Kirous heimolleni,
jos sen suon anteeks'!
_Shylock_.
Intiaani oli tähän toivottuun tarkoitukseen valinnut tuollaisen jyrkän,
pyramidia muistuttavan mäen, jotka ovat suuresti keinotekoisten
multavallien näköisiä ja joita tapaa verraten usein Amerikan
laaksoissa. Tämä kumpu oli korkea ja äkkijyrkkä, sen huippu tasainen
kuten tavallisesti, mutta etenkin yksi sivu erikoisen säännötön.
Levähdyspaikkana ei sillä ollut muuta näkyvää etua kuin korkeus ja
muoto, jotka tekivät sen puolustamisen helpoksi ja jokaisen yllätyksen
melkein mahdottomaksi. Koska Heyward ei enää odottanut apua, jonka
tulon aika ja välimatka nyt jo tekivät mahdottomaksi, katseli hän
leiripaikan pieniä omituisuuksia aivan välinpitämättömänä, omistautuen
kokonaan heikkoja matkatovereitaan hoivaamaan ja lohduttamaan.
Narragansethevosten sallittiin pureksia siellä täällä kummun laella
kasvavien puiden ja pensaiden lehtiä, ja vangit levittivät loput
ruokavaransa erään pyökin varjoon, joka ojensi vaakasuorat oksansa
ikäänkuin kunniakatokseksi heidän ylleen.
Nopeasta matkaamisesta huolimatta oli muuan intiaani kuitenkin ehtinyt
kaataa emästään eksyneen metsävuohenvasikan nuolellaan, ja sitten hän
oli kärsivällisesti kantanut otuksen parhaat osat hartioillaan
pysähdyspaikkaan asti. Turvautumatta lainkaan keittotaitoon hän oli
heti sinne päästyään ruvennut tovereineen ahmimaan sellaisenaan tätä
helposti sulavaa ravintoa. Magua yksin istui syrjässä ottamatta osaa
raakalaismaiseen ateriaan ja oli ilmeisesti vaipunut mitä syvimpiin
ajatuksiin.
Tämä intiaanin epätavallinen pidättyminen ruoasta, vaikka hänellä oli
hyvä tilaisuus sammuttaa nälkä, herätti vihdoin Heywardin huomiota.
Nuori mies uskoi mielellään huronin miettivän parhaita keinoja
liittolaistensa valppauden pettämiseksi. Aikoen avustaa hänen
suunnitelmiaan jollakin omalla keksinnöllään ja vahvistaa kiusausta hän
lähti pyökin juurelta ja kävellä tepasteli omia aikojaan paikalle,
mihin Kettu oli istuutunut.
"Eikö aurinko ole jo kyllin kauan paistanut Maguan kasvoihin, jotta
hänen ei enää tarvitsisi pelätä mitään vaaraa kanadalaisten taholta?"
kysyi hän lainkaan epäilemättä heidän välillään vallitsevaa hyvää
ymmärtämystä, "ja eikö William Henrikin päällikkö näkisi mieluummin
tyttäriään ennen kuin toinen yö on ehkä kovetuttanut hänen sydämensä
heidän menettämisestään, ettei hän enää annakaan palkintoa yhtä
auliisti?"
"Rakastavatko kalpeanaamat lapsiaan vähemmän aamulla kuin illalla?"
intiaani kysyi kylmästi.
"Eivät suinkaan", ehätti Heyward haluten kaikin mokomin korjata
erehdyksensä, jos hän oli sellaisen tehnyt; "valkoinen mies saattaa, ja
hän tekeekin usein niin, unohtaa isiensä hautapaikat; hän lakkaa joskus
muistamasta niitä, joita hänen tulisi rakastaa ja joita hän on luvannut
suojella; mutta vanhemman rakkaus lapseensa ei voi koskaan kuolla."
"Onko sitten valkohapsisen päällikön sydän pehmeä ja ajatteleeko hän
lapsia, jotka hänen naisensa hänelle antoi? Hän on kova sotureilleen ja
hänen silmänsä ovat kiveä!"
"Hän on ankara laiskoille ja pahoille, mutta hyväntapaisille ja
ansiokkaille hän on sekä oikeamielinen että lempeä päällikkö. Minä olen
nähnyt monia helliä ja rakastavia vanhempia, mutta en vielä milloinkaan
isää, jonka sydän olisi pehmeämpi kuin hänen lapsiaan kohtaan. Te
olette nähnyt Harmaapään soturiensa etunenässä, Magua; mutta minä olen
nähnyt hänen silmiensä uivan kyynelissä, hänen puhuessaan lapsista,
jotka nyt ovat vallassanne!"
