Nyt immyt, pelko pois!
Hymyilyin hellin pilvet karkoita,
mi kirkkaan otsas peittää.
_Agrippinan Kuolema_.
Äkillinen ja melkein kuin taikakeinoin tapahtunut muutos taistelun
jännittävästä telmeestä hiljaisuuteen, joka nyt vallitsi hänen
ympärillään, vaikutti Heywardin kiihtyneeseen mielikuvitukseen
voimakkaan unen tavoin. Vaikka kaikki nähdyt kuvat ja tapaukset olivat
syvään painuneet hänen muistiinsa, tuntui hänestä vaikealta uskoa niitä
tosiksi. Tietämättä mitään miesten kohtalosta, jotka olivat
turvautuneet vuolaan virran apuun, hän ensiksi kuunteli tarkoin jotakin
merkkiä tai hälytyshuutoa, joka ilmoittaisi heidän uskaliaan
yrityksensä hyvän tai huonon menestyksen. Hänen odotuksensa oli
kuitenkin turha, sillä Unkasin hävittyä oli viimeinenkin merkki
seikkailijoista kadonnut, ja hän oli jäänyt täydelliseen epävarmuuteen
heidän vaiheistaan.
Sellaisen tuskallisen epätietoisuuden hetkellä Duncan katseli rohkeasti
ympärilleen, etsimättä kallioiden suojaa, jotka vähäistä aikaisemmin
olivat olleet niin tarpeellisia hänen turvallisuudelleen. Jokainen
ponnistus keksiä merkkiä piiloutuneiden vihollisten suunnittelemasta
hyökkäyksestä oli kuitenkin yhtä tulokseton kuin hänen äskeisten
kumppaniensa kohtalon tutkiminen. Virran metsäiset rannat näyttivät
jälleen elollisten olentojen hylkäämiltä. Sankassa metsässä
kajahdelleet hälyäänet olivat vaimentuneet ja jäljelle oli jäänyt
vetten pauhu, joka ilmavirroista johtuen kuului korviin milloin
voimakkaammin, milloin heikommin. Muuan kalasääski, joka erään
kuivuneen hongan ylimmäisillä oksilla istuen oli hyvässä turvassa
katsellut taistelua, lehahti nyt lentoon korkealta rosoiselta orreltaan
ja leijaili laajoin kierroksin kohti saalistansa, samalla kuin närhi,
jonka meluisa ääni oli hukkunut ja vaientunut villien kovaan kirkunaan,
uskalsi jälleen päästellä ääniä rämeästä kurkustaan tuntien uudelleen
hallitsevansa tätä erämaan saloa. Näistä hiljaisen maiseman
luonnollisista näyistä ja äänistä Duncan sai toivon hivenen ja hän
alkoi kerätä voimia uusiin ponnistuksiin kuvitellen mielessään niiden
menestyvän.
"Huroneja ei näy", sanoi hän Davidille, joka ei vielä ollut
lähimainkaan toipunut saamansa huumaavan iskun seurauksista,
"piilottautukaamme luolaan ja heittäkäämme loput Kaitselmuksen
huomaan."
"Minä muistelen yhtyneeni kahden suloisen tytön kanssa kohottamaan
äänet kiitokseen ja ylistykseen", vastasi hämmentynyt laulunopettaja,
"mutta siitä hetkestä lähtien on minua ankarasti etsiskelty syntieni
tähden. Minut petti ensiksi uni ja sitten korviani repelivät niin
räikeät äänet, että luulin jo aikojen täyttymyksen tulleen ja luonnon
unohtaneen sopusointunsa."
"Miesparka! Teidän oma aikanne oli todellakin lähellä täyttymystänsä!
Mutta nouskaahan nyt ja seuratkaa minua, minä johdatan teidät
sellaiseen paikkaan, missä kuulette vain oman virrenveisuunne."
"Putouksen kohinassa on sointua, ja suuren veden pauhina on suloista
korville", puheli David kuin kuumehoureessa painaen kättään otsaansa.
"Mutta eikö ympärillämme kuulu kirkunaa ja huutoa, aivan niinkuin
kadotettujen henget..."
