Makaamme aamull' ehkä liian kauan,
näin pitkälle kun yötä valvomme.
_Kesäyön Unelma_.
Kun tämän äkillisen onnettomuuden aiheuttama hämmennys oli hiukan
hälvennyt, alkoi Duncan tehdä huomioita vangitsijainsa ulkomuodosta ja
toimista. Vastoin alkuasukasten noudattamaa tapaa menestyksen
korskeassa ylimielisyydessä he olivat kohdelleet kunnioittaen ei
ainoastaan vapisevia sisaruksia, vaan häntäkin. Hänen sotilaspukunsa
runsaita koristeita olivat tosin useammankin kerran muutamat heimon
jäsenet hypistelleet silmissä villin halu omistaa nuo kiiltävät helyt,
mutta ennenkuin he olivat ennättäneet ryhtyä tavanomaisiin
väkivaltaisuuksiinsa, pysäytti tuon jo aikaisemmin mainitun kookkaan
soturin käskevä ääni kohotetut kädet ja sai Heywardin vakuutetuksi
siitä, että heidät aiottiin säästää johonkin erikoiseen tarkoitukseen.
Mutta kun joukkueen nuorimmat ja turhamaisimmat osoittivat tällaisia
heikkouden merkkejä, jatkoivat kokeneemmat soturit etsintäänsä
molemmissa luolissa innolla, joka todisti, etteivät he olleet lainkaan
tyytyväisiä jo päivänvaloon saatettuihin voittonsa hedelmiin. Kun eivät
kyenneet löytämään ainuttakaan uutta uhria, lähestyivät nämä kiihkeät
kostajat miesvankejaan ja lausuivat nimen "Pitkä Pyssy" niin katkeralla
ja uhkaavalla äänenpainolla, ettei siitä voinut helposti erehtyä.
Duncan ei ollut ymmärtävinään heidän alituisten julmistuneiden
kysymystensä tarkoitusta, kun taas hänen toverinsa säästi ranskankielen
taitamattomuus yrittämästä samanlaista petosta. Väsyneenä vihdoin
heidän itsepintaisiin utelemisiinsa ja peläten ärsyttävänsä
vangitsijoitaan liiaksi tylyllä vaiteliaisuudella, edellinen etsi
katseillaan Maguaa tulkitsemaan hänen vastauksensa tiedusteluihin,
jotka hetki hetkeltä kävivät yhä ankarammiksi ja uhkaavammiksi.
Tämän villin käytös oli kummallisesti poikennut kaikkien hänen
kumppaniensa esiintymisestä. Toisten koettaessa ahkerasti tyydyttää
lapsellista mieltymystään arvottomiin koruihin ryöstämällä metsästäjän
mitättömimmätkin kapineet tai verenhimoinen kostonvälke silmissään
etsiessään niiden kadonnutta omistajaa, oli Ovela Kettu koko ajan
seisonut vähän matkan päässä vangeista niin tyytyväisenä ja
levollisena, että selvästi näki hänen jo saavuttaneen petoksensa suuren
tarkoituksen. Kun Heywardin katse ensiksi kohtasi entisen oppaansa
kateen, kääntyi tämä katsomaan muualle, sillä häntä kauhistutti majurin
silmien tyynen uhkaava ja kaamea päättäväisyys. Taistellen inhoaan
vastaan pakottautui hän kuitenkin kasvot poispäin suunnattuina
puhuttelemaan voitokasta vihollistaan.
"Ovelassa Ketussa on liian paljon soturia", lausui Heyward
vastenmielisesti, "kieltäytyäkseen kertomasta aseettomalle miehelle,
mitä tämän voittajat sanovat."
"He kyselevät metsästäjää, joka tuntee salojen polut", vastasi Magua
murteellisella englanninkielellään laskien samassa kätensä julmasti
hymyillen lehtitukolle, joka peitti hänen olkapäähänsä iskettyä haavaa,
"'Pitkää Pyssyä', jonka tuliputki on varma ja jonka silmä ei koskaan
ummistu; mutta yhtä vähän kuin valkoisen päällikön lyhyt pyssy ei se
voi mitään Ovelan Ketun hengelle!"
"Ovela Kettu on liian urhoollinen muistaakseen vammoja, jotka hän on
saanut sodassa, tai käsiä, jotka ovat ne antaneet!"
