Sikesin pako.
Kaikista niistä pahoista teoista, joita pimeyden suojissa oli suuren
Lontoon rajojen sisäpuolella yön äänettöminä tunteina suoritettu, oli
tämä hirvittävin. Kaikista kauhuista, mitkä sarastava päivä kohtasi,
oli tämä inhoittavin ja julmin.
Mies sytytti kynttilän, teki tulen kamiinaan ja työnsi kartun sinne.
Sen päässä riippui muutamia ihmisen hiuskarvoja, mitkä leimahtivat
ja muuttuivat hienoksi tuhaksi ja ilmanvedosta pyörsivät ylös läpi
kamiinantorven. Sekin pelästytti häntä, niin kova kuin hän olikin,
mutta hän piti karttua tulessa, kunnes se oli hiiltynyt, ja kohensi
sitten hiillosta. Hän peseytyi ja harjasi vaatteitaan. Niissä oli
tahroja, mitkä eivät lähteneet, mutta hän leikkasi paloja pois ja
poltti ne. Kuinka niitä tahroja olikin ympäri koko huoneen! Vieläpä
koiran jalatkin olivat veriset.
Koko tänä aikana ei hän ollut kertaakaan kääntänyt selkäänsä ruumiille,
ei silmänräpäykseksikään. Viimein meni hän takaperin ovea kohti ja
laahasi koiran mukanaan, jotten se uudestaan ryvettäisi jalkojaan ja
veisi uusia todistuksia rikoksesta mukanaan ulos kadulle. Hän sulki
varovasti oven, otti avaimen mukaansa ja poistui talosta.
Hän meni kadun yli toiselle puolen ja silmäsi ylös akkunaan
varmistuakseen, ettei mitään näkyisi ulkoapäin. Verho, minkä tyttö
olisi tahtonut vetää ylös päästääkseen sisään sitä valoa, mitä ei
koskaan enää saisi nähdä, oli yhä alhaalla. Ruumis makasi melkein aivan
sen alapuolella. Hän tiesi sen. Hirmuista, kuinka auringonvalo virtasi
alas juuri sille kohdalle! Vain silmänräpäyksen hän sitä katseli. Oli
helpoitus, että hän oli tullut ulos huoneesta. Hän vihelsi koiraa ja
kulki nopeasti edelleen.
Hän meni läpi Islingtonin, nousi Highgaten varrella olevalle
kukkulalle, kääntyi alas Highgate Hilliin, pyörrähti oikealle taas
melkein samassa kuin oli alkanut laskeutua mäkeä sekä tuli senjälkeen.
Hampstead Heathiin. Mentyään viistoon yli Terveyden laakson notkelman
taivalsi hän ylös vastakkaista puolta, meni yli tien, joka yhdistää
Hampsteadin ja Highgaten kylät, sekä edelleen yli jäljelläolevan
osan nummea North Endin vainioille, missä paneutui nukkumaan erään
pensasaidan alle. Hän oli kuitenkin pian taas jaloillaan ja kulki
edelleen, ei kauemmaksi ulos maaseudulle, vaan sisälle Lontooseen
taasen pitkin maantietä — sitten takaisin taas — senperästä yli erään
saman alueen toisen osan, mistä jo oli kulkenut — ja siten vaelsi
hän sinne tänne yli vainioitten, laskeutuen lepäämään ojanreunoille,
sekä ryntäsi ylös valitakseen toisen paikan ja tehdäkseen samoin sekä
uudestaan kuljeksiakseen ympäriinsä. Mihin oli hänen suunnattava
matkansa sellaiseen paikkaan, mikä ei ollut liian kaukana eikä liian
julkinen, saadakseen ruokaa ja juomaa? Hendoniin, se oli hyvä paikka
eikä kaukana sieltä sekä ainoastaan vähän käytetty. Sinne lähti
hän, välin juosten ja välin, omituisesti kyllä, laahustaen etanan
hitaudella tai aivan kokonaan pysähtyen, ajattelematta lyöden kepillään
pensasaitoja. Mutta hänen tultuaan perille näyttivät kaikki, vieläpä
lapsetkin ovilla, katselevan häntä epäluuloisina. Taas kääntyi hän
ympäri rohkenematta ostaa itselleen syötävää tai juotavaa, vaikkei hän
ollut moneen tuntiin nauttinut mitään, ja taas viipyi hän nummella
tietämättä, minne suuntaisi askeleensa.
