Kohtalokkaat seuraukset.
Parin tunnin ajan ennen päivänsarastusta, ajan, jota syksyllä syystä
kutsutaan yön kuolemaksi, kun kadut ovat äänettömät ja autiot, kun
irstailu ja pahe on hoiperrellut kotiin lepäämään — nuo äänettömät ja
hiljaiset tunnit istui juutalainen valveilla vanhassa luolassaan kasvot
niin vääntyneinä ja kalpeina ja silmät niin punaisina ja verestävinä,
että hän muistutti vähemmän ihmistä kuin jotakin inhoittavaa aavetta,
joka vielä löyhkäsi haudan kosteutta ja jota jokin paha henki kiusasi.
Hän istui köyristyneenä yli kylmän kamiinan, kääriytyneenä vanhaan
repaleiseen peitteeseen ja kasvot kääntyneinä kohti melkein
loppuunpalanutta kynttilää, mikä oli pöydällä hänen vieressään.
Pitkänään lattialla olevalla patjalla makasi Noa Claypole vaipuneena
sikeään uneen. Häneen suuntasi vanha mies silloin tällöin katseensa,
mutta muutti sen taas takaisin kohti kynttilää.
Hän istui asentoaan vähääkään muuttamatta tai kiinnittämättä huomiota
ajan kulumiseen, kunnes hänen tarkka korvansa näytti tajuavan askelten
ääntä ulkoa kadulta.
— Vihdoinkin, mumisi juutalainen sivellen kädellään kuivaa, kuumeista
suutaan. Vihdoinkin!
Kello soi hiljaa hänen puhuessaan. Hän hiipi ovelle ja palasi heti
miehen kanssa, joka oli leukaa myöten vaippaan kääriytynyt ja kantoi
myttyä kainalossaan. Miehen istuuduttua ja avattua vaippansa napit tuli
mr Sikesin hartehikas olemus näkyviin.
— Kas tuossa! virkkoi hän asettaen mytyn pöydälle. Pitäkää siitä
tarkkaa vaaria ja tehkää siitä mitä voitte. On ollut kylliksi vaivaa
päästä siihen kiinni. Luulin voivani olla täällä jo kolme tuntia sitten.
Fagin otti mytyn ja lukitsi sen erääseen kaappiin, minkäjälkeen hän
jälleen istuutui sanomatta sanaakaan. Ei silmänräpäykseksikään hän
kuitenkaan ollut irroittanut katsettaan murtovarkaasta, ja heidän
siinä nyt istuessaan aivan toisiaan vastapäätä, kasvot vasten kasvoja,
tarkasteli hän häntä niin kiinteästi, huulet vapisevina ja kasvot hänet
vallanneen kiihkon muuttamina, että murtovaras tahtomattaan työnsi
tuolinsa taapäin ja katseli häntä teeskentelemättömän kauhun ilmein.
— Mitä nyt? puhkesi Sikes sanomaan. Minkätähden murjotatte minuun
tuolla tavalla? — Ettekö voi puhua?
Fagin kohotti oikean kätensä ja ravisti vapisevaa etusormeaan ilmassa,
mutta hänen kiintymyksensä oli niin suuri, että hän silmänräpäyksen
ajan oli kykenemätön puhumaan mitään. — Kautta paholaisen! sanoi Sikes
ja kopeloi levottomana rintataskuansa. Hän on menettänyt järkensä.
Minun on oltava varuillani.
— Ei, ei, virkkoi Fagin, joka nyt taas voi puhua. Te ette ole — te
ette ole se henkilö, Bill. Minulla ei ole mitään — ei mitään teitä
vastaan.
— Oh, vai ei teillä ole? sanoi Sikes katkerin katsein, muuttaen
pistoolin mukavampaan taskuun. Se oli onneksi toiselle meistä —
kummallekaan, se voi olla yhdentekevää —.
— Minulla on jotain sanottavana teille, Bill, virkkoi juutalainen
muuttaen tuolinsa lähemmäksi häntä, mikä on tekevä teidät vielä
hämmentyneemmäksi kuin mitä minä olen.
— Mitä? sanoi Sikes epäluuloisen näköisenä. Puhukaa suunne puhtaaksi,
kiirehtikää, muussa tapauksessa voisi Nancy helposti saada päähänsä,
että olen joutunut hukkaan.
— Joutunut hukkaan! huudahti Fagin. Sen asian on hän jo itse omin päin
järjestänyt.
Täydellisen hämmennyksen ilmein katseli Sikes juutalaista, ja koska
hän ei voinut hänen kasvoistaan lukea mitään tyydyttävää selitystä
arvoitukseen, iski hän suurella kädellään kiinni tämän takinkaulukseen
ja ravisti häntä rajusti.
