Hoi, hoi, hohoo, hoi!
_Shakespeare_.
Kun toinen näistä suloisista olennoista, jotka olemme niin hätäisesti
lukijalle esittäneet, kulki ajatuksiinsa vaipuneena, toipui toinen
piankin säikähdyksestä, joka oli saanut hänet huudahtamaan, ja nauraen
heikkoudelleen, hän kysyi rinnallaan ratsastavalta nuorukaiselta:
"Ovatko moiset kummitukset yleisiä näissä metsissä, vai onko tämä
ilmestys erityisesti tilattu tänne meidän iloksemme? Jälkimmäisessä
tapauksessa täytyy kiitollisuuden sulkea suumme, mutta edellisessä
tulemme sekä Cora että minä suuresti tarvitsemaan sitä perinnäistä
rohkeuden varastoa, josta olemme niin ylpeitä, hyvän aikaa ennenkuin
kohtaamme peloittavan Montcalmin."
"Tuo intiaani on sotajoukkomme 'juoksija' eli sanansaattaja, ja hänen
kansansa silmillä katsoen pitäisi miestä sankarina", vastasi upseeri.
"Hän on vapaaehtoisesti tarjoutunut opastamaan meidät järvelle erästä
hyvin vähän tunnettua polkua pitkin nopeammin ja siis myöskin
miellyttävämmin kuin jos olisimme seuranneet sotajoukkojemme hitaita
liikkeitä."
"Minä en pidä hänestä", sanoi neito väristen osaksi luulotellusta,
osaksi todellisesta pelosta. "Tehän tunnette hänet, Duncan, muutoinhan
ette olisi arvelematta antautunut hänen johdettavakseen?"
"Sanokaa mieluummin, Alice, etten olisi uskonut teitä hänen huomaansa.
Minä tunnen hänet, muutoinhan en olisi häneen luottanut, kaikista
vähimmin juuri tällä hetkellä. Häntä mainitaan tosin kanadalaiseksi,
mutta hän on kuitenkin tehnyt palveluksia ystävillemme mohokeille,
jotka, kuten tietänette, kuuluvat yhtenä jäsenenä Kuuden Kansan
liittoon. Kuulemani mukaan hänet heitti joukkoomme omituinen sattuma,
isänne oli tässä leikissä mukana, ja tämä villi sai kokea kovia --
mutta minä olen kokonaan unohtanut sen vähäpätöisen jutun. Riittää,
että hän nyt on ystävämme."
"Jos hän on ollut isäni vihollinen, pidän hänestä vieläkin vähemmän!"
huudahti nyt todella säikähtynyt tyttö. "Ettekö haastelisi hieman hänen
kanssaan, majuri Heyward, jotta kuulisin hänen äänensä? Niin hullua
kuin se lieneekin, olen usein teille tunnustanut vetäväni
johtopäätöksiä ihmisäänen sävystä."
"Ei maksa vaivaa, sillä hänen vastauksensa olisi luullakseni vain
huudahdus. Vaikka hän ymmärtäneekin englanninkieltä, ei hän
heimolaistensa tapaan ole sitä osaavinansa; ja kaikista vähimmin hän
alentuisi nyt sitä puhumaan, koska hänen täytyy säilyttää sodan aikana
arvokkuutensa. Mutta hän pysähtyy; salainen polku, jota meidän on määrä
kulkea, on varmaankin lähettyvillä."
Majuri Heyward arvasi oikein. Kun he ehtivät paikalle, johon intiaani
oli seisahtunut viittaamaan sotatietä reunustavaan viidakkoon, näkyi
siinä kapea piilopolku, jota saattoi vain yksitellen kulkea, eikä
näinkään kovin mukavasti.
"Tässä on siis tiemme", virkkoi nuori mies matalalla äänellä. "Älkää
millään tavoin paljastako epäluulojänne, sillä ne manaavat esiin
vaaran, jota näytätte pelkäävän."
"Cora, mitä sinä ajattelet?" kysyi itsepäinen kaunotar.
"Matkustaessamme sotajoukon mukana, vaikka sen seura voisi meitä
tympäistä, olemme kai sentään paremmassa turvassa?"
