Tällaisena yönä
peloillaan kasteess' sipsutteli Thisbe,
ja kun näk' ennen leijonaa sen varjon,
pakeni säikkyin.
_Venetsian Kauppias_.
Oppaan äkillinen pako ja hänen takaa-ajajainsa hurjat huudot saivat
Heywardin seisomaan muutamia hetkiä toimettoman hämmästyksen vallassa.
Mutta oivallettuaan pakolaisen kiinni-ottamisen tärkeyden hän sysäsi
syrjään läheiset pensaat ja riensi kiireesti eteenpäin avustaakseen
petturin vainoojia. Mutta ennenkuin hän oli ennättänyt kulkea sataakaan
kyynärää, hän tapasi nuo kolme metsämiestä, jotka jo palasivat
hyödyttömästä takaa-ajostaan.
"Miksi luovuitte niin pian yrityksestä?" huudahti hän, "se roisto voi
hyvinkin olla piiloutuneena jonkin puun taakse, joten voisimme ehkä
vielä saada hänet kiinni. Me emme ole turvassa niin kauan kuin hän on
vapaana
"Panisitteko pilven ajamaan takaa tuulta?" vastasi harmistunut
tiedustelija. "Minä kuulin tämän paholaisen mennä suhahtavan yli
kuivien lehtien kuin mustan käärmeen, ja nähtyäni hänet vilahdukselta
tuota isoa mäntyä vasten, paukautin minä sinnepäin niin sanoakseni
pelkän vainun ohjaamana. Mutta siitä ei ollut apua, ja kuitenkin
pitäisin minä sitä -- ottaen huomioon maalin liikkuvaisuuden ja lyhyen
tähtäysajan -- jos joku toinen kuin minä olisi ampunut, aika ripeästi
tähdättynä laukauksena; ja minulla lienee sentään jonkin verran
kokemusta tällaisissa asioissa ja minä kai tiedän sellaisesta jotakin.
Katsotaanpa tätä sumakkipensasta; sen lehdet ovat punaiset, vaikka
jokainen tietää sen heinäkuussa upeilevan keltaisessa kokopuvussa!"
"Se on Ovelan Ketun verta! Hän on haavoittunut, ja pian hän kai kaatuu
menehtyneenä maahan!"
"Ei, ei", vastusti metsästäjä jyrkästi hyläten tämän mielipiteen. "Minä
ehkä leikkasin hänen nahkaansa jostakin paikasta, mutta hirtehinen
juoksee siitä vain kahta kiivaammin. Pyssynkuula, kuu se vain hipaisee
nahkaa, vaikuttaa pakenevaan otukseen melkein samalla tavalla kuin
teidän kannuksenne hevoseen: se kiihyttää vauhtia ja panee ruumiiseen
tuhannentulimmaisen tarmon, vaikka sen pitäisi sitä vähentää. Mutta kun
se kaivertaa repelöisen reiän, loppuu parin loikkauksen jälkeen
kaikenlainen hyppiminen, olkoon sitten kysymyksessä intiaani tai
metsäkauris!"
"Meitä on kuitenkin neljä rivakkaa miestä yhtä haavoittunutta
vastassa."
"Oletteko kyllästynyt elämäänne?" keskeytti tiedustelija. "Tuo punainen
paholainen houkuttelisi teidät toveriensa sotakirveiden ulottuville
ennen kuin oikein olette ehtinyt takaa-ajosta lämmitäkään. Minä,
joka usein olen nukkunut sotahuutojen raikuessa, tein todella
malttamattomasti laukaistessani pyssyn salaväijyjien kuullen. Ja
kuitenkin oli kiusaus niin houkutteleva, niin luonnostaan houkutteleva!
Tulkaa, ystäväni, lähtekäämme täältä niin taitavasti, että mingon
oveluus joutuu väärille jäljille, tai muutoin päänahkamme kuivuvat
tuulessa Montcalmin teltan edustalla huomenna tähän aikaan."
