Välipuhe pidetään.
Kello löi neljännestä yli yhdentoista, kun kaksi henkilöä astui London
Bridgelle. Toinen, nopein askelin kulkeva nainen, katseli innokkaasti
ympärilleen, ikäänkuin etsien jotain henkilöä, jonka toivoi tapaavansa.
Toinen oli mies, joka hiipi eteenpäin pitkin varjoisimpia paikkoja ja
sovitti askeleensa naisen kulun mukaan, pysähtyen, kun tämä pysähtyi,
ja jatkaen matkaa, kun tämä teki niin, muttei kuitenkaan koskaan
antanut välimatkan heidän välillään pienetä. Siten menivät he yli
sillan Middlesexistä Surreyhin, kun nainen, ilmeisesti pettyneenä
ohikulkijoitten tarkastelussa, kääntyi ympäri. Liike oli äkkinäinen,
mutta mies, joka vakoili häntä, livahti erääseen syvennykseen ja
kumartui yli kaiteen voidakseen paremmin kätkeä itsensä, antoi naisen
kulkea ohitse vastapuoleista jalkakäytävää myöten ja kun tämä taas
oli tullut suunnilleen saman matkan päähän hänestä kuin ennen, hiipi
hän esille ja seurasi häntä. Melkein sillan keskivaiheilla jäi nainen
seisomaan ja mies pysähtyi myöskin.
Tyttö oli levottomasti astunut muutamia askeleita edestakaisin —
kätkeytyneen tarkkaajansa visusti vartioimana — S:t Paulin suren
kellon jälleen soittaessa yhtä päivää lepoon. Keskiyö oli saapunut
väkirikkaan kaupungin ylle.
Kahta minuuttia ei ollut kulunut kellon lyönneistä, kun muuan
nuori nainen, erään harmaahapsisen gentlemannin saattamana, astui
ajurinvaunuista vähän matkan päässä sillasta ja lähti, vaunujen ajettua
pois, astumaan suoraan sitä kohti. Tuskin olivat he ennättäneet laskea
jalkansa sillalle, ennenkuin tyttö säpsähti ja riensi heitä vastaan.
He kulkivat katsellen ympärilleen sellaisin ilmein, kuin olisivat
he vain vähän tai ei laisinkaan odottaneet saavansa nähdä toiveensa
toteutuvan, kun tyttö äkkiä tuli heidän eteensä. He pysähtyivät
hämmästyksestä huudahtaen, mutta tukahduttivat sen heti, sillä joku
talonpojanpuvussa oleva mies moni juuri samassa silmänräpäyksessä niin
lähellä heidän ohitsensa, että hän miltei hipaisi heitä.
— Ei täällä, sanoi Nancy nopeasti. Pelkään puhua teidän kanssanne
täällä. Tulkaa — alas noita portaita!
Juuri hänen lausuessaan nämä sanat ja kädellään ilmaistessaan suuntaa,
minne halusi heidän menevän, katsoi talonpoika taakseen ja kysyi
epäkohteliaasti, minkätähden he seisoivat siinä ja pitivät hallussaan
koko jalkakäytävän, minkä jälkeen hän jatkoi matkaansa.
Portaat, jotka tyttö oli osoittanut, olivat eräät maihinnousuportaat
virran rannalla. Tälle paikalle kiirehti maalaispukuinen mies
huomaamattomasti ja meni, silmättyään ympärilleen, alas rappusia.
Portaat ovat osa sillasta ja niissä on kolme tasannetta. Juuri toisen
loppupäässä päättyy kivimuuri vasemmalla kädellä koristeelliseen,
Thamesiin päin kääntyneeseen pilasteriin, ja tällä paikalla leviää
kolmas tasanne, joten henkilöä, joka kääntyy tuon muurin kulmauksen
ympäri, on mahdoton nähdä portailta edes yhtä ainoaa porrasaskelmaa
ylempää. Maalaispukuinen mies silmäsi ympärilleen, tultuaan tälle
paikalle, ja kosk'ei hän voinut keksiä mitään sopivampaa piilopaikkaa
ja koska siinä, pakoveden ajan parsillaan ollessa käsillä, oli kylliksi
tilaa, niin hiipi hän sivulle ja odotti selkä vasten pilasteria ja
varmana siitä, etteivät he tulisi pitemmälle alas ja että, vaikk'ei
hän voisi kuullakaan, mitä he tulisivat sanomaan, hän jälleen voisi
varmasti seurata heitä.