"Oliko se sotaa, kun väsynyt intiaani lepäsi sokeripuun juurella ja söi
leipäänsä? Kuka täytti pensaat ryömivillä vihollisilla? Kuka paljasti
puukon? Kenen kieli haasteli rauhan sanoja, vaikka hänen sydämensä oli
veren punaama? Sanoiko Magua, että kirves oli nostettu maasta ja että
hänen kätensä oli kaivanut sen näkyviin?"
Kun ei Duncan uskaltanut vastata syyttäjälleen muistuttamalla häntä
puolestaan tämän ennakolta suunnittelemasta petoksesta ja kun
hän ei taas pitänyt arvolleen sopivana hillitä hänen vihaansa
puolustuspuheilla, hän vaikeni. Magua näytti myöskin tyytyväiseltä, kun
väittely ja kaikki muukin keskustelu oli jäänyt siihen, sillä hän sai
nyt laskeutua entiseen nojaavaan asentoonsa kalliota vasten, mistä
hetkellinen tahdonponnistus oli hänet nostanut. Mutta huuto "Pitkä
Pyssy" kajahti samassa, kun kärsimättömät villit huomasivat lyhyen
keskustelun loppuneen.
"Kuuletteko?" virkkoi vihdoin Magua juron välinpitämättömänä; "punaiset
huronit huutavat 'Pitkän Pyssyn' henkeä tai sitten niiden verta, jotka
pitävät häntä kätkössä!"
"Hän on mennyt -- paennut; hän on kaukana, toverienne
saavuttamattomissa."
Ovela Kettu nauroi kylmän halveksivasti vastatessaan: "Kun valkoinen
mies kuolee, luulee hän päässeensä rauhaan; mutta punaiset miehet
osaavat kiduttaa vihollistensa henkiäkin. Missä on hänen ruumiinsa?
Antakaa huroneille hänen päänahkansa!"
"Hän ei ole kuollut, vaan paennut."
Magua pudisti päätään epäluuloisesti:
"Onko hän lintu, joka levittää siipensä, tai onko hän kala, joka ui
hengittämättä? Valkoinen päällikkö lukee kirjojaan ja luulee huroneja
hulluiksi!"
"Vaikkei 'Pitkä Pyssy' olekaan kala, osaa hän kuitenkin uida. Hän kiiti
virtaa alas, kun kaikki ruuti oli ammuttu ja kun huronien silmät olivat
pilven takana."
"Ja miksi jäi valkoinen päällikkö tänne?" uteli yhä epäilevä intiaani.
"Onko hän kivi, joka vajoaa pohjaan, vai polttaako päänahka hänen
päälakeaan?"
"Teidän koskeen pudonnut toverinne, jos hänessä vielä olisi henkeä,
voisi todistaa, etten minä ole mikään kivi", vastasi kiukustunut
nuorukainen käyttäen harmissaan pöyhkeilevää puhetapaa, joka oli
parhaiten omiansa herättämään intiaanin ihailua. "Valkoisen miehen
mielestä vain pelkurit jättävät naisensa."
Magua mutisi muutamia kuulumattomia sanoja hampaittensa välistä,
ennenkuin jatkoi ääneensä:
"Osaavatko delavarit uidakin yhtä hyvin kuin ryömiä pensaissa? Missä on
Suuri Käärme?"
Duncan, joka näistä kanadalaisista nimityksistä huomasi vihollistensa
tuntevan hänen äskeiset kumppaninsa paljon paremmin kuin hän itse,
vastasi viivytellen:
"Hänkin meni alas virran mukana."
"Eikö 'Nopea Hirvi' ole täällä?"
"En tiedä ketä sanotte 'Nopeaksi Hirveksi'", vastasi Duncan, joka
mielellään käytti hyväkseen jokaista viivytyksen aihetta.
"Unkasia", selitti Magua lausuen tuon delavarinimen vieläkin
vaivalloisemmin kuin englanninkieliset sanansa. "Valkoinen mies sanoo
'Hyppivä Sarvas', kun hän tarkoittaa nuorta mohikaania."
"Olemme jonkin verran sekaantuneet nimissä, Ovela Kettu", selitti
Duncan toivoen saavansa aikaan väittelyn. "Ranskalaiset tarkoittavat
sarvaalla naaraspuolista saksanhirveä ja metsäkauriilla urospuolista;
hirvi on taas oikea nimitys, kun puhutaan sen lajin suurimmasta
sarviniekasta."