Tämä kauhistava selitys, jonka metsästäjä lausui tyynesti ja varmasti
kuin mies, joka täydelleen käsittää vaaran suuruuden, mutta ei sitä
pelkää, oli omiansa muistuttamaan Heywardia hänelle uskotun tehtävän
tärkeydestä. Silmätessään ympärilleen ja turhaan ponnistellessaan
nähdäkseen läpi pimeyden, joka yhä sakeni metsän lehväkatoksen alla,
hän tunsi kuin olisivat hänen turvattomat matkatoverinsa kaikesta
inhimillisestä avusta eristettyinä pian joutumaisillaan täydelleen
näiden julmien vihollisten valtaan, jotka petoeläinten tavoin odottivat
vain yhä synkkenevää yötä voidakseen iskeä varmemmin ja lujemmin. Hänen
kiihoittunut mielikuvituksensa näki jokaisessa pensaassa ja kaatuneessa
pölkyssä ihmisenkaltaisen olennon, ja jo parikymmentä kertaa hän luuli
nähneensä hiiviskelevien vihollistensa kamalat kasvot piilopaikasta
väsymättömän valppaasti seuraavan hänen joukkueensa liikkeitä. Hän
huomasi taivaalla keveiden pilvenhattaroiden hetki hetkeltä menettävän
iltaruskon värin ja läheisen virranuoman saattoi enää erottaa vain sen
rannoilla kasvavista tummista puuriveistä.
"Mitä on tehtävä?" hän kysyi epäilyksen, ahdistavan hädän ja
äärimmäisen avuttomuuden vallassa. "Älkää Jumalan tähden poistuko
luotan:! Jääkää puolustamaan saatettaviani ja määrätkää itse vapaasti
palkkionne!"
Hänen kumppaninsa, jotka neuvottelivat syrjässä omalla kielellään,
eivät kiinnittäneet huomiotaan tähän kiihkeään, hätäiseen pyyntöön.
Vaikka he keskustelivat hiljaa ja varovasti, miltei kuiskaten,
lähestyvä Heyward saattoi erottaa nuoremman soturin innokkaat lausunnot
vanhempien miesten rauhallisista sanoista. Ilmeisesti he pohtivat
jotakin keinoa matkustajien pelastamiseksi. Heyward, joka ajatteli
suurta vastuutaan ja paheksui vaaraa lisäävää viivytystä, lähestyi
tummaa miesryhmää esittääkseen palkkiotarjouksensa vielä selkeämmässä
muodossa, kun valkoinen mies viitaten kädellään myöntyvästi kääntyi ja
puheli englanninkielellä puolittain itsekseen:
"Unkas on oikeassa! Ei ole miesmäistä jättää näitä viattomia olentoja
oman onnensa nojaan, vaikkapa siinä menetämme kaiken minkä omistamme
ikiajoiksi. Jos tahdotte pelastaa nämä hennot kukat inhottavien konnien
kynsistä, älkää, herra, hukatko aikaa, älkääkä vaipuko
saamattomuuteen!"
"Kuinka voittekaan epäillä intoani? Olenhan jo tarjonnut..."
"Tarjotkaa rukouksianne Hänelle, joka voi antaa meille viisautta
metsässä parveilevien paholaisten oveluuden voittamiseksi", keskeytti
tiedustelija tyynesti, "ja säästäkää rahanne, joita ette ehkä enää
tässä maailmassa voi käyttää yhtä vähän kuin minä hyötyä. Nämä
mohikaanit ja minä tahdomme tehdä mitä miehen äly suinkin voi keksiä
pelastaaksemme kaikesta pahasta nuo suloiset kukat, jotka kuvankauniina
ja hentoina eivät ole luotuja erämaassa elämään, emmekä pyydä avustamme
muuta palkintoa kuin sen, minkä Jumala aina antaa rehellisestä työstä.
Ensiksi täytyy teidän kuitenkin luvata kaksi seikkaa sekä itsenne että
ystävienne puolesta, muutoin teemme itsellemme vahinkoa teitä
hyödyttämättä!"
"Esittäkää ne!"
"Ensimmäinen on, että teidän tulee olla hiljaa kuin tämä nukkuva metsä,
tapahtuipa sitten mitä tahansa; ja toiseksi teidän on pidettävä paikka,
mihin me nyt teidät viemme, salassa kaikilta kuolevaisilta."
"Minä olen tekevä kaikkeni näiden molempien ehtojen täyttämiseksi."
"Seuratkaa siis, ettemme tuhlaisi silmänräpäyksiä, jotka ovat yhtä
kallisarvoisia kuin sydänveri haavoitetulle hirvelle!"