— Ettekö voi puhua? Jollette pian sitä tee, käy se teille
mahdottomaksi ilman puutteesta! Avatkaa suunne ja sanokaa suoraan, mitä
teillä on sanottavana. Antakaa kuulua, te kirottu vanha koira, antakaa
kuulua!
— Otaksukaa, että tuo poika, joka makaa tuossa — alkoi Fagin.
Sikes kääntyi sinnepäin missä Noa nukkui, ikäänkuin ei hän aikaisemmin
olisi häntä huomannut. — No? sanoi hän asettuen entiseen asentoonsa.
— Otaksukaa, että tämä poika, jatkoi juutalainen, tahtoisi kieliä
— pettää meidät kaikki — ensin etsittyään oikeat henkilöt
tarkoitukseensa ja sitten sovittuaan heidän kanssaan kohtauksesta
kadulla ja ilmaistuaan heille kaikki meidän tuntomerkkimme sekä
neuvottuaan ne paikat, missä meidät helpoimmin voitaisiin pidättää.
Otaksukaa, suunnitelman, mihin me kaikki olisimme sekoitetut — omasta
vapaasta tahdostaan, tyydyttääkseen omaa mielihaluaan, hiipien varkain
ulos öisin löytääkseen ne, jotka tuntevat suurinta mielenkiintoa meitä
kohtaan, ja kielien heille. Kuuletteko? karjui juutalainen, jonka
silmät leimusivat raivosta. Otaksukaa, että hän olisi tehnyt tämän
kaiken, mitä sitten?
— Mitä sitten? vastasi Sikes hirvittävästi kiroten. Jos hänen myöskin
olisi onnistunut säilyttää henkensä, olisin minä murskannut hänen
kallonsa rauta-anturaisella saappaankorollani yhtä moneksi mureneeksi
kuin hänen päässään on hiuksia.
— Mutta jos sen olisi tehnyt, minä! huusi juutalainen. Minä, joka
tiedän niin paljon ja voisin saada hirteen niin monta itseni lisäksi?
— Sitä en tiedä, vastasi Sikes, joka kiristeli hampaitaan ja
kalpeni pelkästään sitä ajatellessaan. Minä tekisin vankilassa
yhtä ja toista, niin että minut lyötäisiin rautoihin, ja kun minua
tutkittaisiin yhdessä teidän kanssanne, hyökkäisin teidän päällenne
oikeussalissa ja murskaisin päänne kahleilla kaikkien ihmisten silmäin
edessä. Minä saisin sellaisen väkevyyden, mumisi varas heilauttaen
jäntevää käsivarttansa, että musertaisin päänne yhtä mäsäksi kuin jos
täysinäinen tavaravaunu olisi kulkenut sen ylitse.
— Musertaisitteko?
— Musertaisinko? sanoi murtovaras. Koettakaa!
— Tai jos se olisi ollut Charley tai Taskuveijari tai Bet tai —
— Yhdentekevää, kuka se olisi ollut, vastasi Sikes kärsimättömästi.
Ken tahansa se olisi ollutkin, käsittelisin häntä samalla tavalla.
Juutalainen silmäsi häntä taas terävästi ja antoi hänelle merkin olla
vaiti, minkä jälkeen hän kumartui alas lattialla olevan vuoteen yli ja
ravisteli nukkuvaa herättääkseen hänet. Sikes kumartui eteenpäin ja
katseli, kädet tuettuina polviin, kuin ei olisi kyennyt käsittämään,
mihin kaikki nämä kysymykset ja valmistelut tähtäsivät.
— Bolter, Bolter! — Poika parka! virkkoi Fagin katsoen ylös
helvetillisen odotuksen ilme kasvoillaan ja puhuen hitaasti sekä
painokkaasti: — Hän on väsynyt — väsynyt vakoiltuaan niin kauan sitä
_naista_ — vakoiltuaan _häntä_, Bill!
— Mitä tarkoitatte? kysyi Sikes hätkähtäen.
Juutalainen ei vastannut, vaan kumartui alas yli nukkuvan ja nosti
hänet istuvaan asentoon. Juutalaisen useaan kertaan toistettua hänen
nimensä alkoi Noa hieroa silmiään ja katseli unisesti ympärilleen.
— Kertokaa minulle se vielä kerran, vielä kerran, jotta hän saa sen
kuulla, sanoi juutalainen osoittaen Sikesiä.
— Mitä minun on kerrottava? kysyi uninen Noa kiukkuisesti.
— Se — _Nancystä_, virkkoi juutalainen tarttuen Sikesiä ranteeseen,
kuin estääkseen häntä lähtemästä tiehensä, ennenkuin oli kuullut
riittävästi. — Te seurasitte hänen jäljessään?
— Niin.
— London Bridgelle?
