Missä kerrotaan, kuinka ovela Taskuveijari joutuu vastuksiin.
— Olitte siis itse oma ystävänne, sanoi mr Claypole, myös Bolteriksi
kutsuttu, kun hän sopimuksen perusteella seuraavana päivänä majoittui
juutalaisen taloon. Arvasin sen jo melkein eilen illalla.
— Jokainen on oma ystävänsä, hyvä nuori mies, vastasi juutalainen
mielistelevimmällä irvistyksellään. Itsensä veroista ystävää ei ole
olemassa.
— Niin, se on totta, vastasi mr Bolter ajatuksissaan. Te olette
nokkela vanha veitikka.
Fagin näki ilolla, ettei tämä hänen ominaisuuksiensa tunnustaminen
ollut mikään tyhjänpäiväinen imartelu, vaan että hänen tuottoisa
neronsa todellakin oli herättänyt kunnioitusta hänen uudessa
rekryytissään, mikä oli tärkeätä heti alusta alkaen.
Lujittaakseen niin hyödyllistä ja toivottavaa vaikutusta suuntasi hän
iskun itse naulan kantaan juurta jaksain kuvaamalla hänelle toimintansa
suuruutta ja laajuutta, mitä tehdessään hän yhdisti mielikuvituksen ja
todellisuuden miten parhaaksi näki, soveltaen kumpaistakin sellaisella
taidolla, että mr Bolterin kunnioitus silminnähtävästi kasvoi ja vielä
eneni pelosta, minkä herättäminen hänessä oli erittäin tärkeätä.
— Molemmin puolinen luottamuksemme on lohduttajani raskaimpienkin
tappioitten aikana, lausui juutalainen. Menetin parhaan apulaiseni
eilen aamupäivällä.
— Ette kai tarkoita, että hän kuoli?
— Ei, ei, niin pahoin ei käynyt. Ihan niin pahoin ei käynyt.
— Mitä, häntä —.
— Tarvittiin? Niin häntä tarvittiin.
— Tärkeä asia?
— Ei, ei niin erikoisen tärkeä. Häntä syytettiin yrityksestä tyhjentää
muuan tasku ja häneltä tavattiin hopeinen nuuskarasia — hänen omansa,
sillä hän nuuskasi itse ja piti siitä paljon. Tänään pantiin toimeen
tutkimus, sillä he luulivat tuntevansa nuuskarasian omistajan. Ah, hän
oli enemmän kuin viidenkymmenen rasian arvoinen, ja antaisin kernaasti
niitten täyden arvon, jos saisin hänet takaisin. Teidän olisi pitänyt
tuntea Taskuveijari, ystävä kulta, teidän olisi pitänyt tuntea hänet.
— No, mutta tulen kai vielä tuntemaankin hänet. Ettekö luule niin?
sanoi mr Bolter.
— Epäilen sitä, vastasi juutalainen huokaisten. Jollei heillä ole
mitään selviä todistuksia häntä vastaan, tulee tuomiosta summittainen,
ja siinä tapauksessa saamme hänet takaisin kuuden viikon päästä tai
niille main. Mutta päinvastaisessa tapauksessa tulee kysymykseen
pitkä matka. He tietävät, minkälainen viekas vintiö hän on, hän saa
matkustaa; he eivät päästä ovelaa Taskuveijaria vähemmällä.
— Mitä tarkoitatte matkustamisella? kysyi mr Bolter. Mitä hyödyttää
puhua minulle tuolla tavalla? Miksi ette puhu niin, että voin ymmärtää
teitä?
Mr Fagin aikoi juuri selittää tuota hämärää sanontaa, joten mr
Bolterille olisi selvinnyt, että se merkitsi samaa kuin "elinkautinen
maastakarkoitus", kun juttelun keskeytti Charley Bates, joka astui
sisään kädet housuntaskuissa ja kasvot väännettyinä puolittain
koomillista surua ilmaiseviksi.