"Ei enää, ei enää", Heyward keskeytti kärsimättömänä, "ne ovat
lakanneet, ja nekin, jotka niitä päästivät, ovat, Jumalan kiitos,
luullakseni myöskin menneet tiehensä! Kaikki muu paitsi vesi on
hiljaista ja rauhallista; sisään siis, paikkaan, missä voitte päästää
rakkaita, sointuvia säveleitä, joita mielellänne kuuntelette."
David hymyili surullisesti, vaikka hänen kasvonsa välähtivätkin
mielihyvästä, kun hänen rakkaaseen kutsumukseensa viitattiin. Hän ei
aikaillut sen enempää, vaan salli majurin viedä hänet luolaan, joka
takasi hänen väsyneille hermoilleen sulaa virkistystä, ja toverinsa
käsivarteen nojaten hän astui kapealle oviaukolle. Duncan asetteli
huolellisesti oksia käytävän suuhun peittääkseen kulkutien pienimmätkin
jäljet. Tämän heikon etuvarustuksen taakse hän kiinnitti metsäläisten
jättämät vaipat, jotka pimittivät luolan sisäkulman, toisen, ulomman
osan saadessa himmeätä valoa siitä ahtaasta rotkosta, jota pitkin
virran toinen haara kohisten syöksyi, yhtyäkseen muutamia syliä
alempana sisarhaaraansa.
^Minä en hyväksy alkuasukasten periaatetta antautua ilman taistelua,
jos olosuhteet näyttävät toivottomilla", hän puheli näitä varustuksiaan
laitellessaan. "Meidän toimintaohjeemme, joka sanoo: 'Toivo niin kauan
kuin elät,' on paljoa lohdullisempi ja sopivampi sotilaan mielelle.
Teille, Cora, ei minun tarvitse tuhlata tyhjiä rohkaisunsanoja, sillä
teidän lujuutenne ja himmentymätön järkenne opettavat teille kyllä
kaikki, mikä on sukupuolellenne mahdollista, mutta voimmeko kuivata
tuon povellanne itkevän ja vapisevan lapsen kyyneleet?"
"Olen tyyntynyt, Duncan", sanoi Alice nousten sisarensa sylistä ja
pakottautuen levollisen näköiseksi kyynelet silmissä. "Tässä
piilopaikassa olemme varmastikin turvassa ja suojassa tarvitsematta
pelätä yllätystä. Voimme toivoa kaikkea hyvää jaloilta miehiltä, jotka
ovat jo niin paljon tehneet hyväksemme."
"Nyt puhuu lempeä Alicemme Munron tyttären tavoin!" virkkoi Heyward
pysähtyen puristamaan hänen kättään mennessään luolan ulommalle
aukolle. "Kaksi moista rohkeuden esikuvaa silmiensä edessä olisi miehen
häpeällistä olla muuta kuin sankari." Sitten hän istuutui keskelle
luolaa suonenvedontapaisesti puristaen kädessään ainoata pistooliaan,
ja hänen rypistetyt, uhkaavat kulmansa kertoivat hänen päätöksensä
synkästä epätoivosta. "Huronit, jos he tulevat, eivät anasta asemaamme
niin helposti kuin luulevat", hän mutisi itsekseen ja laskien päänsä
kalliota vasten hän näytti odottavan tapausten kulkua kärsivällisenä,
vaikka hän lakkaamatta tähysteli heidän turvapaikkansa avonaisia
käytävää kohti.
Kun hänen äänensä viimeinen kaiku oli kuollut, seurasi syvä, pitkä,
melkein äänetön hiljaisuus. Raikas aamuilma oli tunkeutunut luolaan
vaikuttaen vähitellen virkistävästi sen asukkaiden mieliin. Kun hetki
hetken jälkeen kului jättäen heidät häiritsemättömään rauhaan, toivo
tunkeutui salaa kunkin rintaan, vaikka kaikista tuntuikin
vastenmieliseltä lausua julki hartaita odotuksia, jotka seuraava
silmänräpäys saattoi niin kaameasti hävittää.
David yksin ei joutunut näille vaihteleville mielenliikkeille
alttiiksi. Oviaukosta pujahtanut valojuova väreili hänen kalpeilla
kasvoillaan ja ulottui myös hänen pienen kirjansa lehdille, joita hän
jälleen selaili etsien nähtävästi jotakin heidän tilaansa paremmin
sopivaa virttä kuin ne, mitkä olivat tähän asti osuneet hänen
silmiinsä. Otaksuttavasti hän oli koko ajan toiminut Duncanin lupaaman
lohdutuksen aiheuttamassa hämmennyksessä. Vihdoinkin näytti hänen
kärsivällinen etsimisensä saaneen palkintonsa, sillä ilman sen pitempiä
selityksiä tai puolusteluja hän lausui ääneensä sanat "Isle of Wight",
puhalsi pitkän lempeän soinnun pillistään ja kertasi sitten juuri
mainitsemansa alkujuoksutukset omalla sointuvammalla äänellään.