Heyward pysähtyi, sillä hän ei tiennyt miten tulkita sitä omituista
ilmettä, joka välähti tarkkaavasti kuuntelevan intiaanin mustilla
kasvoilla. Aluksi näytti siltä kuin olisi luvatun palkinnon muisto
hänen mielessään kasvanut voimakkaammaksi, hänen kuunnellessaan
kuvausta isän hellistä tunteista, jotka tekivät sen saamisen yhä
varmemmaksi; mutta Duncanin jatkaessa puhettaan muuttui tuo ilon ilme
niin hurjaksi, ilkeäksi ja kiihkeäksi, että saattoi hyvällä syyllä
pelätä sen johtuvan jostakin kaameammasta intohimosta kuin ahneudesta.
"Menkää", sanoi huroni, joka silmänräpäyksessä tukahdutti levottomuutta
herättävän katseensa kuolonkaltaiseksi tyyneydeksi, "menkää
mustatukkaisen tyttären luo ja sanokaa, että Magua odottaa puhuakseen
hänen kanssaan. Isä on muistava, mitä tytär lupaa."
Duncan, joka arveli tämän puheen ilmaisevan halua saada lisävakuutuksia
siitä, ettei tarjottua palkintoa pidätettäisi, palasi hitaasti ja
vastahakoisesti paikalle, missä sisarukset nyt lepäilivät väsyneinä,
ilmoittaakseen Coralle Maguan tahdon.
"Te ymmärrätte intiaanin toiveiden laadun", jatkoi hän, ohjatessaan
tyttöä sinne päin, missä häntä odotettiin, "ja teidän ei tule
kitsastella luvatessanne ruutia ja villavaippoja. Väkevät juomat eniten
miellyttävät hänenlaisiaan; myöskään ei pahentaisi asiaa luvata jotakin
omasta takaa ja koettaa viehättää häntä, johon hyvin kykenette.
Muistakaa, Cora, että teidän mielenmaltistanne ja kekseliäisyydestänne
osaksi riippuu oma henkenne yhtä paljon kuin Alicenkin."
"Ja teidän, Heyward?"
"Minun henkeni ei paljoa merkitse; se on jo myyty kuninkaalleni ja se
on saalis, jonka jokainen vihollinen voi ryöstää, jos hänellä vain on
siihen tarpeeksi voimaa. Minulla ei ole isää ja vain harvat ystävät
valittavat kohtaloa, johon minä olen ehdoin tahdoin syöksynyt
nuorisolle ominaisen sammumattoman maineen ja kunnian janon ajamana.
Mutta vaiti! Me lähestymme intiaania. Magua, neiti, jota tahdoitte
puhutella, on tässä."
Intiaani nousi hitaasti istualtaan ja seisoi melkein minuutin
äänettömänä ja hievahtamattomana. Sitten hän viittasi kädellään
Heywardia poistumaan, sanoen kylmästi:
"Kun huroni puhuu naisille, hänen heimonsa sulkee korvansa."
Kun Duncan yhä viivytteli ikäänkuin aikoen olla käskyä noudattamatta,
virkkoi Cora tyynesti hymyillen:
"Te kuulette, Heyward, ja hienotunteisuuskin jo käskee teitä
vetäytymään syrjään. Menkää Alicen luo ja lohduttakaa häntä heräävillä
toiveillamme."
Hän odotti siksi kunnes Heyward oli poistunut ja kääntyi sitten
intiaanin puoleen sisällyttäen sukupuolensa arvokkuuden ääneensä ja
esiintymiseensä:
"Mitä Ketulla oli sanomista Munron tyttärelle?"
"Kuunnelkaa", vastasi intiaani laskien kätensä raskaasti tytön
käsivarrelle ikäänkuin haluten erikoisesti kiinnittää hänen huomiotaan
sanoihinsa, liike, jonka Cora päättävästi ja rauhallisesti torjui
vapauttaen käsivartensa intiaanin pitelystä: "Magua on syntynyt
päälliköksi ja soturiksi järvien punaisten huronien luona; hän oli
nähnyt kahdenkymmenen kesän auringon juoksuttavan kahdenkymmenen talven
lumet jokiin, ennenkuin hän näki kalpeanaaman; ja hän oli onnellinen!
Sitten hänen kanadalaiset isänsä tulivat metsiin ja opettivat hänet
juomaan tulivettä, ja hänestä tuli roisto. Huronit ajoivat hänet hänen
isiensä haudoilta, aivan kuin olisivat vainonneet metsästettyä
puhvelia. Hän juoksi järvien rantoja alas ja seurasi niiden laskua aina
kanuunoiden kaupunkiin[7] asti. Siellä hän pyydysteli ja kalasteli,
kunnes ihmiset ajoivat hänet jälleen läpi metsien hänen vihollistensa
syliin. Päällikkö, joka oli huronina syntynyt, joutui lopulta soturiksi
mohokkien joukkoon."