"Villien tapoja tuntemattomana te, Alice, erehdytte todellisen vaaran
paikasta", virkkoi Heyward. "Jos vihollisemme ovat jo ennättäneet
vesien väliselle taipalelle, mikä ei ole lainkaan otaksuttavaa, meidän
tiedustelijamme näet ovat siellä liikkeellä, he liikehtisivät
paremminkin sotajoukon ympärillä, missä nyljettäviä päänahkoja on
runsaimmin. Apujoukon kulkusuunta on tunnettu, kun taas meidän
tiestämme ei ole kenelläkään vielä aavistusta, koska se määrättiin
vasta tunti sitten."
"Pitääkö meidän epäillä miestä vain siksi, että hänen tapansa eivät ole
samanlaiset kuin meidän ja että hänen ihonsa on tumma?" kysyi Cora
tyynesti.
Alice ei epäröinyt enää, vaan iskien narraganset-hevostaan[2] lujasti
ratsupiiskalla hän oli ensimmäisenä työntämässä syrjään pensaiden
hentoja oksia ja valmis seuraamaan sanansaattajaa pimeälle,
kiemurtelevalle polulle. Nuorukainen katsahti viimeiseen puhujattareen
peittelemättömän ihailevasti ja päästäen hänen viehkeämmän, mutta
tuskin kauniimman matkakumppaninsa yksinään edelle, hän raivasi
innokkaasti tietä naiselle, jonka nimi oli Cora. Palvelijat näyttivät
saaneen ohjeensa etukäteen, sillä sensijaan, että olisivat tunkeutuneet
tiheikköön, he ajoivat yhä sotajoukon kulkemaa tietä heidän
terävänäköisen oppaansa aloitteesta, kuten Heyward oli ilmoittanut,
koska siten nyt heidän matkueensa jäljet jäivät vähäisiksi -- siltä
varalta, että kanadalaisia villejä sattuisi hiiviskelemään näin kaukana
varsinaisen sotaväen edessä. Moneen minuuttiin ei polun hankaluus
sallinut jatkaa keskustelua, mutta vihdoin he pääsivät ulos siitä
leveästä viidakkovyöhykkeestä, joka reunusti maantietä, ja kulkivat nyt
metsän korkean, mutta pimeän holvikaton alla. Täällä he pääsivät
esteettömämmin etenemään; ja kun opas huomasi naisten jälleen
hallitsevan hevosiaan, hän syöksähti jonkinlaiseen käynnin ja juoksun
väliseen hölkkään ja kulki juuri niin nopeasti, että vauhti piti nuo
varmajalkaiset, omituiset ratsut kireässä, mutta silti mukavassa
ravissa. Nuorukainen oli juuri kääntynyt puhuttelemaan tummasilmäistä
Coraa, kun etäältä takaa kuuluva, raivatun polun paljastuneisiin
puunjuuriin kapsahtelevien kavioiden kopse sai hänet seisauttamaan
ratsunsa, ja kun samassa hänen matkakumppaninsakin kiristivät
ohjaksiaan, pysähtyi koko seurue saadakseen selityksen tähän
odottamattomaan keskeytykseen.
Vähän ajan kuluttua he näkivät varsan juosta kirmaisevan metsäkauriin
lailla suorien männynrunkojen välitse, ja pian tuli esiin myös
edellisessä luvussa kuvailemamme miehenkuvatus hoputtaen koniaan
parhaan taitonsa mukaan tyydyttävään lönkkään, varoen ettei joutuisi
sen kanssa ilmiriitaan. Tähän asti tämä henkilö ei ollut herättänyt
matkustajain huomiota. Vaikka hänellä oli kyky täydessä pituudessaan
maankamaralla seisten kiinnittää kulkijan katse itseensä, olivat hänen
ratsastukselliset sulonsa vielä suuremmassa määrässä omiaan
hämmästyttämään näkijää. Vaikka hän herkeämättä vain toisella
kannuksellisella jalallaan rusikoitsikin tammansa kupeita, hän sai
tämän vauhdin kehitetyksi nopeaan takajalkalaukkaan, mihin etujalat
ottivat osaa vain erikoisina sangen vaikeasti havaittavina hetkinä, ne
kun yleensä tyytyivät kulkemaan epätasaista hölkkää. Ehkäpä näiden eri
juoksutapojen nopea muuttuminen synnytti näköhäiriön, joka tuntuvasti
suurensi elukan mahdollisuuksia, se vain on varmaa, ettei Heyward,
jolla kuitenkin oli tarkka silmä havaitsemaan hevosen ansioita ja
vikoja, kyennyt parhaalla tahdollakaan ratkaisemaan, millä tavalla
hänen sisukkaan uljas takaa-ajajansa liikkui ja eteni heidän jäljessään
mutkikkaalla polulla.
