On korvain auki, valmis sydämein:
Vain ajallista koskee pahin tietos':
Sano: menetinkö valtakunnan?
_Shakespeare_.
Pohjois-Amerikan siirtolaissodat olivat merkillisiä siitä, että
vihollisjoukkojen oli ensin kestettävä synkkien salomaiden vastukset ja
vaarat, ennenkuin ne pääsivät toistensa kimppuun. Avara ja
läpipääsemättömältä näyttävä metsävyöhyke erotti vihamielisten
ranskalaisten ja englantilaisten maakuntain alueet toisistaan.
Karaistunut siirtolainen ja hänen rinnallaan taisteleva, sotilaan
ammattiin kasvatettu eurooppalainen saivat usein kuukausia ponnistella
virtojen koskia vastaan ja raivata tietään läpi jylhien vuorensolien
voidakseen osoittaa uljuuttaan varsinaisessa sodankäynnissä. Mutta
kilvoitellessaan uutterasti ja kieltäymyksin alkuasukassoturin kanssa
he oppivat voittamaan nämä vaikeudet, niin että sai turhaan hakea
metsistä soppea ja lymypaikkaa, missä eivät olisi käyneet miehet, jotka
olivat päättäneet panna verensä alttiiksi kostonjanoaan tyydyttääkseen
tai tukeakseen Euroopan kaukaisten hallitsijain kylmää ja itsekästä
valtiotaitoa.
Koko tässä avarassa rajaseudussa ei luultavasti ole toista aluetta,
joka voisi tarjota elävämpää kuvaa näiden aikojen hurjan sodankäynnin
julmuudesta ja ankaruudesta kuin Hudson-joen lähteiden ja läheisten
järvien välillä aukeneva salo.
Taistelevien sotaliikkeille luonnon suomat edut olivat niin ilmeisiä,
ettei niitä kukaan voinut olla huomaamatta. Champlain-järven pitkä
lahdelma ulottui Kanadan rajoilta syvälle naapurimaakunnan, New Yorkin,
alueiden sisäpuolelle, siten halkaisten luonnollisena kulkuväylänä
puolet siitä välimatkasta, joka ranskalaisten oli kuljettava, ennenkuin
saattoivat iskeä vihollisiinsa. Se sai lähellä eteläisintä kärkeään
lisävettä eräästä toisesta järvestä, jonka vesi oli niin kirkasta, että
jesuiittalähetyssaarnaajat olivat katsoneet sen veden sopivimmaksi
vertauskuvallisen kasteen puhdistuspesuun ja antaneet sille sen takia
nimen Pyhän Sakramentin järvi. Vähemmän uskonintoiset englantilaiset
olivat luulleet osoittavansa sen sekoittamattomille lähteille kylliksi
kunniaa, lahjohtaessaan sille hallitsevan ruhtinaansa, hannoverilaisen
huoneen toisen jäsenen nimen. Mutta molemmat olivat sen rantojen
oppimattomilta omistajilta ryöstäneet luonnollisen oikeuden nimeen
Horikan kuten se alkujaan kuului.
Vuorten kahlitsemana, kiemurrellen niiden välissä lukemattomine
saarineen "Pyhää Järveä" riitti vielä kolmisenkymmentä Englannin
peninkulmaa etelään päin. Seikkailevan matkustajan täytyi ylätasankoa,
joka oli esteenä vesialueen jatkumiselle, kulkea maitse yhtä monta
peninkulmaa päästäkseen Hudsonin rannoille kohtaan, mistä lähtien
virtaa saattoi purjehtia aina mereen asti, vaikka tietysti kosket eli
"rakoputoukset", kuten niitä paikkakunnan kielessä silloin nimitettiin,
ajoittain tuottivatkin vaikeuksia.