Heyward saattoi illan tihenevässä hämärässäkin erottaa tiedustelijan
kärsimättömän eleen, ja hän kiiruhti nopeasti hänen jäljessään
paikalle, minne oli jättänyt muun seurueensa. Heidän saavuttuaan
tuskallisina odottavain naisten luo Heyward selitti heille lyhyesti
uuden oppaan ehdot sekä teroitti mieliin välttämättömänä seikkana, että
pelon täytyi väistyä sitkeän ponnistelun tieltä. Hänen huolestuttava
ilmoituksensa tosin herätti salaista levottomuutta kuuntelijoissa,
mutta puhujan tapa vakavasti ja varmasti kuvata vaara ja toimenpiteet
sen voittamiseksi toisaalta terästivät heidän hermonsa kestämään
odottamattomia ja tuntemattomia koettelemuksia. Hiljaa ja hetkeäkään
viipymättä he sallivat Heywardin auttaa itsensä satulasta ja riensivät
kiireesti virran rannalle, minne tiedustelija äänettömin viittauksin oli
koonnut muut seurueen jäsenet.
"Mitähän olisi tehtävä noille järjettömille elukoille?" mumisi
valkoinen mies, joka näytti nyt määräävän heidän kohtaloitaan.
"Hukkaamme aikaa leikatessamme niiden kurkkuja auki ja heittäessämme ne
virtaan; jos taas jättäisimme ne tähän, olisi se samaa kuin jos
sanoisimme suoraan mingoille, ettei heidän tarvitse etäältä etsiä
löytääkseen niiden omistajat!"
"Antaa niiden vapaasti mennä menojaan metsään", Heyward rohkeni
ehdottaa.
"Ei. Parempi olisi johtaa lurjukset harhaan ja saada heidät uskomaan,
että heidän on kilpailtava nopean hevosen kanssa, jos mieli saavuttaa
saalis. Niinpä niin, niinpä niin, se tosiaankin sokaisisi heidän kissan
silmänsä! Chingach... Hiljaa! mikä liikkuu pensastossa?"
"Varsa."
"Se on ainakin surmattava", mumisi metsästäjä tavoitellen tuon ketterän
elukan harjaa, mutta eläin taitavasti väisti miehen kättä. "Unkas,
nuolesi!"
"Seis!" huudahti kuolemaantuomitun elukan isäntä ääneensä, vaikka
toiset koettivat haastella kuiskaillen, "säästäkää Mirjamin varsaa! Se
on uskollisen emon hyvä lapsi eikä tee tahallaan pienintäkään kiusaa."
"Kun ihmiset taistelevat henkihiukkasestaan, minkä Jumala on heille
antanut", lausui tiedustelija ankarasti, "eivät lähimmäisetkään
merkitse heille enempää kuin metsän pedot. Jos vielä ynähdätte
sanankaan, jätän teidät makvojen armoille! Vedä nuolesi pitkälle,
Unkas, meillä ei ole aikaa toiseen yritykseen."
Hänen uhkaavan äänensä matala mumina kuului vielä, kun haavoitettu
varsa jo kohosi takajaloilleen ja sitten lysähti polvilleen maahan.
Chingachgookin veitsi sujahti sen kurkkuun nopeasti kuin ajatus ja
kuolinkamppailussa sätkivä eläin heitettiin virtaan, minkä mukana se
liukui alaspäin ja korahteli kuuluvasti viimeisiä kertoja. Tämä
näennäisesti julma, mutta itse asiassa välttämätön teko muistutti
matkustajia peloittavalla tavalla vaarasta, jossa he olivat, sitä kun
vielä lisäsi toimivain henkilöiden tyyni ja jyrkkä päättäväisyys.
Sisarukset vavahtivat ja puristautuivat toisiinsa tiukemmin, kun
Heyward vaistomaisesti pusersi kädessään pistoolia, jonka hän oli
vetänyt kotelostaan, asettuessaan turvattiensa suojaksi metsän synkkiä
varjoja vastaan.
Mutta intiaanit eivät epäröineet hetkeäkään, vaan tarttuivat
pelästyneiden ja vastustelevain hevosten suitsiin ja johtivat ne
virtaan.
Vähän matkan päässä rannasta he kääntyivät ja katosivat pian
vastakkaisen rantapenkereen varjoon, minkä suojassa he kulkivat virran
juoksua ylöspäin. Sillä aikaa tiedustelija oli vetänyt näkyviin
tuohesta kyhätyn veneen kätköstään muutamien matalain pensaiden alta,
joiden oksia virran pyörteet huojuttivat, ja siihen hän hiljaa viittasi
naisia astumaan. He tottelivat viipymättä ja katselivat pelokkaina ja
tuskaisasti pimeitä rantoja, jotka reunustivat virtaa kuin mustat
muurit.
