Monks ja mr Brownlow kohtaavat vihdoinkin toisensa. Heidän
keskustelunsa sekä ilmoitus, joka keskeyttää sen.
Oli alkanut hämärtää, kun mr Brownlow nousi vaunuista oman porttinsa
edustalla ja kolkutti hiljaa. Kun ovi oli avattu astui muuan voimakas
mies ulos vaunuista ja asettui astuimen toiselle puolen, toisen miehen,
joka oli istunut ajajanpukilla asettuessa toiselle puolen. Mr Brownlowin
annettua merkin auttoivat he erään kolmannen miehen ulos ja ottivat
hänet väliinsä, minkäjälkeen he kiiruhtivat taloon hänen kanssaan. Tämä
mies oli Monks.
He menivät vaieten ylös portaita, ja mr Brownlow, joka meni edellä
Ohjasi heidät erääseen pieneen pihahuoneeseen. Monks pysähtyi tämän
huoneen ovella. Hänelle oli silminnähtävästi hyvin vastenmielistä astua
sisään. Molemmat miehet katsoivat vanhaan gentlemanniin, kuin olisivat
he odottaneet toimiohjeita.
— Hän tietää, mitä hänellä on valittavana, sanoi mr Brownlow Jos hän
epäröi tai liikuttaa sormeakaan toisin kuin te sallitte, niin saatte
viedä hänet kadulle, kutsua poliisin ja minun nimessäni antaa hänet
ilmi pahantekijänä.
Monks mutisi muutamia kärsimättömiä sanoja, mutta epäröi yhä.
— Tehkää päätöksenne pian, virkkoi mr Brownlow. Sana vain suustani, ja
teillä ei enää ole valinnan varaa.
Yhä epäröi mies.
— Minulla ei ole halua sovitteluun, sanoi mr Brownlow, ja koska valvon
toisten kalleimpia etuja, ei minulla ole siihen oikeuttakaan.
— Eikö ole, kysyi Monks sammaltaen, eikö ole — mitään keskitietä?
— Ei!
Monks piti silmällä vanhaa gentlemannia tuskaisin katsein, mutta kun
hän luki hänen kasvonpiirteistään ainoastaan vakavaa päättäväisyyttä,
kohautti hän olkapäitään, astui huoneeseen ja istuutui.
— Sulkekaa ovi ulkoapäin, virkkoi mr Brownlow apulaisilleen, ja tulkaa
sisään, jos soitan.
Miehet tottelivat jättäen heidät kahden.
— Tämä on kaunista kohtelua, sir, sanoi Monks heittäen hattunsa ja
viittansa luotaan, isäni vanhimmalta ystäviltä.
— Juuri sen takia, että minä olen isänne vanhin ystävä, nuori mies,
vastasi mr Brownlow, sen takia, että nuoruuden ja onnellisten vuosien
toiveet ja unelmat olivat liittyneet häneen ja siihen rakastettavaan
olentoon hänen vertansa ja sukuansa, joka yhtyi Jumalaan elämänsä
kukoistuksessa ja jätti minut yksin ja hyljätyksi, sen takia, että hän
minun kanssani polvistui ainoan sisarensa kuolinvuoteen ääreen, vielä
ollessaan poika, juuri samana aamuna, joka — jos taivas ei olisi
tahtonut toisin — olisi tehnyt hänen sisarensa minun vaimokseni; sen
takia, että raadeltu sydämeni siitä silmänräpäyksestä lähtien riippui
kiinni hänessä kaikkina hänen koettelemuksissaan ja hairahduksissaan,
kunnes hän kuoli, sen takia, että vanhat muistot ja kuvittelut
täyttävät sydämeni, ja vieläpä teidän näkemisennekin herättää ajatuksia
hänestä; kaikkien näiden seikkain takia minä nyt osoitan teille
sääliväisyyttä — niin, Edward Leeford, vielä nytkin, ja punastun
arvottomuutenne takia kantaa tätä nimeä.