"Jotakin tuontapaista olen kyllä kuullut", virkkoi Cora huomatessaan
hänen vaikenevan tukahduttaakseen intohimoja, jotka alkoivat palaa
liian roihuavin liekein hänen muistellessaan muka kärsimäänsä
vääryyttä.
"Oliko Ketun vika, ettei hänen päänsä ollut kivestä? Kuka antoi hänelle
tulivettä? Kuka teki hänestä roiston? Kalpeanaamat, kansa, jolla on
sama väri kuin teillä?"
"Ja tuleeko minun vastata ajattelemattomista ja tunnottomista miehistä,
joiden hipiä on samanlainen kuin minun?" kysyi Cora tyynesti
kiihtyneeltä villiltä.
"Ei; Magua on mies, eikä hullu; sellaiset ihmiset kuin te eivät avaa
koskaan huuliansa polttavalle virralle: Suuri Henki on antanut teille
viisautta!"
"Mitä minuun kuuluu teidän onnettomuutenne ja hairahduksenne?"
"Kuunnelkaa", toisti intiaani, joka jälleen sai entisen levollisuutensa
ja vakavuutensa; "kun Ketun englantilaiset ja ranskalaiset isät
kaivoivat kirveen maasta, hän löi mohokkien sotapaaluun ja meni
taistelemaan omaa kansaansa vastaan. Kalpeanaamat ovat karkoittaneet
punanahat heidän metsästysmailtaan, ja kun nämä nyt tappelevat, johtaa
heitä valkoinen mies. Horikanin vanha päällikkö, teidän isänne, oli
meidän sotavoimamme suuri käskijä. Hän sanoi mohokeille: tee tuo ja tee
tämä, ja häntä toteltiin. Hän antoi lain, että jos intiaani nieli
tulivettä ja tuli hänen soturiensa kangastelttoihin, ei sitä
unohdettaisi. Magua aukaisi hulluuksissaan suunsa ja palava neste vei
hänet Munron majalle. Mitä teki silloin Harmaapää? Sanokoon sen hänen
tyttärensä."
"Hän ei unohtanut sanojaan ja teki oikeutta rankaisemalla rikollista",
vastasi pelkäämätön tyttö.
"Oikeutta!" kertasi intiaani luoden mitä julmimman, raivokkaimman
syrjäsilmäyksen Coran järkähtämättömiin kasvoihin, "onko siinä
oikeutta, että ensin tehdään itse pahaa ja sitten rangaistaan muita?
Magua ei ollut oma itsensä; tulivesi toimi ja puhui hänen puolestaan.
Mutta Munro ei sitä uskonut. Huronipäällikkö sidottiin kaikkien
kalpeanaamaisten soturien nähden ja häntä ruoskittiin kuin koiraa."
Cora pysyi äänettömänä, sillä hän ei tiennyt, miten hyvittää intiaania
sopivasti isänsä varomattoman ja ankaran tuomion johdosta.
"Katsokaa!" jatkoi Magua vetäen syrjään ohuen pumpulikankaan, joka
sangen epätäydellisesti peitti hänen maalatun rintansa, "tässä on
puukkojen ja kuulien synnyttämiä arpia -- niistä voi soturi ylpeillä
kansansa edessä; mutta Harmaapää on jättänyt huronipäällikön selkään
merkkejä, joita hänen täytyy piilotella naisten tavoin valkoisilta
miehiltä saadun värjätyn vaatteen alle."
"Minä olin luullut", virkkoi Cora, "intiaanisoturia kestäväksi, enkä
minä uskonut hänen henkensä tuntevan eikä tietävän kipua, mitä hänen
ruumiinsa kärsi."
"Kun chippevat sitoivat Maguan paaluun ja löivät tämän haavan", vastasi
toinen pistäen sormensa syvään arpeen, "nauroi huroni heitä päin
kasvoja ja sanoi heille vain naisten niin kepeästi iskevän! Hänen
henkensä oli silloin pilvissä! Mutta kun hän kärsi Munron lyöntejä, oli
hänen henkensä koivun alla. Huronin henki ei ole koskaan humalassa; se
muistaa aina!"
"Mutta sen voi kai lepyttää. Jos isäni on tehnyt teille vääryyttä,
näyttäkää, että intiaani voi antaa anteeksi loukkauksen ja viekää
hänelle tytär takaisin. Te olette kuullut majuri Heywardilta..."
Magua pudisti päätään kieltäen toistamasta tarjouksia, joita hän niin
suuresti halveksi.
