He viipyvät vielä,
kostajat syntymämaan.
_Gray_.
Metsästäjän varoitushuuto ei suotta kajahtanut. Äsken kuvatun
kuolemanottelun kestäessä ei putousten kohinaan sekaantunut ainoakaan
inhimillinen ääni. Taistelun tuloksen odottaminen näytti pitäneen
villit molemmilla rannoilla henkeäsalpaavassa jännityksessä, ja
toisaalta kahakoivain nopeat liikkeet ja alituiset asemanvaihdokset
ehdottomasti estivät ampumisen, joka olisi voinut käydä yhtä
vaaralliseksi niin ystävälle kuin vihollisellekin. Mutta heti kun
ottelu oli ratkaistu, pääsi ilmoille niin hurja ja julma huuto kuin
vain raivoavaa kostoa janoavat intohimot voivat laskea keuhkoistaan.
Sitä seurasivat pyssyjen äkilliset leimahdukset, ja niiden
lyijylähettejä satoi satamalla kalliolle, ikäänkuin ryntääjät olisivat
tahtoneet kohdistaa kaiken voimattoman raivonsa tuon tuhoisan taistelun
tunnottomaan näyttämöön.
Chingachgook, joka järkähtämättömän tyynenä oli pysynyt paikoillaan
koko tappelun ajan, vastaili tuleen taukoamatta, mutta harkiten. Kun
Unkasin voitonhuuto ehätti hänen korviinsa, kohotti tyytyväinen isä
ilmoille vastauskiljahduksen, minkä jälkeen hänen ahkera luikkunsa
ilmoitti hänen yhä vartioivan asemaansa väsymättömän valppaasti. Tällä
tavoin minuutit kiitivät nopeasti kuin ajatus, piirittäväin pyssyjen
vain joskus puhjetessa räiskyviin yhteislaukauksiin, toisinaan taas
epäsäännöllisesti silloin tällöin pamahtaen. Vaikka piiritettyjen
ympärillä kallioille, puihin ja pensaihin läiskähteli sadoittain
repiviä ja uurtelevia luoteja, oli heidän suojansa kuitenkin niin hyvä
ja he pysyivät siinä niin suojattuina, että tähän asti oli David ainoa,
joka oli vahingoittunut heidän pienestä parvestaan.
"Antaa heidän vain polttaa ruutinsa", virkkoi aina yhtä rauhallinen
metsästäjä, kun kuula kuulan jälkeen viuhahti sen paikan yli, missä hän
oli niin hyvässä turvassa. "Tästäpä tulee oikein hauska lyijynkeruu,
kun pommitus on ohi, ja minä luulen hornanhenkien sentään leikkiin
väsyvän ennen kuin nämä vanhat kalliot huutavat armoa! Unkas poikaseni,
sinä tuhlaat suotta jyviäsi lataamalla liian voimakkaasti, eikä
töytäävä pyssy koskaan lennätä varmaa luotia. Minä käskin sinun
napsauttaa loikkivaa pakanaa valkoisen maaliviivan alapuolelle, mutta
jos kuulasi lähtiessään erehtyi hiuskarvankaan verran, sattui luoti
osumaan erehdyksestä juuri kaksi tuumaa sen yläpuolelle. Henki asuu
mingossa matalalla, ja ihmisrakkaus käskee meitä tekemään pikaisen
lopun näistä käärmeensikiöistä."
Tyyni hymy valaisi nuoren mohikaanin ylpeitä piirteitä, ilmaisten hänen
ymmärtävän yhtä hyvin toisen englanninkielisen puheen kuin sen
tarkoituksenkin; mutta hän ei millään tavoin puolustellut itseään.
"Minä en salli teidän syyttävän Unkasia harkinnan tai taidon
puutteesta", sanoi Duncan. "Hän pelasti henkeni mitä kylmäverisimmällä
ja sukkelimmalla tavalla ja sai minusta ystävän, jota ei tarvitse
koskaan muistuttaa kiitollisuudenvelasta."