"Saattaa olla niin", mutisi intiaani omalla kielellään;
"kalpeanaamathan ovat lörpötteleviä naisia, sillä heillä on kaksi sanaa
jokaiselle seikalle, kun sitä vastoin punanahka panee äänensä soinnun
puhumaan puolestaan." Muuttaen sitten puhetapaa hän jatkoi
tietämättömien opettajiensa puutteelliseen nimistöön vedoten: "Sarvas
on nopea, mutta heikko; hirvi nopea, mutta väkevä, ja 'Käärmeen' poika
on 'Nopea Hirvi'. Onko hän loikannut virran yli metsiin?"
"Jos te tarkoitatte nuorempaa delavaria, on hänkin mennyt virtaa alas."
Kun ei moisessa pakenemistavassa ollut mitään tavatonta intiaanista,
otaksui Magua kuulemansa todeksi hitaasti, jotta yhä selvemmin tulisi
ilmi, kuinka vähän arvoa hän olisi antanut tällaisille mitättömille
vangeille. Mutta hänen tovereillaan oli ilmeisesti kokonaan toinen
käsitys asiasta.
Huronit olivat odottaneet tämän lyhyen keskustelun tulosta heille
ominaisella kärsivällisyydellä ja yhä kasvavan hiljaisuuden vallitessa,
niin että lopulta oli koko joukko aivan äänettömänä. Kuu Heyward oli
lakannut puhumasta, käänsivät he kaikki yhtenä miehenä silmänsä
Maguaan, pyytäen tällä sanattomalla tavalla selitystä valkoisen miehen
vastauksista. Heidän tulkkinsa viittasi virtaan ja ilmaisi heille
tapausten kulun yhtä hyvin eleillään kuin harvoilla sanoillaan. Kun
totuus yleisesti tajuttiin, villit päästivät kamalan ulvonnan, joka
osoitti heidän suunnattoman pettymyksensä. Muutamat juoksivat
raivoissaan veden partaalle hosuen ilmaa hurjin elein, toisten
syljeskellessä virtaan kostaakseen sille sen otaksutun petoksen, jonka
se oli muka tehnyt heidän tunnustettuja voittajanoikeuksiaan vastaan.
Muutamat taas, jotka tuskin kuuluivat joukkion heikoimpiin tai
lempeimpiin, loivat heidän valtaansa jääneihin vankeihin synkkiä
silmäyksiä, joissa vain totunnainen itsehillintä esti mitä julmimpia
intohimoja puhkeamasta kokonaan näkyviin, kun taas pari ilmaisi
vihamielisiä tunteitaan uhkaavin elein, joita vastaan ei sisarusten
sukupuoli eikä kauneus ollut minään turvana. Nuori sotilas teki
epätoivoisen mutta turhan yrityksen juosta Alicen luo nähdessään erään
villin mustan käden kietoutuneen neidon hartioilla liehuviin uhkeihin
hiuksiin ja puukon kiertävän päätä, josta ne valuivat valtoinaan alas
ikäänkuin osoittaen sitä kauhistavaa tapaa, millä tuo suloinen pää oli
pian kadottava ihanan koristuksensa. Mutta hänen kätensä olivat
sidotut, ja pieninkin liikahdus sai nuoraa pitelevän väkevän intiaanin
kouran tarttumaan hänen olkapäihinsä tiukasti kuin ruuvipusertimeen.
Välittömästi tajuten, kuinka hyödytön olisi taistelu niin suurta
ylivoimaa vastaan, hän alistui kohtaloonsa, rohkaisten heikompia
seuralaisiaan hiljaa ja lempeästi vakuuttaen, että alkuasukkaat
uhkailevat usein enemmän hirmutöillä kuin tekevät niitä.