Hän samosi mailin mailin jälkeen, mutta palasi aina samalle paikalle.
Aamu ja keskipäivä olivat ohi ja päivä lähestyi loppuaan, mutta yhä
kuljeksi hän edestakaisin, ylös ja alas, ympäriinsä, ja tuli täsmälleen
samaan kohtaan. Vihdoin poistui hän sieltä ja lähti kohti Hatfieldiä.
Kello oli yhdeksän illalla, kun hän, aivan läpiväsyneenä, ja koira,
rampana ja nilkuttaen tavattomista ponnistuksista, kääntyivät alas
mäkeä tuohon rauhalliseen kylään ja laahustivat läpi pienen kadun
kurjaan kapakkaan, minkä niukka valo oli ollut heidän oppaanaan.
Kapakkahuoneessa paloi takkavalkea ja muutamia päivätyöläisiä istui
sen ääressä juomassa. He tekivät tilaa vieraalle, mutta hän asettui
kaukaisimpaan nurkkaan syöden ja juoden yksin tai oikeammin sanoen
koiransa seurassa, mille hän silloin tällöin antoi suupalan. Miesten
keskustelu koski ympärilläsijaitsevaa seutua ja sen vuokraajia ja, kun
nämä aiheet olivat ammennetut loppuun, erään vanhan miehen ikää, joka
oli haudattu edellisenä sunnuntaina. Läsnäolevat nuoret miehet pitivät
häntä hyvin vanhana, jotavastoin vanhat väittivät hänen olleen aivan
nuoren — ei vanhempi, sanoi muuan valkohapsinen, vanha vaari, kuin
mitä hän itse oli — ja aivan hyvin olisi voinut elää kymmenen tai
viisitoista vuotta vielä, jos hän olisi vain ollut varovainen, vain
ollut varovainen.
Tässä keskustelussa ei ollut mitään, mikä saattoi herättää huomiota tai
levottomuutta, ja kun varas oli maksanut ravintonsa jäi hän istumaan
äänettömänä ja huomaamattomana nurkkaansa ja oli juuri vaipumaisillaan
uneen, kun hänet puolittain herätti uuden kestiystävän meluava
astuminen huoneeseen.
Hän oli omituinen olento, puoliksi kulkukauppias, puoliksi puoskari,
joka vaelsi ympäri maata myyden kovasimia, hiomahihnoja, partaveitsiä,
saippuoita, kengänkiilloketta, lääkkeitä koiria ja hevosia varten,
hyvätuoksuisia aineita halpaan hintaan, kauneustarpeita ja muita
senkaltaisia tavaroita, joita kantoi selässään laatikossa. Hänen
sisäänastumisensa oli päivätyöläisille merkkinä törkeään pilantekoon,
eivätkä he lakanneet siitä, ennenkuin viimeksimainittu oli syönyt
iltaruokansa ja avannut aarrelaatikkonsa, nerokkaalla tavalla
yhdistääkseen hyödyn huviin.
— Ja mitä tuo on — maistuuko se hyvälle, Harry? kysyi eräs
irvistelevä päivätyöläinen osoittaen jonkinlaisia kakkuja, joita oli
eräässä laatikon kulmassa.
