Sisältää selityksen useampaan kuin yhteen salaisuuteen sekä erään
naimatarjouksen, missä ei puhuta myötäjäisistä eikä neularahoista.
Edellisessä luvussa kerrotuista tapahtumista ei ollut kulunut enempää
kuin kaksi päivää, kun Oliver kello kolme iltapäivällä ripeää vauhtia
ajoi kohti synnyinkaupunkiansa. Mrs Maylie, Rose, mrs Bedwin ja hyvä
tohtori olivat mukana samoissa vaunuissa, mr Brownlowin seuratessa
jäljessä ylimääräisissä postivaunuissa erään toisen henkilön seurassa,
jonka nimeä ei ole mainittu.
He eivät olleet puhuneet paljoa matkan aikana, sillä Oliver oli ollut
niin jännittyneessä mielentilassa, että oli menettänyt kykynsä koota
ajatuksiansa, niin, melkeinpä kykynsä puhua. He jatkoivat siis matkaa
äänettöminä, vaipuneina ajattelemaan sitä päämäärää, joka oli johtanut
heidät kaikki yhteen, ja kenenkään tuntematta halua lausua julki näitä
ajatuksia, jotka painoivat heitä kaikkia.
Mutta jos Oliver olikin näissä oloissa pysynyt ääneti heidän
lähestyessään hänen synnyinkaupunkiansa tietä myöten, jota hän ei
koskaan ennen ollut nähnyt, niin mikä muistojen tulva virtasikaan
häneen heidän kääntyessään sille tielle, jota hän kerran oli
taivaltanut jalkaisin, kodittomana poikana, ilman ainoatakaan ystävä,
joka olisi tukenut häntä.
Kun he lähestyivät kaupunkia ja sitten vähitellen ajoivat läpi sen
kapeitten katujen, ei ollut enää helppoa pitää poikaa järkevyyden
rajoissa. He ajoivat parhaimman hotellin eteen, ja tuossa seisoi
Grimwig ottamassa heidät vastaan. Hän suuteli nuorta naista, ja vanhaa
myös, samalla kun he astuivat ulos vaunuista, aivan kuin hän olisi
ollut koko seurueen isoisä. Ruoka oli pöydässä ja makuuhuoneet oli
järjestetty, kaikki kuin taikavoimalla.
Viimein kellon jo lyötyä yhdeksän ja heidän alettua luulla etteivät
saisi tietää mitään sinä iltana, tulivat mr Losberne ja mr Grimwig
huoneeseen mr Brownlowin ja erään miehen seurassa, jonka nähdessään
Oliver oli kirkaista hämmästyksestä. He sanoivat hänelle, että se
oli hänen veljensä, ja se oli sama mies, jonka hän oli kohdannut
pikkukaupungin kestikievarin pihalla. Hän loi hämmästyneeseen poikaan
vihaisen katseen, mitä hän ei edes nyt voinut salata, ja istuutui
eräälle tuolille. Mr Brownlow, jolla oli jotakin papereita kädessään
meni pöydän ääreen, minkä lähelle Rose ja Oliver olivat istuutuneet.
— Tämä poika, lausui mr Brownlow vetäen Oliverin luokseen ja asettaen
kätensä hänen päänsä päälle, on teidän velipuolenne, isänne, kalliin
ystäväni Edvard Leefordin, ja onnettoman Agnes Flemingin, joka kuoli,
antaessaan hänelle elämän, poika.
— Niin, vastasi Monks luoden syrjäkatseen vapisevaan poikaan.
— Hän syntyi tässä kaupungissa?
— Tämän kaupungin köyhäintalossa, oli ynseä vastaus. Tuossahan se on
kerrottu. Hän viittasi kärsimättömästi papereihin.
— Minun on saatava se kuulla myöskin täällä, vastasi mr Brownlow
katsahtaen kuulijoihin.
— No, kuulkaa sitten, sanoi Monks. Kun hänen isänsä, kuten tiedätte,
sairastui Roomassa, matkusti hänen vaimonsa, minun äitini, josta hän
jo kauan oli elänyt erossa, hänen luokseen Pariisista ottaen minut
mukaansa — huolehtiakseen isäni omaisuudesta, sillä, mikäli tiedän, ei
äitini ollut erikoisemmin kiintynyt häneen eikä hänkään äitiini. Hän
ei tuntenut meitä, sillä hän oli tajuttomana ja makasi kuin houreessa
aina kuolemansa edelliseen päivään saakka. Hänen kirjoituspöytänsä
laatikossa olevien paperien joukossa oli kaksi, jotka oli päivätty
samana iltana kuin tauti oli häneen iskenyt. Ne oli osoitettu teille
ja liittyi niihin lyhyt kirje teille. Kuoreen oli merkitty huomautus,
ettei sitä ollut lähetettävä ennenkuin hän oli kuollut. Toinen noista
papereista oli kirje tuolle Agnes-tytölle ja toinen testamentti.
