Ei ne nuku.
Kalliolla hirmujoukko istuu,
nään sen.
_Gray_.
"Olisi meidän parhaaksemme annetun varoituksen halveksimista yhä pysyä
piilossa", virkkoi Haukansilmä vihdoin, "kun kerran moisia ääniä kuuluu
metsästä! Naiset pysykööt suojassa, mutta mohikaanit ja minä aiomme
vartioida kalliolla, ja minä otaksun, että kuudennenkymmenennen
amerikkalaisen rykmentin majuri haluaa tehdä meille seuraa."
"Onko siis vaara niin uhkaava?" kysyi Cora.
"Hän, joka synnyttää oudot äänet ja lähettää ne ihmiselle
ilmoitukseksi, tuntee yksinään vaaramme. Minä katsoisin olevani
rikollinen, jopa kapinoitsevani Hänen tahtoaan vastaan viipyessäni
luolassa tuollaisten varoitushuutojen kaikuessa! Sekin saamaton sielu,
joka kuluttaa päivänsä veisailemiseen, hypähti jalkeille kuultuaan
kirkaisun ja sanoi olevansa 'täynnänsä halua käydä taisteluun'. Jos
olisikin kysymyksessä vain taistelu, sen seikan ymmärtäisimme kaikki ja
siitä suoriutuisimme helposti; mutta minä olen kuullut, että kun moisia
ääniä kajahtelee maan ja taivaan välillä, on toisenlainen ottelu
odotettavissa."
"Jos kaikki meidän pelonaiheemme, ystäväni, rajoittuvat
yliluonnollisiin syihin, meidän tuskin tarvitsee pelätä", jatkoi
järkähtämätön Cora. "Voihan olla niinkin, että viholliset eivät ole
keksineet muita keinoja saadakseen meidät pelkäämään siten
helpottaakseen voittoaan?"
"Neiti", vastasi tiedustelija juhlallisesti, "minä olen kolmekymmentä
vuotta kuunnellut kaikkia metsän ääniä, kuunnellut niinkuin se
kuuntelee, jonka elämä ja kuolema riippuu hänen korviensa tarkkuudesta.
Ei ole sitä pantterin uikutusta, ei sitä matkijalinnun vihellystä, ei
sitä pirullisten mingojen keksintöä, joka voisi minut pettää. Minä olen
kuullut metsän valittavan kuin kuolevan ihmisen tuskissaan; usein,
usein olen tarkannut salaman räiskyvän ilmassa kuin palavain varpujen
ja nähnyt sen syöksevän säkeniä ja monelle haaralle singahtelevia
tulenkieliä, mutta olen uskonut aina, että Hän leikkii kättensä töillä.
Mutta eivät mohikaanit enkä minä, joka olen puhdasverinen valkoinen
mies, voi selittää äskeistä kirkaisua. Sentähden me luulemme sitä
meille lähetetyksi varoitukseksi."
"Tämäpä on kummallista!" virkahti Heyward ottaen kätköstä molemmat
pistoolit. "Olkoon se sitten rauhanmerkki tai sodan sanoma, joka
tapauksessa on siitä otettava selko. Käykää edellä, ystäväni, minä
seuraan."
Kaikki tunsivat piilopaikasta päästyään heti mielensä suloisesti
virkistyvän saadessaan luolan ummehtuneen ilman sijasta keuhkoihinsa
raikkautta kosken pyörteiden ja putousten yllä. Raskas iltatuuli hipoi
virran pintaa ja tuntui ajavan putousten kohinan heidän luoliensa
äärimmäisiin soppiin kumisten siellä voimakkaan tasaisena kuin
kaukaisten kukkulain takana jyrisevä ukkonen. Kuu oli noussut, ja sen
valo välkehti jo siellä täällä vedessä heidän yläpuolellaan, mutta
kallionkieleke, missä he seisoivat, oli vielä varjossa. Lukuunottamatta
kiitävän veden kohinaa ja satunnaista tuulen suhausta, kun se
oikullisesti tempoillen leyhähteli heidän ohitseen, oli maisema niin
hiljainen ja rauhallinen kuin yö ja yksinäisyys sen suinkin saattoivat
tehdä. Turhaan jokaisen silmät olivat suuntautuneet vastakkaisille
rannoille etsimään äkillisen karjahduksen synnyttäjää. Heidän
tuskaisan, kiihkeän tuijotuksensa petollinen valo johti harhaan ja se
keksi vain alastomia kallioita ja suoria, liikkumattomia puita.