"Eiköhän tuo ole vaarallista?" kysyi Cora kiinnittäen tummat silmänsä
majuri Heywardiin.
"Miesparka! Hänen äänensä ei kuulu minnekään keskellä putousten
pauhinaa", oli vastaus; "sitäpaitsi suo luola hänelle ystävällistä
apuansa. Antakaamme hänen siis noudattaa mielitekoansa, koska siitä ei
ole mitään vahinkoa."
"Isle of Wight!" toisti David kasvoillaan sama arvokkuus, jolla hän
pitkät ajat oli tottunut hillitsemään opetettavainsa liian äänekkäät
kuiskailut; "se on mainio sävel ja sovitettu lisäksi juhlallisiin
sanoihin: laulettakoon se siis tarpeellisella kunnioituksella!"
Pidettyään hetken hengähdysvälin arvovaltansa kohottamiseksi antoi
laulaja äänensä kuulua matalin, hymisevin, hiljalleen korvaan
tunkeutuvin tavuin, siksi kunnes sen kaiku täytti koko ahtaan holvin
soinnuilla, jotka ruumiillisen heikkouden takia vapiseva ja voimaton
esitys teki moninkerroin vaikuttavaksi. Mutta sävelen kauneutta ei
voinut esityksen heikkouskaan hävittää, ja pian sen lempeä viihdytys
tunkeutui kaikkien kuulijain mieliin. Se ei lannistunut edes siitä
kuningas Davidin psalmin surkeasta mukailusta, jonka laulaja oli
valinnut muiden samanlaisten vuodatusten joukosta, vaan sointujen
hyväilevä sulo sai typerät sanat unohduksiin. Alice kuivaili
tietämättään kyyneleitään ja kiinnitti himmentyneet silmänsä Gamutin
kalpeihin kasvoihin viattoman ihastuksen vallassa, jota hän ei
teeskennellyt ja jota hän ei halunnut salata. Cora soi hyväksyvän hymyn
juutalaisen ruhtinaan kaiman hurskaille harrastuksille, ja Heywardkin
palautti pian vakavan, synkän katseensa luolan suulta ja käänsi sen
lempeämpänä Davidiin ja niihin harhaileviin säteisiin, jotka tavantakaa
pilkahtivat Alicen kosteista silmistä. Kuulijain ilmeinen suosio
innostutti sävelten ystävää, jonka ääni saavutti vähitellen entisen
voimansa ja laajuutensa, silti kadottamatta sitä liikuttavaa pehmeyttä,
missä piili juuri sen salainen tenho. Ponnistaen uudistuneet voimansa
äärimmilleen hän täytti nyt luolan holvit pitkin, täyteläisin soinnuin,
kun ulkoa kajahti ulvonta, joka heti paikalla katkaisi hänen hartaan
laulunsa ja tukahdutti äkkiä hänen äänensä, ikäänkuin hänen sydämensä
olisi kirjaimellisesti hypähtänyt hänen kurkkuunsa.
"Me olemme hukassa!" huudahti Alice heittäytyen Coran syliin.
"Emme toki vielä!" lohdutti kiihtynyt ja yhä pelkäämätön Heyward;
"huuto kuului saaren keskeltä ja kuolleiden toverien näkeminen aiheutti
sen. Meitä ei ole vielä keksitty, ja vielä on siis toivon sijaa."
Niin heikko ja melkein epätoivoinen kuin pelastumisen mahdollisuus
olikin, eivät Duncanin sanat olleet kuitenkaan tekemättä vaikutustaan,
sillä ne palauttivat sisarusten voimia niin paljon, että he kykenivät
äänettöminä odottamaan asioiden kehitystä. Toinen ulvonta seurasi pian
ensimmäistä, minkä jälkeen oikea äänten myrsky kuului leviävän yli
saaren, sen toisesta päästä toiseen, saavuttaen vihdoin luolan päällä
törröttävän alastoman kallion, jonka laelta ensin villi riemuhuuto ja
sitten siihen yhtyneet mitä kamalimmat kirkaisut ja rääkymiset
vapisuttivat ilmaa tavalla, josta saattoi arvata niiden päästäjien
olevan mitä julmimpia raakalaisia.