"Mitä sitten tahdotte?" jatkoi Cora tuskallisen äänettömyyden jälkeen,
samalla kun hän alkoi väkisinkin tulla vakuuttuneeksi siitä, että ovela
villi oli julmasti pettänyt tuota liian kuumaveristä ja jaloa Duncania.
"Sitä, mistä huroni pitää -- hyvää hyvästä, pahaa pahasta!"
"Te tahdotte siis kostaa Munron tekemän loukkauksen hänen avuttomille
tyttärilleen. Eikö olisi miehekkäämpää astua hänen kasvojensa eteen ja
vaatia soturin hyvitystä?"
"Kalpeanaamojen aseet ovat pitkiä ja heidän puukkonsa teräviä!" vastasi
villi ilkeästi nauraen. "Miksi menisi Kettu Harmaapään pyssysoturien
sekaan, kun hän kerran pitää hänen henkeänsä kädessään?"
"Ilmoittakaa tarkoituksenne, Magua", virkkoi Cora taistellen
sisimmässään voidakseen puhua lujasti ja tyynesti. "Aiotteko viedä
meidät vankeina metsiin vai suunnitteletteko jotakin vielä pahempaa?
Emmekö voi millään tavoin korvata kärsimäänne vääryyttä ja hellyttää
sydäntänne? Päästäkää ainakin heikko sisareni menemään ja vuodattakaa
kaikki vihanne minuun. Hankkikaa rikkautta hänen vapauttamisellaan ja
tyydyttäkää kostonne vain yhdellä uhrilla. Molempien tytärtensä
menettäminen veisi iäkkään isän hautaan, ja mistä sitten Kettu saisi
palkintonsa?"
"Kuunnelkaa!" virkkoi intiaani jälleen. "Vaaleasilmäinen saa mennä
takaisin Horikanin rannalle ja kertoa vanhalle päällikölle, mitä on
tapahtunut, jos mustatukkainen nainen vannoo isiensä Suuren Hengen
kautta, ettei hän puhu valhetta."
"Mitä minun sitten pitää luvata?" kysyi Cora, joka yhä salaisesti
hallitsi tuota julmaa villiä koko olemuksensa maltillisuuden ja
naisellisen arvokkuuden voimalla.
"Kun Magua jätti kansansa, annettiin hänen vaimonsa toiselle
päällikölle; hän on nyt saanut ystäviä huronien joukosta ja hän
haluaisi mennä takaisin heimonsa haudoille suuren järven rannalle.
Seuratkoon englantilaisen päällikön tytär häntä ja eläköön hänen
teltassaan ikuisesti."
Vaikka moinen ehdotus inhoitti Coraa, hän salasi kuitenkin voimakkaan
vastenmielisyytensä ja saattoi vastata maltillisesti ja heikkoutta
osoittamatta:
"Ja mitä huvia olisi Magualla jakaa majansa naisen kanssa, jota hän ei
rakasta, joka kuuluu toiseen kansaan ja toiseen väriin kuin hän itse?
Parempihan olisi ottaa Munron kulta ja ostaa jonkun huronineidon sydän
lahjoilla."
Intiaani ei vastannut minuuttiin, vaan katsoi sellaisin polttavin,
himoitsevin silmin Coraa, että tämä loi häveten silmänsä alas
tuntiessaan ensi kerran kohdanneensa katseen, jota ei kunniallinen
nainen voi sietää. Coran sydämen pamppaillessa Maguan ääni vastasi
ilkeään sävyyn:
"Hän tietäisi lyöntien kirvellessä selässä, mistä löytäisi naisen, joka
saisi myös tuntea niiden kivun. Munron tytär kantaisi hänelle vettä,
kuokkisi hänen peltonsa ja keittäisi hänen riistansa. Harmaapään ruumis
nukkuisi hänen kanuunainsa keskellä, mutta hänen sydämensä olisi aina
Ovelan Ketun puukon ulottuvilla."
"Hirviö! Hyvin sinä ansaitsetkin petollisen nimesi!" huudahti Cora
voittamattoman tyttärellisen suuttumuksen vallassa. "Vain paholainen
voisi miettiä moista kostoa! Mutta sinä luulet valtaasi liian suureksi!
Sinä olet näkevä että tosiaankin pidät Munron sydäntä käsissäsi, ja
että se uhmaa sinun ilkeintäkin julmuuttasi."
Intiaanin vastaus tähän rohkeaan taisteluhaasteeseen oli kaamea hymy,
joka ilmaisi hänen järkähtämättömän päätöksensä. Hän viittasi samalla
tyttöä poistumaan ikäänkuin lopettaakseen keskustelun iki-ajoiksi.