— Mitä on nimellä sen kanssa tekemistä? kysyi toinen, äänetönnä ja
vihaisen hämmästyneenä tarkattuaan vanhan gentlemannin liikutusta. Mitä
nimi minuun kuuluu?
— Ei mitään, vastasi mr Brownlow, ei mitään teihin. Mutta se oli
hänen _sisarensa_ nimi, ja vielä nyt, näitten monien vuosien kuluttua,
saa sen paljas mainitseminen minussa, vanhassa miehessä, aikaan saman
hehkun ja värinän, mitä kerran tunsin. Olen hyvin iloinen, että olette
vaihtanut sen — hyvin — hyvin iloinen.
— Kaikki tuo on kovin kaunista, sanoi Monks pitkän hiljaisuuden
jälkeen, minkä aikana hän itsepintaisen uhmaavasti oli heilutellut
itseään edestakaisin ja mr Brownlow istunut peittäen kasvonsa
kädellään. Mutta mitä tahdotte minusta?
— Teillä on veli, sanoi mr Brownlow ravistautuen irti surullisista
ajatuksistaan, veli, jonka nimi, vain korvaanne kuiskattuna
kävellessäni takananne kadulla, oli kylliksi saamaan teidät seuraamaan
minua tänne ihmeissänne ja levottomana.
— Minulla ei ole mitään veljeä, vastasi Monks. Tiedätte, että olin
ainoa lapsi. Minkätähden puhutte minulle veljestä? Tiedätte sen yhtä
hyvin kuin minäkin.
— Kuulkaa mitä minä tiedän, mutta te ehkä ette, sanoi mr Brownlow.
Olen kyllä herättävä mielenkiintonne. Tiedän teidän olleen tuon
onnettoman avioliiton ainoan ja luonnottoman hedelmän, avioliiton,
johon perhesuhteet ja mitä likaisin ja ahdasmielisin kunnianhimo
pakotti onnettoman isänne menemään aivan nuorena.
— En välitä tavastanne puhua, keskeytti hänet Monks ivallisesti
nauraen, tunnette tosiasiat, ja se on kylliksi minulle.
— Mutta tunnen myöskin, jatkoi vanha gentlemanni, sen kurjuuden,
ne hitaat tuskat, sen taukoamattoman piinan, mikä oli yksi tämän
onnettoman liiton seuraus. Tiedän, kuinka välinpitämättöminä toisistaan
tämä onneton pari laahasi raskaita kahleitaan läpi maailman, joka oli
heille myrkytettyä. Tiedän, kuinka kylmää kohteliaisuutta seurasivat
solvaukset, kuinka välinpitämättömyys vaihtui vastenmielisyydeksi,
vastenmielisyys vihaksi, viha halveksumiseksi, kunnes he viimein
repäsivät rikki kahleet, joista he kuitenkin kumpikin tahollaan
kantoivat tuskaisaa sirpaletta, minkä ainoastaan kuolema saattoi
irroittaa ja mitä he uusissa piireissä koettivat kätkeä mahdollisimman
iloisten ilmeitten alle. Äidillenne se onnistui, mutta isänne sydäntä
hivutti ja kalvoi se monta vuotta.
— Hyvä, he erosivat, virkkoi Monks, mitä sitten?
— Kun he olivat olleet erossa jonkun aikaa, jatkoi mr Brownlow,
ja äitinne, kokonaan mannermaan kevytmielisen elämän vangitsemana,
täydellisesti oli unohtanut runsaasti kymmenen vuotta nuoremman
miehensä, joka pettävin toivein oli laahustanut elämäänsä täällä
kotona, sai hän uusia ystäviä. Sen asian ainakin tunnette.
— En, sanoi Monks kääntäen pois katseensa ja takoen jalallaan lattiaa
kuin mies, joka on päättänyt kieltää kaiken. Ei, sitä asiaa minä en
tunne.
