No, mene vain! Mut älä metsää jätä,
ennenkuin herjan tuon ma sulle maksan.
"_Kesäyön unelma_".
Sanat olivat vielä metsästäjän suussa, kun joukkueen johtaja, jonka
lähenevät askeleet olivat ennättäneet intiaanin valppaaseen korvaan,
tuli kokonaan näkyviin. Nurmeen tallattu polku, jollaisia syntyy
metsäkauriiden säännöllisestä käytöstä, kierteli läheltä pienen laakson
pohjaa pitkin ja tavoitti virran juuri siinä, mihin valkoinen mies ja
hänen punaiset kumppaninsa olivat asettuneet. Tätä polkua lähenivät
hitaasti matkustajat, jotka olivat tuottaneet tämän harvinaisen
yllätykseni salon syvyyksissä, kohti metsästäjää, joka oli astunut
toveriensa etunenään heitä vastaanottamaan.
"Kuka siellä?" kysyi tiedustelija heittäen pyssyn huolettomasti
vasemmalle käsivarrelleen, mutta piti oikean kätensä etusormea
liipasimella, ja lievensi liikkeensä uhkaavaa luonnetta jatkamalla:
"Kuka on tulossa tänne erämaan petojen ja vaarojen pariin?"
"Uskovaisia kristityitä, lakien ja kuninkaan ystäviä", vastasi
etumainen ratsastaja. "Ihmisiä, jotka ovat matkustaneet auringon
noususta asti tämän metsän pimennoissa ilman ruokaa ja jotka nyt ovat
aivan menehtyneitä ponnistuksistaan."
"Te olette siis joutuneet eksyksiin", keskeytti metsästäjä, "ja
kokeneet, kuinka avuttomalta tuntuu, kun ei tiedä, mennäkö oikealle
vaiko vasemmalle?"
"Aivan niin; imeväiset lapsetkaan eivät ole niin riippuvaisia
oppaistaan kuin me, joilla on aikaihmisten koko, mutta ei aikaihmisten
taitoja. Tiedättekö, kuinka pitkältä tästä on sille kruunun
sotilasasemalle, jota nimitetään William Henrikiksi?"
"Hohohoo!" vakooja räjähti raikuvaan nauruun tukahduttaen sen pian
turvallisuudelle vaarallisena ja antoi hilpeytensä purkautua hiljemmin
lähistöllä mahdollisesti hiiviskelevien vihollisten varalta. "Teillä on
yhtä hyvä vainu oikeasta suunnasta kuin koiralla metsäkauriista, joka
on toisella puolen Horikania. William Henrikiin, sanotte! Jos olette
kuninkaan ystäviä ja jos teillä on jotakin sotaväen kanssa tekemistä,
on teidän parasta seurata virtaa alas Edwardiin ja esittää asianne
Webbille, joka kuhnustelee siellä, sen sijaan että tunkeutuisi soliin
ja ajaisi tuon hävyttömän ranskalaisen yli Champlainin takaisin
luolaansa."
Ennenkuin vieras ennätti vastata mitään tähän odottamattomaan
ehdotukseen, levitti toinen ratsastaja pensaat sivulle ja ohjasi
hevosensa polulle toverinsa eteen.
"Kuinka kaukana olemme siis Edward-linnasta?" kysyi uusi puhuja.
"Paikasta, jonne neuvotte meitä menemään, lähdimme tänä aamuna, ja
matkamme määränä on järven eteläkärki."
"Siinä tapauksessa saatte syyttää huonoa näköaistianne, sillä taipaleen
poikki johtava tie on raivattu runsaasti kolmekymmentä jalkaa leveäksi,
ja luulen melkein, ettei Lontooseen vievä ja kuninkaan palatsin ohi
kulkeva tie ole sen parempi."
"Emme nyt rupea tässä kiistelemään teiden oivallisuudesta", virkkoi
Heyward hymyillen, sillä kuten lukija on varmaankin jo arvannut, puhuja
oli hän. "Tahdomme tässä vain ilmoittaa lyhyesti, että luotimme
intiaani-oppaaseen, jonka piti kuljettaa meitä erästä lyhyempää,
vaikkakin salaisempaa ja hankalampaa oikopolkua, ja että me olemme
pettyneet hänen taidostaan! Suoraan sanoen: me emme tiedä, missä
olemme."
