Eräästä Oliverin vanhasta tuttavasta, jossa ilmeisiä nerouden merkkejä
on havaittavissa, tulee huomattava henkilö pääkaupungissa.
Samana iltana, jona Nancy oli vaivuttanut Sikesin uneen ja rientänyt
Rose Maylien luokse, lähestyi kaksi henkilöä, joihin tämän kertomuksen
on kiinnitettävä jonkunverran huomiota, Lontoota pohjoisesta päin
tulevaa valtatietä pitkin. He olivat mies ja nainen, tai ehkä voisi
heitä paremmin kutsua kukoksi ja kanaksi, sillä ensimainittu oli noita
pitkä- ja pihtijalkaisia, honteloita ja luisevia henkilöitä, joille
on vaikea arvioida mitään varmaa ikää, koska he jo poikina näyttävät
täysikasvuisilta miehiltä ja täysikasvuisina suurikokoisilta pojilta.
Nainen oli nuori, mutta vahvaa ja karkeaa rakennetta, jollaista
tarvittiinkin kantamaan sitä raskasta myttyä, mikä oli kiinnitetty
hänen selkäänsä. Hänen seuralaisensa ei kantanut mitään erikoisen
painavaa taakkaa, sillä kepissä, jota hän piti olallaan, riippui vain
pieni käärö, sidottuna nenäliinaan ja ilmeisesti hyvin kevyt. Tämä
seikka lisättynä hänen tavattoman pitkiin jalkoihinsa teki hänelle
mahdolliseksi helposti pysytellä puoli tusinaa askelta seuralaisensa
edellä, jonka puoleen hän tuon tuostakin kääntyi kärsimättömästi
keikauttaen päätänsä, kuin nuhdellakseen häntä hitaudesta ja
kehoittaakseen häntä kiiruhtamaan.
— Vieläkö on pitkälti jäljellä? kysyi nainen istuutuen eräälle
penkille ja katsoen ylös kasvot hikeä valuen.
— Pitkälti jäljellä! Joutavia! sanoi pitkäkoipinen vaeltaja osoittaen
eteensä. Katso tuonne! Siellä ovat Lontoon valot.
— Sinne on ainakin kaksi mailia, virkkoi nainen masentuneena.
— Älä välitä siitä, onko sinne kaksi tai kaksikymmentä mailia, sanoi
Noa Claypole, sillä hän se oli, vaan nouse ylös ja riennä, sillä
muutoin annan sinulle potkun, ja siinä on sinulle tietoa.
— Missä aiot olla yötä, Noa? kysyi nainen heidän taas kuljettuaan
joitakin satoja metrejä.
— Mistä minä sen tiedän? vastasi Noa, jonka käveleminen oli saattanut
hyvin riitaiselle tuulelle.
— Tässä lähellä toivon, sanoi Charlotte.
— Ei, ei tässä lähellä, vastasi Noa, ei tässä lähellä, älä
kuvittelekaan sellaista.
— Miksi ei?
— Kun minä sanon aikovani jotakin tehdä, niin on se kylliksi ilman
mitään miksi ja siksi, vastasi mies mahtavasti.
— Älähän nyt huoli olla noin äkäinen, sanoi hänen seuralaisensa.
— Olisipa kaunista, jos menisimme ensimmäiseen eteensattuvaan
majataloon kaupungin ulkopuolella, jotta Sowerberry, jos hän ajaa meitä
takaa, voisi pistää sinne vanhan kuononsa ja viedä meidät takaisin
käsiraudoilla varustetuissa vaunuissa, sanoi mr Claypole ilkkuvasti.
Ei, minä menen ja nuuskin selville kapeimmat kujat, mitkä voin löytää,
enkä pysähdy, ennenkuin olen tullut taloon, mikä on niin syrjässä kuin
mahdollista. Voit kiittää luojaasi, että olen saanut päätä, sillä
ellemme olisi alusta alkaen taiallamme menneet harhaan ja tulleet
takaisin yli vainioitten, niin olisit aivan varmasti ollut kiinni jo
viikko sitten. Ja se olisi ollut oikein sinun laisellesi houkkiolle.