— Käytöksenne kuten tekonnekin todistavat, ettette koskaan ole
unohtanut sitä tai lakannut katkeruudella sitä ajattelemasta, sanoi mr
Brownlow. Puhun eräästä ajasta, viisitoista vuotta takaperin, jolloin
te vielä olitte vain yksitoistavuotias poika ja isänne ainoastaan
kolmekymmentäyksi — sillä hän oli, toistan sen, hyvin nuori, kun
hänen isänsä pakotti hänet tuohon avioliittoon. Onko minun palattava
niihin tapauksiin, jotka luovat varjon isänne muistolle, vai tahdotteko
säästyä siitä ja sanoa totuuden?
— Minulla ei ole mitään sanottavaa, virkkoi Monks. Mutta puhukaa te
vain edelleen, jos tahdotte.
— Näitten uusien ystävien joukossa, sanoi mr Brownlow, oli myöskin
eräs eläkettänauttiva meriupseeri, jonka vaimo oli kuollut puoli vuotta
aikaisemmin ja jättänyt hänet jälkeensä kahden lapsen kanssa — niitä
oli ollut useampia, mutta onneksi oli koko perheestä jäljellä vain nämä
kaksi. He olivat molemmat tyttöjä, toinen kaunis, yhdeksäntoistavuotias
tyttö, toinen pieni kaksi- tai kolmevuotias lapsi.
— Mitä se minua liikuttaa? kysyi Monks.
— He oleskelivat, sanoi mr Brownlow, nähtävästi kiinnittämättä
huomiota tähän keskeytykseen, seudulla, jonne isänne kiertelevän
elämänsä aikana oli tullut ja asettunut asumaan. Tuttavuus, yhdessäolo
ja ystävyys seurasivat nopeasti. Isänne oli lahjakkaampi kuin useimmat
muut. Hän muistutti sisartaan niin mielenlaatuun kuin ulkonäköönkin
nähden. Mitä enemmän vanha upseeri oppi tuntemaan häntä, sitä enemmän
kiintyi hän häneen. Kunpa se olisi jäänyt siihen. Mutta hänen
tyttärensä teki samoin.
Vanha gentlemanni vaikeni, Monks puri huultaan ja katsoi lattiaan, ja
kun mr Brownlow huomasi sen, jatkoi hän heti: — Vuoden kuluttua oli
hän sidottu, juhlallisesti sidottu tähän tyttäreen. Hän oli viattoman,
kokemattoman tytön ensimmäinen, uskollinen, palava, ainoa mieltymys.
— Kertomuksenne alkaa käydä pitkäksi, virkkoi Monks siirtäen itsensä
levottomasti tuolillaan.
— Se on tosi kertomus suruista ja koettelemuksista, nuori mies,
vastasi mr Brownlow, ja senkaltaiset kertomukset ovat tavallisesti
pitkiä. Jos se olisi kertomus häiritystä onnesta, olisi se ollut
hyvin lyhyt. Vihdoin kuoli eräs niistä rikkaista sukulaisista, joiden
takia isänne, kuten niin usein tapahtuu, oli uhrattu, jotta toisen
vaikutusvalta ja merkitys tulisi sitä suuremmaksi. Hyvittääkseen
sen onnettomuuden, mihin oli ollut aiheena, jätti hän isällenne
yleislääkkeensä kaikkia suruja vastaan — rahansa. Isänne oli suoraa
päätä matkustettava Roomaan, jonne toinen oli mennyt terveytensä
takia, ja jossa hän oli kuollut ja jättänyt liikeasiansa jälkeensä
mitä suurimpaan epäjärjestykseen. Isänne saapui sinne kuolettavan
taudin tartuttamana, ja uutinen siitä oli tuskin ehtinyt Pariisiin,
niin äitinne seurasi häntä ottaen teidät mukaansa. Päivä sen jälkeen
kuin hän oli sinne ehtinyt kuoli isänne jättämättä jälkeensä mitään
testamenttia — _jättämättä jälkeensä mitään testamenttia_ — ja
niinollen joutui koko omaisuus äidillenne ja teille.
