tue mikään kirkollisen liittomme päätös",
huusi David, joka oli pahasti takertunut turhantarkkoihin
saivarteluihin, joita oli hänen aikanaan ja etenkin hänen maakunnassaan
keksitty peittämään taivaallisen ilmoituksen yksinkertaista kauneutta
koetettaessa tunkeutua jumalallisen luonnon vapisuttavaan salaisuuteen
asettamalla omahyväisyys uskon sijaan, mistä oli seurauksena, että
moisiin ihmisten kyhäämiin opinkappaleihin nojaavat joutuivat vain
epäilyihin ja ensimmäinen myrsky oli sen pyyhkäisevä sijaltansa. "Minä
pyydän sinua esittämään ne todistusvoimaiset kohdat, joille sinä
rakennat tuon säälimättömän väitöksesi" (muiden opinjärjestelmien
puolustajain tapaan ei Davidkaan aina ollut tarkka sanojensa
valinnassa). "Mainitse luku ja värssy sekä mistä pyhästä kirjasta olet
löytänyt lauseita tueksesi?"
"Kirjasta?" kertasi Haukansilmä huonosti salaten syvän halveksumisensa;
"pidätkö minua parkuvana paitaressuna, joka roikkuu jonkun vanhan akan
hameessa, pidätkö tätä hyvää pyssyä tässä polvellani hanhensulkana,
tätä häränsarvea mustetolppona ja tätä nahkapussia ruudukkaana
nenäliinana, jossa minä muka kuljetan päivällistäni? Kirjasta! Mitä on
sellaisella miehellä kuin minulla, salojen soturilla, vaikka minä
olenkin puhdasta valkoista rotua, mitä on minulla tekemistä kirjojen
kanssa? Minä olen lukenut vain yhtä ainoata kirjaa, ja siihen
kirjoitetut sanat ovat liian yksinkertaisia ja liian selviä
tarvitakseen pitkiä selittelyjä, vaikka minä voinkin ylpeillä käyneeni
omaa kouluani neljäkymmentä pitkää ja vaivalloista vuotta."
"Mikä onkaan sen kirjan nimi?" kysyi David, joka ymmärsi väärin toisen
tarkoituksen.
"Se kirja on aina avoinna edessänne", vastasi metsästäjä; "eikä sen
omistaja ole itara käyttääkseen sitä. Minä olen kuullut ihmisistä,
jotka lukevat kirjoja tullakseen vakuutetuiksi Jumalan olemassaolosta.
Sitä minä en ymmärrä muulla tavalla kuin että siirtokuntien ihmiset
siinä määrin vääristelevät hänen tekonsa, että se, mikä on selvää
saloilla ja metsissä, tulee epäilyksenalaiseksi kauppiasten ja pappien
keskuudessa. Jos tuollainen epäilijä sattuisi lähettyvilleni ja hän
seuraisi minua auringonnoususta toiseen auringonnousuun läpi metsän
sokkeloiden, huomaisi hän pian olevansa tyhmyri ja että hänen suurin
tyhmyytensä on siinä, että hän pyrkii kohoamaan Hänen tasalleen, jonka
vertaiseksi hän ei kuitenkaan koskaan voi tulla ei hyvyydessä eikä
voimassa."
Heti kun David huomasi väittelevänsä vastustajan kanssa, joka sai
uskonsa luonnon ilmestyksistä ja vältti kaiken opinkappaleiden
saivartelua, luopui hän halukkaasti ottelusta, mistä hän ei luullut
niittävänsä hyötyä yhtä vähän kuin arvonantoakaan. Metsästäjän vielä
puhuessa oli hänkin istuutunut ja vetäen esiin aina valmiin
pikkukirjansa ja rautasankaiset silmälasinsa valmistautui hän
suorittamaan velvollisuutta, minkä vain odottamaton hyökkäys hänen
oikea-oppisuutensa kimppuun oli saanut pitkäksi aikaa lyömään laimin.
Hän oli tosiaan kuin mikäkin läntisen manteren mestarilaulaja -- paljoa
myöhäisempi kuin runsaslahjaiset runoniekat, jotka muinoin lauloivat
paronien ja ruhtinaiden maallista ylistystä, mutta joka tapauksessa
oman aikansa ja maansa hengen mukainen mestarilaulaja; ja nyt hän oli
varustautunut harjoittamaan taitoansa äskeisen voiton kunniaksi tai
oikeammin kiitokseksi siitä. Hän odotti kärsivällisesti siksi kunnes
Haukansilmä herkesi puhumasta, sitten hän kohotti silmänsä ja äänensä
yht'aikaa ja sanoi:
"Minä kehoitan teitä, hyvät ystävät, yhtymään kanssani ylistämään tätä
eriskummallista pelastumista raakalaisten ja uskottomien käsistä sillä
virvoittavalla ja juhlallisella sävelellä, jota mainitaan nimellä
'Northampton'."