Mutta vaikka Duncan turvautuikin tällaisiin lohdutuksen sanoihin
vaimentaakseen sisarusten pelkoa, ei hän kuitenkaan ollut kyllin
yksinkertainen itseään pettääkseen. Hän tiesi vallan hyvin, että
intiaanipäällikön arvovalta nojautui niin vähän totunnaisiin tapoihin
ja sovinnaisuuksiin, että sitä piti useammin pystyssä ruumiillinen
voima kuin mikään hänen henkinen ylemmyytensä. Vaara oli siis sitä
suurempi, mitä enemmän villejä oli heidän ympärillään. Heidän
näennäisesti tunnustetun johtajansa jyrkimmänkin käskyn saattoi minä
hetkenä tahansa rikkoa joku raaka tuittupää, jota halutti uhrata vanki
tai kaksi jonkun kuolleen ystävänsä tai sukulaisensa haamulle. Vaikka
hän siis ulkonaisesti esiintyi tyynenä ja lujana, syöksähti sydän hänen
kurkkuunsa aina, kun joku heidän hurjista vangitsijoistaan astui
tavallista lähemmäksi avuttomia sisaruksia tai kiinnitti synkän,
harhailevan katseensa noihin hentoihin olentoihin, jotka olivat liian
heikkoja yrittääkseen pienintäkään vastarintaa.
Hänen pelkonsa hupeni kuitenkin paljon, kun hän näki johtajan kutsuneen
soturinsa ympärilleen neuvotteluun. Heidän keskustelunsa oli lyhyt, ja
useimpain äänettömyydestä päättäen oli sen tuloskin yksimielinen.
Harvojen puhujain lukuisista viittauksista Webbin leiriä kohti saattoi
nähdä heidän pelkäävän vaaraa silta taholta. Tämä syy epäilemättä
kiirehti heidän päätöstään samoin kuin heidän myöhempiäkin tekojaan.
Tämän lyhyen neuvottelun aikana sai Heyward hengittää helpommin
ahdistavimmasta pelosta vapauduttuaan ja samalla ihmetellä sitä
varovaista tapaa, millä huronit olivat lähestyneet saarta
vihollisuuksien lakattuakin.
On jo mainittu, että saaren yläpuolen muodosti alaston kallio, jossa ei
ollut muuta suojaa kuin muutamia harvoja veden tuomia tukkeja. Villit
olivat valinneet tämän kohdan noustakseen maihin kannettuaan ensin
veneen ohi putouksen metsän läpi tätä tarkoitusta varten. Sijoitettuaan
aseensa pieneen purteen suunnilleen kaksitoista miestä oli tarttunut
sen sivuihin ja antautunut sen vietäväksi virrassa, ja pari taitavinta
soturia koetti ohjata alusta paikoista, joista he saattoivat nähdä
vaarallisen reitin. Näin he pääsivät kuin pääsivätkin saaren kärkeen
kohdasta, joka oli osoittautunut niin kohtalokkaaksi heidän uskaliaille
edeltäjilleen, ja heillä oli nyt hyötyä suuremmasta lukumäärästään ja
tuliaseistaan. Duncanille selvisi tämä maihinnousutapa täydelleen
nähdessään heidän kantavan nyt tuon keveän kanootin kallion yläpäästä
ja laskevan sen jälleen veteen lähelle ulomman luolan suuta. Heti kun
tämä muutto oli suoritettu, johtaja viittoili vankeja laskeutumaan
rantaan ]a astumaan veneeseen.
Kun kaikki vastustelu oli mahdotonta ja kaikki vastaansanomiset
hyödyttömiä, näytti Heyward esimerkkiä kohtaloonsa alistumisesta
käymällä ensimmäisenä purteen, missä hän pian istui sisarusten ja yhä
hämmästelevän Davidin seurassa. Vaikka huronit eivät luonnollisesti
tunteneetkaan virran pyörteiden ja kuohupaikkojen välisiä tyynivetisiä
kulkuväyliä, he olivat sentään kyllin selvillä koskenlaskusta yleensä
tehdäkseen suurempia virheitä. Kun veneen ohjaajaksi valittu soturi oli
asettunut paikoilleen, heittäytyi koko joukko jälleen virtaan, kanootti
kiiti alas vuolletta ja muutamien hetkien kuluttua olivat vangit joen
eteläisellä rannalla, melkein vastapäätä sitä kohtaa, minne he
edellisenä iltana olivat saapuneet.