"Täällä huokuu vastaan vain suloinen illan pimeys ja rauha", kuiskasi
Duncan. "Kuinka ihailisimmekaan jonakin toisena hetkenä tuollaista
maisemaa ja sen eloisaa yksinäisyyttä, Cora! Kuvitelkaapa olevanne
turvassa, jolloin se, mikä nyt lisää kauhistustanne, olisikin ehkä sitä
suuremman nautinnon aiheena..."
"Kuulkaa!" keskeytti Alice.
Kehoitus oli tarpeeton. Jälleen kohosi sama ääni kuin virran uomasta
nousten, ja ponnahdettuaan takaisin kallioiden ahtaista rotkoista se
tuntui etenevin, yhä vaimenevin kajahduksin aaltoilevan läpi metsän.
"Voiko kukaan täällä sanoa, mikä tuo huuto on?" kysyi Haukansilmä
viimeisen kiirivän ääniaallon häivyttyä metsiin. "Jos voi, niin hän
puhukoon! Minä puolestani en pidä sitä tähän maailmaan kuuluvana."
"Kyllä täällä on muuan, joka voi teille selittää asian", virkkoi
Duncan. "Minä tunnen tuon äänen varsin hyvin, ja minä olen kuullut sen
taistelukentällä ja muissa tilaisuuksissa, jotka eivät ole harvinaisia
sotilaan elämässä. Sellaisen kaamean kiljahduksen hevonen päästää
äärimmäisessä hädässä, joskus tuskan ja kivun, joskus myös pelon
vaikutuksesta. Ratsuni on joko metsän petojen kynsissä tai se näkee
vaaran voimatta sitä välttää. Ääni saattoi pettää minut luolassa, mutta
täällä vapaassa ilmassa tunnen sen liian hyvin erehtyäkseni."
Metsästäjä ja hänen toverinsa kuuntelivat tätä yksinkertaista selitystä
tarkkaavaisesti kuin miehet, jotka hylkäävät haitalliset, piintyneet
käsitykset keksiessään uusia. Kaksi jälkimmäistä päästi tavallisen
ilmehikkään "hugh"-huudahduksensa päästessään näin askeleen totuutta
lähemmäksi, kun taas ensimmäinen kotvan äänettömänä mietittyään otti
vastaamisen huolekseen.
"En voi kieltää sanojenne merkitystä", virkkoi hän, "sillä minä en
paljoa ymmärrä hevosista, vaikka olenkin syntynyt seudussa, missä niitä
on runsaasti. Sudet varmaan häärivät niiden ympärillä rantatörmällä, ja
pelästyneet elukat huutavat ihmistä apuun parhaansa mukaan. Unkas", --
jatkoi hän delavarinkielellä -- "Unkas, pistäydy kanootilla alhaalla ja
sinkauta kekäle niiden paholaisten joukkoon, sillä muutoin pelko tuhoaa
sen, mitä sudet eivät saa aikaan, ja me jäämme ilman hevosia
lähtiessämme huomisaamuna matkalle, jolloin meidän on suorastaan pakko
kulkea nopeaan."
Nuori alkuasukas oli jo laskeutunut vesirajaan noudattamaan käskyä, kun
pitkä ulvahdus kajahti virran rannalta ja kantautui pikaisesti metsän
syvyyksiin siellä kuollakseen, ikäänkuin pedot olisivat vapaaehtoisesti
äkillisen pelästyksen valtaamina jättäneet saaliinsa. Unkas peräytyi
vaistomaisen ketterästi; ja nuo kolme metsänkävijää ryhtyivät jälleen
vakavina puoliääneen keskustelemaan.
"Meitä voidaan verrata metsästäjiin, jotka ovat olleet epätietoisia
ilmansuunnista ja joilta aurinko on ollut kateissa päiväkausia",
Haukansilmä sanoi vihdoin toverinsa jättäen. "Nyt vasta me alamme
jälleen päästä selville tienviitoista ja nyt vasta alkavat polut
vapautua orjantappurapensaista! Asettukaa tuon pyökin varjoon, jonka se
luo kuutamossa -- se on sankempaa kuin mäntyjen siimes -- ja
odottakaamme, mitä Herramme suvaitsee sitten lähettää. Puhelkaa vain
kuiskauksin, vaikka loppujen lopuksi olisi parasta ja viisainta, että
kukin puhelisi äänettömästi itsekseen jonkin aikaa."