— Kaikki on mennyttä, Fagin, sanoi Charley, sittenkuin hän ja hänen
uusi toverinsa oli esitetty toisilleen.
— Mitä tarkoitat? kysyi juutalainen vapisevin huulin.
— He ovat löytäneet nuuskarasian omistajan. Kaksi tahi kolme muuta
tulevat todistamaan hänen henkilöllisyytensä ja ovela Taskuveijari
lähetetään pois maasta. Minulla täytyy olla surupuku, Fagin, ja
surunauha hatun ympärillä, kun käyn hänen luonaan jäähyväisillä.
Ajatella, että Dawkins — kuulu Jack — Taskuveijari — ovela
Taskuveijari — matkustaa ulkomaille kurjan nuuskarasian tähden! En
olisi ikinä voinut uskoa, että hänen tarvitsisi tehdä se vähemmän
asian kuin ketjulla ja sinetillä varustetun kultakellon takia.
Miksei hän varastanut joltakin vanhalta gentlemannilta kaikkia hänen
arvoesineitään, jotta voisi lähteä matkalle gentlemannina eikä kuin
tavallinen taskuvaras ilman loistoa ja kunniaa!
Purkaen täten mieltään myötätunnosta onnetonta ystäväänsä kohtaan
istuutui master Bates lähimmälle tuolille surun ja pettymyksen ilmein.
— Mitä lorua tuo on, ettei hänellä ole loistoa eikä kunniaa, puhkesi
Fagin sanomaan katsoen vihaisena oppipoikaansa. Eikö hän aina ole ollut
taitavin teistä kaikista? Voiko ketään verrata häneen?
— Ei! vastasi master Bates surunvoittoisesti, vapisevin huulin.
— No, mitä sitten höpiset? virkkoi juutalainen kärtyisesti. Mihin
lörpöttelylläsi pyrit?
— Siihen, että se ei tule rekisteriin, sanoi Charley, joka surunsa
katkeruudessa ryhtyi vastustamaan mestarinsa, se ei voi tulla
rekisteriin, kosk'ei kukaan koskaan saa tietää puoliakaan siitä, mikä
hän oli. Kuinkahan pitänee hän puoliaan Newgate-kalenterissa? Ehk'ei
hän lainkaan tule siihen. Ah, millainen isku!
— Hah, hah, hah! nauroi juutalainen, ojentaen oikean kätensä ja
kääntyen mr Bolteriin päin koettaen pidättää nauruaan, mikä puistatti
häntä, kuin olisi hän saanut halvauksen. Näettekös, kuinka ylpeitä he
ovat ammatistaan, ystäväni! Eikö se ole kaunista?
Mr Bolter nyökkäsi, ja sittenkuin juutalainen oli muutaman sekunnin
ajan silminnähtävällä tyydytyksellä tarkannut Charley Batesin surua,
meni hän nuoren gentlemannin luokse ja taputti häntä olalle.
— Ole huoleti, Charley, se tulee kyllä päivänvaloon, se tulee aivan
varmasti päivänvaloon. He saavat kaikki tietää, mikä nokkela vintiö
hän oli. Hän tulee itse näyttämään sen heille eikä tule saattamaan
tovereitaan eikä opettajaansa häpeään. Ja muista, miten nuori hän on!
Mikä kunnia, Charley, tulla karkoitetuksi maasta hänen iällään!
— Niin, se on kunnia — se se on! sanoi Charley vähän lohdutettuna.
— Hän saa kaikkea mitä tahtoo, jatkoi juutalainen. Häntä pidetään
kiviruukussa kuin gentlemannia, Charley, olutta joka päivä ja rahoja
taskussa kruunun ja klaavan peluuta varten, jollei hän uskalla käyttää
niitä muuhun.
— Tosiaanko? huudahti Charley.