"Intiaani eksynyt metsään!" ihmetteli vakooja pudistaen epäilevästi
päätään, "vaikka aurinko polttaa puiden latvoja ja virrat ovat vettä
täynnä ja vaikka sammal jokaisen pyökin rungossa kertoo hänelle, miltä
suunnalta Pohjantähti paistaa seuraavana yönä! Metsät ovat täynnä
kauriinpolkuja, jotka johtavat joille ja suolalähteille, ja ne paikat
jokainen tuntee, eivät hanhetkaan ole vielä kokonaan lakanneet
lentämästä Kanadan vesille! Kummallista, miten intiaani voi eksyä
Horikanin ja virran mutkan välille! Onko hän mohokki?"
"Ei syntyperältään, vaikka hänet onkin myöhemmin otettu siihen heimoon.
Minä luulen hänen kotiseutunsa olleen kaukana pohjoisessa ja hänen
kuuluvan kansaan, jota te nimitätte huroneiksi."
"Hugh!" huudahtivat metsästäjän molemmat toverit, jotka keskustelun
tähän kohtaan asti olivat istuneet liikkumattomina ja näennäisen
välinpitämättöminä kaikesta, mitä tapahtui heidän ympärillään, mutta
jotka nyt kavahtivat jaloilleen niin rivakasti ja innostuneesi että
selvästi saattoi havaita yllätyksen särkeneen heidän umpimielisyytensä.
"Huroni!" kertasi itsepintainen vakooja, jälleen pudistaen päätään
peittelemättömän epäluuloisesti, "ne ovat varasheittiöitä kaikki
tyynni, eikä asiaa paranna se, että hänet on otettu heimon jäseneksi,
sillä he ovat pelkurimaisia maankiertäjiä ja jäävät siksi. Kun te
kerran olette heittäytyneet jonkun sellaisen lurjuksen huomaan,
ihmettelen vain, ettei teille ole tämän pahempaa sattunut."
"Siitä ei ole suurta vaaraa, koska William Henrik on niin monen
peninkulman päässä edessämme. Unhotitte sanoneeni oppaan nyt kuuluvan
mohokkeihin ja hänen avustavan ystävänä varsinaista sotajoukkoamme."
"Ja minä sanon teille, että joka on mingona syntynyt, hän mingona
kuoleekin", vastasi toinen painokkaasti. "Mohokki! Ei, jos
rehellisyydestä puhutte, mainitkaa delavari tai mohikaani, ja kun ne
tappelevat -- jota he kaikki eivät enää tee annettuaan noiden ovelain
makvain muuttaa itsensä naisiksi -- mutta kun he nyt kerran tappelevat,
niin katsokaa delavaria tai mohikaania, jos haluatte nähdä oikean
soturin!"
"Tämä riittää", tokaisi Heyward kärsimättömänä. "Minä en pyydä teitä
tekemään selkoa miehen luonnosta, jonka minä tunnen, mutta joka
varmastikin on teille aivan vieras. Ette ole vielä vastannut
kysymykseeni: Kuinka paljon meillä on vielä matkaa päävoimamme luo
Edward-linnaan?"
"Matkan pituus riippuu siitä, kuka on oppaananne. Luulisipa tuollaisen
hevosen jättävän aika paljon maata taakseen auringon nousun ja laskun
välillä."
"Minua ei huvita hyödyttömästi siitä kiistellä, ystäväni", virkkoi
Heyward ja muuttaen tyytymättömän äänensävyn leppeämmäksi jatkoi: "Jos
ilmoitatte minulle matkan pituuden tästä Edward-linnaan ja opastatte
minut sinne, en jätä vaivaanne palkitsematta."
"Ja jos sen teen, mistä sitten tiedän, vienkö vihollisen ja Montcalmin
urkkijan sotajoukkomme päävarustukseen vai en."
"Jos palvelette joukkojamme, joiden tiedustelijaksi teitä luulen,
olette varmaankin kuullut puhuttavan kuninkaan kuudennestakymmenennestä
rykmentistä?"
"Kuudennestakymmenennestä! Luulen, ettette voi mainita ainuttakaan
kuninkaallista rykmenttiä, jota minä en tuntisi, vaikka päälläni onkin
vain metsästysmekko eikä punainen takki."
"Hyvä; lisäksi tunnette kai myös sen rykmentin majurin nimen?"