Metsästäjän esiintymistapa oli vakavaa ja vaikuttavaa, eikä siinä enää
lainkaan näkynyt miehuuttoman pelon merkkejä. Ilmeisesti oli hänen
hetkellinen heikkoutensa hälvennyt heti, kun hän oli päässyt selville
salaisuudesta, jota hänen oma kokemuksensa ei ollut kyennyt
ratkaisemaan, ja vaikka hän nyt varmasti näkikin heidän nykyisen
asemansa todella vaaralliseksi, oli hän kuitenkin valmis kohtaamaan
kaikkia koettelemuksia koko karaistuneen luontonsa tarmolla. Sama tunne
näytti myös olevan alkuasukkailla, jotka asettuivat sellaisiin
paikkoihin, että he saattoivat pitää silmällä molempia rantoja
pysytellen itse näkymättömissä. Sellaisissa olosuhteissa tavallinen
varovaisuus käski Heywardia ja hänen tovereitaan noudattamaan näiden
taitavien miesten antamaa esimerkkiä. Nuori mies kantoi kasan lehväisiä
oksia luolasta ja kun hän oli laskenut ne siihen käytävään, joka erotti
toisistaan molemmat onkalot, istuutuivat sisarukset niille; täten he
olivat kallioiden välissä suojassa kaikilta heittoaseilta, kun taas
toiselta puolen heidän levottomuuttaan lievensi varma tietoisuus siitä,
ettei mikään vaara voinut lähestyä heidän saamattaan siitä varoitusta.
Heyward asettui myöskin heidän lähelleen, joten hän saattoi keskustella
turvattiensa kanssa tarvitsematta korottaa ääntänsä vaarallisen
voimakkaaksi, kun taas David sijoitti metsänkävijöitä jäljitellen
ruhonsa kallion halkeamaan niin taitavasti, etteivät hänen onnettomat
raajansa enää herättäneet kiusallista huomiota.
Tällä tavoin kului tunti toisensa jälkeen häiriöittä. Kuu ennätti yletä
keskitaivaalle ja valoi nyt lempeätä loistettaan suoraan liikuttavalle
näylle, jonka tarjosivat toistensa sylissä rauhallisesti uinuvat
sisarukset. Duncan levitti Coran leveän päällysvaipan heidän ylleen,
vaikka hän olisikin niin mielellään heitä katsellut, ja koetti sitten
etsiä omalle päälleen pielusta kalliosta. Davidista alkoi lähteä ääniä,
jotka olisivat loukanneet hänen herkkiä kuulohermojaan hänen valveilla
ollessaan; lyhyesti: kaikki muut paitsi Haukansilmä ja mohikaanit
vaipuivat vastustamattoman uupumuksen raukaisemina täydellisen
tajuttomuuden tilaan. Mutta heidän väsymättömien vartijoidensa valppaus
ei heikentynyt eikä nukkunut. Liikkumattomina kuin kallio, jonka
pintaan kukin heistä näytti kuhmuksi juuttuneen, he loikoivat siinä
silmät herkeämättä harhaillen pitkin sitä mustaa puuriviä, joka kohosi
kapean virran läheisiltä rannoilta. He eivät äännähtäneetkään; tarkin
korva ei olisi voinut sanoa heidän edes hengittävän. Ilmeisesti tämä
tavaton varovaisuus johtui kokemuksesta, jota eivät vihollisten
ovelimmatkaan temput voisi pettää. Ei mitään epäilyttävää sattunut, kuu
laski ja hieman alempana virran mutkassa puunlatvojen yläpuolelle
avautunut kalpea juova ilmaisi päivän koittavan.
Silloin vasta Haukansilmä liikahti. Hän ryömi pitkin kalliota ja
ravisti Duncanin hereille sikeästä unesta.
"Nyt on aika lähteä matkaan", kuiskasi hän; "herättäkää neidit ja olkaa
valmiit astumaan veneeseen, kun tuon sen maallenousupaikalle."
"Onko yö ollut rauhallinen?" kysyi Heyward, "sillä minä puolestani
luulen unen tehneen melkein tyystin lopun valppaudestani."
"Kaikki on yhä rauhallista kuin keski-yöllä. -- Olkaa hiljaa, mutta
toimikaa ripeästi."