— Tämä, virkkoi liikemies ottaen esille yhden kakun, tämä on
pettämätön ja verraton keksintö poistamaan kaikenlaiset tahrat,
ruosteen, lian, homeen, rasvan, uudet ja vanhat, silkistä, atlaksesta,
pellavasta, kamritsista, liinakankaasta, suruharsosta, matoista,
merinosta, musliinista, bomibasinista tai villasta, viinitahrat,
hedelmätahrat, oluttahrat, vesitahrat, väritahrat, tervatahrat,
kaikenlaiset tahrat katoavat hangatessa tällä pettämättömällä ja
verrattomalla keksinnöllä. Jos nainen tahraa kunniansa, niin tarvitsee
hänen vain niellä tämä kakku, ja hän on heti puhdistunut, sillä se on
myrkkyä. Jos jollakin gentlemannilla on halua ylläpitää mainettaan,
tarvitsee hänen vain niellä pieni kakku, ja hän on koroitettu
jokaisen epäilyksen yläpuolelle, sillä se on täysin yhtä tehokas kuin
pistoolinkuula ja maistuu paljoa pahemmalle ja tietenkin on paljon
kunniakkaampaa ottaa se sisäänsä. Ja vain penny kakusta. Kaikkine naine
ominaisuuksineen vain penny kakusta.
Kaksi ostajaa ilmoittautui paikalla ja useitten kuuntelijoitten oli
vaikea pidättyä ostamasta. Kun myyjä huomasi sen, lisääntyi hänen
puheliaisuutensa.
— Ne menevät kaupaksi yhtä joutuin kuin niitä ennätetään valmistaa,
sanoi hän. Neljätoista vesimyllyä, kuusi höyrykonetta ja yksi
galvaaminen patteristo ovat aina käynnissä valmistuksessa. Mutta se
ei kuitenkaan riitä, vaikka väki työskentelee niin kovasti, että
heitä kuolee kuin kärpäsiä, ja lesket heti saavat kahdenkymmenen
punnan eläkkeen vuodessa jokaisesta lapsesta, sitäpaitsi ylimääräiset
viisi puntaa kaksoisista. Yksi penny kakusta — kaksi puolipennyä käy
myöskin päinsä. Penny kakusta. Viinitahrat, hedelmätahrat, oluttahrat,
vesitahrat, öljytahrat, veritahrat — erään läsnäolevan herran hatussa
on tahra, joka minun on poistettava, ennenkuin hän ehtii tilata minulle
tuopin olutta.
— Haa! kiljaisi Sikes, antakaa se tänne.
— Otan pois tahran, sir, vastasi mies vilkuttaen silmää seuralle,
ennenkuin ehditte kulkea lattian poikki ottamaan sen. Ottakaa
huomioon tuo musta täplä tämän herran hatussa. Se ei ole suurempi
shillinkiä, mutta paksumpi puolikruunusta, olkoon se sitten viinitahra,
hedelmätahra, oluttahra, tervatahra tai veritahra —.
Mies ei ehtinyt pitemmälle, sillä kauhistuttavalla kirouksella kaasi
Sikes kumoon pöydän, sieppasi hattunsa ja ryntäsi ulos huoneesta.
Tunteet yhtä hämmentyneinä ja yhtä neuvottomana kuin hän oli ollut
koko päivän, palasi murhaaja, kun hän ei huomannut itseään ajettavan
takaa ja he luultavasti pitivät häntä humaltuneena kolhona, takaisin
ylös katua. Viimein meni hän taas takaisin ja kulki tietä, joka vie
Hatfieldista S:t Albansiin. Hän kulki ripeästi, mutta kun kaupunki
oli hänen takanaan ja hän tuli kauemmaksi ja kauemmaksi yksinäisellä,
pimeällä maantiellä, valtasi hänet kauhu, joka kulki läpi luitten
ja ytimien. Kaikki hänen edessään, esine tahi varjo, paikallaan tai
liikkuva, omasi jonkin kauhistuttavan hahmon, mutta tämä kauhu ei
ollut mitään verrattuna tunteeseen, että tuo aamuinen peloittava
hahmo seurasi hänen kintereillään. Hän saattoi nähdä sen varjon
pimeydessä pienimpiä ääriviivojaan myöten ja nähdä, kuinka jäykkänä
ja juhlallisena se tuntui liukuvan eteenpäin. Hän voi kuulla sen
vaatteitta rapisevan lehvistöissä, ja jokainen tuulenpuuska toi
mukanaan sen viimeisen, pitkän kirkauksen hänen korviinsa. Jos hän
pysähtyi, seisoi se hiljaa. Jos hän juoksi, seurasi se häntä — mutta
ei juosten, se olisi ollut helpotus — vaan kuin ruumis, joka oli
saanut täysin koneellisen elämän ja jota kantoi eteenpäin hidas ja
surunvoittoinen tuuli, mikä ei koskaan voimistunut eikä heikonnut.