Äänet levisivät nopeasti joka haaralle heidän ympärilleen. Muutamat
huhuilivat tovereilleen rannalta ja saivat vastaukset kukkulalta.
Kirkaisuja kuului peloittavan läheltä molempia luolia yhdistävää
käytävää, ja niihin yhtyi kumeita huutoja syvän rotkon pohjasta. Villi
ulvonta oli tosiaankin niin nopeasti levinnyt kaikille puolille tuota
alastonta kalliota, ettei levottomain kuulijain ollut lainkaan vaikeata
kuvitella sen kuuluvan myös heidän alapuoleltaan, koska se kuului
ylhäältä ja molemmilta sivuilta.
Kaiken tämän melun keskeltä kohosi yht'äkkiä valtava riemukiljahdus
muutaman sylen päästä luolan peitetystä oviaukosta. Heyward kadotti
kaiken toivon luullen jo, että heidät oli keksitty. Mutta tämä pelästys
haihtui taas, kun hän kuuli äänten kerääntyvän lähemmäs sitä paikkaa,
mihin valkea mies oli niin vastahakoisesti jättänyt pyssynsä. Kaikesta
intiaanimurteiden sekamelskasta, jonka hän nyt saattoi selvästi
erottaa, oli helppo tarkata ei ainoastaan yksityisiä sanoja, vaan
kokonaisia kanadalaisranskaksi puhuttuja lauseita. Joukko ääniä oli
yht'aikaa puhjennut huutamaan
"Pitkä Pyssy!"[6] saaden rantojen metsätkin kaikuna toistamaan nimeä,
jonka Heyward vallan hyvin muisti vihollisten antaneen eräälle
englantilaisten kuuluisalle tiedustelijalle ja metsästäjälle ja jonka
omistaja -- siitä hän nyt vasta pääsi selville -- oli ollut juuri hänen
äskeinen toverinsa.
"Pitkä Pyssy! Pitkä Pyssy!" kaikui suusta suuhun, kunnes koko joukko
tuntui kerääntyneen voitonmerkin ympärille, joka näytti ilmoittavan sen
pelätyn omistajan kuolleen. Meluisan neuvottelun jälkeen, jonka hurjat
riemunpurkaukset tavantakaa keskeyttivät, he erosivat jälleen huudellen
vihollisensa nimeä, jonka ruumiin, mikäli Heyward saattoi käsittää
heidän huudoistaan, he toivoivat löytävänsä saaren jonkin rotkon
pohjasta. "Nyt", kuiskasi hän vapiseville sisaruksille, "nyt on
tuskallisen epävarmuuden hetki käsillä. Jos meidän piilopaikkamme jää
huomaamatta tämän etsiskelyn aikana, olemme vielä turvassa! Joka
tapauksessa saamme vihollisten puheiden mukaan olla vakuutetut siitä,
että ystävämme ovat päässeet pakoon, ja kahden lyhyen tunnin kuluttua
voimme ruveta odottamaan Webbin apua."
Seurasi sitten muutamien minuuttien peloittava hiljaisuus, jonka
kestäessä Heyward älysi villien toimittavan etsintäänsä valppaammin ja
järjestelmällisemmin. Useammin kuin kerran hän saattoi erottaa heidän
askelensa, kun he potkaisivat aukon tukkeeksi asetettua risukimppua
saaden kuihtuneet lehdet kahahtamaan ja oksat risahtamaan. Vihdoin
siirtyi kimppu hiukan paikaltaan, vaipan kulma laskeutui, ja heikko
valojuova pilkahti luolan sisäosaan. Cora puristi Alicea rintaansa
vasten kuolemanpelossa, ja Duncan hypähti seisaalleen. Samassa kajahti
huuto, joka tuntui tulevan kallion sisuksista ja joka ilmaisi
vihollisten lopultakin tunkeutuneen viereiseen luolaan. Pian todisti
äänten lukuisuus ja voima koko joukkion kerääntyneen tähän salaiseen
paikkaan tai sen lähistölle.