Nyt oli Duncan täysin valveilla ja hän nosti heti vaipan nukkuvien
tyttöjen yltä. Tämä liike sai Coran kohottamaan kätensä ikäänkuin
työntääkseen hänet pois, Alicen soperrellessa vienolla, pehmeällä
äänellään: "Ei, ei, rakas isä, ei meitä jätetty, Duncan oli kanssamme!"
"Niin, niin, sinä suloinen, viaton tyttö", kuiskasi nuorukainen,
"Duncan on tässä, ja niin kauan kuin hänessä on henkeä tai niin kauan
kuin vaaraa jatkuu, ei hän ole sinua koskaan jättävä. Cora! Alice!
nouskaa ylös. On jo aika lähteä liikkeelle!"
Nuoremman sisaren kimeä kirkaisu ja vanhemman kavahtaminen seisaalleen
hänen eteensä hurjan kauhun valtaamana oli odottamaton vastaus, jonka
hän sai. Heywardin vielä puhuessa oli näet yht'äkkiä alkanut kuulua
sellaista huutoa ja rääkymistä, että hänen verensä tuntui kauhusta
hyytyvän suonissa. Lähes minuutin ajan tuntui siltä kuin olisivat
helvetin henget päässeet irti ja antaneet villin riemunsa purkautua
tällä hirvittävällä tavalla. Huudot eivät tulleet miltään määrätyltä
suunnalta, vaikkakin ne ilmeisesti täyttivät metsän ja pelästyneiden
kuuntelijain herkän luulon mukaan myös putouksen onkalot, kalliot,
virran uoman ja ilman. David kohotti kookkaan ruhonsa pystyyn keskellä
tätä hornamaista melua ja kiljaisi käsi kummallakin korvalla:
"Mistä tulee tämä kamala epäsointu? -- Onko helvetti päässyt
valloilleen, koska tuollaisia ääniä kuuluu?"
Kymmenen pyssyn kirkas leimaus ja nopea pamahdus seurasi virran
molemmilta rannoilta tätä varomatonta maalitauluksi asettumista, ja
onneton laulunopettaja kaatui tajuttomana samalle kalliolle, missä hän
oli niin kauan nukkunut. Mohikaanit vastasivat urheasti vihollisten
peloittavaan ja samalla riemukkaaseen kirkaisuun, jonka nämä olivat
päästäneet Gamutin pökertyessä. Laukauksia ammuttiin molemmilta puolin
nopeasti ja taajaan, mutta kumpikin oli liian viisas jättääkseen
pienintäkään osaa ruumiistaan alttiiksi vihollisen kuulille. Duncan
kuunteli tuskaisen jännittyneenä melan vetoja, koska hän uskoi paon nyt
olevan heidän ainoan pelastuskeinonsa. Virta vieri ohi tavallista
vauhtiaan, mutta venettä ei vain näkynyt sen tummalla pinnalla. Hän
aikoi juuri luulla metsästäjän heidät julmasti hylänneen, kun kalliolta
hänen alapuoleltaan välähti valtava leimaus, ja hurja rääkäisy, johon
sekaantui tuskaisaa valitusta, ilmaisi Haukansilmän tuhoisasta aseesta
lähteneen kuolemantuojan tavanneen uhrinsa. Tästä pienestä
vastoinkäymisestä pelästyneinä hyökkääjät vetäytyivät heti takaisin, ja
vähitellen muuttui kaikki yhtä hiljaiseksi kuin ennen tätä äkillistä
meteliä. Duncan käytti otollista hetkeä juostakseen Gamutin ruumiin luo
ja kantaakseen sen suojaan siihen kapeaan rotkoon, joka oli sisarusten
piilopaikkana. Hetken kuluttua oli koko seurue kerääntynyt tähän
verraten turvalliseen käytävään.
"Miesparka pelasti sentään päänahkansa", virkkoi Haukansilmä tyynesti
sipaisten kädellään Davidin päätä, "mutta hän on esimerkki siitä, miten
saattaa käydä miehelle, joka syntyy maailmaan liian pitkä kieli suussa!
Olihan sulaa hulluutta alastomalla kalliolla näyttää kuutta jalkaa
lihaa ja verta raivoisille villeille, ja minä ihmettelen, miten hän
selvisi siitä hengissä."
"Eikö hän olekaan kuollut?" kysyi Cora äänellä, jonka käheä sävy
ilmaisi, kuinka voimakkaasti tytön luonnollinen kauhu taisteli hänen
teeskenneltyä kylmäverisyyttään vastaan. "Voimmeko me tehdä jotakin
auttaaksemme onnetonta miesraukkaa?"