Kertomuksen tämän osan aikana oli Monks pidättänyt henkeä ja kuunnellut
mitä suurimmalla mielenkiinnolla, vaikkakaan hänen katseensa ei ollut
suunnattu puhujaan. Kun mr Brownlow vaikeni, muutti hän asentoa
ilmeellä, kuin olisi hän äkkiä tuntenut itsensä keventyneeksi, ja
kuivasi kasvojaan ja polttavat käsiään.
— Ennenkuin isänne matkusti ulkomaille ollessaan vielä täällä
Lontoossa, virkkoi mr Brownlow hitaasti ja kiinnitti katseensa toisen
kasvoihin, tuli hän minun luokseni.
— Siitä en ole koskaan kuullut puhuttavan, keskeytti hänet Monks
äänellä, minkä piti esittää epäilystä, mutta mikä enemmän ilmaisi
suurta yllätystä.
— Hän tuli luokseni ja jätti minulle paljon muun ohessa erään
maalauksen — muotokuvan, minkä hän itse oli maalannut — tuon
tyttöparan muotokuvan — jota hän ei tahtonut jättää jäljelle, mutta
jota hän ei voinut ottaa mukaansakaan kiireelliselle matkalleen. Häntä
vaivasivat tuska ja omantunnonsoimaukset, niin että hän oli miltei
varjon kaltainen. Hän puhui hurjalla, sekavalla tavalla perikadosta ja
hänen aiheuttamastaan häpeästä, ilmaisi minulle aikomuksensa olevan,
vaikkapa siinä häviäisikin, muuttaa kaiken omaisuutensa puhtaaksi
rahaksi ja talletettuaan vaimoansa ja teitä varten osan perinnöstä
pankkiin paeta maasta — arvasin liiankin hyvin, ettei hän tekisi sitä
yksin — eikä koskaan enää palata. Minullekaan, vanhalle ystävälleen,
jonka sydän oli kiintynyt siihen maahan, joka kätki meille kummallekin
niin kalliin olennon — minullekaan ei hän tehnyt yksityiskohtaista
tunnustusta, vaan lupasi kirjoittaa ja ilmoittaa minulle kaiken ja
käydä tervehtimässä minua viimeisen kerran täällä maan päällä. Ah! Tämä
oli viimeinen kerta. En saanut kirjettä enkä nähnyt häntä enää.
— Kun kaikki oli ohi, virkkoi mr Brownlow tuokion vaiettuaan,
matkustin minä hänen — tahdon käyttää sitä ilmaistustapaa, mitä
maailma käyttäisi, sillä kovuus tai lempeys ovat nyt hänelle
yhdentekevät — hänen rikollisen rakkautensa näyttämöpaikalle, lujasti
päättäneenä, jos pelkoni osoittautuisi perustelluksi, tarjota tälle
harhaanjohdetulle lapselle sydämen ja kodin. Perhe oli muuttanut
paikalta kahdeksan päivää aikaisemmin, maksanut pienet velkansa ja
poistunut yöllä. Miksi tai minne, sitä ei kukaan voinut sanoa.
Monks hengitti jälleen vapaammin, katsellen ympärilleen riemuitsevasti
hymyillen.
— Kun veljenne, sanoi mr Brownlow siirtäen tuolinsa lähemmäksi toista,
kun veljenne, heikko, ryysyinen, laiminlyöty lapsi voimakkaamman
käden kuin sattuman avulla osui tielleni ja minä hänet pelastin
rikoksellisesta ja häpeällisestä elämästä —.
— Mitä! huudahti Monks säpsähtäen.
— Niin, minä, vastasi mr Brownlow. Sanoinhan teille, että pian
herättäisin mielenkiintonne. Sanon, että minä hänet pelastin — näen,
että viekas kumppaninne on laiminlyönyt mainita nimeäni teille, vaikka
sen, kuten hän olisi pitänyt tietää, täytyi olla teille täysin outo.
