Ennenkuin nää kedot aura käänsi,
juoksi täällä virrat tulvien;
metsän aavat huokas, äänsi
niihin vetten jyly yhtyi kohisten,
kosket pauhas, purot pienet soi,
siimeksessä lähde ilakoi.
_Bryant_.
Jättäen pahaa-aavistamattoman Heywardin ja hänen luottavaiset
matkatoverinsa tunkeutumaan yhä syvemmälle metsään, jonka siimeksessä
väijyi petollisia asukkaita, täytyy meidän käyttää erästä kirjailijalle
kuuluvaa etuoikeutta ja muuttaa tapausten näyttämö muutamia peninkulmia
länteen siitä paikasta, missä heidät viimeksi näimme.
Samana päivänä viivyskeli kaksi miestä erään pienen, mutta vuolaan
virran rannalla, noin tunnin matkan päässä Webbin leiristä, ikäänkuin
odottaen jonkun poistuneen henkilön tuloa tai jonkin aavistamansa
tapauksen sattumista. Metsän avara lehväkatos ulottui aina virran
reunalle asti, jopa yli sen vedenkin, jonka tumman pinnan se varjosti
vielä tummemmaksi. Auringon säteet alkoivat lakata polttamasta, ja
päivän uuvuttava helle hälveni sitä mukaa kuin ruohorantaisten
lähteiden ja lampareiden viileät usvat nousivat ja levisivät
ympäröivään ilmaan. Mutta huokaileva hiljaisuus, joka on ominaista
heinäkuisen amerikkalaisen maiseman nukuttavalle kuumuudelle, vallitsi
yhä vielä tällä yksinäisellä paikalla, eikä sitä keskeyttänyt muu kuin
miesten matalaääninen puhelu, unisen tikan satunnainen kopaus, kirjavan
närhin epäsointuinen rääkäisy tai korviin kuuluva vuoroin voimistuva ja
heikentyvä kaukaisen kosken jymeä kohina.
Nämä heikot katkonaiset äänet olivat kuitenkin kyllin tuttuja metsän
miehille kääntääkseen miesten huomion puoleensa näiden paljon
kiinnostavammasta keskustelunaiheesta. Kun toinen näistä toimettomista
odottajista punaisine ihoineen ja eriskummallisine varusteineen kuului
ilmeisesti salojen alkuasukkaihin, näytti toisen karhean, villin
vaatetuksen peittämän miehen vaaleampi, vaikkakin auringonpaahtama ja
vuosien kuihduttama hipiä viittaavan eurooppalaiseen syntyperään.
Edellinen istui sammaltuneen hirren päässä asennossa, joka salli hänen
tehostaa vakavan haastelunsa vaikutusta väittelevän intiaanin tyynin,
mutta ilmehikkäin elein. Hänen ruumiissaan, joka oli melkein alaston,
näkyi hirvittävä valkoisella ja mustalla maalattu kuoleman vertauskuva.
Hänen lyhyeksi ajellussa päässään, johon ei ollut jätetty muuta tukkaa
kuin tuo tunnettu ritarillinen töyhtö päänahan nyhtäisemiseksi, ei
ollut mitään muita koristeita kuin yksi ainoa kotkansulka, joka kulki
viistoon hänen päälakensa yli ja riippui vasemmalle olkapäälle.
Sotakirves ja englantilaistekoinen väkipuukko törröttivät hänen
vyöstään, kun taas lyhyt sotilastussari, joilla valtioviisaat valkoiset
miehet aseistivat villit liittolaisensa, oli laskettu huolimattomaan
asentoon hänen paljaille jänteville polvilleen. Soturin kaartuva rinta,
kehittyneet raajat ja vakavat kasvot osoittivat hänen saavuttaneen
ikänsä täyden voiman, eivätkä mitkään rappeutumisen oireet olleet
nähtävästi vielä heikontaneet hänen miehuutensa kuntoa.