Kun ranskalaiset rohkeasti ja suunnitelmallisesti häiritsivät
vihollisiaan ja olivat uupumattomassa yritteliäisyydessään ulottaneet
retkensä jopa Alleghany-vuorten kaukaisiin ja vaikeapääsyisiin soliin
asti, saattoi helposti otaksua, ettei heidän sananparreksi muuttunut
terävänäköisyytensä voinut olla huomaamatta sen seudun luonnollisia
etuja, jota juuri olemme kuvailleet. Siitä tulikin varsinaisesti se
verinen taistelutanner, jolla useimmat ottelut siirtomaiden herruudesta
suoritettiin. Linnoituksia rakennettiin kohtiin, joiden katsottiin
vallitsevan lähitienoita, ne kulkivat kädestä käteen, niitä hävitettiin
ja rakennettiin uudestaan riippuen siitä, kuinka voitto sattui
suosimaan vihollisten lippuja. Sitä mukaa kuin maamies peräytyi näiltä
vaarallisilta saloilta vanhemman asutuksen turvallisempiin piireihin,
nähtiin suurten sotajoukkojen, emämaassa ratkaisevaa osaa näylelleistä
suurempien, uskaltautuvan näihin metsiin, mistä ne enimmäkseen
palasivat vain luurankomaisina pikkuryhminä, ponnistusten
menehdyttäminä tai tappion masentamina. Vaikka rauhan toimet olivatkin
tuntemattomia tässä kohtalon kurittamassa seudussa, vilisi sen metsissä
miehiä, sen luolat ja laaksot kajahtelivat sotaisista sävelistä ja sen
vuorien kaiku kertasi monen uljaan ja pelottoman nuorukaisen naurun tai
huolettoman huudahduksen, kun nämä kulkivat täällä elämänsä kirkkaassa
keskipäivässä uinahtaaksen kotvan kuluttua unohduksen pitkään yöhön.
Tämä maapala tuli verisien taistelujen näyttämöksi ja täällä sattuivat
_nekin_ tapaukset, joita kohta yritämme kuvailla, Englannin ja Ranskan
välisen sodan kolmantena vuonna, jolloin he ratkaisevasti hävittelivät
kumpikin itselleen tätä maata, jota heidän ei sallittu lopullisesti
pitää hallussaan.
Etäisiin maihin lähetettyjen sotapäälliköiden typeryys ja kotoisten
neuvoskuntien surkea tarmon puute olivat syösseet Suurbritannian siitä
ylpeästä korkeudesta, mihin aikaisempain soturien ja valtiomiesten
lahjakkuus ja toimekkuus olivat sen nostaneet. Kun sen viholliset eivät
sitä enää pelänneet, olivat sen palvelijat menettämäisillään uskon
itseensä ja omiin voimiinsa. Oli luonnollista, että myöskin
siirtolaiset syyttöminä Englannin tyhmiin tekoihin ja vaikka he
toisaalta olivat liian nöyriä pitääkseen melua sen erehdyksistä,
joutuivat tämän kuolettavan lamaannuksen uhreiksi.
He olivat äskettäin nähneet oivallisen sotajoukon saapuvan maasta,
jota he kunnioittivat kuin äitiä ja jonka he sokeasti uskoivat
voittamattomaksi -- sellaisen miehen johtamana, joka oli valittu
suuresta kokeneiden soturien parvesta harvinaisten sotilaallisten
kykyjensä tähden, mutta kourallinen ranskalaisia ja intiaaneja oli
häpeällisesti hajoittanut tämän uljaan sotajoukon, niin että sen
pelasti täydellisestä tuhosta vain erään virginialaisen nuorukaisen[1]
kylmäverisyys ja neuvokkuus, nuorukaisen, jonka maine on siveellisen
totuuden vastustamattomalla voimalla sittemmin levinnyt kristikunnan
kaukaisimpiinkin ääriin. Avara raja-alue oli tämän odottamattoman
tappion takia jäänyt puolustusta vaille, ja vielä suurempia
onnettomuuksia edelsivät tuhannet kuvitellut ja otaksutut vaarat.