Niin hitaasti kului aika tällä yksinäisellä paikalla ja niin innokas
oli vakooja saamaan tietää syyn tähän kohtaukseen, mikä oli niin
erilainen, kuin mitä hän oli odottanut, että hän jo moneen kertaan
ehti pitää asiaa menetettynä ja päätellä, että he otaksuttavasti
olivat pysähtyneet kauas ylhäälle tai valinneet aivan toisen paikan
salaperäistä keskusteluaan varten. Mutta juuri kun hän oli aikeissa
jättää piilopaikkansa mennäkseen taas ylös sillalle, kuuli hän askelten
ääntä sekä pian senjälkeen myöskin ihmisääniä aivan läheltä.
Hän painautui muuria vasten ja kuunteli tarkkaavasti, tuskin uskaltaen
hengittääkään.
— Tämä on kyllin pitkällä, sanoi muuan ääni, mikä ilmeisesti oli
yllämainitun gentlemannin. En salli tämän nuoren neidin mennä
kauemmaksi alas.
— Sanoinhan jo, vastasi Nancy, että pelkäsin puhua kanssanne siellä.
En tiedä, mitä se on, lisäsi hän väristen, mutta minulla on sellainen
pelko ja tuska tänä yönä, että tuskin kykenen pysymään jaloillani.
— Mitä te pelkäätte? kysyi gentlemanni, jolla näytti olevan
myötätuntoa häntä kohtaan.
— En tiedä sitä itsekään, vastasi tyttö. Kunpa tietäisinkin!
Kauhistuttavat ajatukset kuolemasta ja veriset vaatteet ja kauhu, joka
on polttanut minua kuin tuli, ovat vainonneet minua koko päivän.
Hänen käyttäytymisessään oli jotakin niin merkillistä, että
kätkeytynyt kuuntelija värisi, kun kuuli tytön lausuvan nämä sanat,
ja veri jähmettyi hänen suonissaan. Hän ei ollut koskaan kokenut
niin suurta helpotusta kuin kuullessaan nuoren naisen miellyttävällä
äänellä pyytävän tyttöä olemaan levollinen eikä heittäytymään niin
kauhistuttavien kuvittelujen valtaan.
— Ette ollut täällä viime sunnuntaina, sanoi sitten gentlemanni.
— En voinut tulla, vastasi Nancy. Minut pidätettiin väkisin.
— Teidän ei kai epäilty ilmaisseen jotakin asiasta, joka on tuonut
meidät tänne tänä yönä? kysyi vanha herra tuskaisesti.
— Ei, vastasi tyttö ravistaen päätänsä. Mutta minun on vaikea poistua
hänen luotaan, ellei hän tiedä syytä. En olisi voinut käydä neidin
luona, ellen olisi antanut hänelle oopiumia, ennenkuin lähdin.
— Heräsikö hän, ennenkuin palasitte? kysyi gentlemanni.
— Ei, eikä hän eikä kukaan niistä muistakaan epäile minua.
— Hyvä. Kuulkaa nyt mitä sanon.
— Olen valmis, sanoi tyttö, kun toinen teki pienen pysähdyksen.
— Tämä nuori nainen, alkoi hän, on ilmoittanut minulle ja muutamille
luotettaville ystäville, mitä te uskoitte hänelle pari viikkoa sitten.
Myönnän ensin tunteneeni jonkunverran epäilystä, voiko teihin luottaa,
mutta nyt uskon varmasti, että olette luotettava.
— Niin, olen kyllä, vastasi tyttö vakavasti.
— Toistan, että varmasti uskon sen. Osoittaakseni teille olevani
halukas luottamaan teihin tahdon avoimesti sanoa teille aikovamme
pusertaa tältä Monksilta, kuka hän sitten liekin, esiin salaisuuden
peloittamalla häntä. Mutta — mutta, jatkoi hän, ellemme voi päästä
häneen käsiksi tai ellemme kykene vaikuttamaan häneen siten kuin
haluamme, on teidän luovuteltava juutalainen.
— Fagin! huudahti tyttö peräytyen.
— Niin, se mies täytyy teidän luovuttaa, vastasi gentlemanni.
— Sitä en tee — sitä en tee koskaan!
— Mutta miksi ette?
— Erästä syystä, vastasi tyttö lujasti, syystä, minkä neiti tuntee ja
mistä hän on pitävä kiinni minun kanssani, tiedän hänen sen tekevän,
sillä minulla on hänen lupauksensa, ja sitäpaitsi eräästä toisesta
syystä, nimittäin siitä, että miten huonoa elämää hän onkin viettänyt,
niin olen minä viettänyt yhtä huonoa elämää myöskin. On monta
joukossamme, jotka ovat vaeltaneet samoja teitä, enkä minä tahdo antaa
ilmi ketään heistä, jotka kaikki olisivat voineet antaa ilmi minut,
mutt'eivät ole sitä tehneet, niin huonoja kuin he ovatkin olleet.
