Juutalaisen viimeinen yö.
Oikeussali oli lattiasta kattoon ahdettu täyteen ihmiskasvoja.
Vankien karsinan aidasta aina parvekkeitten etäisimpiin nurkkauksiin
asti olivat kaikki katseet kiinnitetyt yhteen ainoaan esineeseen
— juutalaiseen. Hän seisoi siinä kaikkien näitten elävien valojen
loisteessa, käsi edessään olevalla puupöydällä ja toinen korvan
takana sekä pää eteenpäintyöntyneenä, niin selvästi kuin mahdollista
kuullakseen jokaisen tuomarin sanan, tämän lukiessa syytekirjelmää
jurylle. Hän oli tuskin liikahtanut tutkinnon aljettua, ja nyt,
tuomarin lakattua puhumasta, pysyi hän samassa tarkkaavaisen
odottavassa asennossa ja tuijottava katseensa häneen kiinnitettynä,
kuin jos yhä olisi kuunnellut.
Hiljainen melu salissa herätti hänen huomionsa. Kääntyessään ympäri
näki hän jurymiesten kokoontuneen harkitsemaan päätöstään.
Vihdoin vaadittiin hiljaisuutta. Jury tuli sisään kulkien aivan hänen
vieritsensä. Hän ei kyennyt lukemaan mitään heidän kasvoistaan, ne
olisivat yhtä hyvin voineet olla kivestä. Täydellinen äänettömyys
vallitsi — ei hiiskahdustakaan — ei henkäystä — syyllinen!
He veivät hänet läpi oikeussalin alapuolelle olevan kivilattiaisen
huoneen. Siellä hänet tarkastettiin, jottei hänellä olisi mukanaan
mitään, minkä avulla hän voisi ehättää lain edelle, ja kun tämä
toimitus oli sivuutettu, veivät he hänet muutamaan kuolemantuomituille
varattuun tyrmään jättäen hänet sinne — yksin.
Hän istuutui kivipenkille aivan ovea vastapäätä, yrittäen koota
ajatuksiansa ja kiinnittäen verestävät silmänsä lattiaan. Pimeän
tullessa alkoi hän ajatella kaikkia niitä tuntemiaan ihmisiä, jotka
olivat kuolleet mestauslavalla. — Jotkut hänen toimestaan.
Niin tuli yö. Muut jotka valvovat, ovat iloisia kuullessaan
tornikellojen lyövän, sillä ne puhuvat elämästä ja tulevasta päivästä.
Juutalaiselle aiheuttivat ne vain epätoivoa. Mitä merkitsi hänelle
iloisen aamun melu ja liike, joka tunkeutui tännekin? Se oli vain
toinen kuolinkellojen soiton muoto, jossa iva liittyi tiedotukseen. —
Päivä kului — päiväkö? Eihän se ollut mikään päivä, se oli mennyt yhtä
pian kuin oli tullutkin — ja yö tuli taasen. Milloin raivosi hän ja
herjasi Jumalaa, milloin ulvoi ja repi hiuksia päästään. Lauvantai-ilta
tuli. Nyt oli hänellä vain yksi yö tämän jälkeen jäljellä elääkseen, ja
hänen miettiessään sitä koitti päivä — sunnuntai. Vasta tämän hänen
viimeisen, hirvittävän päivänsä iltana tunne hänen epätoivoisesta
tilastaan selvisi hänen turmeltuneelle sielulleen. Hän oli istunut
siinä valveilla, mutta uneksien. Nyt hyppäsi hän ylös joka minuutti ja
riensi läähättäen ja polttavin ihoin edestakaisin sellaisessa pelon
ja vihan tilassa, että vahditkin — niin tottuneita kuin sellaisiin
näkyihin olivatkin — kauhulla kavahtivat taapäin.
Newgaten kolkot muurit, jotka ovat kätkeneet niin paljon kurjuutta ja
niin paljon vaikerrusta, ei vain ihmisten silmiltä, vaan myöskin aivan
liian usein ja aivan liian kauan heidän ajatuksiltaankin, eivät olleet
koskaan nähneet niin kammottavaa näytelmää kuin tämä.
Alkuillasta aina keskiyöhön saakka saapui pieniä kahden tai kolmen
hengen ryhmiä portinvartijan asunnolle tiedustelemaan, kasvoillaan
jännittynyt ilme, oliko mitään määräystä vastauksen lykkäämisestä
annettu, ja saatuaan kieltävän vastauksen levittivät he tätä
ilahduttavaa tietoa suuriin väkijoukkoihin kaduilla sekä huomauttivat
toisilleen mistä ovesta hän tulisi ulos.
Aukeama vankilan edustalla oli tyhjennetty, ja mustiksimaalattuja
tankoja oli jo pystytetty suluksi poikki kadun, odottamassa olevan
väkijoukon pidättämiseksi. Päivä alkoi sarastaa, ihmisjoukko tyrkki,
toraili ja laski pilaa.