Jo Siionissa sävelet nää kaikui;
hän niitä hetken laulaa verkkaisaan,
ja sitten "rukoilkaamme" kuiskaa toimessaan.
_Burns_.
Heywardiin ja hänen seuralaisiinsa tämä salaperäinen katoaminen
vaikutti levottomuutta herättävästi, sillä vaikka valkoisen miehen
käytös ei tähän saakka ollut antanut syytä pienimpäänkään moitteeseen,
hänen karkea pukunsa, sievistelemätön puhetapansa, voimakas vihansa ja
hänen vaiteliaat liittolaisensa herättivät uudelleen eloon epäluulon,
jonka petollisen intiaanioppaan menettely oli synnyttänyt.
Vain laulumestaria ei liikuttanut, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän
istuutui eräälle kallionkielekkeelle, mistä hän ei antanut muita
elonmerkkejä kuin sisäisen taistelujensa pusertamia lukuisia, raskaita
huokauksia. Sitten alkoi kuulua aivan kuin maan uumenista vaimentuneita
ääniä ja nopea valonväläys paljasti ulkona odottaville kallisarvoisen
piilopaikan salaisuuden.
Erään kallioon muodostuneen kapean, syvän luolan toisessa päässä istui
tiedustelija kädessään roihuava oksakimppu. Tulen väkevä hohde lankesi
täyteläisenä hänen tanakoille, ahavanpuremille kasvoilleen ja
metsäläisasulleen luoden jonkinlaista haaveenomaista hurjuutta mieheen,
joka arkisessa päivänvalossa nähtynä olisi toisella tavalla viehättänyt
kummallisine pukuineen, jäntevine vartaloineen, johon yhtyi ketteryys,
valpas varovaisuus ja harvinainen avomielisyys, mikä tavantakaa loisti
hänen tarmokkaista kasvoistaan. Vähän matkaa hänestä seisoi Unkas,
jonka olemus kokonaisuudessaan oli tavattoman selvästi nähtävissä.
Matkustajat katselivat pelokkaina nuoren mohikaanin solakkaa, notkeata
ruumista, joka oli kaunis ja vailla kaikkea eleiden teennäisyyttä.
Vaikka hänen vartaloaan peitti vastoin tavallisuutta viheriä,
hetalereunainen metsästysmekko, samanlainen kuin valkoisen miehenkin,
ei mikään estänyt näkymästä hänen tummia, kiiltäviä, pelottomia
silmiään, hänen voimakkaiden, ylpeiden, luonnonpunaisten ja puhtaiden
piirteittensä rohkeata ääriviivaa tai hänen arvokkaasti kaareutuvaa
otsaansa ja hänen sopusuhtaista, jaloa päätänsä, joka ritarillista
nylkyhiustupsua lukuunottamatta oli ajeltu paljaaksi. Ensi kerran
Duncanilla ja hänen seuralaisillaan oli tilaisuus tarkemmin katsella
kummankin intiaanin ilmehikkäitä piirteitä, ja kukin matkueen jäsen
tunsi vapautuvansa raskaasta epäluulon taakasta tutustuessaan tarkemmin
nuoren soturin ylpeään ja päättävään, samalla villiin ulkomuotoon.
Tietenkin tämä olento heidän mielestään saattoi olla osaton sivistyksen
hedelmistä, mutta he olivat varmoja siitä, ettei hän koskaan
tietoisesti käytä suuria luonnonlahjojaan konnamaisiin, petollisiin
tarkotuksiin. Teeskentelemätön Alice katseli hänen luontevaa olemustaan
ja ylvästä ryhtiään kuin hänellä olisi ollut edessään jokin
kreikkalaisen kuvanveistotaiteen arvokas jäännös, johon suuri ihme oli
puhaltanut hengen. Heyward, joka oli tottunut turmeltumattomien
alkuasukasten joukossa näkemään usein kaunismuotoisia piirteitä,
ilmaisi peittelemättä ihastuksensa tästä sopusuhtaisten muotojen
väärentämättömästä esikuvasta.
"Minä voisin nukkua rauhassa", Alice kuiskasi, "jos minulla olisi
vartijanani noin pelottomalta ja jalomieliseltä näyttävä nuorukainen.