Coran, joka jo katui kiivastumistaan, oli pakko totella, sillä Magua
lähti heti paikalla ja lähestyi aterioivia tovereitaan. Heyward riensi
kiihtyneen tytön luo kysymään keskustelun tulosta, jota hän oli niin
jännittyneenä seurannut vähän matkan päästä. Mutta koska Cora ei
tahtonut herättää Alicessa levottomuutta, vältti hän suoraa vastausta,
osoitti vain kasvonilmein neuvottelun täydelleen menneen myttyyn ja
seurasi tuskaisin katsein voittajainsa pienimpiäkin liikkeitä.
Sisarensa yhä uudistuneihin kiihkeihin kyselyihin, mikä heidän osakseen
oli tuleva, hän vastasi vain osoittamalla tummaa miesryhmää ja kuiski
peittelemättömän kauhun vallassa Alicea rintaansa vasten painaen:
"Katso tuonne ja lue kohtalomme heidän kasvoistaan: kohta saamme sen
tietää!"
Coran käyttäytyminen ja hänen katkonaiset huudahduksensa puhuivat
selvempää kieltä kuin sanat ja käänsivät pian hänen seuralaistensa
huomion paikkaan, minne tyttö itse tarkkasi niin hellittämättömästi,
että vain arvalla ratkaistavan asian tavaton tärkeys saattoi yhtä
paljon kiinnostaa.
Ehdittyään loikoilevain villien luo, jotka ahmittuaan vatsansa täyteen
raakaa lihaa makasivat maassa eläimellisen velttoina, Magua alkoi puhua
heille arvokkaasti niinkuin oikea intiaanipäällikkö ainakin. Jo hänen
lausumansa ensi tavut saivat kuuntelijat nousemaan kunnioittavan
tarkkaavaiseen asentoon. Kun huroni käytti äidinkieltään, voivat
vangit, vaikka varovaiset villit olivatkin jättäneet heidät kirveidensä
heittomatkan päähän, arvata vain hänen puheensa pääsisällön niistä
ilmehikkäistä eleistä, joilla intiaani aina säestää sanojaan.
Alussa näyttivät Maguan sekä liikkeet että puhe tyyniltä ja
maltillisilta. Kun hänen oli onnistunut täydelleen herättää
kumppaniensa huomio, ajatteli Heyward, huomatessaan hänen usein
viittaavan suurille järville päin, hänen puhuvan heidän isiensä maasta
ja heidän kaukaisesta heimostaan. Usein puhkesivat kuuntelijat
osoittamaan suosiotaan, ja kun he päästivät tuon merkillisen
"hugh!"-huutonsa, katsahtivat he toisiinsa selvästi puhujaa ihaillen.
Kettu oli liian taitava jättääkseen tätä etua käyttämättä. Hän puhui
nyt siitä pitkästä, vaivalloisesta tiestä, jota kulkien he olivat
jättäneet avarat alueensa ja onnelliset kylänsä, tullakseen
taistelemaan kanadalaisten isiensä vihollisia vastaan. Hän luetteli
partiojoukon soturit, heidän erilaiset ansionsa, heidän lukuisat
tekonsa kansakunnan hyväksi, heidän haavansa ja heidän ottamiensa
päänahkojen määrän. Milloin hän vain viittasi johonkin läsnäolevaan --
eikä ovela intiaani jättänyt ketään mainitsematta -- loistivat
imarrellun miehen mustat piirteet tyytyväisyydestä, eikä hän epäröinyt
tukea sanojen todenperäisyyttä kiittävin ja vakuuttavin elein. Sitten
puhujan ääni laski ja siitä katosi tyystin sen äänekäs, riemullinen
sävy, millä hän oli esittänyt heidän menestystään ja heidän voittojaan.