Ratsastajan eleet ja liikkeet olivat yhtä hämmästyttäviä kuin
ratsunkin. Jälkimmäisen hytkyvän liikehtimisen joka vaihe nosti
edellisen kömpelön vartalon koholle jalustimissa, saaden tällä tavoin
aikaan sääriänsä suhdattomasti pitentämällä niin äkillisiä kasvamisia
ja kutistumisia koossaan, että oli mahdotonta arvata hänen oikeita
mittojaan. Jos tähän lisäämme vielä sen, että seurauksena
yksipuolisesta kannustamisesta tamman toinen kylki näytti kulkevan
nopeammin kuin toinen ja että tuuhean hännän alituiset viuhaukset
erikoisen selvästi osoittivat, kumpi kuve kulloinkin oli pahemmassa
vaarassa, olemme päättäneet sekä hevosen että miehen kuvauksen.
Synkkä ilme, joka oli noussut Heywardin kauniille, avonaisille ja
miehekkäille kasvoille, hälveni vähitellen, ja hänen huulensa
vetäytyivät keveään hymyyn katsellessaan muukalaista. Alice ei tehnyt
erittäin voimakkaita yrityksiä hilpeyttään hillitäkseen, ja Corankin
tummassa, mietteliäässä katseessa kimalteli pila ja iloisuus, jota hän
näytti koettavan tukahduttaa pikemmin tavan kuin luonnon käskystä.
"Etsittekö täältä ketään?" kysyi Heyward, toisen ennätettyä niin
lähelle, että hänen oli hiljennettävä vauhtiaan; "toivon, ettette tuo
huonoja uutisia?"
"Aivan niin", vastasi muukalainen, ahkerasti heilutellen kolmikulmaista
majavannahkahattuaan saadakseen tuulenhengen metsän raskaaseen ilmaan
ja jättäen kuulijansa epätietoisuuteen siitä, kumpaiseenko nuoren
miehen kysymykseen hän oli vastannut. Mutta kun hän oli vilvoitellut
kasvojaan ja päässyt hengähdyksestään, hän jatkoi: "Kuulin teidän
ratsastavan William Henrikiin, ja kun minunkin matkani pää on sama,
tuumin kumpaisenkin puolen pitävän hyvästä seurasta."
"Teillä on yksi ääni ja se ratkaisee eduksenne", virkahti Heyward;
"meitä on kolme, kun te olette kysynyt vain oman itsenne mielipidettä."
"Aivan niin. Pääasia on, että kukin pääsee omasta mielipiteestään. Kun
se on kerran varma, ja kun ei naisia ole mukana vaikeuttamassa
päätöstä, on parasta mennä asiaan. Minä olen yrittänyt suorittaa
molemmat, ja tässä minä nyt olen."
"Jos mielitte matkustaa järvelle, olette erehtynyt tiestä", sanoi
Heyward tylysti; "sinne johtava suuri valtatie on ainakin puolen
peninkulman päässä takananne."
"Aivan niin", lausahti muukalainen vähääkään säikähtymättä kylmästä
vastaanotosta; "viivyin Edwardissa kokonaisen viikon, ja olisinhan
ollut mykkä, ellen olisi kysynyt tietä, jota minun oli kulkeminen; ja
jos olisin ollut mykkä, olisi samalla tullut loppu kutsumuksestani."
Myhäiltyään hieman itsekseen kuin mies, joka vaatimattomuudesta
pidättyy selvemmin ilmaisemasta ihastustansa sukkeluuteen, mistä hänen
kuulijansa eivät ymmärtäneet rahtuakaan, hän jatkoi: "Ei ole viisasta
miehen, jolla on sellainen toimi kuin minulla, asettua liian
tuttavalliselle kannalle opetettaviinsa, minkä takia minä en seuraakaan
sotajoukon jälkiä. Lisäksi arvelin teidän kaltaisen herrasmiehen
osaavan parhaiten menetellä kaikessa, mikä kuuluu matkustamiseen, ja
niinpä päätinkin liittyä kulkueeseenne, saadakseni ratsastusretken
miellyttävämmäksi, kun sitä vielä on lisäämässä molemminpuolinen
vuorovaikutus."