Varmastikaan, Duncan, ei hän ole ollut suorittamassa julmia murhatekoja
ja kauhistavia kidutuksia, joista olemme niin paljon lukeneet ja
kuulleet!"
"Tässä näemme tosiaankin harvinaisen loistavan esimerkin niistä
oivallisista luonnollisista ominaisuuksista, joista tämän merkillisen
kansan sanotaan olevan niin rikkaan", vastasi Heyward. "Minä yhdyn
teihin, Alice, että moinen otsa ja moinen silmä ovat luodut pikemmin
peloittamaan kuin pettämään. Mutta älkäämme tuottako itsellemme
pettymystä odottamalla muuta osoitusta tuosta meidän otaksumastamme
hyveellisyydestä kuin mikä sopii villin tapoihin. Loistavat esimerkit
jaloista luonteenominaisuuksista ovat kristittyjen parissa yhtä
harvinaisia kuin intiaanien keskuudessa, vaikkei kumpainenkaan rotu
yhteisen luontomme kunniaksi ole kykenemätön niitä synnyttämään.
Toivokaamme siis, ettei tämä mohikaani saata odotuksiamme häpeään, vaan
osoittautuu ulkomuotonsa mukaisesti urheaksi ja varmaksi ystäväksi."
"Nyt puhui majuri Heyward niinkuin majuri Heywardin tulikin puhua",
virkkoi Cora. "Kuka tämän luonnonlapsen nähdessään muistaakaan hänen
ihonsa väriä!"
Lyhyt ja nähtävästi kiusallinen äänettömyys seurasi tätä huomautusta,
kunnes sen keskeytti tiedustelijan huuto astua sisään.
"Tämä tuli alkaa jo loimuta liian kirkkaasti", hän jatkoi heidän
noudatettuaan kehoitusta, "ja voisi johtaa mingot tänne tuhoksemme.
Unkas, päästähän vaippa alas ja näytä niille lurjuksille sen pimeä
puoli. Tämä illallinen ei nyt tosin ole sellainen, jota kuninkaallisen
amerikkalaisen rykmentin majurilla on oikeus odottaa, mutta tiedänpä
monen tuon sotaväenosaston urhean partiojoukon olleen mielissään, kun
sai syödä riistansa raakana, vieläpä ilman mausteen hajuakaan. Tässähän
taas on, kuten näette, suolaa yltä kyllin ja kohta tästä käristyy
oivallinen paisti. Tuossa taas on naisväen istuimiksi tuoreita oksia,
jotka tosin eivät liene yhtä upeita kuin heidän guinealaiset
mahonkituolinsa, mutta joista sentään lähtee miellyttävämpi tuoksu kuin
mistään nahasta, olkoon se sitten tuotu Guineasta tai mistä muusta
maasta tahansa. Ja tulkaa tekin tänne, ystäväiseni, älkääkä enää
murehtiko varsaanne! Viaton oli vielä raukka, eikä se ollut saanut
kovia kokea. Kuolema pelasti elukkapahan monesta kipeästä selästä ja
monesta väsyneestä koivesta!"
Unkas noudatti toisen käskyä, ja kun Haukansilmä herkesi puhumasta,
kuului kosken kohina enää kaukaisen ukkosen vyörynnältä.
"Olemmeko täysin turvassa tässä luolassa?" kysyi Heyward. "Eikö täällä
ole pelkoa yllätyksestä? Tuolta rotkon suultahan voisi yksi ainoa mies
pyssyineen pitää meitä kokonaan vallassaan."
Muuan kummitusmainen olento kohosi näkyviin pimeästä metsästäjän
takaa ja tarttuen loimottavaan kekäleeseen valaisi sillä heidän
piilopaikkansa äärimmäistä soppea. Alice kirkaisi heikosti ja Corakin
hypähti seisaalleen tämän pelästyttävän ilmestyksen astuessa
valopiiriin, mutta Heyward tyynnytti heidät selittämällä, että tämä oli
heidän saattajansa Chingachgook, joka toista verhoa nostamalla näytti
luolan toisen pääsytien. Pitäen kekälettä kädessään hän kulki toisen
syvän ja ahtaan kallionhalkeaman poikki, joka oli kohtisuorassa sitä
rotkoa vastaan, missä he olivat, mutta joka vastoin edellistä oli
yläpuolelta avoin, ja astui toiseen luolaan, joka suurin piirtein oli
ensimmäisen kaltainen.