Täällä pidettiin toinen lyhyt, mutta vakava neuvottelu, minkä
kestäessä hevoset, joiden pelko oli ollut suurimpana syynä heidän
onnettomuuteensa, tuotiin metsän peitosta tälle turvalliselle
kokoontumispaikalle. Joukkue jakautui nyt kahtia. Tuo usein puheena
ollut kookas päällikkö nousi Heywardin hevosen selkään ja ohjasi
kulkunsa pääjoukon seuraamana suoraan poikki virran häviten pian
metsään ja jättäen vangit kuuden villin ja näiden johtajan Ovelan Ketun
huostaan. Duncan katseli kaikkia heidän toimiaan kasvavalla
levottomuudella. Villien epätavallisesta lempeydestä hän oli saanut
aihetta siihen mairittelevaan luuloon, että hänet oli säästetty
jätettäväksi vangittuna Montcalmille. Kun hätään joutuneiden ajatukset
harvoin lepäävät ja kun mielikuvitus ei ole koskaan eloisampi kuin
silloin, kun sitä kiihoittaa toivo, vaikka kuinkakin heikko ja
kaukainen, oli hän myöskin aavistellut käytettävän hyväksi
Munron isäntunteita ja siten häntä houkuteltavan poikkeamaan
velvollisuudestaan kuningasta kohtaan. Sillä vaikka ranskalaisten
ylipäällikkö oli hyvässä maineessa urhoollisena ja toimeliaana miehenä,
pidettiin häntä varsin taitavana valtiollisten juonien punojana, joka
ei aina pitänyt lukua siveysopin tärkeimmistä säännöistä, mistä
poikkeaminen oli varsin tavallista tämän ajan eurooppalaisessa
valtiollisessa elämässä.
Kaikki nämä nopeat ja kekseliäät ajatusrakennelmat voittajien käytös
hävitti. Ison soturin joukkue ohjasi kulkunsa kohti Horikanin
eteläpäätä, eikä majurilla ja hänen tovereillaan ollut muuta
odotettavana kuin jäädä villien herrojensa toivottomaan vankeuteen.
Tuskaisena hän valmistui kuulemaan pahinta, ja aikoen hädän tullen
turvautua kullan voimaan hän voitti vastenmielisyytensä ja pyrki
keskusteluun Maguan kanssa. Kääntyen entisen oppaansa puoleen, joka nyt
esiintyi sellaisena mahtipontisena käskijänä, että selvästi näki hänen
johtavan matkueen vastaisia liikkeitä, virkkoi hän niin ystävällisesti
ja luottavasti kuin suinkin saattoi:
"Minä tahtoisin sanoa Magualle jotakin, jota vain suuren päällikön
sopii kuulla."
Intiaani loi halveksivan katseen nuoreen sotilaaseen vastatessaan:
"Puhukaa, puilla ei ole korvia!"
"Mutta punaiset huronit eivät ole kuuroja, ja keskustelu, joka sopii
kansakunnan suurille miehille, päihdyttäisi nuoret soturit. Ellei Magua
tahdo kuunnella, osaa kuninkaan upseeri vaietakin."
Villi lausui huolettomasti muutamia sanoja tovereilleen, jotka
kömpelöllä tavallaan kunnostivat ratsuhevosia sisarusten käytettäväksi,
ja siirtyi hiukan syrjään samalla varovasti viitaten Heywardia
seuraamaan.
"Nyt puhukaa", virkkoi hän sitten; "jos sananne ovat sellaisia, että
Magua viitsii niitä kuunnella."
"Ovela Kettu on osoittanut ansainneensa sen kunnioittavan nimen, jonka
hänen kanadalaiset isänsä ovat hänelle antaneet", aloitti Heyward.
"Minä näen hänen viisautensa ja kaiken, mitä hän on tehnyt puolestamme,
ja minä olen sen muistava, kun palkitsemisen hetki on lyönyt. Niin!
Kettu on todistanut, ettei hän ole ainoastaan suuri päällikkö
neuvotteluissa, vaan että hän myöskin osaa pettää vihollisensa!"
"Mitä on sitten Ovela Kettu tehnyt?" kysyi intiaani kylmästi.
"Mitä! Eikö hän nähnyt, että metsät olivat täynnä väijyviä
vihollisparvia ja ettei Käärmekään olisi voinut pujahtaa niiden ohi
joutumatta keksityksi? Ja eikö hän sitten eksynyt polulta sokaistakseen
huronien silmät? Eikö hän sanonut menevänsä takaisin heimonsa luo, joka
oli kohdellut häntä huonosti ja ajanut hänet teltoistaan kuin koiran?