"Sangen mielivaltainen, ja lisäksi äkillinen päätös!" huudahti Heyward,
joka ei tiennyt, pitikö hänen purkaa kasvava kiukkunsa vaiko nauraa
toiselle päin naamaa. "Te puhuitte äsken opettamisesta ja
kutsumuksesta; oletteko ehkä maakuntajoukoissa opettamassa puolustuksen
ja hyökkäyksen jaloa taitoa vai mahdollisesti viivoja ja kulmia
piirrellen selvittelette matematiikan salaisuuksia?"
Muukalainen katseli hetkisen kysyjää hämmästyneen näköisenä, ja
tukahuttaen pienimmänkin itsetyytyväisyyden hivenen juhlallisen
nöyryyden ilmeeseen hän vastasi:
"Hyökkäykseen ei toivoakseni ole tässä puhetta kumpaiseltakaan puolen;
ja puolustukseen ei minun taas tarvitse ryhtyä, koska minä Jumalan
kiitos en ole tehnyt mitään ilmeistä syntiä siitä lähtien kun viimeksi
rukoilin hänen armoaan ja laupeuttaan. En ymmärrä teidän viittauksianne
viivoista ja kulmista; ja selittämisen minä taas jätän niille, jotka
ovat kutsutut ja valitut siihen pyhään toimeen. Minä en pyydä omistaa
itselleni mitään muuta lahjaa kuin hiukan taitoa rukoilemisen ja
kiittämisen ihanassa toimessa, mikäli se ilmenee virsien veisaamisena."
"Mies on totisesti Apollon opetuslapsi", huudahti Alice huvitettuna,
"ja minä otan hänet erikoiseen suojelukseeni. Ei, heittäkää pois tuo
tuima katsantonne, Heyward, ja sallikaa hänen uteliaiden korvieni
tähden matkustaa seurassamme. Sitäpaitsi", lisäsi hän nopeasti hiljaa
luoden silmäyksen heistä loitommalle joutuneeseen Coraan, joka hitaasti
seurasi heidän vaiteliaan, yrmeännäköisen oppaansa askeleita, "hädän
tullen hänestä saamme luotettavan liittolaisen."
"Luuletteko, Alice, minun tuovan rakastamani henkilöt tälle salaiselle
polulle, jos epäilisin jotakin vaarallista tapahtuvaksi."
"Ei, ei, minä en ajattele sitä nyt, mutta tämä kummallinen mies
huvittaa minua, ja jos tosiaankin sävelet soivat hänen sielussaan,
älkäämme tylysti työntäkö häntä seurastamme." Hän viittasi pyytävästi
ratsupiiskallaan polkua pitkin, ja silloin heidän katseensa yhtyivät
lyhyeksi hetkeksi, jota nuorukainen koetti viivyttelemällä pidentää,
sitten taipuen hänen suloisen olemuksensa vaikutuksesta hän iski
kannukset ratsunsa kupeisiin, ja laukkaava hevonen oli muutamin hypyin
vienyt hänet jälleen Coran rinnalle.
"Olen iloinen tavattuani teidät, ystäväni", jatkoi tyttö,
kehoittaen kädenviittauksin muukalaista lähtemään mukaan ja
kannustaen samalla narragansetratsuaan. "Puolueelliset sukulaiset ovat
koettaneet saada minut vakuutetuksi, etten ole kokonaan kelpaamaton
kaksinlauluun, ja nyt voimme todella sulostuttaa matkaamme ja antautua
mieliharrastukseemme. Minulle, oppimattomalle, tarjoutuu harvinainen
etu saada kuulla oikean mestarin mielipiteitä ja kokemuksia
taiteestaan."
"On sekä sielua että ruumista virkistävää harjoittaa virsien
veisaamista soveliaissa tiloissa", vastasi laulunopettaja, noudattaen
epäröimättä tytön kehoitusta jatkaa matkaa, "eikä mikään niin kohota
mieltä kuin moinen pirteä yhteislaulu. Mutta neljä ääntä tarvitaan
välttämättä, jotta sävel täydelleen sointuisi. Kaikista merkeistä
päättäen on teillä pehmeä ja laaja sopraano; minä itse kykenen Herran
erikoisesta armosta laulamaan tenorin korkeimmatkin sävelet; mutta
meiltä puuttuu altto ja basso! Tuo kuninkaan upseeri, joka epäili
päästää minua seuraansa, täyttäisi ehkä jälkimmäisen paikan, mikäli
voin päätellä hänen äänensä sävystä tavallisessa keskustelussa."