— Aivan varmasti, ja hän saa asianajajan — yhden niistä, jotka ovat
saaneet liukkaimman kielen — joka puolustaa häntä, ja hän saa itse
pitää puheen, jos haluaa, ja me kaikki luemme sanomalehdistä — "ovela
Taskuveijari — myrskyisiä naurunpuuskia — tässä nauroi oikeus täyttä
kurkkua" — vai kuinka, Charley?
— Hah, hah, hah! nauroi master Bates. Olisi se näytelmää, Fagin! Ja
kuinka se Taskuveijari tulisi nolaamaan heidät!
— Tulisi! huudahti juutalainen. Hän tulee sen tekemään!
— Varmasti hän sen tekee! toisti Charley hieroen käsiänsä.
— Olen näkevinäni hänet nyt, sanoi juutalainen kiinnittäen silmänsä
oppipoikaansa.
— Samoin minä! huudahti Charley. Hah, hah, hah! Samoin minä! Näen
kaiken jo silmäini edessä, enkös, kautta kunniani, näekin! Niin
hauskaa, niin kirotun hauskaa! Kaikki suuret peruukit yrittävät näyttää
juhlallisilta, mutta Jack Dawkins puhuu niille niin tuttavallisesti
ja uuvuttavasti kuin olisi hän tuomarin oma poika, joka puhuisi
päivällispöydässä — hah, hah, hah!
Juutalainen oli todellakin niin taitavasti sovittanut nuoren ystävänsä
haavemielisen luonteen mukaan, että master Bates, joka aluksi oli ollut
taipuvainen pitämään pidätettyä Taskuveijaria uhrina, nyt huomasikin
hänet päähenkilöksi harvinaisen koomillisessa kohtauksessa ja hyvin
kärsimättömänä odotti sitä hetkeä, jolloin hänen vanha kumppaninsa
saisi sellaisen tilaisuuden tuoda päivänvaloon avujansa.
— Meidän täytyy jollakin nokkelalla tavalla saada tietoomme miten hän
tänään suoriutuu, sanoi Fagin. Malttakaahan, kun tuumin.
— Jospa minä menen sinne, sanoi Charley.
— Ei ikinä, vastasi juutalainen. Oletko mieletön, ystäväni, pähkä
hullu, kun ajatteletkaan mennä sinne, missä —? Ei, Charley, ei. Yhden
menettäminen riittää täksi kerraksi.
— Ette kai aio mennä sinne itse? sanoi Charley viekkaasti hymyillen.
— En, se ei kyllä käy päinsä, vastasi Fagin ja ravisti päätänsä.
— No, miksi ette sitten lähetä tätä uutta lurjusta sinne? kysyi
master. Bates ja laski kätensä Noan käsivarrelle. Siellähän ei ole
ketään, joka tuntisi hänet.
— Niin, jollei hänellä ole mitään sitä vastaan, sanoi juutalainen.
— Mitään sitä vastaan! Mitä hänellä olisi sitä vastaan?
— Ei mitään erikoista, vastasi Fagin kääntyen mr Bolteriin.
— Tässä pitää minullakin olla oikeus sanoa sanani, virkkoi Noa
lähestyen ovea ja vakavan levottomasti päätänsä puistaen. Ei, kiitos,
sen kanssa en halua olla missään tekemisissä. Se ei kuulu minun
osastolleni.
— Minkä osaston hän on saanut, Fagin? kysyi master Bates tarkastellen
kovin tyytymättömän näköisenä Noan romuluista olemusta. Onko hänen
tehtävänään ehkä luikkia pakoon, kun vaara on tarjolla, ja syödä
suuhunsa kaikki ruoka, kun asiat ovat kunnossa?
— Se ei kuulu teihin, vastasi mr Bolter, älkääkä leukailko
päällysmiehiänne vastaan, poikaseni, muutoin voi teille käydä hullusti.