Ja kun me näimme, mitä hän aikoi tehdä, emmekö me auttaneet häntä
pitämällä väärää naamaa, jotta huronit luulisivat valkoisen miehen
katsovan ystäväänsä vihollisekseen! Eikö kaikki tämä ole totta? Ja kun
Ovela Kettu oli viisaudellaan sulkenut kansansa silmät ja tukkinut sen
korvat, eivätkö he unohtaneet tehneensä hänelle kerran vääryyttä ja
pakottaneensa häntä pakenemaan mohokkien luo? Ja eivätkö he jättäneet
häntä ja vankeja virran etelärannalle, itse mennessään hulluuksissaan
pohjoiseen päin? Eikö Kettu aikonut kääntyä revon tavoin entisille
jäljilleen ja viedä tuolle rikkaalle harmaapäiselle skotlantilaiselle
hänen tyttärensä? Niin, Magua, minä näen sen kaiken, ja minä olen jo
miettinyt, miten palkita sellaista viisautta ja kuntoa. Ensiksikin on
William Henrikin päällikkö antava sellaisesta palveluksesta lahjoja,
jotka ovat suuren päällikön arvon mukaisia. Maguan rintaraha ei ole
enää oleva tinaa, vaan taottua kultaa; hänen ruutisarvensa on oleva
aina täpötäynnä; rahoja on kilisevä niin viljalti hänen kukkarossaan
kuin näkyy piikiviä Horikanin rannoilla; ja metsäkauris on nuoleva
hänen kättään, sillä se tietää olevan turhaa paeta pyssyä, jota hän
kantaa! Mitä taas minuun tulee, en todellakaan tiedä, miten voittaisin
skotlantilaisen anteliaisuuden, mutta minä -- niin -- minä annan..."
"Mitä antaa nuori päällikkö, joka tulee auringon maasta", kysyi huroni
huomatessaan Heywardin epäröivän päättää palkintoluettelonsa jollakin,
joka muodostaisi intiaanin toiveiden huipun.
"Hän panee niin paljon tulivettä vuotamaan suolaisen järven saarilta
Maguan teltan eteen, että intiaanin sydän tulee keveämmäksi kuin
mesilinnun höyhen ja hänen henkäyksensä suloisemmaksi kuin villin
kuusaman tuoksu."
Kettu oli kuunnellut vakavana Heywardin jatkaessa hitaasti viekasta
puhettaan. Kun nuori mies viittasi petokseen, jota hän otaksui
intiaanin harjoittaneen omaa kansaansa kohtaan, verhoutuivat
kuuntelijan kasvot mietteliään varovaiseen ilmeeseen. Kun Duncan puhui
vääryydestä, jonka hän muka uskoi ajaneen huronin synnyinheimonsa
mailta, välähti sellainen voimakas hillittömän julmuuden salama
intiaanin silmistä, että uskalias puhuja huomasi osuneensa oikeaan
kieleen. Ja kun hän oli ennättänyt kohtaan, missä hän niin taitavasti
yhdisti kostonjanon voitonhimoon, oli hän ainakin saanut villin
seuraamaan ajatustaan mitä syvimmällä tarkkaavaisuudella. Ovelan Ketun
kysymys oli ollut tyyni ja kaikella intiaanin arvokkuudella tehty,
mutta kuuntelijan tuumiskelevasta ilmeestä näkyi selvästi, että vastaus
oli mitä taitavimmin osattu. Huroni mietti hetkisen ja viitaten sitten
alkeellisella tavalla sidottuun haavoitettuun olkapäähänsä hän kysäisi
hieman jyrkästi:
"Tekevätkö ystävät moisia merkkejä?"
"Voiko 'Pitkä Pyssy' noin lievästi satuttaa vihollista?"
"Ryömivätkö delavarit käärmeiden tavoin niiden kimppuun, joita he
rakastavat, kietoutuen käppyrään iskeäkseen?"
"Olisiko 'Suuri Käärme' sallinut liikahdustensa tulla sen korviin,
jonka hän olisi toivonut olevan kuuron?"
"Polttaako valkoinen päällikkö ruutinsa veljiensä kasvoihin?"
"Erehtyykö hän koskaan maalistaan, kun hän tosiaankin tahtoo tappaa?"
vastasi Duncan vetäen suunsa hyvin uskottavaan halveksivaan hymyyn.