"Älkää arvostelko liian korkeasti pettävien ja äkkinäisten ulkonaisten
seikkojen mukaan", virkkoi tyttö hymyillen; "vaikka majuri Heyward saa
tarvittaessa esiin äskeisiä syviä jymyääniä, hänen luonnollinen
äänensä, uskokaa minua, soveltuu paremmin tenoriin kuin kuulemaanne
bassoon."
"Onko hän sitten harjaantunut virsien veisaamiseen?" tiedusteli neidon
teeskentelemätön matkatoveri.
Alicea nauratti, mutta hän sai sentään iloisuutensa hillityksi ja
vastasi:
"Pelkäänpä hänen olevan enemmän mieltyneen maallisiin lauluihin.
Sotilaan levoton elämä on hyvin vähän omiansa kasvattamaan vakavampia
taipumuksia."
"Ihmiselle on annettu hänen äänensä yhtä hyvin kuin hänen muutkin
kykynsä, jotta hän käyttäisi sitä oikein, eikä väärin. Ei voi kukaan
sanoa nähneensä minun lyövän laimin lahjojani! Minä olen kiitollinen
siitä, että vaikka minun nuoruuteni voidaankin sanoa olleen omistetun
yksinomaan soitannollisille askarteluille kuten kuningas Davidin
nuoruuden, ei ole ainoakaan säädyttömän säkeen tavu ikinä saastuttanut
huuliani."
"Te olette siis rajoittanut harrastuksenne yksinomaan hengelliseen
lauluun?"
"Aivan niin. Niinkuin Davidin psalmit voittavat kaiken muun
ihmiskielellä kirjoitetun, niin voittavat maan pappien ja
kirjanoppineiden niiden mukaan sovittamat virret kaiken turhan
runouden. Olen onnellinen voidessani sanoa ilmaisevani yksinomaan
Israelin kuninkaan omia ajatuksia ja toiveita, sillä vaikka aikojen
kuluessa muutamat pienemmät muutokset saattaisivatkin käydä
tarpeellisiksi, on tämä meidän käännöksemme, jota me käytämme Uuden
Englannin siirtokunnissa, niin paljon kaikkia muita käännöksiä parempi,
että se rikkautensa, tarkkuutensa ja hurskaan yksinkertaisuutensa takia
lähenee niin paljon kuin mahdollista Jumalan innoittaman kirjoittajan
suurta teosta itseään. Minä en milloinkaan, en nukkuessani enkä
valvoessani, ole ilman tätä pyhää kirjaa. Tämä on kahdeskymmeneskuudes
painos, julkaistu Bostonissa armon vuonna 1744, ja sen nimi on:
'Virret, hymnit ja hengelliset laulut, Vanhasta ja Uudesta
Testamentista uloshaetut, uskollisesti englantilaisiksi värssyiksi
käätyt, Uskovaisten julkiseksi ja yksityiseksi tarpeeksi, rakennukseksi
ja lohdutukseksi, erinomattainkin Uudessa Englannissa'."
Näin ylistäessään runoilevain maanmiestensä oivallista tuotetta
muukalainen oli vetänyt kirjan taskustaan ja sovitettuaan nenälleen
rautasankaiset silmälasit avannut sen kaikella sillä huolella ja
kunnioituksella, mikä vastasi sen pyhää tarkoitusta. Ilman enempiä
aikailemisia tai kainostelemisia, ensin lausuttuaan sanan 'Standish' ja
pantuaan suulleen tuon jo aikaisemmin kuvaillun tuntemattoman
soittokoneen, josta hän puhalsi korkean, kimeän säveleen, minkä mukaan
hän heti sovitti oman äänensä asteikkoa alemmaksi, hän alkoi sitten
laulaa seuraavia sanoja täyteläisellä, pehmeällä ja sointuvalla
äänellä, joka uljaasti uhmasi sekä säveltä että runoutta kuin myöskin
hänen huonosti harjoitetun ratsunsa epämukavaa liikehtimistä:
"Oi kuinka on suloista,
Luojalle mieluisaa,
kun veljeni hän toista
veljeä armastaa.