Master Bates nauroi niin määrättömästi tälle uhkaukselle, että
kesti hetkisen, ennenkuin Fagin saattoi mennä väliin ja selittää mr
Bolterille, ettei hän antautunut mihinkään vaaraan laisinkaan menemällä
poliisiasemalle, koska se oli viho viimeinen paikka, minne hänen
voitiin otaksua tulevan vapaasta tahdostaan.
Osaksi näitten huomautusten johdosta, mutta vielä enemmän juutalaista
kohtaan tuntemansa pelon vaikutuksesta, suostui mr Bolter vihdoin,
vaikkakin vastahakoisesti, ottamaan tehtävän suorittaakseen.
Faginin kehoituksesta vaihtoi hän omat vaatteensa ajomiehentakkiin,
manchesterihousuihin ja nahkakalvosimiin, mitkä esineet juutalaisella
oli valmiina odottamassa, samoinkuin hänet myöskin varustettiin
huopahatulla ja pitkällä ruoskalla. Täten vaatetettuna menisi hän
poliisiasemalle, kuten maalaisen aivan hyvin voi otaksua tekevän
tyydyttääksensä uteliaisuuttansa, ja koska hän oli riittävän kömpelö,
moukkamainen ja romuluinen, ei Fagin vähääkään epäillyt, ettei hän
näyttelisi osaansa kunnollisesti.
Näitten valmistelujen jälkeen ilmoitettiin hänelle tarpeelliset
tuntomerkit ovelan Taskuveijarin tuntemiseksi, ja sitten johti master
Bates hänet läpi pimeitten ja mutkikkaitten katujen lähelle Bow
Streetiä. Charleyn neuvottua hänelle missä poliisiasema sijaitsi,
sekä selitettyä, kuinka hänen olisi mentävä suoraan läpi käytävän
ja tultuaan sisäpihalle avattava ovi oikealla puolen sekä otettava
hattu päästänsä tultuaan huoneeseen, pyysi hänen saattajansa häntä
kiiruhtamaan edelleen yksin sekä lupasi odottaa hänen paluutaan
eroamispaikalla.
Noa Claypole seurasi täsmällisesti saamiaan ohjeita, mitkä — koska
master Bates tunsi hyvin tarkasti huoneuston — olivat niin oikeita,
että hän pääsi oikeuden käyttäjäin eteen tarvitsematta kertaakaan kysyä
tai pysähtyä matkallaan. Hän joutui siis puristuksiin ihmisjoukkoon,
johon kuului enimmäkseen naisia ja joka oli kokoontunut pimeään ja
likaiseen huoneeseen, minkä takaosassa kohosi aidattu koroke, jonka
vasemmalla puolella oli väliseinällä eroitettu aitio vankeja varten,
todistajan aitio keskellä ja oikeuden pulpetti oikealla puolen.
Viimeksimainittu osasto oli seinällä, mikä kätki tuomioistuimen
tutkivilta katseilta, eroitettu muista ja jätti yleisön kuviteltavaksi,
jos se voi sen tehdä, oikeuden koko majesteetin.
Vankien osastossa oli vain pari naista, jotka nyökkäilivät ihaileville
ystävättärilleen notaarion lukiessa muutamia todistajain lausuntoja
parille poliisikonstaapelille sekä eräälle yksinkertaisesti puetulle,
pöydän yli kumartuneelle siviilihenkilölle. Muuan vanginvartija
seisoi nojautuneena aitausta vasten ja naputteli välinpitämättömänä
nenäänsä suurella avaimella, paitsi milloin hän tyynnytti muutamien
kuuntelijoitten sopimatonta jutteluhalua vaatimalla hiljaisuutta
tahi ankarasti tuijottaen kehoitti jotakuta naista "menemään ulos
penikoineen", kun oikeuden juhlallisuutta olivat häirinneet jonkun
laihan sylilapsen heikot, puoleksi tukahdutetut kirkaisut.