Unkas kohosi ja ojensi kätensä Heywardille. Tämän
ystävyydenvahvistuksen aikana vaihtoivat nuo kaksi nuorta miestä
ymmärtävän katseen, joka sai Duncanin kokonaan unohtamaan villin
liittolaisensa rodun ja aseman. Sillä välin Haukansilmä, joka katseli
tätä nuorekasta tunteenpurkausta kylmin, mutta silti suosiollisin
silmin, teki seuraavan huomautuksen:
"Elämä on velka, johon ystävät usein joutuvat toinen toisillensa
erämaassa. Uskallanpa sanoa suorittaneeni Unkasille saman palveluksen
useita kertoja tätä ennen, ja minä muistan vallan hyvin hänen seisseen
viiteen eri otteeseen minun ja kuoleman välillä: kolme kertaa mingoja
vastaan taisteltaessa, kerran Horikanin poikki kuljettaessa, ja..."
"Tuo luoti oli tavallista paremmin tähdätty!" huudahti Duncan
säpsähtäen tahtomattaan, kun kuula voimakkaasti kimmahti aivan hänen
vierestään kalliosta.
Haukansilmä otti käteensä tuon muodottoman metallipalan ja ravisti
päätänsä sitä tutkiessaan ja sanoessaan: "Sivulta ammuttu lyijy ei
koskaan litisty eikä ohene niinkuin tämä! Jos se olisi pudonnut
pilvistä, saattaa sen kyllä ymmärtää!"
Samassa kohosi Unkasin pyssy hiljaa taivasta kohden ja suuntasi sillä
toverien silmät kohtaan, joka heti selvitti salaisuuden. Kääkkyräinen
tammi kasvoi virran oikealla rannalla melkein vastapäätä heidän
asemaansa ja etsiessään vapaata kasvualaa se oli kallistunut niin
paljon eteenpäin, että sen korkeimmat oksat riippuivat juoksevan
joenhaaran yläpuolella. Latvalehtiin, jotka niukasti verhosivat käyriä,
kääpiömäisiä oksia, oli muuan villi kätkeytynyt, osa ruumiista puun
rungon takana peitossa, osa näkyvissä kurkottavassa asennossa
tähyilemässä salakavalan laukauksen seurauksia.
"Nuo paholaiset kiipeävät vaikka taivaaseen syöstäkseen meidät
turmioon", virkkoi Haukansilmä. "Pidä häntä silmällä, poika, siksi
kunnes minä saan 'Hirventappajan' kuntoon, sitten hätyytämme häntä
molemmilta puolilta puuta yht'aikaa."
Unkas viivytti laukaustaan siksi, kunnes metsästäjä lausui
komentosanan. Pyssyt leimahtivat, tammen lehtiä ja kaarnaa lensi ilmaan
tuulen vietäväksi, mutta intiaani vastasi heidän hyökkäykseensä
ivallisesti nauraen ja lähetti heille toisen kuulan, joka sieppasi
lakin Haukansilmän päästä. Jälleen räjähti hurja huuto metsästä ja
lyijysade viuhahteli piiritettyjen päiden yläpuolella, ikäänkuin olisi
tahdottu visusti pidättää heidät paikalla, missä he olivat jatkuvasti
puuhun kiivenneen soturin maalitauluna.
"Tässä on pantava tuumat tukkoon!" sanoi metsästäjä katsellen
levottomana ympärilleen. "Unkas, kutsu isäsi tänne ylös; me tarvitsemme
kaikkia aseita pudottaaksemme tuon ovelan roiston orreltaan."
Merkinanto tapahtui nopeasti, ja ennenkuin Haukansilmä oli uudelleen
ladannut pyssynsä, oli Chingachgook heidän luonaan. Kun hänen poikansa
osoitti tälle kokeneelle soturille vihollisen uhkaavaa ampumapaikkaa,
pääsi tavanmukainen "hugh!"-huudahdus isän huulilta, mutta sen jälkeen
ei hän enää osoittanut pienimmälläkään tavalla hämmästystä tai
levottomuutta. Haukansilmä ja mohikaanit keskustelivat hetkisen
vakavasti delavarinkielellä, ja sitten kävi kukin rauhallisesti
paikalleen toteuttamaan suunnitelmaa, jonka he olivat nopeasti
miettineet.
Ilmitulostaan asti oli tammeen kätkeytynyt soturi pitänyt yllä
kiivasta, vaikka tuloksetonta tulta. Sitäpaitsi häiritsi vihollisten
herkeämätön valppaus hänen tähtäystään, sillä heidän pyssynsä olivat
aina uhkaamassa sitä puolta hänen ruumistaan, joka sattui paljastumaan.
Mutta hänen kuulansa vinkuivat kyyristelevien ohi. Heywardin vaatteet
saivat silmiinpistävien väriensä takia reiän toisensa jälkeen, ja
kerran jo pirskahti vertakin hänen lievästi haavoittuneesta
käsivarrestaan.