Hän kuvaili Glennin putousta ja kalliosaaren valloittamatonta asemaa
luolineen ja lukuisine vuolteineen ja pyörteineen; hän mainitsi "Pitkän
Pyssyn" nimen ja vaikeni siksi, kunnes metsä heidän alapuolellaan
oli palauttanut viimeisenkin kaiun siitä pitkästä ja väkevästä
ulvahduksesta, jolla tämä vihattu nimi oli otettu vastaan. Hän viittasi
nuoreen upseerivankiin ja kuvaili suositun soturin kuolemaa, jonka
hänen kätensä oli syössyt syvään kuiluun. Hän ei ainoastaan maininnut
toisen soturin kohtaloa, joka taivaan ja maan välillä heiluessaan oli
tarjonnut kauhistavan näyn koko joukolle, vaan hän esitti itse erään
pienen puun oksista riippumalla havainnollisesti uudelleen hänen
asemansa kamaluuden, hänen päättäväisyytensä ja hänen kuolemansa; ja
lopuksi hän johti lyhyesti mieliin tavan, millä kukin heidän
ystävistään oli saanut surmansa, unohtamatta koskaan viitata heidän
urhoollisuuteensa ja heidän tunnustetuimpiin avuihinsa. Kun tämä
sattuneiden tapausten kertominen oli päättynyt, muuttui hänen äänensä
sävy jälleen ja tuli valittavaksi, omituisen sointuvaksi mataline
kurkkuäännähdyksineen. Hän puhui nyt kaatuneiden vaimoista ja lapsista,
heidän hylätystä tilastaan, heidän sekä ruumiillisesta että henkisestä
kurjuudestaan, heidän kaukaisesta asuinpaikastaan ja lopuksi heidän
kostamattomista kärsimyksistään. Sitten hän äkkiä korotti äänensä ja
kysyi kauhistuttavan tarmon puuskassa:
"Ovatko huronit koiria sietääkseen tätä kaikkea. Kuka on sanova
Menovguan vaimolle, että kalat ovat ottaneet hänen päänahkansa ja ettei
hänen kansansa ole häntä kostanut? Kuka on rohkeneva puhtain käsin
kohdata Vassavattimien äitiä, tuota pilkkaavaa naista. Mitä on
vastattava vanhoille miehille, kun he kysyvät päänahkoja, eikä meillä
ole valkoisen miehen hiuskarvaakaan heille annettavana? Naiset tulevat
osoittamaan meitä sormellaan. Huronien nimeä häpäisee musta tahra, ja
se on peitettävä vereen!"
Hänen äänensä ei enää kuulunut siinä raivon myrskyssä, joka nyt puhkesi
ilmoille, ikäänkuin metsässä ei olisi ollut vain pieni soturijoukko,
vaan heidän koko kansansa. Äskeisen puheen aikana saattoivat ne, joihin
kaikista eniten koski hänen menestyksensä, liiankin selvästi lukea
kiihoittajan saavuttaman suosion häntä kuuntelevain miesten kasvoista.
He olivat vastanneet hänen suruunsa ja mielipahaansa myötätunnolla ja
kaipauksella, hänen vakuutteluihinsa myönteisin elein ja hänen
pöyhkeilyihinsä villien korskealla riemulla. Kun hän puhui
urhoollisuudesta, olivat heidän katseensa lujat ja kehuttua tunnetta
täynnä; kun hän viittasi heidän kärsimiinsä vaurioihin, salamoivat
heidän silmänsä raivoa; kun hän mainitsi naisten ivan, painoivat he
päänsä alas häpeissään; mutta kun hän osoitti heille koston keinot,
satutti hän kieleen, joka aina on valmis väräjämään intiaanin povessa.
Pieni viittaus siihen, että kosto oli heidän käsissään, sai koko joukon
yhtenä miehenä hypähtämään pystyyn ja ilmaisten raivoaan mitä
kaameimmin kirkuen hyökkäämään vankien kimppuun paljastetuin puukoin ja
kohotetuin kirvein. Heyward heittäytyi sisarusten ja etumaisena
syöksyvän väliin, johon hän tarrautui epätoivon antamin voimin saaden
hetkiseksi hänen väkivaltaisuutensa hillityksi. Tämä odottamaton
vastarinta antoi Magualle aikaa rientää paikalle ja kiivain puhein ja
painokkain elein vetää jälleen joukon huomion puoleensa. Valituin
lausein, joita hän kyllä osasi käyttää, hän sai toverinsa luopumaan
äskeisestä aikeestaan kehoittaen heitä pidentämään uhrien kärsimyksiä.
Hänen ehdotustaan tervehdittiin mieltymyshuudoin ja sitä alettiin
toteuttaa ajatuksen nopeudella. Kaksi väkevää soturia syöksyi Heywardin
kimppuun kolmannen pitäessä huolta heikommasta laulumestarista. Mutta
ei kumpainenkaan vanki sortunut ilman epätoivoista, vaikka tuloksetonta
kamppailua. Davidkin heitti vastustajansa kerran maahan, eikä
Heywardistakaan suoriuduttu ennenkuin hänen kumppaninsa häviö salli
intiaanien yhteisvoimin käydä leikkiin. Sitten hänet sidottiin ja
kiinnitettiin puuhun, jonka oksilta rippuen Magua oli kuvaannollisesti
esittänyt putoavan huronin kuolemaa. Kun nuori sotilas tuli tajuihinsa,
näki hän tuskallisen varmasti, että samanlainen kohtalo odotti koko
seuruetta. Hänen oikealle puolelleen oli Cora sidottu samalla tavoin
kuin hänkin; tyttö oli kalpea ja kiihtynyt, mutta hänen silmänsä
katselivat pelottomina vihollisten toimia. Hänen vasemmalla puolellaan
Alicea tukivat tytön heikkojen jäsenten puolesta männyn oksat estäen
hänen hentoa ruumistaan kaatumasta. Hän oli ristinyt kätensä ja
nostanut ne kuin rukoillakseen, mutta katsomatta taivaaseen ja
pyytämättä apua voimalta, joka yksin enää voi heidät pelastaa, hän
käänsi huomaamattaan lapsellisen avuttomat silmänsä Duncanin kasvoihin.