Vaatteiden paljaaksi jättämistä osista päättäen valkoisen miehen ruumis
kuului henkilölle, joka oli saanut kestää kaikenlaisia vaivoja ja
ponnistuksia jo varhaisimmasta nuoruudestaan asti. Hänen jäntevä
vartalonsa oli pikemminkin hoikka kuin täyteläinen, mutta jokainen
jänne ja lihas näytti vahvistuneen ja karaistuneen alituisissa
harjoituksissa ja puuhissa. Hänellä oli yllään metsänvihreä,
haalistunein keltaisin tupsuin koristettu eränuttu ja nahkainen
kesälakki, josta karvat olivat kuluneet pois. Hänelläkin oli puukko
simpukankuorinauhoista ommellussa vyössään, joka oli samanlainen kuin
intiaanien niukkoja vaatekappaleita -- mutta ei tapparaa -- pitelevä
vyölaite. Hänen pehmeät nahkakenkänsä olivat kirjotut alkuasukkaiden
tapaan ja ainoa osa, mikä näkyi alaraajoja verhoavan metsästysnutun
alta, oli kauriinnahkainen säärystinpari, jonka kiinnityshihnat olivat
sivuissa ja jotka sidottiin vielä polven yläpuolelta hirven jänteillä.
Kuulapussi ja ruutisarvi täydensivät hänen henkilökohtaisen
varustuksensa, kun taas hyvin pitkä pyssy, jota viisaat ja taitavat
valkoihoiset väittivät vaarallisimmaksi kaikista tuliaseista, nojasi
erääseen läheiseen näreeseen. Tämän metsästäjän tai tiedustelijan, mikä
hän sitten lie ollutkin, silmät olivat pienet, eloisat ja terävät, ja
taukoamatta hän pälyili puhuessaan kaikille suunnille, ikäänkuin olisi
otusta tähystänyt tai pelännyt jonkun hiiviskelevän vihollisen
äkillistä hyökkäystä. Huolimatta tästä tavaksi tulleesta epäluuloisesta
ilmehtimisestä ei hänen kasvoillaan näkynyt petollisuuden merkkiäkään,
ja niiden omistaja oli hetkellä, jolloin hänet saatettiin lukijan
tuttavuuteen, rehellinen, suora ja vakava.
"Teidän tarunnekin jo ratkaisevat asian minun edukseni, Chingachgook",
sanoi hän Hudsonin ja Potomacin välillä ammoin asuneiden alkuasukkaiden
kielellä, josta käännämme lukijan ymmärtämisen helpottamiseksi vapaasti
otteita samalla kuitenkin koettaen säilyttää puhutun kielen sekä
henkilökohtaisia että kielellisiä erikoisuuksia. "Sinun esi-isäsi
tulivat laskevasta auringosta, kulkivat suuren virran[3] poikki,
kävivät sotaa seudun aikaisempia asukkaita vastaan ja valtasivat maan,
kun taas minun esi-isäni tulivat aamuruskon punaisesta pilvestä yli
suolajärven ja noudattivat esimerkkiä, minkä sinun esi-isäsi olivat
heille antaneet; ratkaiskoon siis Jumala riitamme, ja säästäkööt
ystävät sanojaan!"
"Esi-isäni taistelivat alastoman punaisen miehen kanssa!" kiisti
intiaani katkerasti samalla kielellä. "Eikö ole, Haukansilmä, mitään
erotusta meikäläisen soturin kivipäisen nuolen ja lyijykuulan välillä,
jolla te surmaatte?"
"Näyttää olevan intiaanissakin järkeä, vaikka luonto on antanut hänelle
punaisen nahan!" vastasi valkoinen mies, pudistaen päätänsä ikäänkuin
tämä vetoaminen hänen oikeudentuntoonsa ei olisi tapahtunut turhaan.
Hetken ajan hän tunsi väittelyssä tappiolle joutuneen mielipahaa, mutta
sitten rohkaistuneena hän koetti niukkoine tietoineen torjua
vastustajansa todisteluja. "Minä en ole mikään oppinut mies, enkä minä
välitä, vaikka tämän kuka tahansa kuulisi, mutta nähtyäni kaikenlaisten
keikarien hommat hirvijahdissa ja oravanmetsästyksessä olen valmis
otaksumaan, ettei pyssy heidän esi-isäinsä käsissä ollut läheskään niin
vaarallinen kapine kuin valkoisesta pähkinäpuusta taivutettu kaari ja
hyvä piipäinen nuoli, kun edellistä jännittää intiaanin taito ja
jälkimmäisen lähettää matkaan intiaanin silmä."
"Tuon jutun olet kuullut esi-isiltäsi", virkahti toinen kylmästi,
kättään heilauttaen. "Mitä sanovat teidän vanhat miehenne? Kertovatko
he nuorille sotureille, että kalpeanaamat tapasivat punaiset miehet
sotamaalauksessaan ja asestettuina kivikirvein ja puupyssyin?"