Hän ilmoitti sitten sivun ja värssyn, mistä hänen valitsemansa säkeet
olivat löydettävissä, ja asetti soittokoneen huulilleen yhtä
arvokkaasti ja vakavasti, kuin olisi ollut kirkossa. Tällä kertaa hän
ei kuitenkaan saanut avustusta, sillä sisarukset olivat vielä hellien
tunteenpurkaustensa vallassa, joihin olemme jo viitanneet. Mutta
säikähtymättä lainkaan seurakuntansa vähälukuisuutta, siihen kun itse
asiassa kuului vain murjottava metsästäjä, hän korotti äänensä, aloitti
ja lopetti hurskaan laulun minkäänlaisitta häiriöittä tai
keskeytyksittä.
Haukansilmä kuunteli tyynesti ladatessaan pyssyään ja
korjaillessaan sen piitä, mutta sävelet, joilta nyt puuttui
ympäristön ja myötätunnosta johtuvan liikutuksen ulkonainen tuki,
eivät kyenneet herättämään hänen uinuvia tunteitaan. Ei ole
milloinkaan mestarilaulaja, tai millä sopivammalla nimellä Davidia
mainitsisimmekaan, ponnistellut taitoaan välinpitämättömämmän
kuulijakunnan edessä, vaikka hänen esiintymistapansa erikoisuudesta ja
vilpittömyydestä voimme päätellä, ettei kukaan maallinen laulaja ole
milloinkaan kohottanut säveliä, jotka olisivat nousseet niin lähelle
sitä valtaistuinta, mille kaikki kunnia ja ylistys kuuluu. Metsästäjä
pudisti päätään ja mutisten muutamia käsittämättömiä sanoja, joiden
joukosta saattoi vain erottaa "kurkun" ja "irokeesin", hän lähti
keräilemään huroneilta vallattua asevarastoa ja tarkastamaan sen tilaa.
Tässä toimessa auttoi häntä Chingachgook, joka muiden joukosta löysi
omansa ja poikansa pyssyn. Myöskin Heyward ja David varustettiin
tuliluikuilla, eikä ruutia ja kuuliakaan puuttunut näiltä nyt
toimintakykyisiltä pyssyiltä.
Kun metsän pojat olivat suorittaneet valintansa ja jakaneet
voittosaaliin, ilmoitti tiedustelija hetken tulleen lähteä matkaan.
Samaan aikaan oli Gamutinkin laulu lopussa, ja sisarukset jaksoivat jo
hallita tunteensa. Duncanin ja nuoremman mohikaanin avustamina
laskeutuivat tytöt kummun jyrkkää rinnettä, jota he olivat nousseet
aivan kokonaan erilaisten olosuhteiden vallitessa ja jonka laesta oli
ollut vähällä tulla heidän surmansa näyttämö. Alhaalla he tapasivat
narragansetratsut pureksimassa pensaiden lehtiä, ja noustuaan satulaan
he seurasivat opasta, joka usein mitä vaarallisimmissa tilanteissa oli
osoittautunut heidän ystäväkseen. Matkaa ei kuitenkaan kestänyt
pitkälti. Haukansilmä poikkesi huronien seuraamalta salapolulta,
kääntyi oikealle, tunkeutui viidakkoon, kulki yli solisevan puron ja
pysähtyi erääseen kapeaan laaksoon muutamien vesijalavain varjoon. He
olivat vain muutamien sylien päässä tuon kamalan kummun juurelta, ja
hevosia olisi tarvittu oikeastaan vain matalan puron poikki mentäessä.
Metsästäjä ja intiaanit näyttivät hyvin tuntevan syrjäisen sopen, missä
he nyt olivat, sillä laskettuaan pyssynsä nojaamaan puita vasten
alkoivat he luoda syrjään kuivia lehtiä, ja kun he olivat päässet
siniseen saveen asti, pulpahti sieltä solisten kirkas, kimmeltävä
vesisuoni. Valkoinen mies katseli ympärilleen ikäänkuin etsien jotakin
esinettä, jota ei kuitenkaan löytynyt niin pian kuin hän toivoi.