Noa etsi innokkaasti katseillaan Taskuveijaria, mutta vaikka siellä
oli useita naisia, jotka hyvin olisivat voineet olla tämän huomattavan
henkilön äitejä tai sisaria, ja miehiä, jotka olisivat voineet olla
hyvin hänen isänsä näköisiä, ei ollut kuitenkaan ketään, joka vastasi
sitä selitystä mikä mr Dawkinista oli hänelle annettu. Hän odotti
jännittyneellä mielenkiinnolla, kunnes naiset, joitten asia lykättiin,
olivat poistuneet, ja vapautui senjälkeen äkkiä tietämättömyydestään
erään uuden vangin esiintymisen johdosta, jonka hän heti arvasi
Taskuveijariksi.
Dawkins se todella olikin, joka astui saliin, pitkät takinhihat
käärittyinä ylös kuten tavallisesti, vasen käsi housuntaskussa ja hattu
oikeassa kädessä. Hän kulki vanginvartijan eteen kuvaamattomin huojuvin
askelin, ja kun hän asettui paikalleen aitauksessa, vaati hän korkealla
äänellä saada tietää, miksi hänet oli saatettu tähän epämiellyttävään
asemaan.
— Etkö tahdo pitää suutasi kiinni! sanoi vanginvartija.
— Enkö minä ehkä ole englantilainen? vastasi Taskuveijari. Missä ovat
etuuteni?
— Etuutesi saat kyllä aikanaan, sanoi vanginvartija, ja pippuroituina
kaupan päällisiksi.
— Tuleepa olemaan hauska nähdä, mitä sisäministerillä on sanottavana
peruukkipölkkypäille, jos ne minulta evätään, vastasi mr Dawkins.
No, mitä tämä kaikki merkitsee? Olisin oikeudelle kiitollinen, jos
se jouduttaisi tätä pikku juttua eikä viivyttäisi minua lukiessaan
sanomalehteä, sillä olen sopinut erään herran tapaamisesta Cityssä
määräaikana, ja koska aina pidän sanani sekä olen hyvin täsmällinen
liikeasioihin nähden, menee hän tiehensä, jollen tule määrätyllä
kellonlyömällä, ja silloin voi sattua, että vaaditaan vahingonkorvausta
niiltä, jotka ovat estäneet minua. Äh, varmastikin voi!
Tämän perästä pyysi Taskuveijari, ollen olevinaan erikoisen
kiinnostunut lähestyvistä kuulusteluista, vanginvartijaa sanomaan
hänelle niitten kahden vanhan veijarin nimet, jotka istuivat tuomarin
istuimella, mikä kysymys niin kutkutti kuuntelijoita, että he nauroivat
melkein yhtä sydämellisesti kuin master Bates olisi tehnyt, jos olisi
ollut kuulemassa.
— Hiljaa siellä! huusi vanginvartija.
— Mikä on seuraava juttu? kysyi yksi tuomareista.
— Muuan taskuvarkaus, teidän korkea-arvoisuutenne.
— Onko poika ollut täällä ennen?
— Hänen olisi pitänyt olla täällä jo monet kerrat, vastasi
vanginvartija. Hän on ollut miltei joka paikassa. Tunnen hänet, teidän
korkea-arvoisuutenne.
— Oho, vai tunnette te minut, todellako? huudahti Taskuveijari,
merkiten ilmoituksen muistiin. Oivallista. Se ainakin on yritys mustata
hyvää nimeäni ja mainettani.
Tälle naurettiin taas, ja vielä kerran huusi vanginvartija: Hiljaa!
— No, missä ovat todistajat? kysyi notaari.
— Aivan oikein, lisäsi Taskuveijari. Missä he ovat? Heitäpä olisin
halukas näkemään.
Tämä toive täyttyi silmänräpäyksessä, sillä eräs poliisikonstaapeli
astui esiin ja selitti, että hän eräässä väkijoukossa oli nähnyt
vangin yrittävän varastaa muutaman tuntemattoman herran taskusta ja
tällöin vetävän siitä esiin nenäliinan, mutta kun se oli ollut hyvin
vanha, oli hän työntänyt sen takaisin, ensin siihen niistettyään.
