Takaa-ajo ja pako.
Niillä paikoin Thamesin rannalla, missä Rotherhiten kirkko sijaitsee
ja missä talot ovat likaisimmat ja alukset mustimmat hiilen
pölystä ja yhteenkasautuneitten talojen savusta, on vielä tänäkin
päivänä likaisin, omituisin ja merkillisin kaikista niistä Lontoon
kortteleista, jotka nimeltäänkin ovat tuntemattomia useimmille sen
asukkaista.
Sinne päästäkseen täytyy hapuilla läpi ahtaitten ja likaisten katujen,
joitten runsaan asujaimiston muodostavat mitä raaimmat ja köyhimmät
ihmiset, joiden toimeentulona ovat satunnaiset ansiot liikenteestä
virralla. Halvimpia ja vähimmin houkuttelevia ravintoaineita on koottu
puoteihin, karkeimpia ja halvimpia vaatekappaleita riippuu kauppiaitten
ovien ulkopuolella ja lepattaa talojen kaidepuilla ja ikkunoissa.
Alimman luokan työläisten, merimiesten, hiilenkantajien, julkeitten
naisten, ryysyisten lasten ja virran pahimman pohjasakan ja roistoväen
välitse pääsee vain vaivoin kulkemaan vastenmielisten nähtävyyksien ja
yhtä vastenmielisten hajujen vaivaamana, mitkä viimeksimainitut tulevat
oikealle ja vasemmalle aukenevista ahtaista kujista, ja kuurona suurten
vaunujen melusta, mitkä kuljettavat suunnattomia kauppatavarakuormia
siellä täällä sijaitsevista makasiineista.
Sellaisella tienoolla toisella puolen Southwarkia sijaitsee Jacobs
Island, jota vuoksen aikaan ympäröi kuudesta kahdeksaan jalkaan syvä
ja viidestätoista kahteenkymmeneen jalkaan leveä oja ja jota ennen
kutsuttiin Mill Pondiksi, mutta jonka nimenä nykyisin on Folly Ditch.
Jacobs Islandilla ovat katottomat makasiinit tyhjinä, muurit luhistuvat
vähitellen kasaan, ikkunat eivät enää ole ikkunoita, ovet ovat
putoamaisillaan kadulle, savupiiput ovat nokisia, mutteivät suitse enää
mitään savua. Kolme-, neljäkymmentä vuotta sitten, ennenkuin häviöt
ja ulosotot kohtasivat omistajia, oli seutu kukoistavaa ja varakasta,
mutta nyt on se todellinen lohduttomuuden saari. Taloilla ei ole
omistajia, mutta niihin ovat tunkeutuneet ja ottaneet ne haltuunsa
sellaiset, joilla siihen on ollut rohkeutta ja jotka elävät ja kuolevat
siellä. Sen, ken etsii itselleen turvapaikkaa Jacobs Islandista,
täytyy olla kovassa piilopaikan tarpeessa tai myöskin äärimmäisessä
avuttomuuden tilassa.
Ylemmässä huoneessa eräässä näistä taloista — talossa, mikä sijaitsi
muista erillään ja oli melko suurenpuoleinen, rappeutunut tosin,
mutta ehjin ovin ja akkunoin, ja jonka takaseinä kohosi ojan puolella
ylläkuvatulla tavalla, istui kolme ihmistä, jotka äänettöminä
katselivat toisiaan tuskaa ja suurta jännitystä kuvastavin katsein.
Yksi heistä oli Toby Crackit, toinen Chitling ja kolmas eräs
viisikymmenenvuotias varas, jonka nenä oli lyöty melkein lyttyyn
jossakin tappelussa ja jonka kasvoja koristi joukko kauhistuttavia
arpia, mitkä luultavasti juontuivat samalta ajankohdalta. Tämä mies oli
muuan takaisinpalannut maastakarkoitettu nimeltä Kags.
— Olisin suonut, virkkoi Toby Crackit Chitlingille, että olisitte
valinnut jonkun toisen piilopaikan, kun ne kaksi vanhaa kävivät liian
epävarmoiksi, ettekä tullut tänne, hyvä ystävä.