Väliin kääntyi hän epätoivoisen päättävästi ympäri karkoittaakseen
aaveen pois, vaikkapa se toisi hänelle kuoleman, mutta hiukset nousivat
pystyyn hänen päässään, ja hänen verensä jähmettyi, sillä se oli
kääntynyt hänen mukanaan ja oli yhä hänen takanaan.
Eräällä vainiolla, mikä sijaitsi hänen tiensä sivulla, oli pieni
vaja, josta hän sai suojaa yöksi. Oven edustalla kasvoi kolme pitkää
poppelia, jotka tekivät vajan sisustan hyvin pimeäksi, ja tuuli suhisi
niitten läpi synkän valittavasti. Hän ei voinut mennä kauemmaksi,
ennenkuin taas tulisi päivä ja hän ojensihe itsensä sentähden niin
lähelle seinää kuin mahdollista — joutuakseen kärsimään uusia tuskia.
Äkkiä teki hän epätoivoisen päätöksen palata Lontooseen.
Viivyttelemättä alkoi hän toteuttaa tätä mielijohdetta ja, valiten
vähänliikenteisimmät tiet, suuntasi kulkunsa kohti Lontoota,
päättäneenä piilottautua jonnekin vähän matkan päästä pääkaupungista ja
illalla kiertoteitse mennä sinne sisälle ja sitten lähteä suoraan sitä
paikkaa kohti, mihin oli päättänyt piiloutua.
— Mutta koira? — Jos hänen tuntomerkkinsä oli tiedotettu, ei
varmaankaan oltu jätetty huomioonottamatta, että koira puuttui
ja luultavasti oli seurannut häntä. Tämä voisi johtaa hänen
vangitsemiseensa hänen kulkiessaan läpi katujen. Hän päätti sentähden
hukuttaa sen ja jatkoi matkaansa katselleen sopivaa lammikkoa ja ottaen
suuren kiven, minkä hän sitoi nenäliinaansa.
Eläin katsoi ylös herraansa näitten valmistelujen tapahtuessa ja, joko
sitten sen vaisto sanoi sille niitten tarkoituksen tai murhaajan katse
oli kovempi kuin tavallisesti, pysytteli etäällä, lähestyen hitaasti ja
lyyhistellen. Kun sen herra pysähtyi erään allikon partaalla ja kääntyi
ympäri houkutellen sitä, pysähtyi se siihen paikkaan.
— Etkö kuule, että kutsun? virkkoi Sikes ja vihelsi.
Eläin lähestyi, tottumuksen voiman vetämänä, mutta kun Sikes kumartui
sitoakseen nenäliinan sen kaulan ympäri, murisi se hieman ja vetäytyi
pois.
— Tule tänne, sanoi varas polkien maata. Koira heilutti häntäänsä,
mutt'ei liikahtanut. Sikes teki nyt nenäliinasta juoksusilmukan ja
yritti taas houkutella sitä luokseen.
Koira lähestyi, kääntyi ympäri, seisoi silmänräpäyksen hiljaa ja juoksi
sitten tiehensä niin nopeasti kuin voi. Mies vihelsi ja vihelsi ja
istuutui odottamaan sen paluuta. Mutta mitään koiraa ei tullut, ja
vihdoin lähti hän jatkamaan vaellustaan.