Uusi pitkä ja miettimiselle omistettu äänettömyys seurasi näitä teräviä
kysymyksiä ja sattuvia vastauksia. Duncan näki intiaanin epäröivän.
Täydentääkseen voittoansa hän aikoi juuri uudelleen luetella palkinnot,
kun Magua teki merkitsevän eleen ja virkkoi:
"Riittää. Kettu on viisas päällikkö, ja kohta nähdään, mitä hän tekee.
Menkää ja pitäkää suunne kiinni. Kun Magua puhuu, on aika vastata."
Heyward, joka huomasi puhetoverinsa silmien tarkkaan suuntautuneen
muuhun joukkoon, peräytyi nopeasti, jottei uskottaisi hänen solmineen
joitakin epäilyttäviä sopimuksia johtajan kanssa. Magua läheni hevosia
ja oli olevinaan kovin tyytyväinen kumppaniensa ahkeruuteen ja
kekseliäisyyteen. Hän viittasi sitten Heywardia auttamaan sisaruksia
satulaan, sillä hän alentui harvoin käyttämään englanninkieltä, paitsi
jonkin erikoisen tärkeän seikan pakottamana.
Koska Duncan ei keksinyt veruketta enempään vitkasteluun, hänen täytyi
vastoin tahtoaan totella. Täyttäessään tehtäväänsä hän kuiskasi
heräävistä toiveistaan vapiseville tytöille, jotka peläten kohtaavansa
vangitsijainsa villejä kasvoja harvoin nostivat katseensa maasta. Ison
päällikön seuralaiset olivat ottaneet Davidin tamman, joten sen
omistajan oli kuten Duncaninkin pakko kävellä. Tämä jälkimmäinen ei
niinkään suuresti pahoitellut sitä seikkaa, koska hän ehkä kävellen
saattoi hidastuttaa matkueen vauhtia, ja hän loi yhä kaihoavia katseita
Edward-linnaan päin turhaan toivoen kuulevansa siltä suunnalta ääniä,
jotka ilmoittaisivat avun joutuvan.
Kun kaikki oli valmiina, antoi Magua merkin lähtöön, asettuen itse
joukkueen etunenään johtamaan matkaa. Häntä lähinnä kulki David, joka
vähitellen oli täydellisesti tointunut tajuamaan nykyisen tilansa
samalla kun hänen haavansa vaikutukset tuntuivat yhä vähenevän.
Sisarukset ratsastivat hänen jäljissään, Heyward astui näiden rinnalla,
ja intiaanit parveilivat retkeläisten sivuilla ja takana vartioiden
kaikkia väsymättömän valppaina.
Tällä tavalla he matkasivat häiriintymättömän hiljaisuuden vallitessa,
paitsi milloin Heyward lausui muutamia rohkaisevia sanoja tytöille tai
milloin David purki sielunsa tuskia surkeihin huudahduksiin, jotka oli
tarkoitettu ilmaisemaan nöyrää kohtaloon alistumista. Heidän kulkunsa
kävi kohti etelää ja melkein vastakkaiseen suuntaan William Henrikiin
johtavasta tiestä. Vaikka siis Magua näennäisesti yhä noudattikin
voittajien alkuperäistä suunnitelmaa, ei Heyward kuitenkaan voinut
uskoa viekoittelevien tarjoustensa niin pian unohtuneen; ja hän tunsi
intiaanipolun mutkat liian hyvin otaksuakseen sen näennäisen suunnan
vievän suoraan päämäärään, mikäli nyt kavaluutta lainkaan tarvittiin.
Peninkulma peninkulmalta kuljettiin kuitenkin tällä tuskallisella
tavalla läpi rannattomien metsien, eikä matkasta näyttänyt tulevan
loppua lainkaan. Heyward tarkkasi aurinkoa, kun se keskipäivän
korkeudesta valoi säteitään läpi puiden oksien, ja odotti
kärsimättömänä hetkeä, jolloin Maguan viekkaus muuttaisi heidän
kulkunsa hänen toiveitaan vastaavampaan suuntaan. Joskus hän ajatteli
varovaisen villin epäilevän pääsemistään rauhassa Montcalmin sotajoukon
ohi ja ohjaavan matkuetta erästä tunnettua raja-asutusta kohti, missä
muuan huomattava kruunun upseeri ja Kuuden Kansakunnan suosittu ystävä
hoiti laajoja alueitaan asuen myös siellä. Joutuminen Sir William
Johnsonin käsiin oli paljoa parempi kuin häviäminen Kanadan erämaihin,
mutta edellisenkin tarkoitusperän saavuttamiseksi olisi vielä pakko
matkata metsässä monta väsyttävää peninkulmaa, jokaisen askelen
viedessä häntä kauemmaksi sotanäyttämöltä ja siis myöskin paikalta,
mihin ei ainoastaan kunnia, vaan myös velvollisuus oli hänet
kiinnittänyt.