Vihollistensa epäonnistumisen rohkaisemana huroni yritti vihdoin
tähdätä paremmin ja tuhoisammin. Mohikaanien valppaat silmät näkivät
hänen varomattomasti paljastettujen alaraajojensa muodostaman tumman
viivan ohuen lehtiverhon läpi, kolme, neljä tuumaa puun rungosta.
Heidän pyssynsä pamahtivat yht'aikaa, ja kumartuessaan kouraisemaan
haavoittunutta jalkaansa villi paljasti jälleen osan ruumiistaan.
Nopeana kuin ajatus Haukansilmä käytti tätä etua hyväkseen ja laukaisi
murha-aseensa tammen latvaa kohti. Lehdet heilahtelivat tiuhaan,
vaarallinen pyssy putosi yläilmoista, ja muutamia hetkiä turhaan
rimpuiltuaan näkyi villin ruumis roikkuvan ilmassa, villin
epätoivoisesti pitäessä kiinni rosoisesta, paljaasta oksasta.
"Ampukaa häneen vielä armolaukaus!" Duncan huusi kauhistuneena kääntäen
silmänsä pois lähimmäisensä hirvittävän tilan näkemisestä.
"Ei jyvääkään!" vastasi paatunut Haukansilmä. "Hänen kuolemansa on
varma, eikä meillä ole tosiaankaan liikaa ruutia, sillä
intiaanitappelut voivat kestää joskus päiväkausia. Kysymyksessä ovat
joko heidän päänahkansa tai meidän! Ja Jumala, joka on meidät luonut,
on myöskin antanut meille aivan erinomaisen halun säilyttää päälakemme
nahka paikoillaan!"
Tätä jyrkkää ja järkähtämätöntä oppia vastaan ei ollut paljoa
sanomista, etenkin kun sitä tukivat niin ilmeiset syyt. Metsästä
kuuluneen kirkunan jälleen herjettyä laimeni laukausten vaihtokin, ja
kaikkien, niin ystäväin kuin vihollisten silmät olivat kiintyneet tuon
maan ja taivaan välillä sätkivän onnettoman raukan toivottomaan tilaan.
Ruumis heilui ilmanvirtausten mukaan, ja vaikkei pienintäkään valitusta
eikä ähkäystä päässyt uhrin huulilta, hän heitti joskus julmistuneen
katseen vihollisiinsa, ja välimatkasta huolimatta saattoi nähdä
kuolevan ihmisen epätoivon merkit hänen mustissa piirteissään. Kolme
eri kertaa metsästäjä kohotti pyssynsä säälin valtaamana ja yhtä monta
kertaa hän laski sen jälleen hiljaa alas, kun viisaus oli voittanut
hänen jalon aikomuksensa. Vihdoin hellitti huronin toinen käsi otteensa
ja retkahti menehtyneenä sivulle. Sitten seurasi toivoton ja tulokseton
yritys tavoittaa oksaa uudelleen, ja silmänräpäyksen ajan näkyi
villi hurjasti hamuilevan tyhjää ilmaa. Salamaa nopeammin pamahti
Haukansilmän pyssy. Uhrin jäsenet vavahtivat ja vetäytyivät koukkuun,
pää painui rinnalle, ja ruumis putosi hyrskyävään virtaan raskaasti
kuin lyijy, ja sitten alati virtaava vesi imaisi hänet nieluunsa ja
onneton huroni oli ikipäiviksi häipynyt jäljettömiin.
Tätä merkitsevää voittoa ei seurannutkaan riemuhuuto, ja mohikaanitkin
katsahtivat toisiinsa äänettömän kauhun vallassa. Yksi ainoa kirkaisu
kuului metsästä, ja sitten oli kaikki jälleen hiljaista. Haukansilmä
yksinään näytti noudattaneen kylmän järjen neuvoa tässä tilaisuudessa,
pudisti päätään hetkelliselle heikkoudelleen, jopa lausui
tyytymättömyytensä ilmikin.
"Siinä meni viimeinen panos ruutisarvestani ja viimeinen kuula
pussistani, ja se oli kerrassaan poikamainen teko!" hän harmitteli;
"mitä sillä väliä, tapasiko hän putouksen kalliot elävänä tai
kuolleena, tunto olisi joka tapauksessa pian loppunut! Unkas poikaseni,
käväise veneellä hakemassa se iso ruutisarvi; siinä on kaikki ruuti,
mitä meillä on jäljellä, ja me tulemme tarvitsemaan sen viimeiseen
jyvään, mikäli oikein ymmärrän mingon luontoa."