David oli ensin vastustellut, mutta olosuhteiden outous pakotti hänet
piankin vaikenemaan ja miettimään tämän hämmästyttävän tapauksen
oikeata tarkoitusta.
Huronien kosto oli nyt saanut uuden sävyn, ja he valmistautuivat sitä
suorittamaan vuosisataisen harjaantumuksen kehittämin raakalaistempuin.
Jotkut hakivat oksia ja risuja roviota rakentaakseen, muuan halkoi
tervastikkuja, jotka sytytettyinä aiottiin pistää vankien lihaan; ja
toiset taas taivuttivat kahden nuoren puun latvoja maahan, ajatellen
niihin sitoa Heywardin käsivarsista riippumaan ja antaa sitten runkojen
ponnahtaa pystyyn. Mutta Maguan kosto etsi syvempää ja ilkeämpää
tyydytystä.
Joukkion yksinkertaisten julmurien valmistellessa tulevien uhrien omien
silmien edessä näitä tunnettuja ja tavallisia kidutusvälineitä hän
lähestyi Coraa ja ilmoitti mitä julmimmin kasvojenelein, mikä kohtalo
häntä nyt odotti.
"No!" puhui tämä, "mitä sanoo nyt Munron tytär? Hänen päänsä on liian
hyvä painumaan tyynylle Ketun teltassa; onko hänestä mieluisampaa
kieriskellä täällä susien leikkikaluna?"
"Mitä tuo peto tarkoittaa?" kysyi Heyward äärimmäisen hämmästyksen
vallassa.
"Ei mitään!" oli luja vastaus. "Hän on villi, raaka ja tietämätön
villi, eikä hän tiedä mitä tekee. Kunpa voisimme viimeisessä
hengenvedossammekin rukoilla hänelle katumusta ja anteeksiantoa!"
"Anteeksiantoa!" kertasi julma huroni, joka raivoissaan erehtyi sanojen
tarkoituksesta; "intiaanin muisti on pitempi kuin kalpeanaamain
käsivarsi, ja hänen armonsa lyhyempi kuin heidän oikeutensa! Puhu:
lähetänkö minä keltaiset hiukset isällesi vai seuraatko sinä Maguaa
suurten järvien rannoille kantamaan hänelle vettä ja ruokkimaan häntä
leivällä?"
Cora käski päännyökkäyksin hänen mennä tiehensä, sillä hänet oli
vallannut voittamaton inho.
"Jätä minut", sanoi hän niin juhlallisesti, että se hetkeksi hillitsi
intiaanin raakuutta, "sinä sekoitat katkeruutta rukouksiini: sinä
seisot minun ja minun Jumalani välillä!"
Villi oli kuitenkin pian unohtanut hetkellisen hämmästyksensä ja jatkoi
ilkamoivan ivallisesti Alicea osoittaen:
"Katso! lapsi itkee! Hän on liian nuori kuollakseen! Lähetä hänet
Munron luo kampaamaan hänen harmaita hiuksiaan ja puhaltamaan eloa
vanhan miehen sydämeen."
Cora ei voinut olla vilkaisematta nuoreen sisareensa, jonka silmissä
hän näki anovan, luonnollista rakkautta elämään kuvastavan katseen.
"Mitä hän sanoo, rakkain Cora?" kysyi Alicen vapiseva ääni. "Puhuuko
hän minun lähettämisestäni isäni luo?"
Pitkään katseli vanhempi sisar nuorempaansa voimakkaiden,
ristiriitaisten tunteiden vaihdellessa hänen kasvoillaan. Vihdoin hän
puhui, vaikkakin hänen äänensä oli kadottanut sointuvan, täyteläisen
tyyneytensä ja muuttunut melkein äidillisen helläksi.
"Alice", sanoi hän; "huroni tarjoaa meille molemmille hengen, niin,
jopa enemmänkin: hän suostuu antamaan Duncanin, meidän verrattoman
Duncanimme, samoin kuin sinutkin, takaisin ystävillemme ...
isällemme ... murtuneelle, lapsettomalle isällemme, jos minä vain
murran kapinallisen, uppiniskaisen ylpeyteni ja alistun..."
Hänen äänensä tukahtui, ja ristien kätensä hän katsahti ylös ikäänkuin
kuolontuskissaan etsien neuvoa rajattomalta viisaudelta.