"Ei, ei! Veri kiertää vielä hänen sydämessään, ja kun hän on tuossa
nukkunut aikansa, tulee hän jälleen tuntoihinsa ja toivoaksemme
viisastuu kokemuksestaan käyttäen vast'edes rohkeuttaan oikealla
ajalla", vastasi Haukansilmä katsellen syrjäsilmällä tajutonta ruumista
ja täyttäen samalla ruutimittaa ihmeteltävän ketterästi. "Kanna hänet
luolaan, Unkas, ja laske hänet lehvävuoteelle. Mitä kauemmin hänen
unensa kestää, sitä parempi hänelle, etenkin kun on epäiltävää, tokko
mies löytää näiltä kallioilta sopivaa suojaa tuolle hirveälle
ruholleen, ja lisäksi ulkoilmalaulusta meillä tuskin on mitään hyötyä
irokeesien parissa."
"Te luulette siis hyökkäyksen uudistuvan?" kysyi Heyward.
"Odottaisinko nälkäisen suden tyytyvän hotkaisemaan kitaansa vain yhden
suupalan? He ovat menettäneet miehen, ja heidän tapansa on tappiota
kärsittyään ja äkkihyökkäyksessä epäonnistuttuaan peräytyä, mutta
pian saamme heidät takaisin koettelemaan uusia keinoja meidän
pettämiseksemme ja päänahkojemme valtaamiseksi. Paraana toivonamme",
jatkoi hän, kohottaen ahavanpuremat kasvonsa, joilla juuri silloin
huolestuneen ilmeen varjo vilahti kuin tummeneva pilvi, "on puolustaa
tätä kalliota siksi, kunnes Munro voi lähettää sotaväenosaston
avuksemme. Jumala suokoon sen tapahtuvan pian ja sellaisen päällikön
johdolla, joka tuntee intiaanien tavat!"
"Te kuulette pelastuksemme mahdollisuudet, Cora", virkkoi Duncan, "ja
te tiedätte, että kenraali Munro levottomana isänä ja kokeneena
soturina on tekevä parhaansa. Tulkaa sentähden Alicen kanssa tänne
luolaan, missä ainakin olette turvassa vihollistemme murhaavilta
pyssyiltä ja missä voitte lempeän luontonne mukaisesti hoidella tätä
onnetonta toveriamme."
Sisarukset seurasivat häntä ulompaan luolaan, missä Davidin huokaukset
ilmoittivat hänen jo vähitellen tulevan tuntoihinsa, ja jättäen
haavoittuneen miehen heidän hoiviinsa majuri aikoi heti poistua.
"Duncan!" kuului Coran vapiseva ääni, kun nuorukainen oli ennättänyt
luolan suulle. Hän käännähti ja katsoi puhujaan, joka oli valahtanut
kalmankalpeaksi, jonka huulet vapisivat ja joka niin turvaa-anovan
näköisenä katsoi miestä, että tämä mitä kiiruimmin riensi hänen
luokseen. "Muistakaa, Duncan, kuinka välttämätön olette pelastuaksemme
-- kuinka pyhän tehtävän olette isältäni saanut -- kuinka paljon
riippuu varovaisuudestanne ja huolellisuudestanne -- kuinka..." lisäsi
hän juoruavan veren syöksähtäessä hänen kasvoihinsa ja punatessa ne
aina ohimoita myöten, "kuinka kallis, todella kallis, olette
jokaiselle, joka Munron nimeä kantaa."
"Mikään ei voi suuremmassa määrin lisätä rakkauttani elämään", sanoi
Heyward antaen vaistomaisesti katseensa viipyä Alicen nuorekkaassa
olennossa, "kuin haluni huolehtia haltuuni uskotuista ihmishengistä.
Kunnon isäntämme selittää teille, että minun kuudennenkymmenennen
amerikkalaisen rykmentin majurina tulee ottaa osaa taisteluun, mutta
meidän tehtävämme on oleva helppo: pidämme vain muutamien tuntien ajan
noita verikoiria loitolla."
Vastausta odottamatta hän riistäytyi sisarusten seurasta ja astui
metsästäjän ja hänen tovereidensa luo, jotka yhä viipyivät molempain
luolain välisen kapean rotkon suojassa.
