NELJÄSKYMMENESVIIDES LUKU.

Fagin käyttää Noa Claypolea salaisena lähettinä.

Seuraavana aamuna nousi Fagin aikaisin ylös ja odotti kärsimätönnä

uutta apulaistansa, joka iankaikkisuudelta tuntuvan odotuksen jälkeen

vihdoin saapui ja alkoi syödä ahmia aamiaista.

— Bolter, sanoi juutalainen vetäen esille tuolin ja istuutuen aivan

häntä vastapäätä.

— Niin, mikä hätänä? Älkää kysykö minulta mitään, ennenkuin olen

lakannut syömästä. Tällä paikalla on se huono puoli, ettei täällä

koskaan saa syödä rauhassa.

— Ettekö voi puhua syödessänne? virkkoi Fagin kiroillen itsekseen

nuoren ystävänsä ahnautta.

— Oh, miksei, voin kyllä. Vieläpä käy syöminen paremminkin puhuessani,

sanoi Noa leikaten itselleen suunnattoman viipaleen leipää. Missä on

Charlotte?

— Ulkona, vastasi Fagin. Lähetin hänet tänä aamuna ulos erään

toisen nuoren naishenkilön kanssa, sillä tahtoisin puhua kanssanne

kahdenkesken.

— Vai niin! Silloin olisin toivonut, että olisitte antanut hänen ensin

levittää vähän voita leivälle. No niin, jutelkaa pois vain. Se ei

häiritse minua.

— Hoiditte asianne eilen oivallisesti, ystäväni, sanoi juutalainen,

oivallisesti! Kuusi shillinkiä ja yhdeksän ja puoli penceä heti

ensimmäisenä päivänä!

— Niin, luulisin, ettei se ollut niin huonosti vasta-alkajalta,

virkkoi Bolter itsetyytyväisesti.

— Kuulkaahan minua, Bolter, sanoi Fagin kumartuen yli pöydän. Teidän

täytyy suorittaa minulle eräs tehtävä, ystäväni, mikä vaatii suurinta

huolellisuutta ja varovaisuutta.

— Sanon teille, vastasi Bolter, ettette saa panna minua alttiiksi

vaaralle tai useammin lähettää minua poliisiasemalle. En pidä

sellaisesta.

— Ei ole mitään vaaraa tämän asian yhteydessä ainakaan, sanoi

juutalainen. On kysymys ainoastaan erään naisen vakoilemisesta.

— Vanhanko naisen? kysyi mr Bolter.

— Ei, vaan nuoren, vastasi Fagin.

— Silloin luulen voivani ottaa tehtävän huolekseni. Koulussa olin minä

oikea vainukoira, Minkätähden minun on vakoiltava häntä? Ei kai —.

— Ei tehdäksenne mitään, keskeytti hänet juutalainen, vaan

kertoaksenne minulle, minne hän menee, kenen kanssa puhuu ja, jos

mahdollista, mitä hän sanoo pannaksenne merkille kadun ja talon, jos

kyseessä on katu ja talo, ja jättääksenne minulle kaikki saamanne

tiedot.

— Mitä annatte minulle? kysyi Noa asettaen kuppinsa luotaan ja

tarkastellen päällikköänsä innokkain katsein.

— Jos suoriudutte oikein hyvin, yhden punnan, ystäväni — kokonaisen

punnan, sanoi juutalainen, joka halusi herättää hänen ahneuttaan. Niin

paljon en ole koskaan maksanut mistään työstä, josta ei kuitenkaan

koidu mitään ansiota.

— Kuka hän on?

— Muuan omistamme. Hän on hankkinut itselleen joitakin uusia ystäviä,

ja minun täytyy tietää, keitä ne ovat, vastasi juutalainen.

— Ymmärrän, sanoi Noa. Vain voidaksenne tehdä tuttavuutta heidän

kanssaan, jos he ovat kunnioitettavaa väkeä, mitä? Hah, hah, hah! Minä

suostun.

— Saatoinpa kuvitellakin sitä, puhkesi Fagin sanoinaan, tyytyväisenä

ehdotustaan kohdanneesta menestyksestä.

— Luonnollisesti, luonnollisesti, vastasi Noa. Missä hän on? Missä

minun pitää häntä odottaa? Milloin minun on mentävä?

— Kaiken sen, ystäväni, olen sanova teille, kun aika on käsillä. Olkaa

vain valmiina ja jättäkää kaikki muu minun huolekseni.

Sen illan sekä seuraavan ynnä sen jälkeisen istui vakooja kengät

jalassa sekä ajomieheksi puettuna, valmiina Faginin ensi viittauksesta

lähtemään ulos. Kuusi iltaa — kuusi pitkää, ikävää iltaa — kului,

ja yhä tuli Fagin kotiin tyytymättömyyden ilme kasvoillaan sanoen

ainoastaan, ettei vielä ollut aika. Seitsemäntenä iltana palasi hän

aikaisemmin kotiin ja kiihtyneessä mielentilassa, mitä hän ei kyennyt

salaamaan. Se oli sunnuntai.

— Tänä iltana menee hän ulos, sanoi Fagin, ja oikealle asialle, siitä

olen varma, sillä hän on ollut yksin koko päivän, eikä mies, jota hän

pelkää, tule kotiin ennenkuin päivän sarastaessa. Tule mukaan! Pian!

He hiipivät huomaamatta ulos talosta ja riensivät läpi katujen

labyrintin, kunnes vihdoin saapuivat erään majataloon luo, minkä Noa

tunsi samaksi, missä oli viettänyt ensimmäisen yönsä Lontoossa.

Merkeillä sanojen asemasta osoittivat Fagin ja nuori juutalainen,

joka oli päästänyt heidät sisään, Noalle ruutua ja kehoittivat häntä

kapuamaan ylös ja tarkastamaan sitä henkilöä, joka oleskeli viereisessä

huoneessa.

— Onko se hän? kysyi hän tuskin kuuluvasti. Juutalainen nyökkäsi.

— En voi nähdä hänen kasvojaan, kuiskasi Noa. Hän katsoo alaspäin ja

kynttilä on hänen takanaan.

— Pysykää siellä, missä olette, kuiskasi Fagin tehden merkin

Barneylle, joka poistui. Vähän sen jälkeen astui nuori juutalainen

viereiseen huoneeseen ja ollen puhdistavinaan kynttilää siirsi sen

toiseen paikkaan samalla puhutellen tyttöä saadakseen hänet katsomaan

ylös.

— Nyt näen hänet, puhkesi vakooja sanomaan. — Selvästikö? kysyi

juutalainen.

— Tuntisin hänet tuhansien joukosta.

Hän laskeutui nopeasti alas, kuin samassa ovi aukeni ja tyttö tuli

ulos. Fagin veti Noan erääseen pieneen sänkykomeroon, minkä edessä

riippuivat verhot, ja he pidättivät henkeä tytön kulkiessa heidän

ohitsensa vain muutaman jalan päässä heidän piilopaikastaan ja mennessä

ulos siitä ovesta, mistä he itse olivat tulleet sisään.

— Vaiti! virkkoi nuori juutalainen ovelta. Nyt!

Noa vaihtoi silmäyksen Faginin kanssa ja riensi ulos.

— Vashembaan, kuiskasi Barney, ja byshydegää gadun dhoishella buolen.

Noa teki niin, ja lyhtyjen valossa näki hän tytön kappaleen matkaa

edellään.

Oliver Twist(#79042) · 第 49 / 56 题