"Minä en ole mikään ennakkoluuloinen mies, enkä minä suinkaan halua
kerskailla luonnollisista oikeuksistani, vaikka pahinkaan viholliseni,
mikä minulla on maan päällä, nimittäin irokeesi, ei uskalla kieltää
minun olevan väärentämättömän valko-ihoisen", vastasi tiedustelija,
salaisesti tyytyväisenä tarkastellen luisevan, jäntereisen kätensä
vaaleata väriä. "Niinikään olen taipuvainen myöntämään, että minun
kansallani on monta tapaa, joita minä rehellisenä miehenä en voi
hyväksyä. Eräs heidän omituisuutensa on kirjoittaa kirjoihin, mitä ovat
tehneet ja nähneet, sen sijaan että kertoisivat siitä kylissään, jotta
siellä voitaisiin sanoa raukkamaiselle kerskurille päin naamaa: 'Sinä
valehtelet', ja missä urhea soturi voi kutsua toverinsa todistamaan
puheittensa totuutta. Tästä huonosta tavasta johtuu, ettei mies, joka
on liian tunnollinen tuhlatakseen aikaansa naisten seurassa oppiakseen
noiden mustien merkkien nimet, kuule koskaan isiensä urotöistä eikä
koskaan tunne ylpeytensä paisuvan yrittäessään mennä heistä edelle.
Omasta kohdastani arvelen Bumppojen aina osanneen ampua, sillä minulla
on luontainen kyky käsitellä pyssyä, mikä taipumus on varmaankin
periytynyt polvesta polveen, kuten meidän pyhien käskyjemme mukaan
kaikki hyvät ja huonot lahjat kulkevat, vaikka minä en haluaisikaan
vastata muista ihmisistä tässä asiassa. Mutta jokaisella kertomuksella
on kaksi puolta; kysyn sinulta siis, Chingachgook, mitä tapahtui
punaisten miesten tarinain mukaan meidän esi-isiemme ensi kerran
kohdatessa toisensa?"
Seurasi hetkisen hiljaisuus intiaanin istuessa äänettömänä; sitten hän
aloitti tehtävänsä tärkeydestä tietoisena lyhyen puheensa arvokkaan
juhlallisesti, mikä oli omiaan lisäämään sen totuuden tuntua.
"Kuuntele siis, Haukansilmä, eikä sinun korvasi ole valhetta juova.
Näin ovat isäni sanoneet ja näin ovat mohikaanit tehneet." Hän epäröi
lyhyen hetken ja luoden varovaisen katseen kumppaniinsa hän jatkoi
äänellä, jossa väreili yhtä paljon kysymystä kuin vakuutustakin: "Eikö
tämä virta tässä jalkojemme juuressa juokse suvea kohti siksi kunnes
sen vesi muuttuu suolaiseksi ja siksi kunnes se kääntyy ylöspäin?"
"Ei voida kieltää teidän perimätietojenne puhuvan totta näissä
molemmissa kohdissa", vastasi valkoinen mies, "sillä minä olen käynyt
siellä ja nähnyt sen, vaikka minä en koskaan ole voinut selittää, miksi
vesi, joka on niin makeaa varjossa, tulee niin katkeraksi
auringonpaisteessa."
"Entä virta?" kysyi intiaani, odottaen vastausta tiedusteluunsa
innokkaana kuin mies, joka haluaa vahvistusta yhtä paljon
ihmettelemäänsä kuin kunnioittamaansakin todistukseen, "Chingachgookin
esi-isät eivät siis valehdelleet?"
"Pyhä raamattukaan ei puhu sen todempia, ja se on kuitenkin
totuudenmukaisin kirja koko maailmassa. Tätä ylöspäin nousevaa virtaa
sanotaan luoteeksi, joka on hyvin yksinkertainen ja pian selitetty
juttu. Kuusi tuntia vesi juoksee sisään ja kuusi tuntia se juoksee
ulos, ja syy on tämä: kun vesi on korkeammalla meressä kuin virrassa,
niin se juoksee sisään, kunnes virta nousee ja korkeimmillaan ollessa
laskee veden taas juoksemaan ulos."
"Vedet metsistä ja suurista järvistä juoksevat alaspäin siksi kunnes ne
ovat kuin käteni tuossa", sanoi intiaani, avaten kätensä vaakasuoraan
eteensä, "ja sitten ne eivät enää juokse."