Kun poika siis pelastui minun avullani ja minun talossani toipui
vaikean sairauden jälkeen, hämmästyin hänen suuresta yhtäläisyydestään
sen muotokuvan kanssa, mistä jo olen maininnut, ja jo ensi kertaa
hänet nähdessäni kaikessa hänen liassaan ja surkeudessaan näytti hän
muistuttavan jotakin vanhaa ystävää. Minun ei tarvitse teille kertoa,
että hänet ryöstettiin minulta, ennenkuin vielä olin ehtinyt saada
tietooni hänen vaiheitansa —.
— Te — te — ette voi mitään todistaa minua vastaan, änkytti Monks.
Kehoitan teitä koettamaan.
— Saammepa nähdä, vastasi vanha gentlemanni tutkivin katsein. Kadotin
pojan enkä voinut, kaikista ponnistuksistani huolimatta, saada häntä
enää käsiini. Koska äitinne oli kuollut, tiesin minä teidän yksin
kykenevän ratkaisemaan tämän arvoituksen, jos sitä voisi ratkaista,
ja että te, kun viimeksi olin kuullut puhuttavan teistä, oleskelitte
plantaashilanne Länsi-Intiassa — jonne, kuten itse tiedätte, olitte
lähtenyt äitinne kuoleman jälkeen, paetaksenne rikollisten tekojenne
täällä. Olitte lähtenyt sieltä useita kuukausia aikaisemmin, ja
luultiin teidän olevan Lontoossa. Kukaan ei kuitenkaan voinut
sanoa, missä. Matkustin takaisin. Asiamiehillänne ei ollut mitään
tietoa olinpaikastanne. Te tulitte ja menitte, sanoivat he, yhtä
säännöttömästi kuin aina olitte tehnyt, näyttäytyen välistä useina
päivinä perätysten, välistä ei useaan kuukauteen, sekä kaikesta
päättäen oleksien samoissa viheliäisissä paikoissa ja seurustellen
samoissa huonomaineisissa piireissä kuin ollessanne uppiniskainen,
huimapää poika. Vaivasin heitä tiedusteluillani ja samosin katuja yöt
ja päivät, mutta aina hetkeen paria tuntia sitten olivat ja pysyivät
ponnistukseni tuloksettomina, enkä nähnyt teitä kertaakaan.
— Mutta nyt te näette minut, sanoi Monks nousten korskeasti ylös, ja
mitä tahdotte te nyt? Ryöstö ja petos ovat kovia sanoja, oikeutettuja,
luulette te, kuvitellun yhtäläisyyden nojalla jonkin poikanulikan ja
kuollutta henkilöä esittävän viheliäisen töherryksen välillä. Ette edes
tiedä, että tuo kaunis pari jätti jälkeensä lapsen; ette tiedä edes
sitä.
— Minä en tiennyt sitä, vastasi mr Brownlow nousten hänkin ylös,
mutta tuskin neljätoista päivää sitten sain tietää kaiken. Teillä
on veli; te tiedätte sen, ja te tunnette hänet. Testamentti oli, ja
äitinne hävitti sen, ja kuolemaisillaan ollessaan ilmaisi hän teille
salaisuuden antaen teidän päästä nauttimaan sen etuja. Siinä mainittiin
lapsesta, joka otaksuttavasti oli oleva tuon surullisen liiton
seuraus, mikä lapsi syntyikin ja sattumalta joutui teidän tiellenne,
herättäen epäilyksiänne suuren yhdennäköisyytensä takia isänne kanssa.
Lähditte hänen syntymäseudulleen. Siellä olivat todistukset — kauan
salatut todistukset — hänen synnystään ja sukuperästään. Nämä
todistukset hävititte te, ja nyt käyttääkseni teidän omia sanojanne
kanssarikollisellenne, juutalaiselle, _lepäävät ainoat todistukset
siitä, kuka poika on, virran pohjalla ja se vanha ämmä, joka otti ne
vastaan hänen äidiltään, lahoo kirstussaan._ Arvoton poika, pelkuri,
valehtelija — te, Edvard Leeford, tahdotteko vielä uhmata minua?