Pelästyneet siirtolaiset luulivat kuulevansa villien ulvontaa
jokaisessa oikullisessa tuulenpuuskassa, joka tohahti lännen
loppumattomista metsistä. Heidän sydämettömien vihollistensa kammottava
luonne lisäsi vielä rajattomasti varsinaisia kauhuja. Lukemattomat
äskettäin tapahtuneet verilöylyt elivät vielä tuoreessa muistissa, eikä
maakunnissa ollut ainoatakaan niin kuuroa korvaa, joka ei olisi
ahnaasti kuunnellut kertomusta jostakin kaameasta öisestä murhatyöstä,
jossa salojen alkuasukkaat näyttelivät hirvittävää pääosaa. Kun
herkkäuskoinen matkalainen haasteli kiihtynein mielikuvituksin erämaan
hurjista seikkailuista, jähmettyi veri pelkurin suonissa kauhusta ja
äidit loivat tuskaisia katseita lapsiinsa, vaikka nämä olisivat
uinuneet kaikessa turvassa suurimpain kaupunkien suojissa. Lyhyesti
sanoen: pelko alkoi suurentavalla voimallaan tehdä tyhjäksi järjen
laskelmia ja muuttaa ne, joiden olisi pitänyt muistaa olevansa miehiä,
kaikista häpeällisimmän inhimillisen tunteen orjiksi. Luottavaisimmat
ja urheimmatkin sydämet alkoivat pitää taistelun tulosta epäiltävänä,
ja hetki hetkeltä kasvoi niiden halveksittava joukko, jotka luulivat jo
näkevänsä kaikki Englannin kruunun amerikkalaiset alusmaat sen
kristittyjen perivihollisten hallussa tai näiden julmien liittolaisten
ryöstäminä ja hävittäminä.
Kun sentähden siihen linnaan, joka suojeli Hudsonin ja järvien välisen
maakaistaleen eteläpäätä, saapui tieto, että Montcalmin oli nähty
liikkuvan Champlain-järveä ylöskäsin mukanaan "niin lukuisa sotajoukko
kuin lehdet puissa", otettiin moinen mahdollisuus vastaan enemmän pelon
masentamalla vastahakoisuudella kuin sillä synkällä ilolla, jota oikean
soturin pitäisi tuntea nähdessään vihollisen vihdoinkin iskunsa
ulottuvilla. Uutisen oli tuonut muuan intiaanilähetti erään keskikesän
päivän iltana ja sanansaattajalla oli myöskin ollut mukanaan kirje
Munrolta, "Pyhän Järven" rannalle rakennetun varustuksen komentajalta,
joka kiihkeästi pyysi pikaista ja voimakasta apua. On jo mainittu
näiden kahden sotavarustuksen välimatkan olleen tuskin viittätoista
peninkulmaa. Kurjaa jalkapolkua, joka alkujaan oli muodostanut niiden
ainoan yhdyssiteen, oli myöhemmin levennetty vaunujenkin kuljettavaksi,
joten matkan, jonka metsien poika oli kiitänyt kahdessa tunnissa, olisi
jonkin sotajoukonosaston pitänyt kyetä kaikkine tarpeellisine
kuormastoineen helposti suorittamaan kesäisen auringon nousun ja laskun
välillä. Brittiläisen kruunun uskolliset alamaiset olivat antaneet
toiselle näistä metsälinnoituksista nimen "William Henrik", ja toista
he sanoivat "Edward"-linnaksi, siten osoittaakseen kunnioitusta
hallitsevan ruhtinasperheen suosituille prinsseille. Äskenmainittu
skotlantilainen sotavanhus komensi edellistä tukenaan rykmentti
säännöllistä sotajoukkoa ja muutamia maakuntalaisia: varusväki oli
todella liian heikko torjumaan Montcalmin peloittavan sotavoiman tulon
linnoituksen multavallien juurelle. Mutta jälkimmäistä linnaa piti
hallussaan kenraali Webb, joka oli kaikkien pohjoisiin maakuntiin
sijoitettujen kuninkaan sotajoukkojen ylipäällikkö, jolla oli enemmän
kuin viisituhatta miestä komennettavanaan. Tämä kenraali olisi
saattanut yhdistämällä alaisensa joukot lähettää lähes kaksinkertaisen
määrän sotureita ahdistelemaan yritteliästä ranskalaista, joka oli
uskaltautunut niin kauas varustuksistaan, vieläpä sotavoimalla, joka
oli vihollista vain hyvin vähän lukuisampi.