"Kukaan rehellinen mies ei kiellä sitä", myönsi tiedustelija hieman
närkästyneenä, koska hän uumoili toisen itsekseen epäilevän hänen
selitystään luoteen ja vuoksen salaisuuksista, "ja minä takaan sen
olevan totta pienessä mitassa ja maan ollessa tasaisen. Mutta kaikki
riippuu siitä, millaisessa mitassa asiat nähdään. Maa on pienessä
mitassa katsoen tasainen, mutta suuressa mitassa nähtynä se on pyöreä.
Tällä tavalla voivat lammikot ja patoumat, jopa suuret makeanveden
järvetkin pysyä asemillaan, kuten sinä ja minä tiedämme niiden
säilyvän, koska olemme sen nähneet; mutta jos levität vettä laajalle
alalle kuten meressä, ja kun maa on pyöreä, niin millä ihmeellä luulet
veden silloin pysyvän liikkumattomana. Yhtä hyvin voisit otaksua, että
tuo virta lepää kaikessa rauhassa noiden mustien kallioiden rinteellä
peninkulman päässä täältä, vaikka omat korvasi kertovat sinulle sen
syöksyvän niitä alas tälläkin hetkellä!"
Vaikka olisi ollutkin tyytymätön toverinsa todisteluihin, piti intiaani
liian paljon arvostaan ilmaistakseen epäilynsä. Hän kuunteli hyvin
vakuutetun näköisenä ja ryhtyi sitten jatkamaan kertomustaan yhtä
juhlallisesti kuin aikaisemminkin.
"Me tulimme paikasta, minne aurinko kätkeytyy yöksi yli laajojen
tasankojen, missä puhvelit elävät, siksi kunnes saavuimme suurelle
virralle. Siellä me tappelimme alligevien kanssa siksi, kunnes maa oli
punainen heidän verestään. Suuren virran varsilta aina suolaisen järven
rannalle ei kukaan uskaltanut tulla meitä vastaan. Makvat seurasivat
meitä taempana. Me sanoimme maan olevan meidän omaamme siitä paikasta,
missä tämän virran vesi ei enää juokse ylöspäin, erääseen jokeen
kahdenkymmenen auringon matkan päässä suvea kohti. Ja maan, jonka
olimme soturina vallanneet, me pidimme miesten tavoin. Me ajoimme
makvat metsiin karhujen joukkoon. He saivat vain tulla maistamaan
suolaa suolähteille; he eivät kiskoneet kalaa suuresta järvestä, ja me
heitimme heille vain luut."
"Tämän kaiken olen minä kuullut ja minä uskon sen", vastasi valkoinen
mies, huomattuaan intiaanin pysähtyneen; "mutta se tapahtui jo aikoja
ennen kuin englantilainen tuli maahan."
"Mänty kasvoi silloin siinä, missä tämä kastanja nyt seisoo.
Ensimmäiset kalpeanaamat, jotka tulivat luoksemme, eivät puhuneet
englantia. He tulivat suuressa kanootissa silloin kun minun esi-isäni
olivat haudanneet sotakirveen naapuriensa punaisten miesten kanssa.
Silloin, Haukansilmä", jatkoi hän, ilmaisten syvää liikutustaan vain
muuttamalla puheensa mataliin kurkkuääniin, mikä saa intiaanien
äänensävyn kuulostaman joskus sointuvalta, "silloin, Haukansilmä, me
olimme yksi yhtenäinen kansa ja me olimme onnellisia. Suolainen järvi
antoi meille kalansa, metsä hirvensä ja ilma lintunsa. Me otimme
vaimoja, jotka synnyttivät meille lapsia, me palvelimme Suurta Henkeä
ja me pidimme makvat voittolaulujemme kuulumattomissa!"
"Tiedätkö mitään omasta suvustasi niiltä ajoin?" kysyi valkoinen mies.
"Sinä olet intiaaniksi rehellinen ja oikeamielinen mies, ja kun minä
otaksun sinun perineen heidän lahjansa, ovat isäsi varmaankin olleet
urhoollisia sotureja ja viisaita miehiä neuvottelutulen ääressä!"
"Minun heimoni on kansakuntien iso-isä, mutta minä polveudun
sekoittumattomasta suvusta. Päälliköiden veri, joka virtaa suonissani,
loppuu minuun. Hollantilaiset laskivat rantaan ja antoivat kansalleni
tulivettä; he joivat siksi kunnes taivas ja maa näyttivät lennähtäneen
yhteen ja hulluuksissaan he luulivat löytäneensä Suuren Hengen. Silloin
he joutuivat maaltaan. Askel askeleelta työnnettiin heitä rannoilta
sisämaahan, ja minä, joka olen päällikkö ja ruhtinaallista sukua, en
ole milloinkaan nähnyt auringon paistavan muualta kuin puiden lävitse,
enkä ole milloinkaan käynyt isäini haudoilla!"