"Sellaiset vanhat ketut kuin tuo Chingachgook ja minä emme anna
itseämme yllättää luolassa, josta olisi vain yksi pääsytie",
Haukansilmä virkkoi nauraen. "Te oivallatte helposti tämän paikan
erikoisedut: kallio on mustaa kalkkikiveä, joka tunnetusti on varsin
pehmeää! eikä siitä tule niinkään epämukavaa pielusta oksien ja lehvien
puutteessa. No niin, tuo koski oli muinoin useita kyynäröitä meitä
alempana, ja sen pinta, siitä menen takuuseen, oli yhtä rauhallinen ja
kaunis kuin missä muussa paikassa tahansa Hudsonia. Mutta vanhuus on
kauneuden paha vihollinen, sen seikan saavat nämä suloiset nuoret
neitosetkin vielä oppia! Paikka on surullisesti muuttunut! Nämä kalliot
ovat täynnä halkeamia, ja kun ne toisissa kohdin ovat pehmeämpiä kuin
toisissa, on vesi uurtanut syviä onkaloita päästäkseen eteenpäin, niin
että se lopulta on siirtynyt muutamia satoja jalkoja ylemmäs, murtaen
esteensä täältä, kuluttaen ne pois tuolta, ja niin putoukset muuttavat
muotoaan yhtä mittaa."
"Millä kohdalla niitä me nyt olemme?" kysyi Heyward.
"Me olemme lähellä sitä paikkaa, mihin Kaitselmus ne ensiksi määräsi,
mutta missä ne näyttävät olleen liian kapinanhaluisia pysyäkseen
alallaan. Kallio on ollut pehmeämpää molemmilla puolin meitä, ja niin
ne jättivät virran keskikohdan paljaaksi ja kuivaksi kaiverrettuaan
ensin nämä kaksi pientä koloa piilopaikoiksemme."
"Me olemme siis saarella?"
"Niin olemme. Meillä on putoukset kummallakin sivulla ja virta ylhäällä
ja alhaalla. Päiväseen aikaan kannattaisi meidän nousta tämän kallion
huipulle katselemaan veden nurinkurisia tapoja. Veden juoksu
putouksessa on aivan epäsäännöllistä. Joskus se hyppää alas yhdellä
loikkauksella, joskus se kuukertelee jyrkännettä pitkin miten sattuu.
Tuolla se tepsuttelee hiljaa eteenpäin, täällä se taas kiitää nuolena.
Yhdessä paikassa se on valkeata kuin lumi, toisessa viheriää kuin
ruoho. Väliin se syöksyy syviin onkaloihin, jotka kuminallaan saavat
maan vapisemaan; väliin se solisee ja lirisee kuin pieni puro
kaivertaen kouruja ja kuoppia vanhaan kiveen kuin sotkettuun saveen.
Virran koko suunnitelma näyttää menneen sekaisin. Ensin se juoksee
tasaisesti tarkoituksenaan vieriä jyrkännettä alas, kuten alussa oli
määrättykin. Sitten se tekee polven ja tähyilee päin rantoja, ja
toisinaan se kurkistelee suoraan taakseen, ikäänkuin sitä ei
haluttaisikaan lähteä erämaastaan yhtyäkseen suolaveteen! Toden totta,
neitiseni, tuo hieno, seittimäinen harso, jota kannatte kaulallanne, on
karheaa ja pikemminkin kalaverkon kaltaista niihin kallionkielekkeihin
verrattuna, joita minä voisin teille näyttää ja joissa virta muovaa
kaikenlaisia kuvioita yrittellen kaikesta sovinnaisuudesta
vapauduttuaan kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Ja kuitenkin, mihin
kaikki lopulta vie? Kun veden on hetken aikaa sallittu noudattaa
tahtoansa kuten itsepäisen ihmisen, kokoaa sen jälleen sama käsi, joka
sen loikin, ja muutamia syliä alempana näette sen verkkaisesti vierivän
kohti merta, niinkuin oli määrättykin aikojen alussa."