Heti kun Cora ja Alice olivat istuutuneet, tiedustelija kehoitti
Heywardia tukemaan hauraan purren toista puolta hoitaen itse toista, ja
niin he työnsivät sitä virtaa ylös, jälkijoukkonaan tapetun varsan
alakuloinen omistaja. Tällä tavalla he kulkivat kymmeniä kyynäriä
hiljaisuudessa, jota katkaisivat vain veden solina, kun sen pyörteet
kuohuivat heidän ympärillään, ja heidän varovaisten askeltensa heikot
molskahdukset. Heyward jätti kanootin ohjauksen kokonaan tiedustelijan
huoleksi, ja tämä läheni rantaa tai ulkoni siitä väistellen milloin
kallionlohkareita, milloin virran syviä kohtia, suorittaen tehtävänsä
varmasti ja tavalla, joka osoitti hänen erinomaisen hyvin tuntevan
kulkureitin. Joskus hän pysähtyi; ja keskellä huokaavaa hiljaisuutta,
jonka kaameutta kosken kumea, mutta yhä paisuva kohina vain lisäsi, hän
kuunteli tuskastuttavan tarkasti, kuuluisiko hänen korviinsa mitään
ääniä uinuvasta metsästä. Varmistuttuaan siitä, että kaikki oli
rauhallista ja etteivät hänen herkistyneet aistinsa kyenneet keksimään
mitään merkkiä lähestyvistä vihollisista, hän ryhtyi tyynesti jatkamaan
hidasta ja varovaista kulkuaan. Vihdoin he saapuivat erääseen virran
kohtaan, missä Heywardin harhaileva katse kiintyi omituiseen mustaan
rykelmään, ja siinä korkea rantatöyräs loi tavallista synkemmän varjon
tummalle vedenpinnalle. Hän pysähtyi epäröiden ja kiinnitti myös
toverinsa huomion tuohon kohtaan.
"Niinpä niin", rauhallinen tiedustelija vastasi, "intiaanit ovat
kätkeneet hevoset kuten tarkkavaistoiset alkuasukkaat ainakin. Veteen
ei jää jälkiä, ja pöllönkin silmä sokaistuisi moisen onkalon
pimeydessä."
Seurue oli taas koolla, tiedustelija ja hänen uudet toverinsa
neuvottelivat taas, ja näillä, jotka olivat uskoutuneet tuntemattomien
metsämiesten suojelukseen, oli hieman aikaa tarkastella lähemmin
asemaansa.
Virta oli kuin suljettu korkeiden rosoisten kallioiden väliin, joista
muuan ulottui kauas sen paikan yli, mihin kanootti oli pysähtynyt. Ja
kun kallioilla taas kasvoi korkeita puita, jotka näyttivät
hoipertelevan jyrkänteen reunalla, tuntui kuin olisi virta juossut
syvässä, ahtaassa rotkossa. Alapuolella puiden kummallisesti
kietoutuneita oksia ja epätasaisia latvoja, jotka siellä täällä
himmeinä läikkinä erottuivat tähtikirkasta taivaankantta vasten, oli
jatkuvasti synkkää ja pimeää. Heidän takanaan rajoitti rantatöyräiden
mutka näköalan samoin mustin metsämuurein, mutta etupuolella ja
ilmeisesti lyhyen matkan päässä näytti vesi nousevan taivasta kohti,
mistä se sitten tuntui paiskautuvan syviin kuiluihin, ja siitä kai
aiheutui kumea kohina, joka oli kuulunut koko vesimatkan ajan. Paikka
näytti tosiaankin olevan kuin yksinäisyydelle pyhitetty, ja sisarusten
mieliin tulvahti jonkinlainen viihdyttävä turvallisuuden tunne heidän
katsellessaan haaveellista, vaikka hiukan peloittavaa kauneutta. Mutta
heidän saattajiensa liikehtiminen tempasi kuitenkin heidät pian
ympäristönsä yön luomaa villiä viehätystä tarkastelemasta jatkuvan
vaaran tuskaiseen tuntemukseen.
Hevoset oli sidottu muutamiin yksinäisiin pensaisiin, joita kasvoi
kallion halkeamissa, ja ne jätettiin siihen yöksi veteen seisomaan.