"Majurinko?" keskeytti metsästäjä suoristaen vartalonsa ikäänkuin
ylpeillen nauttimastaan luottamuksesta. "Jos etsitte tässä maassa
miestä, joka tuntee majuri Effinghamin, seisoo hän nyt edessänne."
"Siinä joukko-osastossa on useampia majureja; mies jonka mainitsitte,
on vanhin niistä, mutta minä tarkoitan nuorinta majuria, joka komentaa
William Henrikin varusväkikomppanioita."
"Aivan oikein. Olen kuullut erään hyvin varakkaan kaukaisista
eteläisistä maakunnista tulleen nuorukaisen saaneen sen paikan. Hän on
tosin aivan liian nuori niin korkeaan arvoon, komentamaan miehiä,
joiden tukka alkaa jo harmaantua, mutta kuitenkin mainitaan häntä
taitavaksi sotilaaksi ja komeaksi herrasmieheksi."
"Millainen hän liekään ja miten hän sopineekaan arvoasemaansa, hän
juuri puhuu nyt teille, eikä hän siis voi olla mikään pelättävä
vihollinen."
Tiedustelija katsahti Heywardiin hämmästyneenä, nosti sitten lakkiaan
ja vastasi äskeistä säyseämmällä äänellä, mutta kuitenkin yhä epäillen:
"Olen kuullut erään matkueen pitäneen lähteä tänä aamuna päämääränään
järven ranta?"
"Oikein olette kuullut; mutta minä pidän parempana lyhyempää tietä,
koska luotin äskenmainitun intiaanin paikallistuntemukseen."
"Ja hän petti teidät ja pötki sitten tiehensä?"
"Ei hän uskoakseni ole tehnyt kumpaakaan, ei ainakaan jälkimmäistä,
sillä hän on tuolla jälkijoukossamme."
"Haluaisinpa nähdä tämän otuksen! Jos hän on oikea irokeesi, tunnen
hänet kyllä roistomaisesta naamasta ja maalauksesta", sanoi
tiedustelija astuen Heywardin ratsun ohi polulle sivuuttaen samalla
laulumestarin tamman, jonka varsa oli käyttänyt pysähtymistä hyväkseen
ja imi emostaan illallisosuutensa. Työnnettyään pensaat syrjään ja
kuljettuaan muutamia askeleita hän tapasi naiset, jotka olivat
odottaneet keskustelun tulosta tuskallisina ja jonkinverran pelokkaina.
Heidän takanaan lähetti nojasi puuta vasten, missä asennossa hän kesti
metsästäjän tuikean tarkastelun liikkumattoman tyynenä, mutta kuitenkin
katsannoltaan niin synkkänä ja hurjana, että sen jo olisi pitänyt
herättää levottomuutta. Tyytyväisenä tutkimukseensa tiedustelija jätti
hänet pian rauhaan. Astuessaan jälleen naisten ohi hän pysähtyi
hetkiseksi ihailemaan heidän kauneuttaan ja vastasi Alicen hymyyn ja
päännyökkäykseen peittelemättömän ihastuksen ilmein. Sitten hän
seisahtui äidillisen elukan viereen ja kulutettuaan hetkisen
hyödyttömästi arvaillakseen, mikä mahtoi sen ratsastaja olla miehiänsä,
hän pudisti päätään ja palasi Heywardin luo.
"Mingo on mingo, ja kun kerran Jumala on hänet siksi luonut,
eivät mohokit eikä mikään muukaan heimo voi häntä toiseksi muuttaa",
virkkoi hän saavuttuaan entiselle paikalleen. "Jos olisimme kahden ja
te tahtoisitte jättää tämän jalon ratsun susien armoille täksi yöksi,
voisin opastaa teidät Edward-linnaan tunnissa, sillä sinne on täältä
vain noin tunnin matka; mutta kun teillä on tuollaisia naisia
seurassanne, ei se käy päinsä!"
"Minkätähden ei? He ovat tosin väsyksissä, mutta kyllä he vielä
jaksavat ratsastaa muutamia peninkulmia."
"Aivan mahdotonta", intti tiedustelija yhä. "Minä en tahtoisi kävellä
näissä metsissä yön tultua peninkulmaakaan tuon lähetin seurassa,
vaikka palkaksi siitä saisin siirtomaiden parhaan tuliputken. Salossa
aivan vilisemällä vilisee vakoilevia irokeeseja, ja tuo teidän
mohokki-sekasikiönne tietää matkatoverinani liiankin hyvin, mistä heitä
tapaa."