Mutta sekä upseeristo että miehistö näyttivät olevan halukkaampia
odottamaan peloittavien vastustajiensa tuloa linnoituksissaan kuin
katkaisemaan heidän etenemisensä ranskalaisten menestyksellisen
esimerkin mukaisesti Du Guesne-linnan luona ja käymällä heihin käsiksi
jo näiden lähetessä.
Kun mainitun sanoman aiheuttama ensimmäinen hämmästys oli hieman
tyyntynyt, alkoi vallien ja kaivantojen lujittamassa leirissä, joka
reunusti Hudsonin rantaa ja muodosti varsinaisen linnoituksen lisäksi
ketjun ulkovarustuksia, kulkea huhu, että tuhannenviidensadan miehen
suuruisen valitun joukon piti aamun koitteessa lähteä William
Henrikiin, vesien välisen taipaleen pohjoispään sotavarustukseen. Huhu
muuttui pian varmuudeksi, kun ylikomentajan päämajasta saapui käsky
niille sotaväen osastoille, jotka hän oli tähän tehtävään valinnut,
valmistautua pikaiseen lähtöön. Kaikki epätietoisuus Webbin
tarkoituksesta hävisi nyt, ja tunnin, parin aikana kuului ja näkyi
kaikkialla kiireisiä askeleita ja hätääntyneitä kasvoja. Sodan toimiin
tottumaton juoksenteli paikasta toiseen ja viivytteli valmisteluitaan
liiallisin intonsa purkauksin, kun taas kokenut sotakarhu suori
sotatielle maltillisena antamatta kiireelle valtaa, vaikka hänen
vakavat piirteensä ja huolestunut katseensa kyllin selvästi
ilmaisivatkin, ettei hän tuntenut mitään erikoisen vahvaa ammatillista
mieltymystä hänelle outoon, mutta jo ennakolta niin pelättyyn
erämaasotaan. Vihdoin aurinko vaipui kultamereen kaukaisten läntisten
kukkulain taa, ja sitä mukaa kuin pimeys veti verhoansa tämän
yksinäisen paikan ylle, hiljeni valmistelujen melu; viimeinkin valo
katosi upseerien hirsimajasta; puut loivat varjojansa yhä tummempina
valleille ja karehtivalle virralle, ja pian vallitsi leirissä yhtä syvä
hiljaisuus kuin sitä ympäröivässä avarassa metsässäkin.
Edellisenä iltana annettujen ohjeiden mukaisesti katkaisi sotajoukon
raskaan unen kutsuva rumpujen pärinä, jonka rämeä kaiku vastasi
sumuisessa aamuilmassa jokaisesta metsänaukeamasta hetkellä, jolloin
päivä alkoi piirtää muutamien läheisyydessä kasvavien suurten petäjäin
pörröisiä ääriviivoja lempeän, pilvettömän itäisen taivaan yhä
levenevälle valopinnalle. Tuossa tuokiossa oli koko leiri jalkeilla;
halvinkin sotilas nousi havuvuoteestaan katselemaan toveriensa lähtöä
ja jakamaan hetken elävät sattumat. Valitun joukon yksinkertainen
ryhmittely oli pian suoritettu. Kun säännölliseen, harjoitettuun väkeen
kuuluvat kuninkaan palkkasoturit ylpeinä astuivat rintaman oikealle
sivustalle, vaatimattomat siirtolaiset järjestyivät pitkäaikaisen
tottumuksen ohjaamina nöyrästi vähäarvoiselle vasemmalle siivelle.