"Nuo huolimattomat lurjukset, mohokit ja heidän tuskarora- ja
onondaga-veljensä ovat olleet täällä janoansa sammuttamassa", murisi
hän, "ja ne senkin kiertolaiset ovat viskanneet leilin menemään! Tee
sitten vielä hyvää moisille kiittämättömille koirille! Tässä on Herra
laskenut kätensä keskelle ulvovaa erämaata ja on heidän parhaakseen
nostanut maan uumenista lähteen, joka saattaisi häpeään kaikkien
siirtokuntien parhaan rohdosvaraston; ja katso! Konnat ovat sotkeneet
saven ja lianneet paikan ikäänkuin he olisivat järjettömiä elukoita
eivätkä ihmisiä."
Sanaakaan sanomatta ojensi Unkas hänelle kaivatun leilin, jota
näkemästä yltyvä pahantuulisuus oli estänyt Haukansilmää tähän asti,
vaikka se kauniisti riippui jalavan oksalla. Täytettyään sen vedellä
hän vetäytyi muutamia askeleita syrjään, missä maa oli lujempaa ja
kuivempaa, ja istuutui sangen tyynesti. Juotuaan pitkän ja ilmeisesti
miellyttävän siemauksen alkoi hän hyvin huolellisesti tarkastella
huronien jättämiä ruuantähteitä, joita hän oli kantanut repussa
käsivarrellaan.
"Kiitoksia, poika!" jatkoi hän ojentaen tyhjän astian Unkasille; "nytpä
ryhdymme katselemaan, millaisia paloja nämä hiiviskelevät huronit
pistelevät poskeensa väijytysretkillä ollessaan. Kas vain! Hirtehiset
tuntevat kyllä parhaat kohdat kauriista, ja luulisipa melkein niiden
osaavan leikata ja paistaa hirvenreittä yhtä hyvin kuin paras kokki
koko maassa! Mutta kaikki on raakaa, sillä irokeesit ovat raakalaisia
itsekin. Unkas, otahan tulusrautani ja sytytä tuli; palanen mureata
lihaa ojentaa meille luonnon auttavan käden pitkien ponnistusten
jälkeen."
Huomatessaan oppaiden ryhtyneen aivan tosissaan puuhaamaan ateriaa
auttoi Heyward tytöt satulasta ja asettui heidän vierelleen maahan,
koska ei hänkään ollut haluton nauttimaan parin hetken virkistävää
lepoa veristen tapausten jälkeen, joissa hän oli juuri ollut
osallisena. Paistohommien parhaillaan jatkuessa sai uteliaisuus hänet
tiedustelemaan seikkoja, jotka olivat aiheuttaneet heidän
odottamattoman ja parhaaseen aikaan sattuneen pelastumisensa.
"Mistä johtui, että me näimme teidät taas niin pian, jalo ystäväni",
kysyi hän, "ja ilman Edwardin varusväen apua?"
"Jos me olisimme menneet virran mutkaan asti, olisimme me saapuneet
tarpeeksi ajoissa tuodaksemme lehtiä teidän ruumiittenne peitoksi,
mutta liian myöhään pelastaaksemme teidän päänahkanne", vastasi
metsästäjä levollisesti. "Emme hukanneet voimia ja tilaisuutta
patikoimalla linnaan, vaan asetuimme piiloon Hudsonin rannalle
seurataksemme huronien liikkeitä."
"Te näitte siis kaikki, mitä tapahtui?"
"Emme kaikkea, sillä intiaanin silmää on vaikea pettää, ja me pysyimme
sentähden kätkössä. Mutta vaikeata oli pitää tätä mohikaanipoikaa
alallaan väijytyspaikassa. Niin, Unkas, sinun käytöksesi oli enemmän
uteliaan naisen kuin vihollistaan vaanivan soturin."
Unkas käänsi silmänsä hetkeksi puhujan voimakkaihin kasvoihin, mutta ei
lausunut sanaakaan eikä vähimmälläkään tavalla osoittanut katumusta.
Päinvastoin luuli Heyward nuoren mohikaanin käytöksessä keksivänsä
jonkinlaista halveksumista, jopa uhmaakin, ja hänestä tuntui kuin olisi
intiaani tukahduttanut purkautumaan pyrkiviä intohimojaan yhtä hyvin
kohteliaisuudesta kuuntelevia kohtaan kuin kunnioituksesta, jota hän
tavallisesti osoitti valkoiselle liittolaiselleen.
"Te näitte meidän vangitsemiskohtauksemme?" kysyi Heyward sitten.