"Jatka", huudahti Alice; "mihin sinun tulisi alistua, rakkain Cora? Oi,
olisipa tarjous tehty minulle, jotta minä voisin pelastaa sinut,
ilahduttaa vanhaa isäämme, vapauttaa Duncanin, kuinka riemumielin
kuolisinkaan silloin!"
"Kuolisit!" kertasi Cora tyynemmällä ja lujemmalla äänellä, "se olisi
helppoa! Mutta toinen vaihtoehto ei liene helpompi. Hän tahtoisi, että
minä", jatkoi hän alentaen äänensä, syvästi tuntiessaan ehdotuksen koko
häpeällisyyden, "seuraisin häntä erämaahan, että minä menisin hänen
kanssaan huronien asuinpaikoille, että minä jäisin sinne: lyhyesti,
että minä rupeaisin hänen vaimokseen! Puhu siis, Alice, hellyyteni
lapsi, rakkauteni sisar! Ja te myöskin, majuri Heyward, auttakaa
heikkoa järkeäni neuvoillanne. Onko elämä ostettava sellaisella
uhrautumisella? Tahdotko, Alice, ottaa sen minun kädestäni siihen
hintaan? Ja _te_, Duncan, ohjatkaa minua; käskekää minua molemmat,
sillä minä olen kokonaan teidän."
"Minäkö tahtoisin moista!" huudahti suuttunut ja hämmästynyt
nuorukainen. "Cora! Cora! Te teette pilaa hädästämme. Älkää enää
mainitkokaan sitä inhoittavaa ehtoa; sen pelkkä ajatteleminenkin on
pahempi kuin tuhannen kuolemaa."
"Tiesin kyllä, että _teidän_ vastauksenne tulisi olemaan sellainen!"
virkkoi Cora punastunein poskin ja tummien silmiensä yhä vielä
voimakkaasti ilmentäessä naisellisia tunteita. "Mutta mitä sanoo
Aliceni? Hänen tähtensä alistun kohtalooni vähääkään nurisematta."
Vaikka sekä Heyward että Cora kuuntelivat tuskallisen jännittyneinä ja
äärimmäisen tarkkaavaisina, eivät he saaneet hiiskaustakaan
vastaukseksi. Alicen hento, tunteellinen olemus näytti lysähtäneen
kokoon sellaisesta ehdotuksesta. Hänen käsivartensa olivat vaipuneet
velttoina hänen eteensä sormien liikahdellessa suonenvedontapaisesti;
pää oli nyykähtänyt rinnalle ja koko hänen ruumiinsa oli siinä puussa
riippuessaan kuin hänen sukupuolensa loukatun häveliäisyyden ihana
vertauskuva, hievahtamaton, mutta kuitenkin täysissä tajuissaan oleva.
Hetkisen kuluttua alkoi hänen päänsä kuitenkin hitaasti elehtiä
ilmaisten syvää, järkähtämätöntä inhoa ja hylkäämistä, ja tyttö
kuiskasi:
"Ei, ei, ei; parempi on meidän kuolla, kuten olemme eläneetkin,
yhdessä!"
"Kuolkaa sitten!" karjaisi Magua kiristellen hampaitaan hillittömässä
raivossa, nähdessään odottamatta moista lujuutta henkilössä, jota hän
oli pitänyt seurueen heikoimpana, ja sinkautti kirveensä voimakkaasti
turvatonta puhujaa kohti. Kirves lensi ilman halki aivan Heywardin
editse, katkaisi muutamia Alicen liehuvia kiharoita ja jäi väräjämään
puuhun hänen päänsä yläpuolelle. Tämä näky sai Duncanin epätoivoisen
raivon valtaan. Kooten kaiken tarmonsa yhteen ainoaan ponnistukseen hän
katkaisi siteensä ja ryntäsi erästä toista villiä kohti, joka hurjasti
ulvoen valmistautui tarkemmin tähtäämään heittääkseen uudestaan. He
syöksähtivät yhteen, tarrautuivat toisiinsa ja kaatuivat molemmat
maahan. Vastustajan alaston ruumis ei tarjonnut Heywardille lujaa
otetta, ja tämä kiemurtelikin irti hänen pitelystään, kiepahti hänen
päälleen, ja laskien toisen polvensa hänen rinnalleen painoi häntä alas
raskaasti kuin jättiläinen. Duncan näki jo veitsen välähtävän ilmassa,
kun viheltävä ääni suhahti hänen ohitseen ja sitä säesti pikemminkin
kuin seurasi pyssyn pamaus. Hän tunsi rintansa vapautuvan taakasta,
joka sitä oli rusentanut, hän näki vastustajansa hurjan kasvojenilmeen
muuttuvan elottoman hämmennyksen tuijotukseksi, ja intiaani putosi
kuolleena kuivuneille lehdille hänen viereensä.