Tiedustelijat lähtivät matkaan; vahvoja vartiostoja liikkui
tarpeellisia tavaroita kuljettavien, vaivalloisesti etenevien
vankkureiden edessä ja takana, ja ennenkuin auringon säteet olivat
kirkastaneet aamun harmauden, soturien pääjoukko oli muodostanut
marssijonon ja lähtenyt leiristä kaikilla uljas sotilaallinen ryhti,
alokkaillakin, jotka kulkien kohti ensimmäistä tulikastetta koettivat
tämän avulla tukehduttaa salassa kyteviä pelokkaita aavistelujaan.
Ollessaan ihailevien toveriensa näkyvissä lähtijät säilyttivät saman
korskean katsannon ja tarkan marssijärjestyksen, kunnes heidän
kimakkain huilujensa ääni kaikotessaan heikkenemistään heikkeni ja
kunnes metsä näytti lopulta nielevän tuon liikkuvan möhkäleen, joka oli
hitaasti solunut sen kitaan.
Aamutuuli oli jo lakannut kuljettamasta kuuntelevain korviin yhä
etenevän, näkyvistä hävinneen sotajoukon hiljeneviä soitonsäveleitä, ja
myöhästyneet olivat jo kiirehtineet toveriensa jälkeen, mutta vielä
näkyi merkkejä toisen joukon lähtövalmisteluista erään tavattoman
suuren ja mukavan hirsimajan edustalta, missä englantilaisen kenraalin
turvallisuudesta huolehtivat sotilaat käyskentelivät edestakaisin.
Tähän paikkaan oli koottu puoli tusinaa hevosia, joista ainakin kaksi
oli satuloitu kuljettamaan naisia, vieläpä niin ylhäisiä, että
sellaisia vain harvoin tapasi näin kaukana erämaan sydämessä. Kolmannen
selässä näkyi jonkun esikuntaupseerin tavaroita ja aseita, kun taas
muiden saattoi niiden satulain yksinkertaisuuden ja niiden kantamien
matkalaukkujen johdosta päätellä kuuluvan yhtä monelle palvelijalle,
jotka ilmeisesti jo odottivat herrainsa käskyjä. Kunnioittavan
välimatkan päässä tästä oudosta ryhmästä seisoskeli pienissä joukoissa
uteliaita tyhjäntoimittajia, joista toiset ihailivat tulisen
sotaratsun jaloa rotua ja uljasta rakennetta ja toiset töllistelivät
rahvaanomaisen tylsästi ihmetellen matkavalmistuksia. Heidän joukossaan
oli kuitenkin muuan mies, joka kasvonpiirteiltään ja käytökseltään
erosi huomattavasti tuosta jälkimmäisestä katselijain ryhmästä, sillä
hän ei näyttänyt tyhjäntoimittajalta eikä kovin typerältäkään.
Tämän henkilön olemus oli mitä suurimmassa määrässä kömpelö ja ruma,
olematta erikoisemmin epämuotoinen. Hänellä oli kaikki nikamat ja
jäsenet niinkuin muillakin ihmisillä, mutta niiden mittasuhteet olivat
aivan päinvastaisia. Kun hän seisoi, kohosi hänen vartalonsa yli
kaikkien muiden, vaikka hän taas istuessaan näytti vaipuneen
tavallisiin inhimillisiin rajoihin. Tämä hänen raajojensa epäsuhtaisuus
tuntui määräävän miehessä. Hänen päänsä oli suuri, hänen hartiansa
kapeat, hänen käsivartensa pitkät ja riippuvat, kun taas hänen kätensä
olivat pienet, milteipä hennot. Hänen reitensä ja säärensä olivat
ohuet, melkein pelkkää luuta ja nahkaa, mutta tavattoman pitkät, ja
hänen polvensa olisivat näyttäneet peloittavilta, ellei niiden jatkona
olisi ollut vielä tukevammat peruspylväät, joilla tämä epäonnistunut
inhimillinen tomumaja irvokkaasti lepäsi. Miehen mauton, ties mistä
haalittu puku oli omiaan vain entistä enemmän tehostamaan hänen
kömpelyyttään. Taivaansininen, lyhyt- ja leveäliepeinen sekä
matalakauluksinen nuttu jätti pitkän, kapean kaulan ja vielä pitemmät
ja kapeammat koivet irvihampaiden ilkeimmillekin huomautuksille
alttiiksi. Hänen alaraajojensa verhona olivat keltaiset, ihomyötäiset
pumpulikaatiot. jotka oli sidottu hänen polvimuhkuroihinsa leveillä,
valkoisilla, pitkäaikaisen käytön runsaasti likaamilla nauhasolmuilla.