— Niin.
— Missä hän kohtasi kaksi henkilöä?
— Niin, sen hän teki.
— Erään herran ja naisen, joitten luona hän aikaisemmin oli käynyt
omasta vapaasta tahdostaan ja jotka vaativat häntä antamaan ilmi
kaikki hänen toverinsa ja ennen kaikkea Monksin, minkä hän teki —
ja sanomaan, missä se talo sijaitsi, jossa meillä on tapana kohdata
ja jonne tapanamme on mennä, minkä hän teki — ja niihin aikaan
tavallisesti olemme siellä, minkä hän teki. Kaiken tämän hän teki. Hän
kertoi sen kaiken, ilman että häntä pakotettiin — sen hän teki — eikö
niin? kirkui juutalainen aivan suunniltaan raivosta.
— Juuri niin hän teki, vastasi Noa raapien päätänsä.
— Mitä te sanoittekaan edellisestä sunnuntaista?
— Edellisestä sunnuntaista? vastasi Noa miettien. Senhän olen teille
jo kerran sanonut.
— Sanokaa se vielä kerran — kerran vielä! kirkui juutalainen tarttuen
lujemmin Sikesin käsivarteen ja heilauttaen toista kättään ilmassa,
vaahdon pursuessa hänen suustaan.
— He kysyivät häneltä, sanoi Noa, joka sitä mukaa kuin valveutui
näytti alkavan älytä, kuka Sikes oli, he kysyivät häneltä, miksei hän
ollut tullut edellisenä sunnuntaina, kuten oli luvannut. Hän vastasi,
ettei hän ollut voinut.
— Ja mitä sanoi hän Billistä? huudahti juutalainen. Mitä sanoi hän
siitä miehestä, josta aikaisemmin oli kertonut? Sanokaa se hänelle.
— Niin, hän sanoi, että hänen oli vaikea lähteä kotoa, ellei tuo
mies tiennyt, minne hän oli matkalla, sanoi Noa, ja sentähden oli hän
ensimmäisellä kerralla, kun oli mennyt käymään naisen luona — hah,
hah, hah, en voinut olla nauramatta, kun hän sen sanoi — antanut
hänelle oopiumia.
— Kuolema ja helvetti! ulvoi Sikes riistäytyen vapaaksi juutalaisesta.
Antakaa minun mennä!
Hän sinkautti vanhan miehen syrjään, ryntäsi ulos huoneesta ja juoksi
vihan vimmassa ylös portaita.
— Bill, Bill! kirkui juutalainen seuraten häntä nopeasti, sana, vain
yksi sana.
Tämä sana olisi kuitenkin jäänyt lausumatta, ellei varas olisi ollut
kykenemätön saamaan auki ovea, jota hän kiroillen ryskytti juutalaisen
läähättäen ehättäessä hänet.
— Päästä minut ulos, sanoi Sikes. Älä puhu minulle, se on vaarallista.
Päästä minut ulos, sanon minä!
— Anna minun sanoa yksi sana, vastasi juutalainen asettaen kätensä
lukonrivalle. Ette saa olla —.
— No? sanoi toinen.
— Ette saa olla — liian — raju, Bill, kähisi juutalainen.
Päivä oli koittamaisillaan, ja oli kylliksi valoisaa heidän nähdä
toistensa kasvot. He vaihtoivat nopean katseen; molempien silmissä
hehkui tuli, jota ei voinut käsittää väärin.
— Tarkoitan, sanoi Fagin, joka näki kaikkien huomautusten nyt olevan
hyödyttömiä, älkää olko liian raju oman turvallisuutemme tähden. Olkaa
nokkela, Bill, älkääkä ylimielinen.
Sikes ei vastannut, vaan paiskasi auki oven, jonka juutalainen sillä
välin oli avannut, ja ryntäsi ulos äänettömälle kadulle.
Pysähtymättä tai antamatta itselleen aikaa silmänräpäyksenkään
miettimiseen, kääntämättä edes päätään oikeaan tai vasempaan tai
kohottamatta silmiään ylöspäin tahi laskematta niitä kohden maata,
vaan katsoen suoraan eteensä villillä päättäväisyydellä ja hampaat
niin lujaan yhteenpuristettuina, että nahka kureutui leukapielten
ympärille, kulki roisto ripeästi eteenpäin, lausumatta sanaakaan tai
värähdyttämättä lihastakaan, kunnes saapui omalle portilleen. Hän avasi
sen hiljaa ja nousi ääneti ylös portaita ja meni huoneeseensa, minkä
jälkeen salpasi oven, siirsi raskaan pöydän sitä vasten ja veti syrjään
sängynkaihtimet.
Tyttö makasi puoliksi riisuutuneena sängyssä. Mies oli herättänyt hänet
unestaan, sillä hän katseli ympärilleen hämmentynein ja ihmettelevin
katsein.