— Niin, miksette tehnyt sitä, lampaanpää? kysyi Kags.
— Luulin teidän ilahtuvan vähän enemmän nähdessänne minut, vastasi mr
Chitling alakuloisesti.
— Niin, mutta nähkääs, nuori mies, sanoi Toby, kun mies pitää itsensä
niin eristettynä kuin minä olen tehnyt ja hänellä siten on mukava
asunto, kenenkään voimatta nuuskia sitä selville, niin on teidän
asemassanne olevan nuoren gentlemannin vierailu melko suuri yllätys,
niin kunnioitettava ja hauska kuin tämä henkilö korttipelissä onkin.
— Ja varsinkin kun tuo nuori mies, joka siten on pitänyt itsensä
eristettynä, on ottanut luokseen erään vanhan ystävän, joka on palannut
takaisin vieraasta maasta aikaisemmin kuin oli odotettu ja on liian
kaino halutakseen tulla esitellyksi tuomarille heti kotiintultuaan,
lisäsi Kags.
Seurasi hetken äänettömyys, minkä lopulta keskeytti Toby Crackit, joka
nähtävästi oli päättänyt jättää sikseen tavallisen huolettoman pilansa,
kääntyi Chitlingin puoleen ja sanoi:
— Milloin joutui Fagin kiinni?
— Juuri päivällisaikaan — kello kaksi tänään. Charley ja minä
pelastimme onnellista kyllä nahkamme ryömimällä ylös pesuhuoneen
savupiippua, ja Bolter syöksyi suinpäin tyhjään vesitynnyriin, mutta
hänen jalkansa olivat niin onnettoman pitkät, että ne pistivät näkyviin
yli reunojen ja niin ottivat he hänetkin.
— Ja Bet?
— Bet raukka! Tyttö meni pois katsomaan ruumista selittääkseen, kuka
se oli, vastasi mr Chitling, jonka kasvot kävivät yhä pitemmiksi
ja pitemmiksi, mutta hän tuli hulluksi sen nähdessään ja kirkui ja
raivosi ja puski päänsä seinään, niin että heidän täytyi panna hänet
pakkopaitaan ja viedä hänet parantolaan, ja siellä hän nyt on.
— Miten kävi nuoren Batesin? kysyi Kags.
— Hän hiipi tiehensä saapuakseen tänne vasta pimeän tultua, mutta
hänen pitäisi olla täällä pian, vastasi Chitling. Ei ole mitään muuta
paikkaa mihin mennä, sillä kaikki "Rammoissa" on otettu kiinni ja
kapakkahuone siellä — kävin itse siellä ja näin sen omilla silmilläni
— on täynnä etsiviä.
— Kaikki menee päin helvettiä! virkkoi Toby Crackit, purren huultaan.
Useampia kuin yksi joutuu nyt kiikkiin.
— Tutkinta alkaa pian, virkkoi Kags. Kun he vain saavat kuulustelun
pidetyksi ja Bolter pelastetuksi oman nahkansa todistamalla, minkä
hän luonnollisestikin tulee tekemään siitä päättäen mitä hän jo on
sanonut, niin voivat he todistaa Faginin murhan alkuunpanijaksi. Asia
tulee silloin esille perjantaina ja hän riippuu hirsipuussa ennenkuin
kahdeksan päivää on kulunut.
Hänen siten koettaessa tointua ja molempien toisten miesten istuessa
äänettöminä katseet suunnattuina lattiaan kuului rapsuttavaa ääntä
ulkoa portaista, ja Sikesin koira tuli juosten huoneeseen. He
ryntäsivät akkunaan, juoksivat alas portaita ja ulos kadulle. Koira oli
hypännyt sisään eräästä avonaisesta akkunasta, mutt'ei yrittänytkään
seurata heitä, eikä sen herraakaan näkynyt.
— Mitä tämä merkitsee? virkkoi Toby heidän palattuaan takaisin. Ei kai
hän toki liene saanut päähänsä tulla tänne. Sitä — sitä — en toivoisi!