Kirjavat pumpulisukat ja kengät, joista toisessa helisi hopeoitu
kannus, täydensivät hänen ruumiinsa alaosien puvuston, ruumiin, jonka
ainoatakaan kulmaa tai taivetta ei oltu salattu, vaan pikemminkin
koetettu huolellisesti tuoda näkyviin, joko sitten omistajansa
turhamielisyyden tai tyhmyyden takia. Kuvasilkistä tehtyjen
himmentynein hopeahelyin kirjoiltujen likaisten liivien suunnattomasta
taskusta pisti lapun alta esiin soittokone, jota tällaisessa sotaisessa
ympäristössä näkijä olisi helposti erehtynyt luulemaan joksikin
tuntemattomaksi, kamalaksi surma-aseeksi. Pienuudestaan huolimatta
tämä outo kapine oli herättänyt useimpain leirissä oleskelevain
eurooppalaisten uteliaisuuden, vaikka monet maakuntalaiset näyttivät
käsittelevän sitä ei ainoastaan pelkäämättä, vaan jopa erinomaisen
tottuneestikin. Leveä, juhlallinen pystylierihattu, jonka tapaisia
kirkonmiehet pitivät kolmisenkymmentä vuotta sitten, oli tämän
kokonaisuuden huippuna luoden jonkinlaista arvokkuutta hyvänsävyisille,
mutta hieman elottomille kasvoille, jotka ilmeisesti vasta
keinotekoisen avun turvin saattoivat säilyttää kunnialla johonkin
korkeaan ja tavattomaan luottamustoimeen tarvittavan ylevän vakavuuden.
Yksinkertaisen rahvaan seisoskellessa etäämmällä kunnioituksesta Webbin
asuntoa kohtaan, koukkuroi äsken kuvailemamme olento kopeasti
palvelijain joukkoon ja lausuili vapaasti moitteitaan tai kiitoksiaan
hevosten vioista ja ansioista, aina miten ne sattuivat miellyttämään
tai loukkaamaan hänen arvostelevaa tarkasteluaan.
"Tämä elukka, sen melkein uskoisin, ystäväiseni, ei ole kotoista perua,
vaan on varmaankin jostakin vieraasta maasta tai ehkäpä siitä pienestä
saaresta sinisen veden takaa", haasteli hän äänellä, jonka lempeä ja
vieno sävy ihmetytti jokaista yhtä suuressa määrin kuin hänen ruumiinsa
merkilliset mittasuhteet. "Saatanpa puhella näistä asioista joutumatta
silti kerskurin kirjoihin. Minä näet olen käynyt molemmissa satamissa,
sekä siinä, joka on Thamesin suulla ja joka on saanut nimensä Vanhan
Englannin pääkaupungista, että siinä, jota mainitaan 'Satamaksi',
lisäämällä sen eteen sana 'Uusi', ja minä olen nähnyt haaksien ja
prikien kokoavan laumansa niinkuin Noakin arkki karjansa aikoinaan ja
lähtevän Jamaikan saarelle vaihtamaan ja harjoittamaan kauppaa
nelijalkaisilla eläimillä, mutta milloinkaan ennen en ole nähnyt
elukkaa, joka niin täydellisesti vastaisi raamatun kuvausta
sotahevosesta: 'Se kaivaa maata kavioillansa ja on riemuinen
väkevyydessänsä ja menee sota-aseita vastaan. Koska vaskitorvi hellästi
soipi, luihkaa se: hui, ja haistaa taistelun jo kaukaa sekä päämiesten
huudon ja riemun.' Näyttääpä melkein siltä kuin olisi Israelin hevosten
rotu periytynyt aina meidän päiviimme asti, vai mitenkä, ystäväiseni?"