"Haudat tuovat juhlallisia tunteita sieluun", virkkoi tiedustelija,
suuresti liikutettuna kumppaninsa tyynestä kärsimyksestä; "ja ne usein
auttavat miestä hänen hyvissä aikomuksissaan, vaikka minä puolestani
luulen jättäväni luuni hautaamatta vaalenemaan metsiin tahi susien
raadeltaviksi. Mutta missä ovat ne rotusi jäsenet, jotka tulivat
heimolaistensa luo delavarien maahan niin monta kesää sitten?"
"Missä ovat niin monen kesän kukat! -- ne ovat varisseet toinen
toisensa jälkeen; niin lähtivät myös kaikki heimolaiseni, kukin
vuorostaan, henkien maahan. Minä seison tässä nyt kukkulan laella,
mutta minunkin on laskeuminen laaksoon; ja kun Unkas on seurannut
jälkiäni, ei ole enää ketään jäljellä suurten päälliköiden suvusta,
sillä minun poikani on viimeinen mohikaani."
"Unkas on täällä!" lausui samanlainen vieno kurkkuääni aivan hänen
vieressään, "kuka kysyy Unkasia?"
Valkoinen mies irroitti puukkonsa nahkatupesta ja tavoitti
vaistomaisesti pyssyään kuullessaan tämän äkillisen keskeytyksen; mutta
intiaani istui yhtä tyynenä paikallaan kääntämättä päätäänkään
kuullessaan nämä odottamattomat sanat.
Seuraavassa silmänräpäyksessä nuori soturi kulki kuulumattomin askelin
heidän välitseen ja istuutui vuolaan virran rannalle. Isältä ei päässyt
pienintäkään hämmästyksen huudahdusta, eikä mitään kysytty eikä
vastattukaan useampaan minuuttiin, koska kumpikin näytti odottavan
hetkeä, jolloin voitaisiin puhua osoittamatta naisellista uteliaisuutta
tai lapsellista malttamattomuutta. Valkoinen mies tuntui ottavan oppia
heidän tavoistaan, sillä laskettuaan pyssyn kädestään istui hänkin yhtä
äänettömänä ja varovaisena. Vihdoin Chingachgook käänsi hitaasti
silmänsä poikaansa päin ja virkkoi:
"Uskaltavatko makvat jättää nahkakenkiensä jälkiä näihin metsiin?"
"Olen ollut heidän kintereillään", vastasi nuori intiaani, "ja tiedän
heitä olevan yhtä monta kuin kätteni sormia, mutta he piilottelevat
pelkurien tavoin."
"Ne varkaat ovat lähteneet vainuamaan päänahkoja ja ryöstösaalista!"
kivahti valkoinen mies, jota mekin nimitämme Haukansilmäksi hänen
toveriensa tavoin. "Tuo hääräilevä ranskalainen Montcalm lähettää
urkkijansa vaikka keskelle leiriämme, kunhan hän vain saa tietää, mitä
tietä kuljemme!"
"Se riittää!" vastasi isä, luoden katseensa laskevaan aurinkoon;
"heidät on ajettava pensaistaan kuin metsävuohet. Haukansilmä,
syökäämme nyt illallista ja osoittakaamme huomenna makvoille olevamme
miehiä."
"Minä olen yhtä valmis tekemään molemmat; ahdistaakseen irokeeseja
täytyy ensin päästä niiden piileskelijäin jäljille, ja syödäkseen
täytyy ensin hankkia riistaa -- mutta siinä paha, missä puhutaan:
tuolla on pari komeimpia metsäkauriinsarvia, mitä olen tänä kesänä
nähnyt, tuolla noin mäen alla pensaita liikuttelemassa! Kuule Unkas",
jatkoi hän puoleksi kuiskaten ja nauraen sisäistä naurua kuin mies,
joka on oppinut aina olemaan varovainen, "minä panen vetoon kolme
mitallista ruutia puolta helminauhakyynärää vastaan, että minä osaan
sitä silmien väliin, lähemmäksi oikeaa silmää kuin vasenta."
"Tuo ei ole mahdollista!" huudahti nuori intiaani, hypäten ripeän
innostuneena jaloilleen; "koko elukkahan on kätkössä sarvien kärkiä
lukuunottamatta!"