Saatuaan tästä tarkasta Glennin putousten kuvauksesta rauhoittavan
varmuuden piilopaikkansa turvallisuudesta kuuntelijat olivat
taipuvaiset arvostelemaan toisin kuin Haukansilmä niiden villiä
viehätystä. Mutta heidän tilansa ei sallinut heidän ajatustensa kauan
viipyä luonnon kauneuden ihailemisessa, ja kun metsästäjä ei ollut
katsonut tarpeelliseksi keskeyttää keittiöpuuhiaan puhuessaan, paitsi
milloin hän rikkinäisellä haarukalla viittasi johonkin kapinalliseen
virran erikoisuuteen, he käänsivät nyt päähuomionsa välttämättömään,
vaikka itse asiassa vähemmän runollisen illallisen syömiseen.
Ateria, jonka oivallisuutta suuresti lisäsivät muutamat herkkutavarat,
mitkä Heyward oli älynnyt ottaa mukaansa hevosista erotessa, vaikutti
erinomaisen virkistävästi väsyneeseen seurueeseen. Unkas toimi neitien
palvelijana, suorittaen kaikki pikku tehtävänsä, joihin hän kykeni,
arvokkaasti ja samalla pelokkaan kohteliaasti, mikä suuresti huvitti
Heywardia, joka vallan hyvin tiesi, että tuo kaikki oli jotakin aivan
uutta ja outoa intiaanin tavoille, jotka kieltävät sotureita
alentumasta mihinkään talousaskareihin, kaikista vähimmin naisten
hyväksi! Mutta kun vierasvaraisuuden sääntöjä heidänkin keskuudessaan
pidettiin pyhinä, ei tämä pieni poikkeaminen miehen ylhäisestä
arvokkuudesta herättänyt julkista huomautusta. Tarkka huomioitsija
luolassa olisi kuitenkin havainnut nuoren päällikön jakavan
palveluksiaan hieman puolueellisesti. Sillä vaikka hän ojensi Alicelle
vesileilin ja pippuripuun pahkasta sirosti veistetyllä lautasella lihan
täysin huomaavaisesti, niin suorittaessaan saman kohteliaan palveluksen
hänen sisarelleen hän salli mustien silmiensä katsoa tavallista
kauemmin tytön vereviä, ilmehikkäitä kasvoja. Pari kertaa hänen oli
pakko puhua herättääkseen palveltavainsa huomiota. Niissä tapauksissa
hän käytti englanninkieltä, murteellista ja puutteellista tosin,
mutta ymmärrettävää silti, ja sen vieno sointusävy sai neitoset
kohottamaan katsettaan hämmästyneinä ja ihastuneina. Näiden
kohteliaisuudenosoitusten ohella vaihdettiin muitakin lauseita, jotka
olivat omiansa antamaan seurueen eri jäsenten välisille suhteille
ystävällisen leiman.
Kaiken aikaa Chingachgook pysyi järkkymättömän juhlallisena. Hän oli
istuutunut lähemmäksi valoa, joten levottomat, pälyilevät vieraat
saattoivat helpommin erottaa hänen kasvojensa luonnollisen ilmeen
sotamaalauksen keinotekoisesta julmuudesta. He havaitsivat pojan ja
isän olevan suuresti toistensa näköisiä ottaen lukuun iän ja
kestettyjen vaivojen aiheuttamat muutokset. Hänen piirteidensä villi
hurjuus näytti nyt uinuvan ja kasvojen lepotilalle kuuluva,
intiaaneille ominainen välinpitämätön ilme oli tullut sen tilalle.
Helposti saattoi kuitenkin huomata muutamista harvoista välähdyksistä,
jotka joskus syttyivät hänen mustille kasvoilleen, että pieni
vihanpuuska jo kykeni sytyttämään täyteen ilmiliekkiin hirvittävän
vertauskuvan, jonka hän oli valinnut vihollisiaan peloittaakseen.
Metsästäjän nopsa, harhaileva katse taas todisti tarkkaavaisuutta. Hän
söi ja joi ruokahalulla, jota mikään vaaran aavistelu ei voinut
häiritä, mutta hänen valppautensa ei näyttänyt hetkeksikään raukeavan.
Parikymmentä kertaa hän jäykistyi tarkkaamaan leili ja lihapala
huulilla pään kääntyessä kuuntelemaan ehkä joitakin kaukaisia,
epäilyttäviä ääniä. Tämä liike säännöllisesti palautti hänen vieraansa
nauttimasta tilanteen tuomista viehätyksistä ja pakotti heidät
muistamaan huolestuttavia yksityiskohtia. Mutta kun mikään huomautus ei
kuitenkaan liittynyt näihin keskeytyksiin, hälveni niiden synnyttämä
hetkellinen pelästyskin nopeasti, jopa vähäksi ajaksi unohtuikin
kokonaan.