Kun ei mies, joka oli tähän tapaan käytellyt pyhän kirjan sanoja,
saanut mitään vastausta kummalliseen puhutteluunsa, vaikka se olisi
tosiaankin ansainnut jonkinlaista huomiota, koska se lausuttiin
täyteläisen ja sointuvan äänen koko voimalla, hän kääntyi lähemmin
tarkastelemaan vaiteliasta olentoa, jolle hän oli tietämättään
jutellut, ja huomasi tutkimuksensa esineessä uuden ja entistä
ihmeellisemmän ihailunaiheen. Hänen silmänsä osuivat näet siihen
hiljaiseen, suoraan ja jäykkään "intiaani-juoksijaan", joka edellisenä
iltana oli tuonut leiriin huolestuttavan uutisensa. Vaikka villi
pysyikin aivan liikkumattomana ja vaikka hän heimolleen ominaisella
välinpitämättömyydellä ei näyttänyt kiinnittävän vähintäkään huomiota
hälinään ja touhuun ympärillä, kyti kuitenkin hänen näennäisen
tyyneytensä alla synkkä raivo, mikä olisi epäilemättä herättänyt
tarkempien silmien huomiota kuin niiden, jotka nyt tuijottelivat häneen
peittelemättömän hämmästyneinä. Alkuasukas kantoi heimonsa sotakirvestä
ja väkipuukkoa, mutta sittenkään hän ei näyttänyt täydelliseltä
soturilta. Päinvastoin oli hänen koko olemuksessaan jotakin
huolimatonta, aivan kuin hän olisi hiljattain kestänyt suuren
ponnistuksen, jonka tuottamaa väsymystä hän ei vielä ollut ennättänyt
kokonaan poistaa. Hänen sotamaalauksensa värit olivat juosseet yhteen
rumiksi väriläikiksi hänen tuimille kasvoilleen, jotka tummina
tuntuivat entistä hurjemmilta ja vastenmielisiltä aivan kuin jos taide
olisi saanut aikaan tämän vaikutuksen, joka nyt oli jäänyt vain
sattuman huoleksi. Vain hänen silmänsä, jotka tuikkivat kuin tuliset
tähdet synkkien pilvien lomasta, loistivat alkuperäisen villeinä.
Lyhyeksi aikaa hänen tutkiva, mutta varovainen katseensa jäi
tarkkailemaan toisen hämmästynyttä silmäystä, ja sitten se osaksi
viekkaudesta, osaksi ehkä halveksimisesta, muutti suuntaa ja jäi kuin
naulittuna tuijottamaan avaruuteen.
On mahdotonta sanoa, minkä odottamattoman huomautuksen tämä lyhyt
ja äänetön katseidenvaihto kahden niin eriskummallisen henkilön
välillä olisi houkutellut valkoisen miehen huulilta, ellei hänen
toimekas uteliaisuutensa olisi jälleen ohjautunut uusille urille.