"Minä sanon sinulle, Unkas", puheli edellinen, Heywardin tullessa
heidän joukkoonsa, "että tuhlaat turhaan ruutiasi ja että lisäksi vielä
pyssyn töytäys vie tähtäyksesi viistoon. Hiukan ruutia, hiukan lyijyä,
mutta pitkä tuliputki, kas nepä yhdessä kiskaisevat varmasti mingosta
kuolinrääkäyksen. Ainakin on minulla sellainen kokemus niistä
lurjuksista. Tulkaa, ystävät, menkäämme koloihimme, sillä ei kukaan voi
sanoa, milloin tai mistäpäin makva[5] iskee."
Intiaanit vetäytyivät äänettöminä osoitetuille paikoilleen, kallion
halkeamiin, mistä he saattoivat vallita pääsyä putousten juurelle.
Pienen saaren keskikohdalle oli muutamia käppyräisiä vaivaismäntyjä
kyennyt juurtumaan ja muodostamaan jonkinlaisen tiheikön, mihin
Haukansilmä syöksähti nopeana kuin metsäkauris, ja häntä seurasi
ketterä Duncan. Sieltä he löysivät niin hyvän turvapaikan kuin
olosuhteet suinkin sallivat kääpiömäisten puiden ja sinne tänne
sirottuneiden kivenlohkareiden keskeltä. Heidän yläpuolellaan oli
alaston, pyöreä kallio, jonka kummallakin sivulla vesi myllerteli ja
meurusi syöksyäkseen vihdoin syvyyksiin aikaisemmin kuvatulla tavalla.
Kun päivä nyt oli koittanut, eivät rannat esiintyneet enää vain
sekavina rykelminä, vaan he näkivät nyt metsän uumeniin ja saattoivat
erottaa tummien mäntyjen luoman katoksen alta kaikki esineet.
Pitkä ja jännittävä odotus alkoi, mutta mitään merkkiä uudistetusta
hyökkäyksestä ei kuulunut, josta seikasta Duncan jo päätteli heidän
tulensa olleen tuhoisamman kuin he luulivatkaan ja vihollisen
lopullisesti peräytyneen. Kun hän rohkeni esittää tämän mielipiteensä
toverilleen, otti Haukansilmä sen vastaan epäilevin päänpudistuksin.
"Te ette tunne makvan luontoa, jos luulette hänen niin helposti
pötkivän pakoon ilman päänahkoja!" vastasi tämä. "Jos täällä oli tänä
aamuna yksi noista paholaisista kirkumassa, niin oli niitä yhtä hyvin
neljäkymmentäkin, ja he tietävät meidän lukumme ja laatumme liian hyvin
luopuakseen niin pian metsästyksestä. Vaiti, katsokaa tuonne ylös
vesirajaan, juuri siihen missä se taittuu kallioiden yli. Minä en ole
kuolevainen ihminen, elleivät nuo uskaliaat paholaiset ole uineet
putouksen harjalle ja aivan kuin pahan onnen oikusta he ovat
päässeetkin saaren kärkeen. Hiljaa mies, pysykää visusti alallanne tai
muuten katoavat hiukset päälaeltanne yhdessä veitsen viilteessä!"
Mutta Heyward kohotti kuitenkin päänsä piilosta, haluten tarkemmin
katsella tekoa, jota hän syystä piti oikeana taidon ja vikkelyyden
näytteenä. Virta oli kuluttanut pehmeätä kallionkielekettä niin paljon,
että sen ensimmäinen harja oli loivempi ja kaarevampi kuin tavallisesti
tällaisissa putouksissa. Ainoana oppaanaan virran kuohunta saaren
kärkeä vasten oli joukko heidän leppymättömiä vihollisiaan
uskaltautunut vuolteeseen ja uinut tähän kohtaan, tietäen varsin
hyvin, kuinka helppoa siitä olisi yrityksen onnistuessa päästä
pahaa-aavistamattomien uhrien luo. Juuri Haukansilmän tauottua
puhumasta näkyi neljä ihmispäätä kurkistelevan muutamien virran
kuljettamien hirsien yli, jotka olivat pysähtyneet näille alastomille
kallioille ja jotka luultavasti olivat antaneet heille ajatuksen tämän
uskaliaan kokeen mahdollisuudesta. Seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi
viides mies kellumassa putouksen viheriällä harjalla, vähän matkaa
saaresta. Villi ponnisteli väkevästi päästäkseen turvapaikkaan ja
kiitävän veden kantamana hän jo ojensikin toisen kätensä kurottuville,
avuliaille tovereille, kun hän tempautuikin jälleen vihaiseen
vuolteeseen, ponnahti ensin ilmaan kädet kohotettuina ja silmät nurin
päässä ja pudota molskahti sitten äkkiä siihen syvään ja ammottavaan
kuiluun, jonka reunalla hän äsken oli häilynyt. Yksi ainoa hurja,
epätoivoinen kirkaisu kohosi syvyydestä, ja kaikki oli jälleen
hiljaista kuin haudassa.