"Kas tässä, ystäväni", virkkoi Haukansilmä aterian lopulla,
vetäen lehtikasasta nassakan ja kääntyen laulumestariin, joka istui
hänen vieressään ja joka oli osoittanut huomaavaisuutta hänen
keittiötaidolleen, "maistakaahan hieman tätä männynkerkillä höystettyä
olutta! Se on huuhtova pois kaikki surulliset ajatukset varsastanne
ja virkistävä sieluanne. Minä puolestani juon maljan lähemmän
tuttavuutemme kunniaksi ja toivon, ettei hitunen hevosenlihaa jätä
turhaa närkästystä välillemme. Mikä olikaan nimenne?"
"Gamut -- David Gamut", vastasi vieras, joka valmistautui suutaan
pyyhkien upottamaan surunsa metsästäjän väkevätuoksuiseen
paloviinasekoitukseen.
"Oivallinen nimi, kerrassaan oivallinen nimi, ja luullakseni peritty
kunniallisilta esi-isiltä. Minä olen suuri nimien ihailija, vaikka
kristittyjen tavat ovatkin tässä suhteessa paljon jäljessä villien
pitämyksistä. Suurin pelkuri, minkä minä tunnen, oli nimeltään Karhu,
ja hänen vaimona Tyyni kykeni torumaan ihmisen lähettyviltään nopeammin
kuin ahdistettu kauris kykenee juoksemaan pari kyynärää. Intiaanille
sitä vastoin on tämä seikka omantunnonasia: mikä hänen nimensä on,
sellainen on hän yleensä itsekin -- ei sentään niin, että tuo
Chingachgook, joka merkitsee Suuri Käärme, olisi mikään käärme| suuri
enempää kuin pienikään, vaan tarkoitetaan nimellä sitä, että hän
ymmärtää ihmismielen koukut ja mutkat, on vaitelias ja iskee
vihollisiinsa silloin, kun nämä kaikista vähimmin sitä aavistavat. Mikä
on ammattinne?"
"Minä olen halpa, virrenveisuun opettaja."
"Kuinka sanoittekaan?"
"Minä opetan Connecticutin nostoväen nuorempaa polvea laulamaan."
"Olisipa teillä parempaakin tekemistä. Teidän vietävät penikkanne
nauravat ja hoilaavat jo muutenkin liian lujaan metsissä, kun heidän
päin vastoin ei pitäisi hengittääkään kovempaa kuin kettu uidessaan.
Osaatteko käsitellä sileäpiippuista pyssyä vai oikeata tussaria?"
"Minulla ei, Jumalan kiitos, ole koskaan ollut aihetta tarttua moisiin
murha-aseisiin!"
"Ehkäpä sitten ymmärrätte kompassia ja piirrätte salojen vesistöjä ja
vuoria paperille, jotta niillä seuduilla matkustavat löytävät paikat
niiden nimien mukaan?"
"Minä en harjoita mitään sellaista tointa."
"Teillä on allanne koipipari, joka ilmeisesti saa pitkän taipaleen
tuntumaan lyhyeltä. Arvelen siis teidän joskus kuljettavan sanomia
kenraalille?"
"En koskaan. Minä seuraan yksinomaan korkeata kutsumustani, kirkollisen
säveltaiteen opettamista!"
"Onpa siinäkin kutsumus!" Haukansilmä hytkyi sisäisestä naurusta. "Koko
ikänsä apinan tavoin matkia kaikkia matalia ja kimeitä ääniä, joita
sattuu tulemaan muiden ihmisten kurkusta. No, no, ystäväiseni, se on
teidän luonnollinen taipumuksenne, jota ei pidä vähäksyä enempää kuin
jos olisi kysymys ampumisesta tai jostakin muusta arvokkaammasta
kyvystä. Antakaapa sentähden kuulua, mitä voitte saada aikaan omalla
alallanne: niinhän voimme parhaiten sanoa toisillemme hyvää yötä, sillä
onpa jo aika näiden neitien mennä keräämään voimia pitkään ja ankaraan
ponnisteluun, joka on aloitettava jo päivän koittaessa, ennenkuin
makvat ovat päässeet jaloilleen."