— Tiedän, etten ole niin viisas kuin sinä, vastasi Charlotte, mutta
älä soimaa vain minua ja sano, että minut olisi otettu kiinni. Jos
minut olisi otettu, niin olisi sinut myöskin.
— Sinähän otit rahat laatikosta, vai kuinka? sanoi Noa.
— Mutta sinun tähtesi ne otin, kiltti Noa, vastasi Charlotte.
— Mutta pidinkös minä ne? kysyi Noa.
— Et, sinä luotit minuun ja annoit minun kantaa niitä, ja siinä teit
kuin rakastettuni, joka sinä oletkin, sanoi nainen ja taputti häntä
leuan alle sekä pisti käsivartensa hänen kainaloonsa.
Hänen rakastettunsa hän kyllä olikin, mutta kosk'ei kuulunut mr
Claypolen tapoihin osoittaa sokeaa ja mieletöntä luottamusta
kenellekään, myönnettäköön tehdäksemme tuolle herrasmiehelle oikeutta,
että hän luotti Charlotteen sillä perusteella, että jos heitä
ajettaisiin takaa, niin rahat tavattaisiin tältä, mikä antaisi hänelle
mahdollisuuden vakuuttaa täydellistä tietämättömyyttään ryöstöstä sekä
suuressa määrin lisäsi hänen toiveitaan päästä pakoon. Tällä erää
ei hän luonnollisestikaan ruvennut mihinkään selityksiin, vaan he
taivalsivat hyvin rakastavaisesti edelleen.
Mr Claypole jatkoi matkaa pysähtymättä, kunnes he tulivat Islingtonin
Enkeliin, missä hän, monien jalankulkijoitten ja monien vaunujen
perustuksella otaksui Lontoon toden teolla alkavan. Seistyään hetken
hiljaa tutkiakseen, mitkä kadut olivat vilkasliikkeisimmät ja joita
sentähden ensi sijassa piti karttaa, kulki hän Johns Roadille, ollen
pian hävinnyt niihin kapeisiin ja sotkuisiin syrjäkujiin, mitkä
sijaitsevat Grays Inn Lanen ja Smithfieldin välillä ja tekevät tämän
osan kaupunkia yhdeksi Lontoon huonoimpia ja viheliäisimpiä kortteleja.
Näitten kujien läpi samosi Noa laahaten Charlottea perässään ja välistä
siirtyen katuojaan saadakseen yleissilmäyksen muutamien pienten
majatalojen koko ulkonaisesta laadusta, minkä jälkeen hän kulki
edelleen, koska jokin aavistus sai hänet pitämään niitä liian julkisina
hänen tarkoitukseensa. Viimein pysähtyi hän erään eteen, joka näytti
vielä mitättömämmältä ja likaisemmalta kuin mikään muu hänen tähän asti
näkemänsä, ja mentyään kadun yli sen toiselle puolelle ja tutkittuaan
sitä sieltäkäsin suvaitsi hän ilmoittaa, että tahtoi viettää yönsä
siellä.
— Anna minulle mytty, virkkoi Noa irroittaen sen Charlotten hartioilta
ja heilauttaen sen omilleen, äläkä sano halkaistua sanaa, ellei sinua
puhutella. Mikä on talon nimi — kolme — kolme — mitä?
— Rampaa, sanoi Charlotte.
— Kolme rampaa, toisti Noa, sehän on sangen hyvä nimi. No, pysyttele
nyt kintereilläni ja kiirehdi. Näin kehoittaen työnsi hän olkapäällään
auki narisevan oven ja astui sisään kumppaninsa seuraamana.
Ei ketään muuta ollut tarjoiluhuoneessa kuin muuan nuori juutalainen,
joka kyynärvarret nojattuina tiskiin parhaillaan luki likaista
sanomalehteä. Hän tirkisti terävästi Noaan ja Noa tirkisti terävästi
häneen.