Duncan ajatteli ensin jalomielisyyden puuskassaan rientää onnettoman
raukan avuksi, mutta hän tunsi järkähtämättömän metsästäjän rautakouran
naulaavan hänet paikalleen.
"Tahdotteko usuttaa varman kuoleman niskaamme ilmaisemalla mingoille,
missä olemme?" kysyi Haukansilmä ankarasti. "Siinä säästimme
ruutipanoksen, ja ampumavarat ovat meille nyt yhtä kallisarvoisia kuin
hengenveto ahdistetulle kauriille. Uudistakaa pistoolinne sankkiruuti
-- putousten levittämä usva voi kostuttaa sen -- ja olkaa valmis
ankaraan otteluun, kun alan ampua ryntääviä."
Hän pisti sormen suuhunsa ja päästi pitkän, kimakan vihellyksen, johon
alemmilla kallioilla vartioivat mohikaanit vastasivat. Duncan näki
vilaukselta muutamia; päitä ajopuiden yläpuolella tämän merkin
synnyttämän äänen jälkeen, mutta ne katosivat jälleen yhtä nopeasti
kuin olivat hänen silmiinsä välähtäneet. Heikko kahahdus sai hänet
sitten katsomaan taakseen, ja hän näki Unkasin muutaman jalan päässä
ryömivän kohti. Haukansilmä lausui hänelle muutamia sanoja
delavarinkielellä, minkä jälkeen nuori päällikkö valikoi itselleen
paikan heidän läheltään äärimmäisen varovasti ja häiriintymättömän
tyynesti. Heywardille oli tämä kuumeisen, levottoman jännityksen hetki,
mutta metsästäjä katsoi otollisen hetken tulleen pitää luento
nuoremmille taistelutovereilleen tuliaseiden tarkoituksenmukaisesta
käyttämisestä.
"Kaikista aseista", aloitti hän, "on pitkäpiippuinen tarkasti rihlattu,
pehmeämetallinen pyssy vaarallisin taitavissa käsissä, vaikka
tarvitaankin vakavaa kättä, nopsa silmää ja suurta huolellisuutta
lataamisessa, jos mieli saada kaikki sen hyvät puolet esiin. Pyssysepät
ymmärtävät vähän kutsumuksensa velvoitusta kyhätessään kokoon
kaikenlaisia linnuntiputtajiaan ja lyhyitä ratsu..."
Hänet keskeytti Unkasin matala, mutta ilmehikäs 'hugh!'.
"Minä näen ne, poikani, minä näen ne!" jatkoi Haukansilmä. "He
kokoontuvat juuri rynnäkköön, muutoin he pitäisivät kyllä nuo likaiset
pakaransa piilossa pölkkyjen takana. Hyvä, antaa heidän vain tulla",
lisäsi hän asettaan tarkastellen, "etumainen mies ainakin syöksyy
suoraan surman suuhun, vaikka hän olisi sitten itse Montcalm!"
Samassa silmänräpäyksessä vapisutti metsää uusi huuto ja kirkuna, ja
tämän merkin kuultuaan nuo neljä villiä ponnahtivat piilostaan
ajopuiden takaa. Heyward tunsi polttavaa halua rynnätä heitä vastaan,
niin voimakas oli hetken huumaava jännitys, mutta häntä pidätti
metsästäjän ja Unkasin osoittama maltti. Kun heidän vihollisensa, jotka
aimo loikkauksin juoksivat heitä erottavaa mustaa kalliota pitkin
hurjasti kirkuen, olivat tulleet muutamien sylien päähän, kohosi
Haukansilmän pyssy hitaasti vaivaismäntyjen keskeltä ja sylki äkkiä
suustaan tuhoisan sisältönsä. Etumainen intiaani hypähti kuin
haavoittunut hirvi ja putosi sitten päistikkaa halkeamaan, joita
saarella oli niin runsaasti.