Metsästäjä viittasi Heywardin ja tämän lohduttoman matkatoverin
istuutumaan veneen kokkaan asettuen itse perään ryhdikkäänä ja varmana
aivan kuin istuisi vahvatekoisessa aluksessa. Intiaanit vetäytyivät
varovasti samaa tietä takaisin, josta olivat tulleetkin, ja metsästäjä
nojaten sauvoimellaan kallioon työnsi voimakkaasti hauraan kanoottinsa
suoraan keskelle kohisevaa virtaa. Usean minuutin ajan matkustajia
kuljettava pähkinänkuori taisteli epätoivoisesti vuolasta virtaa
vastaan. He katselivat kuumeisen jännittyneenä virran hyökyjä
uskaltamatta kanootin kaatumisen pelosta liikuttaa kättä tai edes
hengittää. Kymmenet kerrat he luulivat jo kuohuvien pyörteiden
tempaisevan heidät syvyyksiin, mutta aina heidän perämiehensä taitava
käsi sai veneen keulan kääntymään viime hetkessä ja kulkemaan
voitokkaana läpi tyrskyjen. Pitkä, voimakas ja, kuten naisista näytti,
epätoivoinen ponnistus lopetti vihdoin taistelun. Juuri kun Alice
ummisti silmänsä kauhistuksissaan, koska hänen mielestään kosken alle
muodostunut pyörre näytti viime hetkessä nielevän heidät, kanootti
pysähtyikin laakean kallion kylkeen, joka oli aivan vedenpinnan
tasalla.
"Missä olemme ja mitä teemme nyt?" kysyi Heyward huomattuaan
metsästäjän herenneen ponnisteluistaan.
"Te olette Glennin putouksen juurella", vastasi toinen kovaäänisesti
tarvitsematta kosken pauhussa pelätä vihollisen kuuntelua, "ja ensi
työksenne saatte nousta varovasti maihin kaatamatta venettä ja sitten
kuljette alaspäin samaa hankalaa tietä, jota tulimmekin, mutta
nopeammin kuin silloin. Tätä tulvajokea on vaikea kulkea vastavirtaa,
viittä henkeä on melkein mahdoton pitää kuivina sen kuohuissa pelkän
koivuntuohen ja pihkan avulla. Kas niin, astukaa nyt kaikki kalliolle,
niin minä tuon sinne pian mohikaanitkin saaliineen. Miehen on parempi
nukkua ilman päänahkaansakin kuin nähdä nälkää keskellä ylellisyyttä."
Hänen kuljetettavansa noudattivat mielellään näitä ohjeita. Kun
viimeinen jalka oli koskettanut kalliota, kanootti käännähti virtaan ja
metsästäjän kookas vartalo näkyi hetkisen aikaa kiitävän pitkin veden
pintaa kadotakseen sitten virtaa verhoavaan sankkaan pimeyteen. Oppaan
kadottua näköpiiristä matkustajat seisoivat muutamia minuutteja
avuttomina ja neuvottomina peläten luiskahtavansa pienestäkin
harha-askeleesta kumiseviin, uhkaaviin vesionkaloihin. Heidän
tuskallinen jännityksensä laukesi kuitenkin pian, sillä taitavain
alkuasukasten avustamana vene kiiti takaisin kuohujen keskitse ja laski
jälleen äskeisen matalan kallion kylkeen hetkellä, jona he luulivat
metsästäjän vasta ennättäneen toveriensa luo.
"Meillä on nyt varusteita, varusväkeä ja muonavaroja", Heyward huudahti
reippaasti, "ja me voimme aivan hyvin uhmata Montcalmia ja hänen
liittolaisiaan. Kuulkaahan, valpas vahtimieheni, näittekö tuolla
ihmisiä, joita nimitätte irokeeseiksi?"
"Minusta jokainen vierasta kieltä puhuva alkuasukas on irokeesi ja
vihollinen, vaikka hän sitten väittäisi kuningastakin palvelevansa! Jos
Webb haluaa saada uskollisia ja rehellisiä intiaaneja väkeensä,
etsiköön hän delavarien heimoja ja lähettäköön nuo ahneet ja petolliset
mohokit ja oneidat sekä nuo kuusi roistokansaa sinne, minne ne
luonnostaan kuuluvat: ranskalaisten joukkoon!"
"Me vaihtaisimme siten sodanhaluisen ystävän hyödyttömään
liittolaiseen! Olen näet kuullut, että delavarit ovat laskeneet
tapparan kädestään ja ovat tyytyväisiä, kun heitä mainitaan naisiksi!"