Tämän perusteella oli hän pidättänyt Taskuveijarin, ja kun samainen
Taskuveijari oli tarkastettu, oli eräästä hänen taskustaan löytynyt
hopeinen nuuskarasia, omistajan nimi kanteen kaiverrettuna.
Osoiteluettelon avulla oli gentlemanni tavattu, ja hän meni nyt valalle
siitä, että rasia oli hänen ja että hän oli kaivannut sitä edellisenä
iltana, juuri tullessaan mainitusta väkijoukosta pois. Hän oli samalla
äkännyt nuoren miehen, jolla oli hyvin kiire raivata itselleen tietä
läpi tungoksen, ja tämä nuori mies oli ollut vanki.
— Onko sinulla mitään kysyttävää tältä todistajalta, poika? sanoi
tuomari.
— Olisi arvolleni alentavaa puhua hänen kanssaan, vastasi Taskuveijari.
— Onko sinulla mitään muuta sanottavaa?
— Etkö kuule, että hänen korkea-arvoisuutensa kysyy, onko sinulla
mitään sanottavaa? kysyi vanginvartija ja tyrkkäsi Taskuveijaria
kyynärpäällään.
— Pyydän anteeksi, vastasi Taskuveijari katsoen ylös hajamielisen
näköisenä. Minulleko puhuitte, hyvä mies?
— En ole koskaan nähnyt niin sietämätöntä nuorta lurjusta, teidän
korkea-arvoisuutenne, virkkoi vanginvartija virnistäen. Aiotko sanoa
jotain, sinä nuori rakkari?
— En, vastasi Taskuveijari, en täällä, sillä tämä ei ole mikään
oikeuspaikka, ja sitäpaitsi syö asianajajani tänään aamiaista
varapresidentin kanssa alahuoneessa. Mutta olen kyllä sanova jotakin
jossakin toisessa paikassa ja samoin hän sekä lukuisa ja arvossapidetty
joukko nuoruudenystäviäni, jotka saattavat nämä herrat toivomaan,
etteivät koskaan olisi syntyneet tai että olisivat antaneet omien
käskyläistensä hirttää heidät hattukoukkuihinsa mieluummin kuin että
tulivat tänne tänä aamuna kuulustelemaan minua. Olen kyllä —.
— Jo riittää! Hänet on täydellisesti todistettu syylliseksi, keskeytti
notaari, viekää hänet pois.
— Tule! sanoi vanginvartija.
— Ah, hah! Kyllä minä tulen, vastasi Taskuveijari parjaten
hattuaan kämmenellään. Ah! (oikeudelle): Turha vaiva näyttää noin
kauhistuneilta. En tule osoittamaan teitä kohtaan sääliväisyyttä, en
hitustakaan. Saatte vielä tuntea tämän nahoissanne, hyvät ystäväni.
En tahtoisi olla teidän sijassanne mistään hinnasta! En salli laskea
itseäni vapaalle jalalle, vaikka polvillanne rukoilisitte sitä minulta.
Tulkaa, viekää minut vankilaan. Olen valmis lähtemään täältä.
Sen sanottuaan antoi Taskuveijari viedä itsensä kauluksesta, aina
pihalle saakka uhaten tehdä asiasta parlamenttijutun ja nauraa virnisti
sitten hilpeästi ja tyytyväisesti vanginvartijaa päin kasvoja.
Nähtyään hänet teljettävän pieneen koppiin yksiksensä riensi Noa
takaisin paikalle, minne oli jättänyt Charley Batesin, ja hänen
odotettuaan siellä hetkisen aikaa, tuli tämä nuori mies, joka,
viisaasti kyllä, ei ollut näyttäytynyt, ennenkuin eräästä varmasta
piilopaikasta oli varmistunut siitä, ettei kukaan nenäkäs henkilö ollut
seurannut hänen uuden ystävänsä kintereillä.