Koska molempain luolain sisäkäytävät olivat niin lähekkäin, asettui
Duncan, pitäen pelastumista selvänä mahdottomuutena, seuralaistensa
Davidin ja sisarusten sekä mahdollisten ryntääjien väliin hyökkäyksen
varalta. Epätoivoisena tilastaan hän veti lähemmäksi sitä keveätä
varustusta, joka vain muutamien jalkojen päässä erotti hänet julmista
vainoojistaan, ja sovittaen kasvonsa syntyneeseen tilapäiseen aukkoon
hän alkoi epätoivon herättämällä välinpitämättömyydellä tarkastella
heidän liikkeitään.
Hänen kätensä ulottuvilla oli erään jättiläismäisen intiaanin jykevä
olka, ja juuri tämän intiaanin syvä ja käskevä ääni tuntui ohjaavan
hänen toveriensa toimia. Hänen ohitseen taas saattoi Duncan nähdä
vastakkaiseen holviin, joka oli täynnä metsästäjän vaatimattomia
tavaroita penkovia ja ryöstäviä villejä. Davidin haava oli antanut
vuodelehville värin, jonka alkuasukkaat vallan hyvin erottivat.
Nähdessään tämän menestyksensä todisteen he päästivät ulvonnan,
samanlaisen, kuin koirat, jotka kadotetut jäljet löydettyään älähtävät
yhteiseen ulinaan. Tämän voitonkirkunan jälkeen he raastoivat luolan
tuoksuvan vuoteen hajalle ja kantoivat oksat käytävään, missä he niitä
ravistelivat ja viskoivat joka haaralle, ikäänkuin olisivat epäilleet
niissä yhä piileskelevän miehen, jota he olivat niin kauan vihanneet ja
pelänneet. Muuan hurja, julmannäköinen soturi lähestyi päällikköä
kantamus oksia mukanaan ja osoittaen riemuissaan niitä tummanpunaisia
täpliä, joita niissä oli runsaasti, hän tulkitsi iloaan
intiaaniulvahduksin, joiden tarkoituksen vain Heyward tajusi
kuullessaan usein toistettavan nimeä "Pitkä Pyssy". Herettyään
riemustaan soturi heitti varvut siihen pieneen kasaan, jonka Duncan oli
rakentanut toisen luolan oviaukon eteen, ja peitti siten näköalan.
Hänen esimerkkiään seurasivat muut, jotka metsästäjän luolasta oksat
kannettuaan läjäsivät ne yhteen kohtaan siten tietämättään lisäten
etsittäväinsä turvallisuutta. Varustuksen heikkous oli juuri sen
pääansio, sillä ei kukaan tullut penkoneeksi risukasaa, jonka kaikki
luulivat tällä kiireen ja sekamelskan hetkellä tilapäisesti syntyneen
heidän oman joukkonsa työnä
Kun vaipat pullistuivat ulkopuolisesta kuormituksesta ja kun oksat
omasta painostaan puristuivat tiiviiksi kasaksi ovihalkeamaan, Duncan
hengähti vielä kerran helpommin. Kevein askelin ja huojentunein sydämin
hän palasi luolan keskikohdalle ja asettui entiselle paikalleen, mistä
hän saattoi nähdä virranpuoleisen aukon. Hänen vielä liikehtiessään
intiaanit lähtivät käytävästä yhtenä joukkona, ikäänkuin he olisivat
kaikki muuttaneet päätöksensä yht'aikaa, ja kuuluivat parhaillaan
syöksyvän saarta ylös jälleen sille niemekkeelle, mistä he olivat
alkuaan maalle nousseet. Täällä ilmoitti valittava huuto heidän jälleen
kerääntyneen kaatuneiden kumppaniensa ruumiiden ympärille.
Duncan rohkeni nyt katsahtaa seuralaisiinsa, sillä pahimman vaaran
hetkellä hän oli pelännyt kasvojensa tuskallisen ilmeen yhä enemmän
säikähdyttävän näitä, jotka muutenkin vähän kykenivät levottomuutta
kestämään.
"He ovat menneet, Cora!" kuiskasi hän; "Alice, he ovat palanneet sinne,
mistä tulivatkin, ja me olemme pelastuneet! Ylistys olkoon taivaan,
joka yksin on meidät vapauttanut armottoman vihollisen vallasta!"