Nuori mohikaani totteli, ja metsästäjä jäi yhä tyhmyyttään päivitellen
kääntämään nurin tyhjän kuulapussinsa ja pudistelemaan viimeisiä
jyväsiä sarvesta. Tästä surullisiin tuloksiin johtavasta tarkastelusta
herätti hänet kuitenkin pian Unkasin äänekäs, kimakka huuto, joka
kuului jopa tottumattoman Duncaninkin korvissa kuin jonkin uuden ja
odottamattoman onnettomuuden enteeltä. Ajatellen luolaan kätkemäänsä
kallista aarretta nuori mies syöksähti pystyyn vähääkään välittämättä
vaarasta, joka häntä uhkasi niin varomattomasti asettuessaan
vihollisten maalitauluksi. Kuin yhteisestä sopimuksesta toverit
noudattivat hänen esimerkkiään ja yhdessä he kaikki ryntäsivät solaa
alas turvalliseen rotkoon niin nopeasti, ettei vihollisten harva tuli
kyennyt saamaan mitään vahinkoa aikaan. Outo huudahdus oli kutsunut
sisarukset ja haavoittuneen Davidinkin ulos piilopaikasta, ja koko
seurue huomasi heti ensi silmäyksellä, millainen onnettomuus oli
saattanut heidän nuoren intiaanisuojelijansakin koetellun tyyneyden
suunniltaan.
Vähän matkan päässä kalliosta näkyi heidän pieni veneensä uivan poikki
pyörteiden kohti virran kiivasta keskijuoksua tavalla, joka selvästi
ilmaisi jonkin salaisen voiman ohjaavan sen kulkua. Samassa kun tämä
tuhoa-ennustava näky osui metsästäjän silmiin, kohosi hänen pyssynsä
vaistomaisesti tähtäysasentoon, mutta piippu ei antanut mitään
vastausta piikiven kirkkaisiin säkeniin.
"Liian myöhään, liian myöhään!" huokasi Haukansilmä antaessaan
katkerasti pettyneenä hyödyttömän luikkunsa vaipua alas. "Nyt pakana on
päässyt koskeen, ja vaikka meillä olisi ruutiakin, voisi se tuskin
lennättää luotia nopeammin kuin hän nyt loittonee!"
Uskalias huroni nosti päänsä veneen suojasta, ja sen soluessa vinhasti
virtaa alaspäin hän heilutti kättänsä ja päästi huudahduksen, jonka
katselijat tiesivät merkitsevän voittoa. Hänen huutoonsa vastasi
metsästä niin ivallisen ilkamoiva ja riemuitseva kirkuna ja nauru kuin
olisi viisikymmentä paholaista syytänyt herjaansa kristityn sielun
syöksyessä perikatoon.
"Naurakaa, naurakaa, helvetinsikiöt!" kiroili metsästäjä istuutuessaan
kallionkielekkeelle ja päästäen pyssynsä putoamaan huolimattomasti
jalkoihinsa, "sillä kolme näiden metsien nopsinta ja tarkinta
tuliluikkua ei nyt merkitse enempää kuin kolme ruohonkortta tai kolme
viimevuotista pukinsarvea!"
"Mikä nyt neuvoksi?" kysyi Duncan antaen ensi pettymyksen väistyä
miehekkään toimintahalun tieltä; "miten meidän nyt käy?"
Haukansilmä vastasi vain pyöräyttäen sormeaan päänsä ympäri tavalla,
josta kaikki ymmärsivät, mitä hän tarkoitti.
"Ei suinkaan, ei suinkaan tilamme ole vielä niin epätoivoinen!"
huudahti nuori mies. "Huronit eivät vielä ole täällä; -- me voimme
puolustaa luolia ja vastustaa heidän maallenousuansa!"
"Millä sitten?" metsästäjä kysyi kylmästi. "Unkasin nuolillako vai
naisten kyynelillä! Ei, ei. Te olette nuori ja rikas ja teillä on
ystäviä, ja teidän iässänne on, sen tiedän, raskasta kuolla! Mutta",
jatkoi hän luoden silmäyksen mohikaaneihin, "muistakaamme joka
tapauksessa olevamme puhdasrotuisia valkeita miehiä ja näyttäkäämme
näille metsän lapsille, että valkoinen veri voi juosta yhtä auliisti
kuin punainenkin, silloin kun hetki on tullut."