Palvelijajoukon liikehtiminen ja vienojen äänten hiljainen kaiku oli
merkkinä siitä, että odotetut henkilöt olivat ratsain valmiit lähtemään
matkaan. Sotahevosen yksinkertainen ihailija siirtyi silmänräpäyksessä
pienen, laihan, pitkähäntäisen tammansa luo, joka siinä lähistöllä
konemaisesti jyrsi leirikentän kuihtunutta ruohoa; nojaten toisella
kyynärpäällään villavaippaan, joka verhosi jonkinlaista satulantapaista
laitetta, hän jäi töllistelemään lähteviä varsan kaikessa rauhassa
hamuillessa aamiaistaan toisella puolella.
Nuori upseeripukuinen mies johti ratsujensa luo kahta naista, jotka
tamineistaan päättäen olivat varustautuneet kestämään metsämatkan
vaivoja. Toinen, joka näytti nuoremmalta, vaikka tosin molemmat olivat
nuoria, antoi katselijain vilahdukselta nähdä häikäisevää hipiäänsä,
kauniita kultakutrejaan ja kirkkaita sinisilmiään, kun hän
keikailematta salli aamutuulen puhaltaa syrjään viheriän harson, joka
riippui pitkänä hänen majavannahkahatustaan. Läntisellä taivaanrannalla
honkien latvoissa yhä viipyvä rusotus tuskin oli punaisempi ja hienompi
kuin hänen poskillaan kukkivat ruusut; eikä ollut koittava päivä
suloisempi ilmehikästä hymyä, jonka hän soi nuorukaiselle, joka auttoi
häntä satulaan. Toinen, joka tuntui saavan yhtä suuren osan nuoren
upseerin huomaavaisuudesta, kätki sulonsa sotilasten katseilta niin
huolellisesti, että se näytti viittaavan neljän, viiden vuoden aikana
hankittuun kokemukseen. Katselija saattoi kuitenkin niin paljon hänestä
päätellä, että vaikka hän näytti seuralaistaan täyteläisemmältä ja
kypsyneemmältä, hän oli sopusuhtainen ja viehkeä, joita ominaisuuksia
hänen ratsastuspukunsa ei vähimmässäkään määrässä salannut.
Tuskin olivat nämä naiset istuutuneet satulaan, kun heidän avustajansa
hypähti keveästi sotaratsunsa selkään, ja sitten he kaikki kolme
kumarsivat Webbille, joka kohteliaasti oli tullut katselemaan heidän
lähtöään majansa kynnykseltä, ja hevosensa käännettyään he ajoivat
seurueineen käyntiä leirin pohjoista porttia kohden. Suorittaessaan
tämän lyhyen matkan he eivät puhuneet sanaakaan; mutta kevyt huudahdus
pääsi nuoremmalta naiselta, kun intiaanilähetti yht'äkkiä liukui hänen
ohitsensa ja alkoi johtaa matkuetta aivan hänen edessään olevaa
solatietä pitkin. Vaikka tämä intiaanin äkillinen ja odottamaton liike
ei saanutkaan toista ratsastajatarta äännähtämään, antoi tämä
hämmästyksissään harsonsa poimujen hieman aueta ja raosta näkyivät
hänen sääliä, kummastusta ja sanatonta kauhua uhovat kasvonsa, kun
hänen tummat silmänsä seurasivat villin notkeata astuntaa. Tämän naisen
hiukset olivat kiiltävän mustat kuin korpin sulat. Hänen hipiänsä ei
ollut aivan tumma, vaan sen läpi kuulti kahleita uhmaava runsas
punainen veri. Ei pieninkään karheus eikä varjostuksen puute olleet
pilaamassa piirteitä, jotka olivat erinomaisen säännölliset ja jalot ja
harvinaisen kauniit. Hän hymyili ikäänkuin surkutellen omaa hetkellistä
muistamattomuuttaan paljastaen samalla rivin hampaita, jotka olisivat
saattaneet puhtaimmankin norsunluun häpeään; sitten hän veti harson
jälleen paikoilleen, painoi päänsä alas ja ratsasti äänetönnä
eteenpäin, kuin olisivat hänen ajatuksensa askarrelleet kaukana
kaikesta, mitä tapahtui hänen ympärillään.