— Millainen oli tuo kirje? kysyi mr Brownlow.
— Kirje? Paperiarkki, kirjoitettu täyteen pitkin ja poikin katuvaisin
tunnustuksin ja rukouksin Jumalalle, että hän auttaisi tyttöä.
— Ja testamentti? virkkoi mr Brownlow kyynelten vieriessä pitkin
Oliverin poskia.
Monks oli vaiti.
— Testamentti, lausui mr Brownlow, oli laadittu samaan henkeen kuin
kirjekin. Hän puhui siitä surusta, minkä hänen vaimonsa oli hänelle
aiheuttanut, teidän, hänen ainoan poikansa itsepäisyydestä ja huonoista
taipumuksista ja kuinka teidät oli kasvatettu vihaamaan häntä sekä
jätti teille ja äidillenne kahdeksan sadan punnan elinkoron. Suurimman
osan omaisuuttaan jakoi hän kahteen yhtä suureen osaan, toisen
luovutettavaksi Agnesille, toisen heidän lapselleen, jos hän syntyisi
elävänä ja koskaan saavuttaisi laillisen iän. Jos lapsesta tulisi
tyttö, saisi hän perintönsä ilman minkäänlaista ehtoa; jos hänestä
sitävastoin tulisi poika, vain sillä ehdolla, ettei hän alaikäisyytensä
aikana olisi tahrannut nimeänsä millään häpeällisellä, huonolla,
pelkurimaisella tai halpamaisella teolla. Hän teki näin, sanoi hän,
osoittaakseen luottamustaan äidille ja vakaumuksensa olevan, että lapsi
perisi äidin rakastettavan sydämen ja jalon luonteen.
— Äitini, virkkoi Monks ääntään koroittaen, teki mitä jokainen nainen
olisi tehnyt; hän poltti testamentin.
Syntyi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen mr Brownlow tarttui jälleen
kertomuksen lankaan.
Useita vuosia myöhemmin tuli tämän miehen äiti luokseni. Poika oli
jättänyt hänet vain kahdeksantoista vanhana, varastanut häneltä
jalokiviä ja rahoja, pelannut, tuhlannut ja väärentänyt sekä paennut
Lontooseen. Äitiä kulutti tuskallinen, parantumaton tauti, ja hän
halusi nähdä pojan jälleen, Mitä tarkimpia etsiskelyjä ja tiedusteluja
toimitettiin, kauan tuloksetta, mutta viimein menestyksellä, ja hän
palasi äitinsä kanssa Ranskaan.
— Siellä kuoli äitini, sanoi Monks, ja jätti kuolinvuoteellaan minulle
perinnöksi nämä salaisuudet sekä lisäksi sammumattoman vihansa kaikkia
niitä kohtaan, joita ne koskevat. Hän ei voinut uskoa, että tyttö oli
ottanut itseltään ja lapselta hengen, vaan oli varmasti vakuutettu,
että maailmaan oli tullut poikalapsi ja että se oli elossa. Vannoin
hänelle, että jos se koskaan osuisi tielleni, minä vainoaisin sitä
taukoamatta mitä katkerimmin ja armottomimmin. Hän oli oikeassa.
Vihdoin kohtasin minä hänet.
Mr Brownlow nyökkäsi mr Grimwigille, joka nopeasti katosi ja
palasi pian takaisin työntäen mrs Bumblea edellään ja vetäen tämän
vastahakoista puolisoa perässään huoneeseen.
— Näenkö oikein? puhkesi mr Bumble sanomaan. Onko se todella pikku
Oliver?
— Pidä suusi, sinä nauta, mutisi mrs Bumble, katsoen Monksia.
— Ei, vastasi mrs Bumble lyhyesti.
— Ehkä _te_ tunnette hänet? kysyi mr Brownlow Bumblelta.
— En, en ole koskaan ennen nähnyt häntä.
— Ettekä myöskään myynyt hänelle mitään?
— En, vastasi mrs Bumble.
Mr Brownlow viittasi uudestaan mr Grimwigille, joka liikkasi jälleen
nopeasti ulos. Mutta nyt ei hän tuonut pönäkkää miestä ja vaimoa, vaan
kaksi rampaa mummoa, jotka vapisivat ja tutisivat kulkiessaan.
— Te suljitte tosin oven sinä iltana, jolloin vanha Sally kuoli,
sanoi ensimmäinen, nostaen kurttuista kättään, mutta ette voinut estää
kuulumasta ääntä tai tukkia rakoja.