"Häpeä hollantilaisille ja irokeeseille, jotka paholaisenkujeillaan
houkuttelivat heidät sellaiseen sopimukseen! Mutta minä olen tuntenut
heidät jo parikymmentä vuotta ja minä sanon jokaista valehtelijaksi,
joka väittää pelkurimaisen veren virtaavan delavarin suonissa. Te
olette karkoittaneet heidän heimonsa meren rannalta ja uskotte nyt
mielellänne heidän vihollistensa juttuja voidaksenne yöllä nukkua
huolettomasti pää tyynyllä. Ei, ei, minusta on jokainen intiaani, joka
puhuu muuta kieltä kuin he, irokeesi, vaikka hänen heimonsa linna[4]
olisi sitten Kanadassa tai Yorkissa."
Huomattuaan, että metsästäjän itsepintainen kiintymys ystäviinsä
delavareihin tai mohikaaneihin -- sillä molemmat olivat saman lukuisan
kansanheimon eri haaroja -- ja heidän asiaansa olisi ilmeisesti
johtanut pitkään ja hyödyttömään väittelyyn, Heyward muutti
puheenaihetta.
"Mitä sopimuksesta, minulle riittää tieto, että molemmat toverinne ovat
urhoollisia ja taitavia sotureita. Ovatko he nähneet tai kuulleet
mitään vihollisistamme?"
"Intiaani kuuluu kuolevaisiin, joka täytyy tuntea kaukaa, ennenkuin
häntä edes näkeekään", vastasi metsästäjä, nousten kalliolle ja heittää
rojauttaen kauriin selästään. "Mingoja vakoillessani luotan enemmän
muihin merkkeihin kuin silmän keksimiin jälkiin."
"Sanovatko korvanne sitten, että he ovat keksineet piilopaikkanne?"
"Olisin hyvin pahoillani, jos minun pitäisi niin luulla, vaikka tässä
rohkeat ja uljaat voivat kestää tuimankin ottelun. Kieltämättä hevoset
lyyhistelivät kulkiessani niiden ohi, ikäänkuin ne vainuaisivat susia;
ja sudet kuljeskelevat mielellään intiaanien jälkiä saadakseen osansa
villien tappamien kauriiden jätteistä."
"Jaloissanne viruva otus tai pikemminkin surmattu varsa on ehkä ne
houkutellut näille maille? Kuulkaa! Mitä melua tuo on?"
"Mirjam-parka!" muukalainen huokasi. "Sinun varsasi oli ennakolta
määrätty joutumaan raatelevien petojen saaliiksi!" Ja ylentäen äkkiä
äänensä hän veisata määkäisi veden iankaikkisen pauhun säestämänä:
"Egyptin esikoiset, voi!
Hän tappoi vaimoin, elukkain;
Hän ihmehensä suuret toi
keskelle pappein, palvelijain!"
"Varsan kuolema koski kipeästi omistajan sydämeen", virkkoi
tiedustelija, "on hyvä merkki, kun mies suree järjettömiä ystäviään.
Hän ottaa joka tapauksessa asian uskonnolliselta kannalta vakuutettuna
siitä, että mikä kerran on tapahtuva, se tapahtuu, ja moinen lohtu saa
myöntämään ennen pitkää, että oli järkevää tappaa nelijalkainen elukka
ihmishenkien pelastamiseksi. Voi olla siten kuin sanotte", jatkoi hän
palaten Heywardin viimeiseen huomautukseen, "ja siksi meillä on vain
sitä suurempi syy leikata otuksesta paistimme ja heittää ruho virran
vietäväksi, muutoin saamme pian koko sen kirotun joukon ulvomaan tuohon
jyrkänteelle ja kärkkymään jokaista suupalaa, minkä nielemme. Vaikka
nämä irokeesit ymmärtävät delavarien kieltä yhtä vähän kuin kirjaa,
ovat he tarpeeksi nokkelia keksimään syyn suden ulvomiseen."
Metsästäjä oli puhuessaan kokoillut tarvike-esineitä ja puheensa
päätettyään hän astui hiljaa mohikaanien seurassa, jotka vaistomaisesti
hänen tarkoituksensa ymmärtäen lähtivät mukaan, matkalaisten ohi, ja
samassa he kaikki kolme peräkkäin katosivat näkyvistä aivan kuin he
olisivat hävinneet mustan pystysuoran kallioseinän taakse, joka
muutamien kyynäräin korkuisena kohosi yhtä monen jalan päässä virran
reunasta.