"Luuletteko niin?" kysyi Heyward nojaten eteenpäin satulassaan ja
alentaen äänensä melkein kuiskaukseksi, "minäkin olen jonkinverran
epäillyt, vaikka minä seurani takia olenkin koettanut salata sitä ja
teeskennellyt luottamusta, jota minä en aina ole tuntenut. Juuri
sentähden että epäilin häntä, en halunnut kauempaa seurata häntä, vaan
määräsin hänet, kuten näitte, seuraamaan itseäni."
"Näin heti ensi silmäykseltä, että hän on petturijoukkoa", jatkoi
metsästäjä nostaen samassa sormen suulleen kehoittaakseen
varovaisuuteen. "Tuolla veijari nyt nojaa tuohon sokerivaahteraan,
jonka näette noiden pensaiden yli; hänen oikea jalkansa on
yhdensuuntainen puun rungon kanssa" -- ja tarttuen lujemmin pyssyynsä
mies jatkoi -- "minä voisin tästä seisoaltani yhdellä ainoalla
laukauksella lähettää hänelle pienen muiston tuonne nilkkaluun ja
polven välimaille ja tehdä siten lopun hänen lurjustelemisestaan
metsissä ainakin kuukauden ajaksi. Mutta jos menisin takaisin hänen
luokseen, aavistaisi ovela roisto pahaa ja livistäisi tiehensä puiden
välitse kuin pelästynyt kauris."
"Ei sillä tavoin. Hän voi olla viatonkin, enkä minä sitäpaitsi
pitäisikään sellaisesta menettelystä. Jospa minä jollakin tavoin voisin
päästä varmuuteen hänen petollisuudestaan..."
"Irokeesin konnamaisuudesta voi aina olla varma", vakooja tokaisi ja
kohotti samalla pyssynsä.
"Seis!" keskeytti Heyward, "tuo ei kävele -- meidän täytyy miettiä
jotakin muuta keinoa; ja kuitenkin on minulla täysi syy otaksua
veijarin pettäneen minua."
Metsästäjä, joka oli jo luopunut aikeestaan saattaa juoksija
raajarikoksi, mietti hetkisen ja teki sitten kädenliikkeen, joka
silmänräpäyksessä toi punaiset toverit hänen sivulleen. He
keskustelivat vakavasti delavarinkielellä, vaikkakin hyvin hiljaa, ja
valkoisen miehen eleistä, jotka usein suuntautuivat sokerivaahteran
latvaa kohti, saattoi päätellä hänen osoittavan kumppaneilleen heidän
näkymättömän vihollisensa olopaikkaa. Hänen seuralaisensa käsittivät
pian metsästäjän tarkoituksen, ja laskettuaan tuliaseensa he hävisivät
viidakkoon polun kummallekin puolen niin varovaisin liikkein, ettei
heidän askeleitansa lainkaan kuulunut.
"Menkää nyt takaisin", virkkoi metsästäjä kääntyen jälleen Heywardin
puoleen, "ja pidätelkää sitä pirulaista puheillanne, niin nämä
mohikaanit pian sieppaavat hänet kiinni tuhrimatta edes hänen
sotamaalaustaan."
"Ei", lausahti Heyward ylpeästi, "minä tahdon itse vangita hänet."
"Loruja! Mitä te voitte hevosen selästä pensaikkoon luikkivalle
intiaanille?"
"Minä laskeudun satulasta."
"Ja luuletteko hänen nähdessään toisen jalkanne vapaana jalustimesta
odottavan sitä, että te kirvoitatte vielä toisenkin? Kaikkien täytyy
metsissä liikkuessaan ja joutuessaan tekemisiin alkuasukkaiden kanssa
turvautua intiaanien omiin keinoihin menestyäkseen yrityksissään.
Menkää siis ja puhelkaa avoimesti sen pakanan kanssa ja kohdelkaa häntä
muka parhaana ystävänänne maan päällä."