— Hän — ei kukaan heistä maininnut murhaajaa nimeltä — hän ei kai
toki liene tehnyt loppua itsestään? Mitä luulette? kysyi Chitling.
Toby ravisti päätänsä.
Koska oli tullut pimeä, sulkivat he akkunaluukut ja sytyttivät
kynttilän asettaen sen pöydälle. Kahden viimeisen päivän hirveät
tapaukset olivat koskeneet kovasti kaikkiin kolmeen, ja heidän oman
asemansa epävarmuus oli omansa lisäämään niiden tekemää vaikutusta. He
muuttivat tuolinsa lähemmäksi toisiaan ja säpsähtelivät joka äänestä.
He puhuivat vain vähän ja kuiskaavalla äänellä ja olivat arkoja ja
äänettömiä, kuin olisi murhatun naisen ruumis levännyt viereisessä
huoneessa.
Heidän siten hetken aikaa istuttuaan kuului äkkiä nopeaa koputusta
alemman kerroksen ovelle.
— Se on nuori Bates, virkkoi Kags katsoen tuikeasti ympärilleen
salatakseen pelästyksen, mikä valtasi hänet itsensä.
Koputus toistui. Ei, se ei ollut hän. Hänellä ei ollut tapana koputtaa
sillä tavalla.
Toby Crackit meni akkunaan, mutta vetäytyi heti takaisin väristen koko
ruumiiltaan. Hänen ei tarvinnut kertoa, kuka koputtaja oli. Hänen
kalpeat kasvonsa sanoivat sen kyllin selvästi. Koira hypähti nopeasti
pystyyn ja juoksi vinkuen ovelle.
— Meidän täytyy avata hänelle, sanoi Crackit ottaen kynttilän.
Crackit meni alas portille ja palasi miehen seurassa, jonka kasvojen
alaosa oli kiedottu nenäliinaan, toisen ollessa sidottu hänen päänsä
ympäri hatun alle. Hän aukaisi hitaasti nenäliinat — kasvot olivat
kalpeat kuin ruumiilla, silmät syvään vajonneet, posket painuksissa,
parransänki kolme päivää vanha, ruumis riutunut, hengitys lyhyt ja
raskas; tuntui kuin olisi hän ollut entisen Bill Sikesin haamu.
Hän laski kätensä keskellä huonetta olevalle tuolille, mutta juuri
kun hän oli istuutumaisillaan, puistatti häntä ja hän näytti katsovan
taakseen olkapäänsä ylitse, minkä jälkeen hän siirsi tuolin aivan
seinää vasten — niin lähelle sitä kuin voi sen saada — painoi sen
siihen kiinni ja istuutui.
Ei sanaakaan vaihdettu. Hän katsoi toisia miehestä mieheen. Jos joku
varkain katsoi ylös ja sattui kohtamaan hänen katseensa loi hän sen
heti alas. Kun hänen kumea äänensä viimein keskeytti äänettömyyden,
säpsähtivät he kaikki. He eivät olleet koskaan ennen kuulleet sillä
olevan sellaista sointua.
— Onko — onko ruumis haudattu? He ravistivat päitänsä.
— Minkätähden ei sitä ole haudattu? kysyi mies katsahtaen uudelleen
taaksensa. Minkätähden annetaan sellaisen kauheuden jäädä maan päälle?
— Mitä koputusta tuo on?
Crackit viittasi mennessään ulos, ettei siinä ollut mitään pelättävää,
ja palaisi heti takaisin Charley Bates perässään. Sikes istui aivan
ovea vastapäätä, joten poika sai nähdä hänet samalla hetkellä kuin
astui sisään.
— Toby, sanoi poika vetäytyen takaisin Sikesin kääntäessä katseensa
häntä kohti, miksi ette puhunut tuosta minulle siellä alhaalla. Laske
minut johonkin toiseen huoneeseen.
— Mutta Charley, sanoi Sikes astuen eteenpäin, etkö — etkö tunne
minua?