Duncan käännähti nopeasti toverinsa osoittamaan suuntaan ja näki
pahimpienkin aavistustensa saavan vahvistusta intiaanien käytöksestä.
Chingachgook istuuduttuaan arvokkaaseen asentoon kalliojärkäleelle oli
jo laskenut syrjään puukkonsa ja sotakirveensä ja veti parhaillaan
kotkansulkia päästään ja kunnosti yksinäistä hiustupsuaan viimeiseen
kauhistavaan tarkoitukseensa. Hänen piirteensä olivat tyynet mutta
mietteliäät, ja taistelun synnyttämän hurjan tuijotuksen sijaan oli
hänen tummiin silmiinsä tullut ilme, joka paremmin sopi hänen pian
odottamaansa suureen muutokseen.
"Meidän asemamme ei ole, se ei voi olla toivoton!" jatkoi Duncan. "Jo
tässä silmänräpäyksessä voi apu olla lähellä. Minä en näe ainuttakaan
vihollista; he ovat kyllästyneet taisteluun, missä he vaaransivat
paljon vähin voiton toivein!"
"Saattaa kulua minuutti tai saattaa kulua tunti, ennenkuin nuo viekkaat
käärmeet pujahtavat kimppuumme, ja kokonaan heidän luonteensa mukaista
olisi, jos he väijyisivät nyt jo tällä hetkellä kuulomatkan päässä",
vastasi Haukansilmä, "mutta he tulevat joka tapauksessa ja sillä
tavalla, ettei meille jää mitään pelastuksen toiveita! Chingachgook" --
jatkoi hän delavarinkielellä -- "veljeni, me olemme suorittaneet
viimeisen taistelumme yhdessä, ja makvat tulevat riemuitsemaan
mohikaanien viisaan miehen ja sen kalpeanaaman kuolemasta, jonka silmät
tekevät yön päiväksi ja pilvet keväiseksi utuverhoksi!"
"Itkekööt mingojen naiset kaatuneita!" vastasi intiaani kopeasti ja
järkähtämättömän tyynesti. "Mohikaanien Suuri Käärme on kiemurrellut
heidän teltoissaan ja myrkyttänyt heidän voitonriemunsa ja pannut
parkumaan lapset, joiden isät eivät ole palanneet kotiin. Yksitoista
soturia makaa mullattuina etäällä heimonsa haudoista sitten
lumien viime sulamisen, eikä ketään ole enää kertomassa heidän
kätköpaikoistaan sen jälkeen kuin Chingachgookin kieli on vaiennut.
Väläyttäkööt he terävintä sotakirvestään, sillä heidän katkerin
vihamiehensä on heidän käsissään. Unkas, jalon rungon ylimmäisin oksa,
käske pelkureita kiiruhtamaan, tai muutoin heidän sydämensä pehmenevät
ja he muuttuvat naisiksi!"
*He etsivät kuolleitaan kalojen seasta!" kuului nuoren päällikön
hiljainen, vieno ääni. "Huronit kelluvat limaisten ankeriasten parissa.
He putoilevat tammista kuin syötäviksi kypsyneet hedelmät, ja delavarit
nauravat!"
"Niin, niin", metsästäjä mutisi tarkkaavasti kuunneltuaan alkuasukasten
omituista ajatustenpurkausta, "he ovat kuumentaneet intiaanitunteitaan
ja he kiihoittavat makvoja tekemään heistä pikaisen lopun. Minä itse
puhdasrotuisena valkoisena miehenä kuolen niinkuin värilleni sopii,
ilman pilkkasanoja suussani ja ilman katkeruutta sydämessäni!"
"Miksi puhua lainkaan kuolemasta?" virkkoi Cora edeten paikasta, mihin
aivan luonnollinen kauhistus oli hänet tähän hetkeen asti naulannut.
"Polku on avoinna joka haaralle; paetkaa siis metsiin ja rukoilkaa
Jumalaa avuksenne. Lähtekää, urhoolliset miehet! Me olemme teille jo
ennestään liian paljon velkaa, me emme enää tahdo kietoa teitä
toivottomaan kohtaloomme!"