Jos Noa olisi ollut puettuna vapaakoulupukuunsa, olisi juutalaisella
ollut jotakin syytä avata silmänsä ammolleen, mutta koska hän
oli pannut pois oppilaitoksensa takin ja piti lyhyttä puseroa
nahkahousujensa päällä, niin ei näyttänyt olevan mitään syytä
minkävuoksi hänen ulkonainen olemuksensa herättäisi sellaista huomiota
jossakin majatalossa.
— Onko tämä Kolme Rampaa? kysyi Noa.
— Niin on dhalon nhimi, vastasi juutalainen.
— Eräs herra, jonka kohtasimme matkalla, suositteli sitä meille, sanoi
Noa tyrkäten Charlottea kiinnittääkseen ehkä hänen huomiotansa tähän
nerokkaaseen ja kunnioitusta ansaitsevaan keksintöön ja ehkä myös
varoittaakseen häntä ilmaisemasta mitään hämmästystä. Haluamme jäädä
tänne yöksi.
— En dhiedä, voiddheko, sanoi Barney, joka oli paikan passari, käyn
gysymässä.
— Näyttäkää meille joku huone ja antakaa meille vähän kylmää lihaa
sekä pisara olutta, samalla kun kysytte, olkaa niin ystävällinen,
virkkoi Noa.
Barney vei heidät erääseen pieneen pihanpuoleiseen huoneeseen ja toi
pyydettyä ravintoa, minkäjälkeen hän ilmoitti heidän voivan jäädä yöksi
ja poistui tuon rakastettavan parin luota, joka nyt alkoi nauttia
ravintoaan.
Tämä pihanpuoleinen huone sijaitsi välittömästi tarjoiluhuoneen takana
ja muutamaa porrasta sitä alempana, joten kaikki talossa kävijät
voivat, jos vetivät pientä akkunaverhoa vähän syrjään, ei ainoastaan
nähdä tuossa huoneessa majailevat vieraat joutumatta erikoiseen vaaraan
tulla itse huomatuiksi, koska akkunaruutu sijaitsi eräässä huoneen
pimeässä nurkassa, vaan myöskin, asettamalla korvansa ruutua vasten,
melko selvästi kuulla, mitä he puhuivat. Paikan isäntä oli tuskin viisi
minuuttia sitten vetäytynyt pois tästä havaintopaikasta ja Barney
palannut vietyään yllämainitun tiedonannon, kun Fagin, ollen eräällä
tavallisella iltakävelyllään, astui tarjoiluhuoneeseen tiedustelemaan
muutamia nuorista ystävistään.
— Hiljaa, sanoi Barney, vieraidha vierishessä huoneessha.
— Vieraita! toisti vanha mies kuiskaten.
— Niin, ja vielä midhä ihmeellishimbiä, vastasi Barney. Maaldha,
joidhagin teidhän laishianne, luulishin.
Fagin näytti suurella mielenkiinnolla vastaanottavan tämän uutisen.
Nousten eräälle tuolille piti hän varovaisesti silmänsä lasiruudulla
ja saattoi tältä paikalta nähdä mr Claypolen ottavan eteensä lihaa
lautaselta ja olutta ruukusta, jaellen homeopaattisia annoksia
Charlottelle, mutta itse syöden ja juoden mielin määrin.
— Ahaa! kuiskasi juutalainen kääntyen Barneyn puoleen. Minä pidän
tuosta ahmatista. Hänestä voi olla meille hyötyä; hän näyttää jo
osaavan opettaa tyttöä. Ole hiljaa kuin hiiri, ystäväni, jotta kuulen,
mitä he puhuvat.
Juutalainen kääntyi jälleen akkunaan ja kuunteli innokkaasti, asettaen
korvansa seinää vasten, niin luihu ja himokas ilme kasvoillaan, että se
olisi voinut sopia vanhalle peikolle.
— Nyt aion tulla gentlemanniksi, virkkoi mr Claypole ojentaen pitkät
koipensa ja jatkaen keskustelua, jonka alkua Fagin oli tullut liian
myöhään kuulemaan. Ei mitään kirottuja, vanhoja ruumiskirstuja enää,
Charlotte, vaan gentlemannin elämää minulle, ja jos tahdot, voit sinä
tulla hienoksi naiseksi.