"Me _kuulimme_ sen", oli merkitsevä vastaus. "Intiaanien kirkuna on
selvää kieltä miehille, jotka ovat ikänsä kaiken oleskelleet metsissä.
Mutta kun te nousitte maihin täytyi meidän käärmeiden tavoin ryömiä
lehvien alitse, ja niin menetimme teidät kokonaan näkyvistämme, kunnes
jälleen keksimme teidät puihin sidottuina ja valmiina kestämään oikean
intiaanisurman."
"Meidän pelastuksemme oli Kaitselmuksen työtä. Ihme, ettette erehtyneet
polusta, sillä huronit olivat jakaantuneet ja kummallakin joukolla oli
hevosia."
"Niin, siinä me tosiaankin kadotimme vainun ja olisimme ehkä
hukkuneetkin jäljiltä, ellei Unkasia olisi ollut; me poikkesimme
kuitenkin polulle, joka vei metsiin, sillä me arvasimme, ja arvasimme
oikein, villien kuljettavan vankejaan juuri sinne päin. Mutta kun me
olimme seuranneet sitä useita peninkulmia tapaamatta ainoatakaan oksaa,
kuten minä olin neuvonut, olin joutua epätoivoon, etenkin kun kaikki
jalanjäljet olivat intianikenkien painamia."
"Voittajamme olivat varovaisuudessaan antaneet meille samanlaiset
jalkineet kuin heillä itselläänkin oli", virkkoi Duncan ja näytteli
kauriinnahkaisia pieksujaan.
"Sepä oli ovelaa ja kovasti heidän tapaistaan; vaikka me puolestamme
olimme myöskin liian kokeneita miehiä antaaksemme tuon tavallisen
keksinnön johtaa itseämme harhaan!"
"Mitä meidän siis tulee kiittää pelastuksestamme?"
"Minun täytyy tunnustaa eräs seikka valkoisena miehenä, jonka suonissa
ei virtaa pisaraakaan intiaaniverta, ja saisin melkein hävetä nuoren
mohikaanin taitavuutta asiassa, joka minun tulisi tuntea paremmin kuin
hänen, mutta jota minä tuskin vieläkään voin todeksi uskoa vaikka olen
sen omin silmin nähnyt."
"Sepä kummallista! Mainitkaahan tuo seikka!"
"Unkas on kyllin rohkea väittääkseen, että näitä neitejä kantavat
ratsut", jatkoi Haukansilmä silmäten uteliaan tarkkaavasti sisarusten
hevosia, "laskivat samanpuoleiset jalkansa yht'aikaa maahan, mikä on
vastoin kaikkien niiden neljän jalan juoksevain eläinten tapoja, jotka
aina kulkevat sillä tavoin, kuten omat silmäni ovat nähneet ja kuten
niiden jäljet ovat kahdenkymmenen pitkän peninkulman matkan aikana
todistaneet."
"Niin, se on tosiaankin näiden elukoiden erikoinen etu! Ne ovat
kotoisin Narraganset-lahden rannalta, pienestä maakunnasta, jonka nimi
on Providence Plantations, ja ne ovat kuuluisia kestävyydestään ja
helposti ne ovat omaksuneet tämän kummallisen liikkumistavan, vaikka
kyllä muitakin hevosia usein harjoitetaan siihen."
"Saattaa olla niin", myönteli Haukansilmä, joka oli erikoisen
tarkkaavasti kuunnellut tätä selitystä; "vaikka olen puhdasrotuinen
valkoinen mies, tunnen sentään paremmin kauriin ja majavan metkut kuin
kuormajuhtien. Majuri Effinghamilla on monta jaloa ratsua, mutta minä
en ole niiden joukossa vielä nähnyt ainoatakaan, joka kulkisi moista
sivukonkkaa."
"Se on totta, sillä hän kai arvostelee hevosia vallan toisten
ominaisuuksien mukaan. Nämä ovat kuitenkin suosittua rotua, ja kuten
näette, tuottaa niiden kantama taakka niille usein suurta kunniaa."
Mohikaanit olivat kuunnellakseen keskeyttäneet puuhailunsa loimuavan
tulen ääressä, ja kun Duncan oli lopettanut, katsahtivat he
merkitsevästi toisiinsa ja isä päästi tuon välttämättömän
hämmästyksenhuudahduksensa. Metsästäjä mietti kuin sulattaakseen uutta
tietoaan ja vilkaisi jälleen uteliaana hevosiin.