Heyward valmistautui noudattamaan kehoitusta, vaikka hänen
suoritettavakseen annettu toimi oli laadultaan hänelle hyvin
vastenmielinen. Mutta hetki hetkeltä hän varmistui vaarasta, mihin hän
oman liiallisen luottavaisuutensa takia oli saattanut huomaansa uskotun
arvaamattoman aarteen. Aurinko oli jo kadonnut näkyvistä, ja metsässä
valon puute aiheutti kolkon hämärän, joka voimakkaasti muistutti
hänelle sen hetken nopeasti lähenevän, minkä villi tavallisesti
valitsee mitä kaameimpien ja julmimpien koston ja vihan töittensä
suorittamiseen. Tämän pelon kannustamana hän erosi tiedustelijasta;
tämä puolestaan ryhtyi heti äänekkääseen keskusteluun muukalaisen
kanssa, joka aamulla oli ilman pitempiä muodollisuuksia tunkeutunut
matkustajain seuraan. Kulkiessaan heikompaan sukupuoleen kuuluvien
kohtalotoveriensa ohi Heyward lausui heille muutamia rohkaisevia sanoja
ja huomasi ilokseen, että vaikka nämä olivatkin päivän rasituksista
väsyneitä, he eivät näyttäneet vähääkään epäilevän pysähtymisen
johtuvan jostakin muusta kuin pikku sattumasta. Uskotellen näille, että
hän oli vain ryhtynyt neuvotteluihin suunnasta, jota heidän piti
edelleen kulkea, hän kannusti ratsuaan ja kiristi jälleen ohjaksia, kun
elukka oli kantanut hänet muutamien kyynäräin päähän paikasta, missä
juro sanansaattaja yhä seisoi puuta vasten nojautuneena.
"Te näette nyt, Magua", hän virkkoi näyttäen ystävällistä ja
luottavaista naamaa, "yön jo kohta meitä ympäröivän, emmekä me
vieläkään ole William Henrikiä sen lähempänä kuin aamulla auringon
noustessa lähtiessämme Webbin leiristä. Te olette eksynyt tieltä, eikä
minunkaan ole paremmin käynyt. Mutta onneksi olemme tavanneet erään
metsästäjän, saman, jonka nyt kuulette puhelevan laulumestarin kanssa
ja joka tuntee kaikki metsän kaurispolut ja syrjätiet. Hän lupaa
opastaa meidät paikalle, missä voimme turvallisesti viipyä aamuun
asti."
Intiaani naulasi hehkuvat silmänsä Heywardiin ja kysyi murteellisella
englanninkielellään: "Onko hän yksin?"
"Yksinkö?" vastasi Heyward tottumattomana viekastelevaan ja samalla
varmaan puhetapaan hieman epäröiden. "Oh, eihän hän voi, Magua, yksin
oli, koska tiedätte meidän olevan hänen kanssaan."
"Sitten 'Ovela Kettu' menee tiehensä", jatkoi lähetti tyynesti nostaen
maasta jalkojensa juuresta pienen matkalaukkunsa, "jotta kalpeanaamat
näkisivät vain omaa väriänsä."
"Menee tiehensä! Ketä nimitätte Ketuksi?"
"Sen nimen ovat hänen kanadalaiset isänsä antaneet Magualle", vastasi
lähetti ylpeänä tästä kunniasta. "Yö on samaa kuin päivä Ovelalle
Ketulle, kun Munro häntä odottaa."
"Ja mitä vastaa Kettu William Henrikin päällikölle, kun tämä
kysyy tyttäriään? Uskaltaako hän kertoa tuolle kuumaveriselle
skotlantilaiselle, että hänen lapsensa on jätetty ilman opasta, vaikka
Magua lupasi sen tehtävän täyttää?"
"Harmaapäällä on ankara ääni ja pitkä käsivarsi, mutta Kettu ei kuule
eikä tunne häntä metsissä."
"Mutta mitä tulevat mohokit sanomaan? He tekevät hänelle hameet ja
käskevät hänen oleskella teltassa naisten kanssa, sillä hänelle ei voi
enää uskoa miesten toimia."
"Ovela Kettu tuntee polun suurille järville ja hän osaa löytää isäinsä
luut", kuului järkähtämättömän oppaan vastaus.
"Riittää, Magua", tiukkasi Heyward. "Emmekö ole ystäviä? Miksi siis
vaihdamme katkeria sanoja? Munro on luvannut teille lahjan
palveluksistanne, kun olette ne suorittanut, enkä minäkään puolestani
tule teitä unohtamaan. Lepuuttakaa siis väsyneitä raajojanne, avatkaa
reppunne ja syökää. Meillä on tässä enää vain vähän aikaa; älkäämme
siis tuhlatko niitä riitelyyn kuin torailevat naiset. Kun neidit ovat
kylliksi levähtäneet, jatkamme matkaa."