— Älä tule lähelleni, vastasi poika yhä vetäytyen taaksepäin ja
kauhulla tarkastellen murhaajan kasvoja. Peto!
Mies pysähtyi puolitiehen, ja he tuijottivat toisiansa, mutta Sikes
laski sitten vähitellen katseensa lattiaa kohti.
— Otan teidät kaikki todistajiksi, kirkaisi poika, ravistaen
nyrkkiänsä ja tullen yhä kiihtyneemmäksi puhuessaan, otan teidät kaikki
todistajiksi — en pelkää häntä — jos häntä etsitään täältä, annan
minä hänet ilmi, niin, sen teen. Sanon sen teille etukäteen. Hän voi
tappaa minut, jos hänellä on halua tai rohkeutta siihen, mutta jos
olen täällä, niin annan minä hänet ilmi. Antaisin hänet ilmi, vaikka
hänet tultaisiin keitettämään elävältä. Murhaaja, apua! Jos teissä
on vähintäkään rohkeutta tahi miehen sydäntä, niin auttakaa minua.
Murhaaja, apua! Turma hänet periköön!
Sellaisin huudoin ja niihin liittyvin väkivaltaisiin liikkein syöksyi
poika todellakin yksin tuon vahvan miehen päälle ja kaikki voimansa
jännittäen ja yllättämällä hänet paiskasi hänet lattiaan.
Taistelu oli kuitenkin aivan liian epätasainen voidakseen kestää kauan.
Sikes oli saanut hänet alleen ja asettanut polvensa hänen kurkkunsa
päälle, kun Crackit levottomin katsein veti hänet takaisin ja viittasi
akkunaan. Valoa kimalteli alhaalta, kuului kovaäänistä ja kiihkeä
puhetta sekä kiireisiä askeleita — ne tuntuivat tulevan lukemattomista
jaloista — lähimmältä puusillalta. Joukossa tuntui olevan mies
hevosen selässä, sillä kavionkapsetta epätasaista kivitystä vasten
saattoi eroittaa. Valonvälkähdykset lisääntyivät, askeleet lähestyivät
lukuisampina ja selvempinä. Sitten kuului kiivasta jyskytystä portille
ja sitten niin monien kiihtyneitten äänten kumeaa muminaa, että
urheinkin voi tuntea rohkeutensa lannistuvan.
— Apua! kirkui poika äänellä, mikä kajahti läpi ilman. Hän on täällä,
hän on täällä! Lyökää ovi sisään!
Tiheitä ja raskaita iskuja jymisi porttiin ja alempiin akkunaluukkuihin
hänen vaietessaan, ja ihmisjoukko päästi kaikuvan hurraa-huudon ja
antoi siten kuuntelijoille oikean käsityksen tavattomasta suuruudestaan.
— Avatkaa ovi johonkin huoneeseen, minne voin sinkauttaa tämän
pirunpenikan, huusi Sikes hurjasti, juosten sinne tänne ja laahaten
poikaa mukanaan kevyesti kun tyhjää säkkiä. Tuo ovi tuolla, pian! Hän
sinkosi pojan sisälle, sulki oven ja väänsi avainta. Onko alakerran ovi
varma?
— Se on lukittu ja ketjutettu, vastasi Crackit.
— Menkää helvettiin! kirkui epätoivoinen murhaaja, avaten akkunan
ja puiden nyrkkiä joukolle. Tehkää mitä pahinta osaatte! Vedän teitä
kuitenkin nenästä.
Kauheampaa ulvontaa kuin se, minkä raivoisa ihmisjoukko nyt päästi,
ei ihmiskorva ikinä ole kuullut. Mutta kukaan ei osoittanut sellaista
katkeruutta kuin mies hevosen selässä, joka, kohottautuen satulassa
ja tunkien läpi tungoksen, kuin olisi hän halkonut vettä, huusi kohti
akkunaa äänellä, joka kuului yli kaikkien muitten: — Kaksikymmentä
guineaa sille, joka hankkii tikapuut.
Lähinnäseisovat yhtyivät huutoon ja useat sadat äänet toistivat sen.
