Fagin käyttää Noa Claypolea salaisena lähettinä.
Seuraavana aamuna nousi Fagin aikaisin ylös ja odotti kärsimätönnä
uutta apulaistansa, joka iankaikkisuudelta tuntuvan odotuksen jälkeen
vihdoin saapui ja alkoi syödä ahmia aamiaista.
— Bolter, sanoi juutalainen vetäen esille tuolin ja istuutuen aivan
häntä vastapäätä.
— Niin, mikä hätänä? Älkää kysykö minulta mitään, ennenkuin olen
lakannut syömästä. Tällä paikalla on se huono puoli, ettei täällä
koskaan saa syödä rauhassa.
— Ettekö voi puhua syödessänne? virkkoi Fagin kiroillen itsekseen
nuoren ystävänsä ahnautta.
— Oh, miksei, voin kyllä. Vieläpä käy syöminen paremminkin puhuessani,
sanoi Noa leikaten itselleen suunnattoman viipaleen leipää. Missä on
Charlotte?
— Ulkona, vastasi Fagin. Lähetin hänet tänä aamuna ulos erään
toisen nuoren naishenkilön kanssa, sillä tahtoisin puhua kanssanne
kahdenkesken.
— Vai niin! Silloin olisin toivonut, että olisitte antanut hänen ensin
levittää vähän voita leivälle. No niin, jutelkaa pois vain. Se ei
häiritse minua.
— Hoiditte asianne eilen oivallisesti, ystäväni, sanoi juutalainen,
oivallisesti! Kuusi shillinkiä ja yhdeksän ja puoli penceä heti
ensimmäisenä päivänä!
— Niin, luulisin, ettei se ollut niin huonosti vasta-alkajalta,
virkkoi Bolter itsetyytyväisesti.
— Kuulkaahan minua, Bolter, sanoi Fagin kumartuen yli pöydän. Teidän
täytyy suorittaa minulle eräs tehtävä, ystäväni, mikä vaatii suurinta
huolellisuutta ja varovaisuutta.
— Sanon teille, vastasi Bolter, ettette saa panna minua alttiiksi
vaaralle tai useammin lähettää minua poliisiasemalle. En pidä
sellaisesta.
— Ei ole mitään vaaraa tämän asian yhteydessä ainakaan, sanoi
juutalainen. On kysymys ainoastaan erään naisen vakoilemisesta.
— Vanhanko naisen? kysyi mr Bolter.
— Ei, vaan nuoren, vastasi Fagin.
— Silloin luulen voivani ottaa tehtävän huolekseni. Koulussa olin minä
oikea vainukoira, Minkätähden minun on vakoiltava häntä? Ei kai —.
— Ei tehdäksenne mitään, keskeytti hänet juutalainen, vaan
kertoaksenne minulle, minne hän menee, kenen kanssa puhuu ja, jos
mahdollista, mitä hän sanoo pannaksenne merkille kadun ja talon, jos
kyseessä on katu ja talo, ja jättääksenne minulle kaikki saamanne
tiedot.
— Mitä annatte minulle? kysyi Noa asettaen kuppinsa luotaan ja
tarkastellen päällikköänsä innokkain katsein.
— Jos suoriudutte oikein hyvin, yhden punnan, ystäväni — kokonaisen
punnan, sanoi juutalainen, joka halusi herättää hänen ahneuttaan. Niin
paljon en ole koskaan maksanut mistään työstä, josta ei kuitenkaan
koidu mitään ansiota.
— Kuka hän on?
— Muuan omistamme. Hän on hankkinut itselleen joitakin uusia ystäviä,
ja minun täytyy tietää, keitä ne ovat, vastasi juutalainen.
— Ymmärrän, sanoi Noa. Vain voidaksenne tehdä tuttavuutta heidän
kanssaan, jos he ovat kunnioitettavaa väkeä, mitä? Hah, hah, hah! Minä
suostun.
— Saatoinpa kuvitellakin sitä, puhkesi Fagin sanoinaan, tyytyväisenä
ehdotustaan kohdanneesta menestyksestä.
— Luonnollisesti, luonnollisesti, vastasi Noa. Missä hän on? Missä
minun pitää häntä odottaa? Milloin minun on mentävä?
— Kaiken sen, ystäväni, olen sanova teille, kun aika on käsillä. Olkaa
vain valmiina ja jättäkää kaikki muu minun huolekseni.
Sen illan sekä seuraavan ynnä sen jälkeisen istui vakooja kengät
jalassa sekä ajomieheksi puettuna, valmiina Faginin ensi viittauksesta
lähtemään ulos. Kuusi iltaa — kuusi pitkää, ikävää iltaa — kului,
ja yhä tuli Fagin kotiin tyytymättömyyden ilme kasvoillaan sanoen
ainoastaan, ettei vielä ollut aika. Seitsemäntenä iltana palasi hän
aikaisemmin kotiin ja kiihtyneessä mielentilassa, mitä hän ei kyennyt
salaamaan. Se oli sunnuntai.
— Tänä iltana menee hän ulos, sanoi Fagin, ja oikealle asialle, siitä
olen varma, sillä hän on ollut yksin koko päivän, eikä mies, jota hän
pelkää, tule kotiin ennenkuin päivän sarastaessa. Tule mukaan! Pian!
He hiipivät huomaamatta ulos talosta ja riensivät läpi katujen
labyrintin, kunnes vihdoin saapuivat erään majataloon luo, minkä Noa
tunsi samaksi, missä oli viettänyt ensimmäisen yönsä Lontoossa.
Merkeillä sanojen asemasta osoittivat Fagin ja nuori juutalainen,
joka oli päästänyt heidät sisään, Noalle ruutua ja kehoittivat häntä
kapuamaan ylös ja tarkastamaan sitä henkilöä, joka oleskeli viereisessä
huoneessa.
— Onko se hän? kysyi hän tuskin kuuluvasti. Juutalainen nyökkäsi.
— En voi nähdä hänen kasvojaan, kuiskasi Noa. Hän katsoo alaspäin ja
kynttilä on hänen takanaan.
— Pysykää siellä, missä olette, kuiskasi Fagin tehden merkin
Barneylle, joka poistui. Vähän sen jälkeen astui nuori juutalainen
viereiseen huoneeseen ja ollen puhdistavinaan kynttilää siirsi sen
toiseen paikkaan samalla puhutellen tyttöä saadakseen hänet katsomaan
ylös.
— Nyt näen hänet, puhkesi vakooja sanomaan. — Selvästikö? kysyi
juutalainen.
— Tuntisin hänet tuhansien joukosta.
Hän laskeutui nopeasti alas, kuin samassa ovi aukeni ja tyttö tuli
ulos. Fagin veti Noan erääseen pieneen sänkykomeroon, minkä edessä
riippuivat verhot, ja he pidättivät henkeä tytön kulkiessa heidän
ohitsensa vain muutaman jalan päässä heidän piilopaikastaan ja mennessä
ulos siitä ovesta, mistä he itse olivat tulleet sisään.
— Vaiti! virkkoi nuori juutalainen ovelta. Nyt!
Noa vaihtoi silmäyksen Faginin kanssa ja riensi ulos.
— Vashembaan, kuiskasi Barney, ja byshydegää gadun dhoishella buolen.
Noa teki niin, ja lyhtyjen valossa näki hän tytön kappaleen matkaa
edellään.