"Siihen suostun sydämeni pohjasta", vastasi David asettaen
rautasankaiset silmälasit jälleen nenälleen ja vetäen taskustaan pienen
rakkaan virsikirjansa, jonka hän heti ojensi Alicelle. "Mikä onkaan
soveliaampaa ja lohdullisempaa kuin illalla virittää kiitosvirsi niin
vaarallisen ja kauhistavan päivän jälkeen!"
Alice hymyili, mutta katsahdettuaan Heywardiin hän punastui ja epäröi.
"Noudattakaa haluanne", kuiskasi tämä. "Eikö psalmirunoilijan arvoisan
kaiman kehoituksella ole mitään vaikutusta tällaisena hetkenä?"
Tämän lausunnon rohkaisemana Alice suostui tehtävään, mihin hänen
hurskaat taipumuksensa ja hänen innokas mieltymyksensä laulun
sulosointuihin olivat häntä jo niin voimakkaasti vetäneet. Kirja
avattiin virren kohdalta, joka sopi varsin hyvin heidän tilaansa, ja
laulunopettaja ei tällä kertaa tuntunut haluavan ylittää Jumalan
innoittaman Israelin kuninkaan kykyjä, mikä seikka oli omiaan lisäämään
hetken harrasta vaatimattomuutta. Corakin tunsi halua avustaa
sisartansa, ja niin alkoi hurskas veisuu, kun tunnollinen David oli
ensin ottanut välttämättömät äänentapailut soittokoneesta ja kurkusta.
Sävel oli hidas ja juhlallinen. Toisinaan se paisui pienen kirjan yli
kumartuneiden naisten pyhästä innostuksesta täyteen voimaansa,
toisinaan heikkeni niin, että veden kohina antoi laululle kumean
säestyksen. Davidin luontainen maku ja varma korva sovitti ja heikensi
äänen voiman pienen umpinaisen luolan mukaiseksi, jonka jokaisen
halkeaman ja syvennyksen laulajain äänten väräjävät sävelet täyttivät.
Intiaanit tuijottivat kuin silmät naulattuina kallioon ja kuuntelivat
niin hartaasti, että näyttivät muuttuneen kivipatsaiksi. Mutta
metsästäjä, joka kylmän ja välinpitämättömän näköisenä oli laskenut
leuan nojaamaan kättä vasten, päästi vähitellen kovat piirteensä
sulamaan, ja kun säkeistö seurasi säkeistöä, tunsi hän rautaisen
luontonsa heltyvän muistellessaan lapsuutensa aikoja, jolloin hänen
korvansa olivat siirtomaiden uudisasutuksilla tottuneet kuuntelemaan
samanlaisia ylistysvirsiä. Hänen harhailevat silmänsä alkoivat kostua,
ja ennenkuin laulu oli loppunut, vieri kuumia kyyneleitä lähteistä,
jotka näyttivät aikoja sitten kuivuneen, ja tipahteli toinen toisensa
jälkeen poskille, jotka olivat useammin tunteneet taivaan tuulia kuin
tuollaisia liikutuksen todisteita. Laulajat viipyivät vielä
tuollaisessa hymisevässä, kuolevassa soinnussa, joita korva niin
hartaana ja jännittyneenä kuuntelee, ikäänkuin tietäisi menettäneensä
ne ikipäiviksi, kun ulkoa kajahti huuto, joka ei tuntunut lähtevän
ihmiskurkusta eikä edes tästä maailmasta ja joka ei ainoastaan
tunkeutunut luolan perimmäisiin sopukoihin, vaan myös kuulijain sydämen
syvyyksiin. Sitä seurasi niin kuolettava hiljaisuus, että vesikin
tuntui pysähtyneen raivoisasta vauhdistaan moisen kaamean ja tavattoman
kirkaisun vaikutuksesta.
"Mitä se oli?" Alice uskalsi kuiskata muutamien hetkien hirvittävän
odotuksen jälkeen.
"Mitä se oli?" kertasi Heyward lujemmin.