"Hän on vielä lapsi!" virkkoi valkoinen mies pudistaen päätään ja
kohdistaen sanansa isälle. "Eikö hän usko, että kun metsästäjä näkee
otuksesta osan, hän myös tietää, missä muu ruumis on?"
Kohottaen pyssynsä hän oli juuri näyttämäisillään taitoa, josta hän oli
niin ylpeä, kun vanha soturi löi kädellään aseen syrjään ja sanoi:
"Haukansilmä! Tahdotko tapella makvojen kanssa?"
"Nämä intiaanit vaistoavat metsän salaisuudet!" sanoi tiedustelija,
laskien pyssynsä ja kääntyen poispäin ilmeisesti erehdyksestään
vakuutettuna. "Minun täytyy jättää kauris sinun nuolesi kohteeksi,
Unkas, tai muutoin tapamme riistan vain noiden irokeesivarkaiden
poskeiltavaksi."
Isän hyväksyttyä tämän ilmehikkäin kädenliikkein Unkas heittäytyi
maahan ja läheni varovasti eläintä. Päästyään muutamien metrien päähän
sen piilopaikasta hän sovitti nuolen kaarelle äärimmäisen hiljaa, ja
sarvet heiluivat levottomasti, ikäänkuin niiden omistaja olisi
haistanut vihollisen huuruisesta ilmasta. Seuraavassa silmänräpäyksessä
kuului jänteen helähdys, valkoinen juova näkyi sujahtavan pensaikkoon,
ja haavoittunut kauris syöksähti lymypaikastaan aivan kätkeytyneen
vainoojansa jalkain juureen. Väistäen raivostuneen eläimen sarvia Unkas
hypähti hieman sivulle, mutta pisti samalla puukkonsa otuksen kurkkuun,
kauris loikkasi virran rannalle ja kaatui sinne, värjäten veden
verellään.
"Tuo kävi oikein intiaanin sukkeluudella", ihaili metsästäjä, nauraa
hytkyen sisäistä naurua erinomaisen tyytyväisenä, "ja kaunista sitä oli
katsellakin! Mutta kuitenkin kantaa nuoli vain hyvin vähän matkaa ja
tarvitsee puukkoa työtään täydentämään."
"Hugh!" äännähti hänen kumppaninsa kääntyen äkkiä kuin koira, joka
vainuaa saalistaan.
"Kautta kunniani, niitä on siis kokonainen parvi!" riemuitsi
metsästäjä, jonka silmät alkoivat hohtaa ammatin tuomasta kiihkosta;
"jos ne tulevat kuulan ulottuville, kaadanpa minä niistä yhden, vaikka
kaikki Kuusi Kansakuntaa hiiviskelisi täällä pamauksen kaikuvilla! Mitä
sinä kuulet, Chingachgook? Minun korvilleni on metsä mykkä."
"Täälläpäin on vain yksi kauris, ja se on kuollut", vastasi intiaani
samalla kumartuen siksi, kunnes hänen korvansa melkein kosketti maata.
"Minä kuulen askelten ääniä!"
"Ehkä sudet ovat ajaneet kauriin etsimään suojaa ja seurailevat nyt sen
jälkiä."
"Ei. Valkoisten miesten hevosia tulee!" vastasi toinen arvokkaasti
ojentuen ja asettuen jälleen istumaan pölkylleen yhtä tyynenä kuin
ennenkin. "Haukansilmä, he ovat veljiäsi; puhu heille."
"Sen teenkin, ja sellaisella englanninkielellä, ettei edes kuninkaan
tarvitse hävetä vastatessaan samoin", virkahti metsästäjä, puhuen nyt
kieltä, josta hän oli niin ylpeä; "mutta minähän en näe mitään, enkä
edes kuule hiiskaustakaan ihmisistä tai eläimistä. Todella ihmeellistä,
kuinka paljon paremmin intiaani ottaa selvän valkoistenkin äänistä kuin
mies, jonka suonissa ei virtaa tippaakaan sekaverta -- tämän hänen
pahimmat vihollisensakin myöntävät, vaikka hän on elänyt niin kauan
punanahkain parissa, että häntä jo vähitellen voitaisiin ruveta
epäilemään! Hei, nyt risahti tuolla niinkuin kuiva oksa olisi katkennut
-- nyt minä kuulen pensaiden kahisevan -- aivan oikein, aivan oikein,
nyt kuulen myös askeleita, vaikka erehdyksissäni luulin sitä kosken
kohinaksi -- ja -- mutta tuossahan he tulevat jo itse! Jumala
varjelkoon heitä irokeeseilta!"