— En, en, en! vastasi pelkurimainen Monks, näitten yhteenkasattujen
syytösten lannistamana.
— Tiedän joka sanan, virkkoi vanha gentlemanni, joka sanan, mikä on
vaihdettu teidän ja tuon iljettävän lurjuksen välillä, varjot seinillä
ovat saaneet kuuluviinsa teidän kuiskauksenne ja tuoneet ne korviini,
tuon vainotun lapsen katse on muuttanut itse paheen ja antanut sille
hyveen rohkeuden ja melkein kaikki sen ominaisuudet. On tehty murha,
mihin te olette moraalisesti, joskaan ette juriidisesti syypää.
— Ei — ei, keskeytti hänet Monks. Minä — minä — en tiedä siitä
mitään. Olin juuri matkalla tutkimaan, paljonko jutussa oli totta, kun
te yllätitte minut. En tiennyt syytä. Luulin sen olleen tavallisen
riidan.
— Siinä oli osa salaisuuksianne. Tahdotteko nyt paljastaa ne kaikki?
— Suostun paljastamaan.
— Allekirjoittaa totuudenmukaisen selityksen kaikista seikoista ja
toistaa ne todistajan läsnäollessa?
— Lupaan senkin.
— Pysyä rauhallisesti täällä, kunnes sellainen asiakirja on laadittu
sekä seurata minua sille paikalle, minkä sen vahvistamista varten
valitsen?
— Jos vaaditte sitä, olen tekevä senkin.
— Teidän on tehtävä vielä enemmän, vastasi mr Brownlow. Annettava
eräälle viattomalle lapselle, sillä sellainen hän on, vaikka on
rikollisen ja onnettoman rakkauden seuraus, hyvitys. Ette ole unohtanut
testamentin määräyksiä. Täyttäkää ne veljeenne nähden ja matkustakaa
sitten minne itse tahdotte. Tässä maailmassa ei meidän enää tarvitse
kohdata toisiamme.
Monksin kulkiessa edestakaisin synkkä, onnettomuutta ennustava ilme
kasvoillaan, aprikoiden tätä ehdotusta ja mahdollisuuksia välttää sitä
— pelkonsa ahdistamana toisaalta ja vihansa toisaalta — aukaistiin
ovi äkisti ja mr Losberne kiirehti huoneeseen hyvin kiihdyksissä.
— Mies joutuu kiinni! kirkui hän. Hän joutuu kiinni tänä iltana!
— Murhaajako? kysyi mr Brownlow.
— Niin, niin. Hänen koiransa on nähty hiipivän jonkun vanhan hökkelin
luona eikä ole epäilystäkään, että hänen herransa on siellä tai tulee
ilmestymään sinne pimeän suojassa. Salapoliisit ovat liikkeellä
joka suunnalla. Olen puhutellut muutamia niistä, jotka ovat saaneet
tehtäväkseen pidättää hänet, ja he sanoivat minulle, ettei hän voi
päästä pakoon. Ja hallitus on tänä iltana luvannut sadan punnan
palkinnon.
— Minä panen lisää viisikymmentä, virkkoi mr Brownlow, ja olen
kuuluttava sen omalla suullani itse paikalla, jos voin päästä sinne.
Missä on mr Maylie?
— Harry? — Niin pian kuin hän näki tämän ystävänne turvassa vaunuissa
teidän kanssanne, riensi hän takaisin paikalle, missä hän on kuullut
tämän, vastasi tohtori, sekä nousi hevosen selkään liittyäkseen toisiin
eräällä lähellä olevalle paikalla, missä olivat aikoneet yhtyä.
— Mutta juutalainen? sanoi mr Brownlow. Mitä hänestä tiedetään?
— Kun viimeksi kuulin puhuttavan hänestä, oli hän vielä vapaalla
jalalla, mutta hänen pitäisi jo olla kiinni tai ainakin pian tulla
pidätetyksi. He ovat melko varmoja hänestä.