"Nyt, Unkas!" huusi metsästäjä vetäen tupesta pitkän puukkonsa, samalla
kun hänen eloisat silmänsä alkoivat leimuta ottelun kiihkoa, "napsauta
tuo viimeinen kirkuva pirunpoika hengiltä; noista kahdesta me kyllä
pidämme huolen!"
Häntä toteltiin, ja vain kaksi vihollista oli enää voitettavana.
Heyward oli antanut toisen pistoolinsa Haukansilmälle, ja yhdessä he
nyt ryntäsivät loivaa rinnettä alas vainoajiaan vastaan. He laukaisivat
aseensa samalla kertaa, mutta molemmat yhtä huonolla menestyksellä.
"Arvasinhan minä sen! Ja sanoinhan minä sen!" murisi metsästäjä
lingoten halveksitun pikku aseen katkeran ylenkatseellisesti
putoukseen. "Tulkaapa tänne, te riivatun ryökäleet, tulkaapa tänne
kohtaamaan puhdasrotuista valkoista miestä!"
Tuskin olivat nämä sanat päässeet hänen huuliltaan, kun hän näki
edessään jättiläismäisen, raivoisasti tuijottavan villin. Samalla
hetkellä huomasi Duncankin joutuneensa käsirysyyn toisen kanssa.
Ketterästi tarttuivat Haukansilmä ja hänen vastustajansa toistensa
vaarallista asetta pitelevään käteen. Lähes minuutin he seisoivat näin
silmä vasten silmää kumpikin kiivaasti ponnistellen voittaakseen
lihasvoimin vastustajansa. Lopulta lannistivat valkoisen miehen
terästyneemmät jäntereet alkuasukkaan jäsenet. Jälkimmäisen ase heltisi
hitaasti metsästäjän jatkuvasti puristaessa, ja yht'äkkiä hän irroitti
otteen vihollisen ranteesta ja työnsi terävän puukkonsa tämän paljaan
rinnan läpi sydämeen. Sillä välin oli Heyward joutunut uhkaavampaan
tilanteeseen. Hänen kepeä miekkansa räsähti poikki heti ensi iskulla.
Kun hänellä ei ollut mitään muutakaan puolustusasetta, riippui hänen
pelastuksensa kokonaan hänen ruumiinvoimistaan ja päättäväisyydestään.
Tosin ei häneltä puuttunut kumpaakaan, mutta hän oli tavannut
vihollisen, joka oli kaikin puolin hänen vertaisensa. Onneksi hän sai
pian vastustajansa aseettomaksi, kun tämän veitsi putosi kalliolle
heidän jalkainsa juureen. Tästä hetkestä alkaen taisteltiin siitä,
kumpi syöksisi toisen tuosta pyörryttävästä korkeudesta syvään kuiluun
putouksen juurelle. Jokainen äkkinäinen tempaus vei heitä lähemmäksi
jyrkänteen reunaa, missä Duncan älysi viimeisen ja ratkaisevan
kamppailun tapahtuvan. Kumpikin taistelija pani kaiken voimansa ja
tarmonsa tähän ponnistukseen, ja seuraus oli, että molemmat horjuivat
syvyyden partaalla. Heyward tunsi villin tarttuvan kurkkuunsa ja näki
tämän julmasti hymyilevän ja toivoi vahingoniloisena voivansa vetää
vihollisensa mukanaan samaan turmioon. Heyward tunsi vastustamattoman
voiman vetävän häntä kuiluun ja koki äkillisen kuolemantuskan kaikessa
kauheudessaan. Aivan viime hetkessä ilmestyi hänen silmiensä eteen
musta käsi ja välkkyvä veitsi, intiaani hellitti otteensa veren
ruiskahtaessa hänen ranteestaan. Ja kun Unkasin pelastava koura tempasi
Duncanin taaksepäin, tuijottivat tämän silmät yhä kuin lumottuina
kuiluun kuukertuvan vihollisen hurjiin, pettymyksen raivoa kuvastaviin
kasvoihin. "Suojaan! suojaan!" huusi Haukansilmä, joka juuri sillä
hetkellä oli suoriutunut vastustajastaan, "suojaan, jos henkenne on
teille rakas! Työ on vasta puoliksi tehty!"
Nuori mohikaani kiljaisi voitonriemuisesti, kiiti Duncanin seuraamana
sitä loivaa rinnettä ylös, jota pitkin he olivat tappeluun
laskeutuneet, ja etsi kallioiden ja puiden välistä turvapaikkaa.