"Te arvostelette irokeesien oveluuden liian vähäiseksi, neiti, kun
luulette heidän jättäneen polun avoimeksi metsiin!" vastasi
Haukansilmä, lisäten kuitenkin kaikessa suoruudessaan heti: "Vaikka
kyllähän tuo virta pian kuljettaisi meidät heidän pyssyjensä ja äänensä
ulottuvilta."
"Koettakaa siis onneanne virrassa! Miksi viivyttelette ja lisäätte
armottomain vihollistemme uhrien lukua?"
"Miksi?" kertasi metsästäjä ylpeästi ympärilleen katsahtaen. "Siksi,
että miehen aina on parempi kuolla tyytyväisenä itseensä kuin elää
pahan omantunnon vaivaamana. Mitä vastaisimmekaan Munrolle, kun hän
kysyisi, mihin ja millaiseen tilaan jätimme hänen lapsensa?"
"Menkää hänen luokseen ja viekää hänelle saarrettujen tervehdys, että
hänen tulee kiiruhtaa avuksemme", vastasi Cora astuen jalomielisessä
innossaan lähemmäksi metsästäjää. "Sanokaa hänelle, että huronit vievät
meidät pohjoisiin erämaihin, mutta että ripeät toimenpiteet voivat
meidät vielä ehkä pelastaa; ja jos kaikesta huolimatta taivas sallisi
hänen apunsa tulevan liian myöhään, niin viekää hänelle", jatkoi hän
soinnuttomasti ja vihdoin puolittain tukehtuneella äänellä, "hänen
tytärtensä rakkaudenvakuutukset, siunaukset ja viimeiset rukoukset ja
kieltäkää häntä suremasta heidän aikaista kuolemaansa ja kehoittakaa
häntä nöyrässä luottamuksessa katsomaan kristityn vaelluksen päähän
tavatakseen siellä lapsensa!"
Metsästäjän kovat, ahavanpuremat piirteet alkoivat elehtiä, ja kun
tyttö oli lopettanut, laski hän leuan kätensä nojaan vaipuen syvästi
miettimään ehdotusta. "Hänen sanoissaan on järkeä!" pääsi vihdoin
metsästäjän puristettujen, vapisevain huulten välistä, "niissä on
järkeä ja niissä asuu sitäpaitsi kristillinen henki. Mutta mikä on
sopivaa punanahalle, on syntistä miehelle, jolla ei ole pisaraakaan
sekaverta suonissaan puolustamassa hänen tietämättömyyttään.
Chingachgook! Unkas! Kuulitteko, mitä mustasilmäinen nainen puhui?"
Hän puhutteli tovereitaan delavarinkielellä, ja hänen esityksensä, niin
tyyntä ja maltillista kuin se olikin, kuulosti varsin ponnekkaalta.
Vanhempi mohikaani kuunteli häntä hyvin vakavana ja näytti punnitsevan
hänen sanojaan, joten saattoi luulla hänen huomanneen niiden ajatuksen
tärkeyden. Hetken epäröityään hän heilautti kättään myöntymisen
merkiksi ja lausui englanniksi "hyvä" kansalleen ominaisella
painokkuudella. öitten soturi pisti puukon ja kirveen jälleen vyöhönsä
ja astui äänettömästi kallionkielekkeelle, jota ei ollut helppo huomata
kummaltakaan rannalta. Siihen hän pysähtyi hetkiseksi, osoitti
merkitsevästi alapuolella oleviin metsiin, lausui muutamia sanoja
omalla kielellään ilmoittaen suunnan, jota aikoi kulkea, syöksähti
veteen ja vaipui sinne katselijain silmistä.
Metsästäjä viivytti lähtöään puhuakseen vielä hiukan jalomieliselle
tytölle, joka alkoi hengittää keveämmin huomatessaan ehdotuksensa
menestyksen.
"Viisautta on joskus annettu nuorille yhtä hyvin kuin vanhoillekin",
lausui hän; "ja puheestanne voin vain antaa arvolauseen viisas. Jos
teidän henkenne säästetään toistaiseksi ja teidät viedään metsiin,
taitelkaa pensaiden oksia tiepuolessa ja painakaa askeltenne jäljet
niin leveiksi kuin mahdollista, ja jos sitten kuolevaisen silmä voi ne
nähdä, luottakaa siihen, että teillä on ystävä, joka seuraa teitä
vaikka maan ääriin eikä hylkää koskaan."