— No, sanoi vanha gentlemanni nopeasti, kuin olisi tämä ollut juuri se
kohta, johon hän oli halunnut tulla, niinpä jättäkää siis Monks minun
käsiini ja antakaa minun tehdä hänelle, mitä tahdon.
— Mutta, jos hän antaa ilmi toiset?
— Lupaan teille, että jos totuus voidaan pusertaa hänestä esiin, ei
asiaa tulla viemään sen pitemmälle. Oliverin pienessä elämäntarinassa
on varmaankin seikkoja, joita olisi kiusallista vetää julki, ja jos
vain pääsemme totuuden perille, saavat nuo toiset jäädä rauhaan.
— Mutta ellette pääse? huomautti tyttö.
— Silloin, jatkoi gentlemanni, ei juutalaisen ole tarvis joutua
oikeuden eteen ilman teidän suostumustanne, ja siinä tapauksessa luulen
voivani esittää teille sellaista, mikä saa teidät suostumaan.
— Takaako neiti sen minulle? kysyi tyttö innokkaasti.
— Takaan, vastasi Rose, annan rehellisen ja lujan sanani siitä.
— Eikä Monks saa koskaan tietää, mistä olette saanut tietoonne? kysyi
tyttö hetken vaitiolon jälkeen.
— Ei koskaan, vastasi gentlemanni.
— Olen ollut valehtelija ja elänyt valehtelijoitten joukossa aina
pienestä lapsesta pitäen, sanoi tyttö, mutta minä luotan teidän
sanoihinne.
Heidän molempien vakuutettua hänelle, että hän turvallisesti voi
sen tehdä, alkoi hän niin hiljaisella äänellä, että kuuntelijan oli
vaikeata saada selvää hänen sanoistaan kuvata majatalosta, mistä häntä
tänä iltana oli seurattu. Täydellisesti selitettyään paikan aseman,
sen kohdan, mistä sitä huomiota herättämättä parhaiten voisi pitää
silmällä, ja ne illat ja tunnit, jolloin Monks tavallisesti kävi
siellä, tuntui tyttö tuumivan muutaman silmänräpäyksen palauttaakseen
muistiinsa hänen kasvonpiirteensä ja käytöstapansa.
— Hän on pitkä, sanoi tyttö, ja vahvarakenteinen, mutta ei pönäkkä;
hänellä on hiipivä käynti ja kulkiessaan katsahtaa hän alinomaa olkansa
yli, ensin toiselle, sitten toiselle puolen. Älkää unohtako sitä.
Hänen silmänsä ovat syvemmällä kuin kellään muulla ihmisellä, niin
että melkein voisitte tuntea hänet yksinomaan siitä. Hänen ihonsa on
tumma kuten hänen tukkansa ja silmänsäkin, ja vaikkakaan hän ei voi
olla enemmän kuin kaksikymmentäviisi tai -kuusi vuotta vanha, ovat
hänen kasvonpiirteensä kuihtuneet ja terävät. Hänen huulensa ovat usein
kalpeat ja niissä on merkkejä hänen hampaistansa, sillä hänellä on
välistä ankaria kohtauksia ja hän puree toisinaan kätensäkin verille.
— Mutta miksi säpsähditte? kysyi tyttö keskeyttäen äkkiä.
Vanha gentlemanni vastasi hiukan hämillään, ettei hän niin tehneensä,
ja pyysi häntä jatkamaan.
— Osan tästä olen saanut tietää toisilta sen talon asukkailta, josta
olen kertonut, sanoi tyttö, sillä itse olen nähnyt hänet vain kaksi
kertaa ja molemmilla kerroilla oli hän verhoutunut avaraan viittaan.
Luulen melkein tämän olevan kaiken, mitä voin teille hänestä sanoa.
Odottakaapa hieman, lisäsi hän, kaulassa, niin korkealla, että osan
siitä voi nähdä hänen kaulaliinansa yläpuolella, kun hän kääntää
päätään, on hänellä —.
— Leveä, punainen arpi palohaavasta, puhkesi vanha gentlemanni
sanomaan.
— Mitä sanotte? Tunnetteko hänet?
— Luulen melkein tuntevani, vastasi gentlemanni. Luulen tekeväni sen
teidän kuvauksenne perusteella. Mutta saammepa nähdä. Monet ihmiset
ovat niin omituisesti toistensa kaltaisia. Tuskinpa hän kuitenkaan on
sama mies.
Sanoessaan tämän teeskennellyn välinpitämättömästi astui hän pari
askelta lähemmäksi kätkeytynyttä vakoojaa, minkä tämä saattoi päättää
siitä, että niin selvästi kuuli hänen mutisevan: — Sen täytyy joka
tapauksessa olla hän!