Ei Haukansilmä eivätkä intiaanit vastanneet. He kuuntelivat yhä,
ikäänkuin odottaen huudon toistuvan, ja he ilmeisesti näyttivät aika
lailla hämmästyneiltä. Vihdoin he puhelivat vakavasti keskenään
delavarinkielellä, minkä jälkeen Unkas poistui varovasti luolasta
toista sisempää ja salaisempaa tietä. Vasta hänen mentyään loihe
metsästäjä jälleen puhumaan, tällä kertaa englanniksi.
"Mitä se oli tai mitä se ei ollut, sitä ei voi kukaan täällä sanoa,
vaikka kaksi meistä on kierrellyt metsiä yli kolmekymmentä vuotta! Minä
uskoin tähän asti, ettei ollut olemassa mitään intiaanin tai elävän
olennon päästämää ääntä, jota minun korvani eivät olisi ennen kuulleet;
mutta tämä kirkaisu osoittaa, että minä olin vain turhamielinen ja
itserakas narri!"
"Eikö se ollut aivan yksinkertaisesti huuto, jonka soturit tapaavat
kohottaa peloittaakseen vihollista?" Cora kysyi siinä seisoessaan ja
kääriessään huivia tiukemmin ympärilleen esiintyen koko joukon
tyynemmin kuin hänen pelästynyt sisarensa.
"Ei, ei! Tämä kuului ilkeältä, hirvittävältä ja epäinhimilliseltä;
mutta sotahuudosta taas ei voi koskaan erehtyä! No, Unkas", kysyi
metsästäjä delavarinkielellä nuorelta päälliköltä, tämän palattua
takaisit! "mitä näit? Näkyykö tulemme verhojen läpi?"
Samalla kielellä annettu vastaus oli lyhyt ja ilmeisesti järkähtämätön.
"Ulkona ei näy mitään", jatkoi Haukansilmä tyytymättömästi päätään
pudistaen, "ja piilopaikkamme on edelleenkin pimeän peitossa! Menkää
toiseen luolaan te, jotka tarvitsette lepoa, ja koettakaa nukkua.
Meidän täytyy olla jalkeilla paljoa ennen auringonnousua ja kiiruhtaa
mahdollisimman nopeasti Edward-linnaan, sillä aikaa kun mingot vielä
vetävät aamu-uniaan."
Cora noudatti kehoitusta ja sai tyynellä esiintymisellään aremman
Alicenkin tajuamaan tottelemisen välttämättömyyden. Ennen poistumistaan
hän sentään kuiskaten pyysi Duncania lähtemään mukaan. Unkas aukaisi
pääsytien kohottamalla aukkoa peittävää verhoa, ja kun sisarukset
kääntyivät kiittämään häntä tästä huomaavaisuudesta, he näkivät
metsästäjän jälleen istuvan hiipuvan hiilloksen ääressä kasvot käsiin
upotettuina näköjään syvästi miettien selittämätöntä kirkaisua, joka
oli niin odottamatta keskeyttänyt heidän iltahartautensa.
Heyward otti mukaansa roihuavan kekäleen, joka loi himmeätä valoa
siihen kapeaan käytävään, mikä nyt sai olla heidän huoneistonaan.
Pistettyään sen soveliaaseen paikkaan hän palasi jälleen naisten luo,
jotka nyt olivat ensi kerran hänen kanssaan kahden kesken sen jälkeen,
kun he olivat jättäneet taakseen Edward-linnan ystävälliset
varustukset.
"Älkää poistuko luotamme, Duncan", Alice pyyteli. "Me emme voi nukkua
tällaisessa paikassa tuon kamalan huudon vielä kaikuessa korvissamme!"
"Tarkastelkaamme ensin linnoituksenne turvallisuutta", vastasi Heyward,
"ja puhukaamme sitten vasta levosta."
Hän astui luolan peräsoppeen aukolle, jota kuten toisiakin, peittivät
villavaipat, ja kohottaen paksun esiripun syrjään hengitti putouksen
raitista, virkistävää ilmaa. Virran yksi haara juoksi syvän, ahtaan
rotkon kautta, minkä sen vesi oli kaivertanut pehmeään kallioon aivan
hänen jalkojensa juureen ja mikä hänen tietensä muodosti luotettavan
suojan kaikkea siltä suunnalta tulevaa vaaraa vastaan; putous oli näet
ylempänä muutaman sylen päässä villinä ja raivokkaana kohisten.