Se on kuin voide pyhä,
mi päästä runsahasti
Aaronin partaa yhä
valuvi helmaan asti."
Näiden taidokkaiden säkeiden esittämistä säesti muukalainen nostamalla
ja laskemalla säännöllisesti oikeaa kättänsä; käden alhaalla ollessa
viivähtivät sormet hetkisen pienen kirjan lehdillä, mutta kohottuaan
sama jäsen teki niin kummallisen kiepahduksen, ettei sitä kukaan
erikoisesti asiaan perehtynyt olisi ikinä voinut jäljitellä.
Pitkällinen tottumus näytti tehneen tämän käsisäestyksen aivan
välttämättömäksi, sillä se ei lakannut ennen kuin loppusointu, jonka
runoilija oli valinnut säkeistönsä päättäjäksi, oli laulettu kaikella
sillä ponnella, mikä kuuluu kaksitavuiselle sanalle.
Tuollainen odottamaton pauhina metsän hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä
ei voinut olla saapumatta niiden korviin, jotka kulkivat lyhyen
matkaa edellä. Intiaani mutisi muutamia sanoja murteellisella
englanninkielellä Heywardille, joka vuorostaan puhutteli muukalaista
keskeyttäen ja lopettaen hänen veisuunsa.
"Vaikka mikään vaara ei meitä uhkaakaan, pitäisi alkeellisimmankin
varovaisuuden neuvoa meitä kulkemaan tämän saloseudun läpi niin hiljaa
kuin mahdollista. Suonette sentähden minulle anteeksi, Alice, kun
vähennän hupianne pyytämällä tätä herraa säästämään laulunsa
turvallisempaan tilaisuuteen."
"Te vähennätte sitä tosiaankin", vastasi vallaton tyttö, "sillä en ole
vielä koskaan kuullut sävelen ja sanojen sopimattomammin soveltuvan
yhteen, josta nyt olen nauttinut; ja minä olin juuri syventynyt
laveaan, oppineeseen tutkistelemukseen syistä, mitkä seikat saattoivat
aiheuttaa moisen ristiriidan sointujen ja ajatuksen väillä, kun te
katkaisitte mietiskelyjeni lumon bassoäänellänne, Duncan!"
"En ymmärrä lainkaan, mitä tarkoitatte bassoäänelläni", virkkoi Heyward
neidon huomautuksesta loukkautuneena, "mutta sen vain tiedän, että
teidän ja Coran turvallisuus on minulle paljon tärkeämpää kuin jokin
täyden orkesterin esittämä Händelin kappale."
Hän vaikeni ja käänsi nopeasti kasvonsa läheiseen viidakkoon päin ja
loi sitten silmänsä epäluuloisesti oppaaseen, joka yhä kulki varmoin
askelin järkähtämättömän vakavana. Nuorukainen hymyili omalle
pelolleen, koska hän kuvitteli joitakin kiiltäviä metsämarjoja
vakoilevan villin kiiluviksi silmiksi, ja hän ratsasti edelleen jatkaen
keskustelua, jonka tämä äkillinen otaksuma oli keskeyttänyt.
Majuri Heyward erehtyi vain siinä, että hän salli nuorekkaan,
jalomielisen urheuden voittaa toimeliaan valppautensa. Ratsastava
joukkue ei ollut vielä kauaksi ehtinyt, kun viidakon pensaiden oksat
työntyivät varovasti syrjään ja ihmisen kasvot, niin hurjan villit kuin
miksi alkuperäinen taide ja hillittömät intohimot voivat ne suinkin
muovata, tirkistivät eteneväin matkustajain jälkeen. Riemu syttyi
metsäläisen mustiksi maalatuilla kasvoille, kun hän huomasi varmalta
näyttävien uhriensa suunnan näiden ratsastaessa vaarasta tietämättä yhä
eteenpäin. Naisten keveät, suloiset muodot keinuivat puiden reunustamaa
mutkikasta polkua pitkin ja Heywardin miehekäs vartalo seurasi niitä
joka käänteessä, kunnes kulkueen päätti laulunopettajan eriskummallinen
olemus, joka tuon tuostakin katosi lukemattomien, synkkinä riveinä
kohoavien puunrunkojen taakse.