"Silloin tahdon minä myös kiittää taivasta!" huudahti nuorempi sisar
irroittautuen Coran syleilystä ja heittäytyen hillittömässä
liikutuksessaan paljaalle kalliolle, "taivasta, joka on säästänyt
harmaahapsiselta isältä kyynelet ja pelastanut niiden hengen, joita
minä niin suuresti rakastan -- "
Sekä Heyward että maltillisempi Cora katselivat tätä
teeskentelemättömän tunteen purkausta voimakkaasti järkyttyneinä, ja
edellinen ajatteli itsekseen, ettei hurskaus koskaan ollut esiintynyt
niin rakastettavassa muodossa kuin nyt Alicen nuorekkaassa olemuksessa.
Hänen silmänsä säteilivät kiitollisten tunteiden hehkua; kaunis puna
oli palannut hänen poskilleen, ja koko hänen sielunsa näytti
kaunopuheisin piirtein innokkaasti pyrkivän huokaamaan kiitollisuutensa
ilmoille. Mutta kun hänen huulensa liikahtivat, näyttivät niiden
lausumat sanat jäätyneen paikoilleen jonkin uuden ja äkillisen
pelästyksen vaikutuksesta. Hänen heleä värinsä väistyi kuolonkalpeuden
tieltä; hänen lempeät, riutuvat silmänsä alkoivat tuijottaa kankeina ja
vetäytyä kauhusta kokoon; hänen kätensä, jotka hän ristiten oli
kostanut taivaaseen päin, laskeutuivat vaakasuoriksi hänen eteensä, ja
sormet viittasivat jotakin kaameata kohti suonenvedontapaisesti
nytkähdellen. Heti kun pelästynyt Heyward sai hänen osoittamastaan
suunnasta selon, käännähti hän, ja kurkistellessaan yli
kallionulkoneman, joka muodosti luolan oviaukon kynnyksen, hän näki
siellä Ovelan Ketun ilkeät, julmat ja villit kasvot.
Tässä yllättävässä silmänräpäyksessä ei Heyward menettänyt malttiaan.
Hän huomasi intiaanin välinpitämättömästä ilmeestä, etteivät hänen
päivänvaloon tottuneet silmänsä olleet vielä kyenneet tunkeutumaan
luolan perällä vallitsevaan hämärään. Hän oli jo aikeissa vetäytyä
luonnollisen seinän muodostaman kulman taa, joka ehkä vielä suojasi
häntä ja hänen tovereitaan, kun hän villin kasvoilla huomasi älyämistä
osoittavasta välähdyksestä sen olevan liian myöhäistä: heidät oli
keksitty!
Raakaa riemastusta ja rajatonta tyytyväisyyttä kuvastava katse, joka
tämän kauhistavan totuuden ilmaisi, ärsytti vastustamattomasti.
Unohtaen kaiken muun paitsi kuuman verensä käskyn Duncan nosti
pistoolinsa ja ampui. Pamaus sai luolan kumajamaan kuin tulivuoren
purkauksessa, ja kun rotkon ilmavirta oli puhaltanut pois laukauksen
syöksemän savun, oli tyhjänä aukko, jonka hänen petollisen oppaansa
naama oli vast'ikään täyttänyt. Kiiruhtaessaan ovelle Heyward näki
vilahdukselta hänen mustan ruumiinsa livahtavan erään matalan, kapean
kallionkielekkeen ympäri ja katoavan pian kokonaan näkyvistä.
Villit kuuntelivat kaamean hiljaisuuden vallitessa jyrähdystä, joka
tuntui kaikuvan kallion uumenista. Mutta kun Ovela Kettu kohotti
äänensä pitkään ja merkitsevään huutoon, vastasivat siihen
vaistomaisesti kaikki kuulomatkan päässä olleet intiaanikurkut ulvoen.
Metelöivä kirkujajoukko syöksyi jälleen saaren rinnettä alas, ja
ennenkuin Duncan oli ennättänyt tointua ensimmäisestä
yhteentörmäyksestä, oli hänen heikko oksavarustuksensa hajoitettu
tulien lennätettäväksi, luola vallattu kummaltakin taholta ja hän ja
hänen toverinsa raastettu piilostaan ja kuljetettu päivänvaloon, missä
he nyt seisoivat koko riemuitsevan huronilauman ympäröimänä.