"Kalpeanaamat tekeytyvät koiriksi naisten edessä", mumisi intiaani
omalla kielellään; "ja kun nämä haluavat syödä, niin täytyy heidän
soturiensa laskea tappara syrjään ja ruokkia heidän laiskuuttaan."
"Mitä sanoitte, Kettu?"
"Kettu sanoo, että hyvä on."
Intiaani suuntasi sitten terävät silmänsä Heywardin avomielisiin
piirteihin, mutta kohdatessaan tämän katseen hän käänsi ne nopeasti
toisaanne, ja istuuduttuaan hitaasti maahan hän veti laukustaan
edellisen aterian tähteet ja alkoi syödä, kuitenkin ensin pitkään ja
varovasti tarkasteltuaan ympäristöään.
"Hyvä on", jatkoi Heyward; "huomenna on Ovelalla Ketulla oleva kylliksi
voimaa ja näköä polun löytämiseen." Hän vaikeni, sillä läheisestä
pensastosta kuului kuivan oksan taittumista ja lehtien kahinaa
muistuttava ääni, ja hillittyään itsensä hän puheli edelleen: "Meidän
täytyy olla liikkeellä jo ennen auringon nousua, muutoin voi Montcalm
osua polullemme ja karkoittaa meidät kauas linnoituksesta."
Maguan käsi vaipui suusta sivulle, ja vaikka hänen silmänsä olivat
suunnatut maahan päin, oli hänen päänsä kallellaan, hänen sieraimensa
laajenivat ja hänen korvansa näyttivät olevan tavallista enemmän
hörössä, niin että hän muistutti kuvapatsasta, jonka on määrä esittää
äärimmäistä tarkkaavaisuutta.
Heyward, joka valppain katsein seurasi hänen liikkeitään, irroitti
näköjään huolettomana toisen jalkansa jalustimesta samalla tavoittaen
kädellään karhunnahkaisia pistoolikotelolta. Oli suorastaan mahdotonta
keksiä, mihin oppaan huomio oli kiintynyt, sillä tämän silmät
vilkuilivat luihusti milloin minnekin. Upseerin epäröidessä mitä tehdä
Ovela Kettu kohosi varovasti jaloilleen, mutta niin hitain ja harkituin
liikkein, ettei tämä asennon muutos synnyttänyt pienintäkään melua.
Heyward tunsi, että hänen nyt oli välttämättä ryhdyttävä toimeen. Hän
päätti heittäytyä satulasta, lähestyä petollista matkakumppaniaan ja
käydä häneen käsiksi sekä luottaa ottelussa voimiinsa. Mutta
välttääkseen tarpeetonta hälytystä hän pysyi yhä tyynen ja ystävällisen
näköisenä.
"Ovela Kettu ei syö", sanoi hän käyttäen nimitystä, jonka oli huomannut
parhaiten miellyttävän turhamaista intiaania. "Hänen ohraleipänsä ei
ole hyväksi paistettu ja se näyttää kuivalta. Katsotaan, eikö täällä
minun varastossani ole mitään, mikä paremmin herättäisi hänen
ruokahaluaan."
Magua kohotti reppuaan ottaakseen vastaan toisen tarjouksen. Heidän
kättensä kosketus ei herättänyt intiaanissa vähintäkään levottomuutta
tai muuttanut hänen kivettynyttä kuuntelu-asentoaan. Mutta kun hän
tunsi Heywardin sormien hiljaa liukuvan käsivarttaan pitkin, löi hän
nuorukaisen käden ylös ja päästäen kimakan kiljahduksen hän sukelsi sen
alitse yhdellä loikkauksella vastakkaiseen viidakkoon. Samassa
silmänräpäyksessä ilmestyi Chingachgook pensastosta kummituksen
näköisenä sotamaalauksessaan ja juoksi poikki polun ryhtyen heti
nopeaan takaa-ajoon. Sitten kuului Unkasin huuto, ja siinä tuokiossa
välähti metsässä äkillinen leimaus, jota seurasi tiedustelijan pyssyn
tuima pamahdus.