— Nouse ylös! sanoi mies.
— Oletko se sinä, Bill? virkkoi tyttö iloisin ilmein hänen paluunsa
johdosta.
— Olen! Nouse ylös!
Pieni kynttilä oli palamassa, mutta mies otti sen nopeasti jalustasta
ja heitti sen kamiinaan. Kun tyttö keksi häivähdyksen sarastavasta
päivästä, nousi hän vetääkseen ylös kierrekaihtimen.
— Anna sen olla, sanoi Sikes työntäen kätensä hänen eteensä, on kyllin
valoisaa sitä varten, mitä minulla on suoritettavana.
— Bill, sanoi tyttö levottomalla, hiljaisella äänellä, miksi tuijotat
minuun noin?
Varas tarkasteli häntä muutaman minuutin laajentunein sieraimin ja
jyskyttävin sydämin, minkäjälkeen hän tarttui häntä päähän ja kaulaan,
laahasi hänet keskelle huonetta, katsoi vielä kerran ovea kohti ja
laski raskaan kätensä hänen suulleen.
— Bill, Bill, läähätti tyttö painiskellen kuolettavan epätoivon koko
voimalla, minä — minä en huuda — en yhtä ainoata kertaa — kuule
minua — puhu minulle — sano minulle, mitä minä olen tehnyt.
— Sen tiedät parhaiten itse, sinä paholainen! vastasi varas pidättäen
hengitystään. Sinua pidettiin yöllä silmällä. Joka sana, minkä lausuit,
kuultiin.
— Säästä silloin henkeni taivaan tähden, kuten minä säästin sinun,
vastasi tyttö, kietoutuen kiinteästi häneen. Bill, rakas Bill, sinulla
ei toki ole sydäntä tappaa minua. Ajattele kaikkea, mistä tänä yönä
luovuin sinun tähtesi! Sinun täytyy antaa itsellesi aikaa ajatella
ensin ja välttää tämä rikos. Minä en päästä sinua, sinä et voi heittää
minua maahan! Bill, Bill, hyvän Jumalan tähden, itsesi tähden ja minun
tähteni, hillitse itsesi, ennenkuin vuodatat vereni. Olen ollut sinulle
uskollinen, kautta syntisen sieluni, sitä olen ollut!
Mies ponnisteli ankarasti saadakseen käsivartensa vapaiksi, mutta tyttö
piti niin lujasti niistä kiinni, että kiskoi hän miten tahansa, niin ei
hän voinut vapautua hänestä.
— Bill, huusi tyttö yrittäen painaa päänsä hänen rintaansa vasten,
se vanha gentlemanni ja se hyvä nainen puhuivat tänä yönä minulle
kodista vieraassa maassa, missä voisin päättää päiväni rauhallisessa
yksinäisyydessä. Laske minut heidän luokseen uudestaan, jotta
polvilleni langeten voin rukoilla heitä osoittamaan myös sinulle samaa
hyvyyttä ja armeliaisuutta, ja jättäkäämme molemmat tämä kauhea paikka
ja viettäkäämme kaukana täältä parempaa elämää ja unohtakaamme, paitsi
rukouksissamme, kuinka olemme eläneet, älkäämmekä koskaan enää nähkö
toisiamme. Ei ole koskaan liian myöhäistä katua. Niin sanoivat he
minulle — ja nyt minä tunnen sen — mutta meidän täytyy saada aikaa —
vain hiukkasen aikaa!
Murtovarkaan onnistui viimeinkin saada toinen käsivartensa vapaaksi ja
tarttua pistooliinsa. Varmuus siitä, että jos hän ampuisi, hän samalla
paljastaisi itsensä, välähti kuin salama hänen tietoisuuteensa hänen
valtavassa raivossaankin, ja koko jättiläismäisellä voimallaan antoi
hän ylöspäinkääntyneisiin kasvoihin, jotka melkein koskettivat hänen
omiaan, kaksi iskua pistoolilla.
Tyttö horjui ja kaatui, melkein sokaistuna verestä, mikä virtasi esiin
syvästä haavasta hänen otsallaan, mutta vaivalloisesti kohottautuessaan
polvilleen veti hän esille valkean nenäliinan — Rose Maylien —
rinnaltaan ja pitäen sitä ristiinliitetyissä käsissään niin korkealla
kohti taivasta kuin hänen voimansa sallivat, sammalsi hän rukouksen
armahtavaisuudesta luojalleen.
Hän oli kauhistuttava nähdä ja murhaaja horjui takaperin vasten seinää,
varjostaen silmiään kädellään, mutta sieppasi senjälkeen käteensä
raskaan kartun ja löi tytön lattiaan.