— Ei, ei, sanoi toinen katsoen ympärilleen, vatkuttaen hampaattomia
leukojaan, ei, ei!
— Tahdotteko ehkä nähdä myöskin panttilainaajan? kysyi mr Grimwig
lähtien ovelle päin.
— Ei, virkkoi mrs Bumble, jos hän — tässä osoitti hän Monksia — on
ollut kyllin raukkamainen tunnustaakseen, kuten huomaan hänen olleen,
ja te olette urkkineet kaikilta noilta noita-akoilta, kunnes olette
löytäneet oikeat, niin ei minulla ole enää mitään sanomista. Minä olen
myynyt ne, ja ne ovat paikassa, mistä ette koskaan voi saada niitä
takaisin. Entäs sitten?
- Ei mitään vastasi, mr Brownlow, paitsi että me kyllä tulemme
huolehtimaan siitä, ettei kumpikaan teistä enää saa mitään
luottamustointa. Nyt voitte lähteä.
— Nuori nainen, lausui mr Brownlow Roselle, ojentakaa minulle kätenne.
Älkää vapisko; teidän ei tarvitse olla peloissanne niitten harvojen
sanojen takia, mitä meillä vielä on puhuttavana. — Tunnetteko tämän
naisen, sir?
— Tunnen, vastasi Monks.
— Onnettoman Agnesin isällä oli kaksi tytärtä, sanoi mr Brownlow.
Kuinka kävi nuoremman — sen lapsen?
— Te ette voinut löytää sitä paikkaa, jonne nämä ihmiset olivat
vetäytyneet, sanoi Monks, mutta äitini löysi heidät monen vuoden
innokkaan etsinnän jälkeen. Niin, hän löysi myöskin lapsen.
— Näettekö hänet nyt?
— Näen, nojautuneena käsivarttanne vasten.
— Mutta silti ei hän ole vähemmin lapseni, puhkesi mrs Maylie puhumaan
ottaen liikutetun tytön syliinsä. Rakastettu ystäväni, oma, kallis
tyttöni —.
— Ainoa ystävätär, mikä minulla koskaan on ollut, huudahti
Rose kietoutuen suonenvedontapaisesti häneen, rakkain, parhain
ystävättäreni. Sydämeni on pakahtumaisillaan. En voi — en voi kestää
tätä kaikkea!
— Sinä voit kestää enemmänkin ja olet aina ollut parhain ja jaloin
olento tuottaen onnea ja iloa kaikille, jotka ovat sinut tunteneet,
lausui mrs Maylie syleillen häntä rakkaasti. Tule — tule! Muista, kuka
ikävöi saada pusertaa sinut syliinsä, se poika rukka — katso tänne,
katso, katso, lapseni!
— Ei täti, huudahti Oliver kietoen käsivartensa hänen kaulansa ympäri.
En tule koskaan kutsumaan häntä tädiksi — oma, rakastettu sisareni,
jota vaisto pakotti minut rakastamaan niin lämpimästi heti ensi
hetkestä — Rose, rakkahin, Rose!
Pitkän, pitkän hetken olivat he yksin, kunnes viimein hiljainen naputus
ovelle ilmoitti jonkun olevan siellä ulkopuolella. Oliver avasi ja
hiipi ulos jättäen paikkansa Harry Maylielle.
— Rakas Rose, kun sinut viimeksi jätin, tein sen lujasti päättäen
tasoittaa kaikki esteet väliltämme, päättäneenä, että jos minun
maailmastani ei tulisi sinun, tekisin sinun maailmastasi omani, että
mikään sukuylpeys ei tulisi nyrpistämään nenäänsä sinulle, sillä minä
kääntyisin pois siitä. Sen olen tehnyt. Ne, jotka tämän perusteella
ovat kääntyneet pois minusta ovat kääntyneet pois sinustakin ja
siten todistaneet, että sinä sikäli olet ollut oikeassa. Se mahti ja
se suoja, ne arvovaltaiset ja vaikutusvaltaiset tuttavuudet, jotka
hymyilivät minulle silloin, silmäilevät minua nyt kylmästi, mutta on
olemassa hymyileviä vainioita ja huojuvia puita Englannin rikkaimmissa
kreivikunnissa, ja erään kyläkirkon lähettyvillä — Roseni, oma Roseni
— on maalaisasunto, josta sinä voit tehdä minut ylpeämmäksi kuin
kaikki toiveeni, vaikka ne olisivat tuhannesti toteutuneet. Siinä ovat
nyt arvoni ja asemani ja tässä tarjon ne sinulle.