"Luonto on rakentanut ylikäymättömän varustuksen tälle puolelle",
jatkoi hän osoittaen mustaan virtaan pystysuorana ryöppyävää putousta
ja laski verhon alas. "Ja kun te tiedätte hyvien uskollisten miesten
vartioivan etumaisessa luolassa, en näe mitään syytä, minkä vuoksi
meidän kunnon isäntämme kehoitusta olisi halveksittava. Olen varma
siitä, että Cora yhtyy minuun! kun minä sanon unen olevan tarpeen
teille molemmille."
"Cora myöntää teidän olevan oikeassa, vaikka hän ei voikaan toteuttaa
ajatusta käytännössä", vastasi vanhempi sisar, joka oli laskeutunut
Alicen viereen lehvävuoteelle. "On olemassa muitakin syitä, jotka
karkoittaisivat unen silmistämme, vaikka me olisimme säästyneetkin tuon
salaperäisen huudon herättämästä levottomuudesta. Kysykää itseltänne,
Heyward, voivatko tyttäret unhoittaa tuskan, mitä heidän isänsä
varmastikin tuntee, kun hän ei tiedä missä ja millaisissa olosuhteissa
hänen lapsensa viettävät yönsä erämaassa monien vaarojen keskellä?"
"Hän on sotilas ja hän tuntee metsävaelluksen seikkailut, niin hyvät
kuin pahatkin."
"Mutta hänellä on isän sydän."
"Kuinka hyvä ja hellä hän onkaan aina ollut kaikista minun
hulluuksistani huolimatta! Kuinka kärsivällisesti ja lempeästi hän
onkaan aina täyttänyt toiveeni!" nyyhkytti Alice. "Me olemme olleet
itsekkäitä, sisko, välttämättä pyrkiessämme hänen luokseen niin monen
vaaran läpi!"
"Minä menettelin ehkä ajattelemattomasti pyytäessäni hänen
suostumustaan matkaamme niin levottomalla hetkellä, mutta minä tahdoin
vain hänelle näyttää, että vaikka kaikki muut hylkäisivätkin hänet
ahdistuksen hetkenä, pysyvät hänen lapsensa kuitenkin hänelle
uskollisina!"
"Kun hän kuuli teidän saapuneen Edward-linnaan", virkkoi Heyward
lempeästi, "taistelivat pelko ja rakkaus ankarasti hänen povessaan,
vaikkakin tämä jälkimmäinen pitkällisen eron kiihdyttämänä pääsi pian
voitolle. 'Jalomielisen Coran uljuus heitä kannustaa, Duncan', sanoi
hän, 'enkä minä tahdo panna sille esteitä. Minä vain toivoisin, että
hänellä, joka on asetettu meidän kuninkaallisen herramme kunniaa
puolustamaan, olisi edes puoletkaan hänen rohkeudestaan ja
tarmostaan.'"
"Eikö hän puhunutkaan mitään minusta, Heyward?" kysyi Alice kateellisen
hellästi. "Ei suinkaan hän voinut kokonaan unohtaa pikku Elsietään?"
"Sehän olisi ollut mahdotonta", nuori mies lohdutti. "Hän antoi teille
tuhansia helliä lempinimiä, joita minä en rohkene tässä käyttää, mutta
joiden sopivaisuudesta minä mitä lämpimimmin menen takuuseen. Kerrankin
hän sanoi aiv..."
Duncan herkesi äkkiä puhumasta, sillä kun hän oli kiinnittänyt
katseensa Alicen silmiin tämän käännyttyä lapsellisen rakkauden hellää
innostusta hehkuen hänen puoleensa, paremmin ahmiakseen hänen sanansa,
kajahti sama voimakas, hirvittävä huuto jälleen ilmassa ja teki hänet
mykäksi. Seurasi pitkä, henkeäsalpaava hiljaisuus, jonka kestäessä
kaikki katsoivat toisiinsa pelokkaasti odottaen kirkaisun kuuluvan
uudestaan. Vihdoin verho kohosi hitaasti, ja metsästäjä seisoi
oviaukossa kasvoilla ilme, minkä tyyneys ja varmuus nähtävästi alkoivat
väistyä sen salaperäisen ilmiön tieltä, jonka uhkaamaa vaaraa vastaan
ehkä koko hänen taitonsa ja kokemuksensa tulisi osoittautumaan
tehottomaksi.