Hän pudisti Coran kättä sydämellisesti, otti pyssynsä ja tarkastettuaan
sitä hetkisen surullisena, laski sen jälleen varovasti maahan ja astui
paikalle, mistä Chingachgook oli juuri kadonnut. Vähän aikaa hän
riippui kalliosta pidellen ja katsahtaen ympärilleen hän lisäsi
katkerasti kasvoillaan omituisen huolestunut ilme: "Jos ruutia olisi
riittänyt, ei tätä häpeää olisi koskaan tapahtunut!" Sitten hän
hellitti otteensa, vesi hulmahti hänen päänsä yli, ja hänkin oli
kadonnut näkymättömiin. Kaikkien silmät tähtäsivät nyt Unkasiin, joka
nojasi rosoiseen kallioon hievahtamattoman tyynenä. Odotettuaan
hetkisen Cora viittasi virtaan ja sanoi:
"Ystäviänne ei ole keksitty, kuten näette, ja he ovat luultavasti nyt
turvassa. Nyt on teidän vuoronne lähteä."
"Unkas jää tänne", kuului nuoren mohikaanin levollinen vastaus
englanninkielellä."
"Lisäämään vangitsemisemme kauhuja ja vähentämään vapauttamisemme
mahdollisuuksia! Menkää, jalomielinen nuorukainen", jatkoi Cora
väistäen mohikaanin katsetta ja vaistomaisesti tuntien oman
vaikutusvaltansa hän lisäsi: "Menkää isäni luo, kuten olen neuvonut. Te
olette luotettavin sanansaattajani. Pyytäkää isältä varoja ostaaksenne
hänen tyttärensä vapaaksi. Menkää! Minä pyydän, minä rukoilen:
menkää'."
Nuoren päällikön luja, levollinen katse muuttui synkäksi ja
murheelliseksi, mutta hän ei epäröinyt kauempaa. Kuulumattomin askelin
hän kulki yli kallion ja heittäytyi kuohuvaan virtaan. Jäljellejääneet
ennättivät tuskin henkeään vetää, ennenkuin he näkivät vilaukselta
hänen päänsä nousevan ahmaisemaan ilmaa kaukana vuolteessa, minkä
jälkeen se taas vajosi, eikä sitä sitten enää näkynyt.
Nämä nopeat ja ilmeisesti onnistuneet yritykset olivat kaikki
tapahtuneet vain muutamien minuuttien vähentyessä ajasta, joka nyt oli
tullut niin kallisarvoiseksi. Unkasin hävittyä näkyvistä Cora kääntyi
ympäri ja puhui värisevin huulin Heywardille:
"Minä olen kuullut kehuttavan uimataitoanne, Duncan. Seuratkaa siis
tekin näiden yksinkertaisten, uskollisten miesten viisasta esimerkkiä!"
"Sellaistako uskollisuutta Cora Munro vaatii suojelijaltaan?" kysyi
nuorukainen surullisesti ja samalla katkerasti hymyillen.
"Tässä ei ole aikaa turhanpäiväisiin sanakiistoihin eikä vääriin
kuvitteluihin", vastasi tyttö, "vaan meidän täytyy nyt ottaa
velvollisuus kylmän harkinnan kannalta. Meitä ette voi enää millään
tavalla auttaa täällä, Pelastakaa sensijaan kallis henkenne muiden ja
läheisempien ystävienne hyväksi."
Heyward ei vastannut, ja hänen silmänsä kääntyivät surullisina
tarkastelemaan kaunista Alicea, joka avuttomana kuin lapsi riippui
hänen käsipuolessaan.
"Ottakaa huomioon", Cora jatkoi hetken kuluttua, jonka aikana hän
näytti taistelleen paljoa ankaramman kuin hänen pelkonsa aiheuttaman
tuskan kanssa, "että pahin, mikä meitä voi kohdata, on kuolema, ja että
kuolema on taas vero, joka jokaisen tulee suorittaa Jumalan määräämänä
hetkenä."
"On olemassa pahempiakin onnettomuuksia kuin kuolema", vastasi Duncan
puhuen käheällä äänellä ja harmissaan tytön itsepäisyydestä, "ja niitä
voisi ehkä torjua luonanne viipyvä mies, joka on valmis kuolemaan
teidän puolestanne."
Cora ei pyydellyt enempää, vaan verhoten kasvonsa päällysvaipallaan hän
veti melkein tajuttoman Alicen mukanaan sisemmän luolan syvimpään
loukkoon.