"Olen varma siitä, että on vielä kummempiakin nähtävänä
siirtokunnissa!" virkkoi hän vihdoin; "sillä ihminen käyttelee luontoa
surullisesti väärin, kun hän kerran on päässyt sen herraksi. Mutta
kävivätpä ne nyt sivuttain tai suoraan, Unkas huomasi tuon omituisen
liikkumistavan, ja se johti meidät taitetulle pensaalle. Ulommaisin
oksa oli läheltä toisen hevosen jälkiä taivutettu ylöspäin, aivan
niinkuin nainen katkaisee kukan varresta, mutta kaikki muut oli
hajoitettu ja painettu alas ikäänkuin olisi miehen vahva käsi ollut
niitä raastamassa! Siitä minä päätin, että ne ovelat roistot olivat
nähneet taitetun oksan ja repineet loputkin saadakseen meidät luulemaan
uroskauriin reuhtoneen pensaissa sarvillaan."
"Tietääkseni ei terävänäköisyytenne teitä pettänytkään, sillä jotakin
sentapaista sattui tosiaankin!"
"Sehän oli helppoa huomata", lisäsi metsästäjä, joka ei vähimmässäkään
määrässä tuntenut osoittaneensa sen kummempaa terävänäköisyyttä, "ja
aivan toista maata kuin koikkerehtiva hevonen! Sitten pisti päähäni,
että mingot varmaankin yrittävät tälle lähteelle, sillä nuo konnat
varsin hyvin tietävät sen veden oivallisuuden!"
"Onko se sitten tosiaankin niin mainiota?" kysyi Heyward katsastellen
uteliaasti syvännettä ja sen pulppuavaa lähdettä, jota ympäröi
tummanruskea maa.
"Ei ole suurilta järviltä etelään ja itään matkaavaa punanahkaa, joka
ei olisi kuullut sen oivallisista ominaisuuksista. Haluatteko maistaa?"
Heyward otti leilin, mutta nieltyään muutamia pisaroita hän heitti sen
inhoavin irvistyksin menemään.
Metsästäjä nauroi hiljaista, mutta sydämellistä naurua ja pudisti
päätään hyvin tyytyväisenä.
"Niinpä niin, vaaditte makua, johon olette tottunut. oli aika, jolloin
minäkin pidin siitä yhtä vähän kuin te nyt; mutta minä olen vähitellen
mieltynyt siihen ja nyt himoitsen sitä niinkuin kauris suolalampareita.
Te ette voi pitää enemmän kirpeämakuisista viineistänne kuin punanahka
tästä vedestä, etenkin sairaana ollessaan. Mutta Unkas on suorinut
tulensa ja meidän on aika ajatella syömistä, sillä matkamme on pitkä ja
vielä kokonaan tekemättä."
Tämä äkillinen sivuhyppäys keskeytti metsästäjän juttelun ja hän kävi
siekailematta käsiksi niihin ruuantähteisiin, jotka olivat säästyneet
ahneilta huroneilta. Yksinkertaisesta aterian valmistuksesta
suoriuduttiin sangen yksinkertaisin menetelmin, ja hän ja mohikaanit
aloittivat vaatimattoman illallisensa äänettöminä ja innokkaina kuin
miehet, jotka syövät kestääksen suuria ja herkeämättömiä ponnistuksia.
Kun metsän pojat olivat suorittaneet tämän välttämättömän ja mieluisan
tehtävän, kumartui kukin juomaan pitkän siemauksen tästä yksinäisestä,
hiljaisesta lähteestä, jonka, samoin kuin sen sisarlähteiden ympärille
viidenkymmenen vuoden kuluttua kerääntyivät suurin joukoin kokonaisen
maanosan rikkaimmat, kauneimmat ja lahjakkaimmat ihmiset etsimään
terveyttä ja huvia.[8] Sitten Haukansilmä kehoitti lähtemään matkaan.
Sisarukset nousivat jälleen satulaan; Duncan ja David tarttuivat
pyssyihinsä ja kulkivat heidän perässään, metsästäjä näytti tietä ja
mohikaanit muodostivat jälkijoukon. Koko seurue matkasi sitten nopeasti
pitkin kapeata polkua pohjoiseen päin, jättäen lähteen parantavan veden
yksinäisyydessään juoksemaan naapuripuroon ja kaatuneiden ruumiit
mätänemään läheiselle töyräälle ilman hautajaismenoja -- kohtalo, joka
oli liian tavallinen metsien sotureille herättääkseen sääliä yhtä vähän
kuin huomiotakaan.