Cora yksin muisti metsästäjän antamat ohjeet eronhetkellä, ja missä
vain tilaisuutta tarjoutui, hän ojensi kätensä taivuttaakseen sivulle
oksia, jotka tulivat hänen ulottuvilleen. Mutta intiaanien valppaus
teki tämän merkinantotoimen sekä vaikeaksi että vaaralliseksi. Usein
hän luopui aikeestaan kohdatessaan heidän tutkivat silmänsä juuri
silloin, kun piti teeskennellä pelästymistä, jota hän ei tuntenut, ja
panna samalla käsi suorittamaan jokin naisellinen säikähtymistä
ilmaiseva ele. Kerran, ja vain kerran, hän onnistui täydellisesti,
kun hän taittoi erään suuren sumakkipuun oksan ja äkillisestä
mielijohteesta pudotti samassa silmänräpäyksessä hansikkaansa. Tämän
mahdollisille etsijöille tarkoitetun merkin huomasi muuan hänen
saattajansa, joka ojensi hansikkaan hänelle takaisin, taittoi pensaan
muutkin oksat kuin tuo kaikki olisi johtunut jonkin metsänotuksen
kömpelöstä liikehtimisestä viidakossa ja sitten laski kätensä
kirveelleen katsoen samalla siksi merkitsevästi tyttöön, että hän
kerrassaan lopetti heidän tiensä salavihkaisen viitoittamisen.
Kun molemmissa intiaanijoukoissa hevoset painoivat kavioittensa jälkiä
maahan, tämä keskeytys hävitti kaikki muutkin mahdolliset toiveet saada
avustajat ohjatuksi merkitsemällä kulkusuunta oikealle tielle.
Heyward olisi usein halunnut tehdä vastaväitteitä, jos Maguan synkkä
vaiteliaisuus olisi häntä siihen vähääkään rohkaissut. Mutta koko tänä
aikana villi käänsi harvoin katseensa seuraajiinsa, eikä koskaan
puhunut. Ainoana oppaanaan aurinko tai sellaiset salaiset merkit, jotka
vain terävänäköinen alkuasukas tuntee, hän kulki läpi honkasalojen,
poikki pienten hedelmällisten laaksojen, yli purojen ja aaltoilevien
kumpujen vaistomaisen varmasti ja melkein yhtä suoraan kuin lintu. Hän
ei tuntunut koskaan epäröivän. Hänen nopeuttaan ja varmuuttaan ei
näyttänyt erikoisemmin haittaavan, näkikö hän polkua edessään. Väsymys
ei näyttänyt häneen lainkaan pystyvän. Milloin tahansa menehtyneet
matkustajat nostivat silmänsä kuivuneista lehdistä, joiden yli he
kulkivat, huomasivat he hänen mustan ruumiinsa ailahtelevan
puunrunkojen lomitse, hänen päänsä olevan muuttumattomasti samassa
eteenpäin tähtäävässä asennossa, ja hänen hiustukkoonsa kiinnitetyn
keveän sulan liehuvan ilmavirrassa, jonka vain oman liikkeen nopeus oli
synnyttänyt.
Mutta kaikella tällä kiireellä ja hellittämättömällä ponnistuksella
oli päämääränsä. Kuljettuaan poikki matalan laakson, jonka läpi
soliseva puro polveili, hän nousi äkkiä eräälle niin jyrkälle ja
vaikeapääsyiselle kummulle, että sisarusten oli pakko laskeutua
satulasta voidakseen seurata. Saavuttuaan huipulle he näkivät olevansa
tasaisella tanterella, jossa kasvoi harvassa puita, ja erään tuollaisen
puun juurelle oli Magua oikaissut mustan ruhonsa, hänkin mielellään
etsien lepoa, jota koko matkue niin kipeästi kaipasi.