— Nuori ystäväni, virkkoi hän sitten ja ääni tuntui ilmaisevan
hänen palanneen entiselle paikalleen, olette nyt antanut meille
mitä arvokkainta apua, ja minä haluan kernaasti tehdä teille
vastapalveluksen. Sanokaa, mitä voin tehdä hyväksenne?
— Ette mitään, vastasi Nancy.
— Niin ette saa sanoa, virkkoi vanha gentlemanni äänellä ja sävyllä,
minkä olisi pitänyt voida liikuttaa paljoa kovettuneempaakin sydäntä.
Ajatelkaa ja vastatkaa minulle.
— Ei mitään, sir, vastasi tyttö itkien. Ette voi tehdä mitään
auttaaksenne minua. Olen menettänyt kaiken toivon.
— Riistätte itse itseltänne toivon. Menneisyys on ollut teille
surullista erämaata, täynnä väärinkäytettyä nuoruudenvoimaa ja
tuhlattuja, verrattomia aarteita, mitkä luoja ainoastaan kerran
lahjoittaa meille, mutta tulevaisuuteen voitte luottaa. En tahdo sanoa,
että me voisimme auttaa teitä sielun ja sydämen rauhaan; sen saavutatte
vasta kun itse olette sitä etsinyt; mutta hiljainen turvapaikka joko
Englannissa tahi, jos pelkäätte jäädä tänne, jossakin vieraassa maassa,
on meidän ei ainoastaan mahdollista vaan todella mieluistakin hankkia
teille. Ennenkuin päivä sarastaa, ennenkuin tämä virta herää aamun ensi
hämyssä, olette oleva kaukana poissa tähänastisten ystävienne seurasta
jättämättä enempää jälkeä kuin jos tässä silmänräpäyksessä olisitte
hävinnyt maan pinnalta. Tulkaa!
— Hän taipuu, puhkesi nuori nainen sanomaan, hän miettii asiaa, siitä
olen varma.
— Pelkään, ettei hän tee sitä, virkkoi gentlemanni.
— Ei, sir, sitä en tee, vastasi tyttö oltuaan silmänräpäyksen kahden
vaiheella. Olen kytketty vanhaan elämääni. Olen jo mennyt liian
pitkälle voidakseni kääntyä takaisin — ja kuitenkaan en tiedä, mistä
se johtuu, mutta jos olisitte puhunut minulle noin joku aika sitten,
olisin nauranut teille. Mutta, lisäsi hän katsoen ympärilleen, tuo
pelko valtaa minut jälleen. Minun täytyy lähteä kotiin.
— Kotiin! toisti nuori nainen korostaen sanaa voimakkaasti.
— Kotiin, neiti, vastasi tyttö. Sellaiseen kotiin, jonka olen
valmistanut itselleni koko elämäni työllä. Erotkaamme. Minut voitaisiin
muutoin nähdä tai keksiä. Menkää, menkää! Jos olen tehnyt teille jonkun
palveluksen, pyydän teiltä ainoastaan, että jätätte minut yksin ja
annatte minun mennä.
— Ponnistelemme turhaan, virkkoi gentlemanni huoaten. Saatamme ehkä
vain hänen turvallisuutensa vaaraan viipymällä täällä. Olemme ehkä jo
pidättäneet häntä kauemmin kuin hänen tarkoituksensa oli.
— Olette, olette, sanoi tyttö innokkaasti, niin olette tehneet. Vanha
gentlemanni kääntyi poispäin.
— Ottakaa tämä kukkaro, puhkesi nuori nainen sanomaan. Ottakaa se
minun tähteni, jotta teillä ainakin olisi jotain apua hädän ja surun
hetkellä.
— Ei, ei, vastasi tyttö. En ole tehnyt tätä rahojen tähden. Antakaa
minun säilyttää ilo siitä, etten ole sitä tehnyt. Mutta kuitenkin —
antakaa minulle jotain, mitä olette kantanut. Haluaisin niin mielelläni
saada omakseni jotain — ei, ei, ei mitään sormusta — käsineenne tai
nenäliinanne — jotain, minkä voin piilottaa tietäen sen kuuluneen
teille. Kiitos! Jumala siunatkoon teitä! Hyvää yötä, hyvää yötä!
Tytön ankara mielenliikutus ja pelko, että ilmitulo voisi saattaa
hänet väkivallan ja pahoinpitelyn alaiseksi, tuntuivat ratkaisevasti
vaikuttaneen gentlemannin päätökseen jättää hänet. Poistuvien askelten
ääni kuului, ja äänet vaikenivat.