Eräät rohkeimmista yrittivät kiivetä ylös pitkin vesirännejä ja seinän
halkeamia, koko joukon alhaalla huojuessa sinne tänne kuin viljavainio
kovassa tuulessa.
— Oli luode, kuin tulin, huusi murhaaja hoippuen takaisin huoneeseen
ja sulkien akkunan. Antakaa minulle köysi, pitkä köysi. He ovat kaikki
kokoontuneet etupuolelle. Voin laskeutua Folly Ditchiin ja päästä
pakoon sillä tavalla.
Kauhun vallassa olevat miehet osoittivat kohti paikkaa, niissä
senkaltaisia esineitä oli, ja murhaaja riensi ylös ullakolle, ensin
kaikessa kiireessä tutkittuaan pisintä ja vahvinta köyttä.
Kaikki akkunat talon takasivulla olivat jo aikoja sitten muuratut
umpeen, lukuunottamatta erästä pientä luukkua huoneessa, jossa poika
istui teljettynä, ja se oli liian pieni hänenkin vähäisen ruumiinsa
tunkea sen lävitse. Tästä aukosta oli hän kuitenkin koko ajan huutanut
ulkopuolella olijoille, että heidän oli pyrittävä talon takapuolelle,
ja kun murhaaja viimein tuli ylös katonharjalle luukun kautta, tiedotti
sentähden äänekäs huuto sen niille, jotka olivat talon etupuolella
ja jotka nyt paikalla alkoivat kulkea ympäri talon keskeytymättömänä
virtana.
Puupalan, jonka Sikes oli ottanut mukaansa juuri sitä tarkoitusta
varten, asetti hän niin lujasti vasten luukkua, ettei sitä mitenkään
voisi avata alhaaltapäin. Ryömiessään sitten eteenpäin katon yli katsoi
hän alapuolelleen.
Vesi oli virrannut pois ojasta, joka nyt oli pelkkänä liejuna.
Joukko ilmaisi ilonsa heiluttamalla hattujaan ja sitten alkoivat huudot
taas kajahdella.
— Viisikymmentä puntaa sille, joka ottaa hänet elävänä! huusi muuan
vanha mies. Pysyn tässä, kunnes ne tullaan noutamaan.
Mies oli miltei pökerryksissä joukon raivosta ja oli kyyristynyt
kokoon, mutta pian hän ponnahti uudelleen ylös, lujasti päättäneenä
tehdä viimeisen yrityksen pelastaa elämänsä laskemalla itsensä ojaan ja
sitten pimeän ja hämmingin turvissa pyrkimällä pakoon.
Talon sisästä kuuluvan melun yllyttämänä, mikä selvästi todisti, että
todellakin oli onnistuttu tunkeutumaan sisään, asetti hän jalkansa
vasten savupiippua, sitoi köyden toisen pään lujasti sen ympäri ja teki
vähemmässä kuin minuutissa käsiensä ja hampaittensa avulla juoksusolmun
sen toiseen päähän. Hän voi laskea itsensä alas, kunnes ei ollut
kauempana maasta kuin mitä itse oli pitkä, ja piti veistänsä valmiina
leikatakseen köyden poikki ja antaakseen itsensä pudota.
Samassa silmänräpäyksessä kun hän pujotti juoksusilmukan päänsä
yli antaakseen sen luistaa kainaloittensa alapuolelle, juuri siinä
silmänräpäyksessä katsahtaen taakseen, lähelle sillankaidetta, löi
murhaaja kätensä yhteen päänsä yläpuolelle ja päästi kauhun huudon.
— Siellä ovat silmät taas! kirkaisi hän ja horjui kuin salaman
iskemänä, menetti tasapainonsa ja putosi yli räystään. Köysi oli hänen
kaulansa ympärillä, hänen painonsa jännitti sen kuin jousenjänteen.
Hän putosi kolmenkymmenenviiden jalan korkeudelta. Äkillinen nykäys,
kaamea jäsenten sätkyttely, ja siinä riippui hän, aukaistu veitsi
jäykkenevässä kädessään.