— Tahtoisin kernaasti, armaani, vastasi Charlotte, mutta
kassalaatikoita ei ole tarjolla joka päivä, eikä ole aina niin helppoa
päästä pakoon.
— Hitto vieköön kassalaatikot, sanoi mr Claypole, liehän muutakin,
mitä voi tyhjentää.
— Mitä tarkoitat? kysyi hänen seuralaisensa.
— Taskuja, naistenlaukkuja, taloja, postivaunuja, pankkeja, sanoi mr
Claypole oluen lujittamalla varmuudella.
— Mutta et voi yksin tehdä tuota kaikkea, rakas ystävä.
— Pidän kyllä huolen siitä, että joudun sellaisten pariin, jotka
voivat sen tehdä. He kyllä ymmärtävät käyttää meitä tavalla tai
toisella. Sinähän yksin olet yhtä arvokas kuin viisikymmentä muuta
naista. En ole koskaan nähnyt niin nokkelaa ja viekasta olentoa kuin
sinä, kun annan sinulle luvan olla sellainen.
— Kuinka kiltisti sinulta sanoa niin! huudahti Charlotte ja painoi
suudelman hänen rumille kasvoilleen.
— Kas niin, riittää jo. Älä ole liian hyväileväinen, vaikka olen
ollutkin hyvä sinua kohtaan, sanoi Noa, vapauttamalla itsensä hyvin
arvokkaasti. Tahtoisin olla jonkun liiton johtaja ja lannistaa heidät,
vakoilla heitä kaikkialla, heidän sitä tietämättä. Se sopisi minulle,
jos sillä tavoin vain jotakin ansaitsisi, ja jos voisimme päästä
muutamain senlaatuisten herrojen kanssa yhteyteen, ei olisi paljon,
vaikka se maksaisi meille tämän kahdenkymmenenpunnan setelin, jonka
sinä otit — varsinkaan kun emme oikein tiedä, kuinka pääsisimme siitä
eroon.
Tämän puheen jälkeen kurkisti mr Claypole syvämietteisesti
oluttuoppiinsa, ravisti sen sisältöä ja nyökkäsi alentuvasti
Charlottelle, minkä perästä hän joi kulauksen, mikä näytti kovasti
virkistävän häntä. Hän oli juuri ottamaisillaan vielä yhden, kun hänet
keskeytti se, että ovi avattiin ja muuan vieras näyttäytyi.
Vieras oli Fagin, joka näytti hyvin rakastettavalta ja kumarsi ylen
kohteliaasti lähestyessään, ja istuttuaan lähimmän pöydän ääreen tilasi
jotakin juotavaa virnistelevältä Barneyltä.
— Kaunis ilta, hyvä herra, mutta kylmä vuodenaikaan katsoen, virkkoi
Fagin hieroen käsiään toisiaan vasten. Te olette maalta, näen mä.
— Kuinka sen voitte nähdä? kysyi Noa.
— Meillä täällä Lontoossa ei ole tuollaista pölyä, vastasi juutalainen
ja osoitti Noan ja hänen seuralaisensa jalkineisiin ja niistä molempiin
nyytteihin.
— Te olette viisas mies. Kuulitko, Charlotte?
— Niin, täytyykin olla viisas tässä kaupungissa, vastasi juutalainen
tuttavallisesti kuiskaten, se on varma se.
Juutalainen tehosi tätä huomautusta hankaamalla nenänsä sivua oikealla
etusormellaan, liike, jota Noa yritti jäljitellä, vaikkakaan ei samalla
menestyksellä, koska hänen nenänsä ei ollut kyllin suuri siihen
tarkoitukseen. Mr Fagin näytti kuitenkin arvioivan tämän yrityksen
yhtymiseksi hänen mielipiteeseensä ja tarjosi ystävällisesti juotavaa,
kun Barney tuli sisään.
— Hyvää tavaraa tämä! sanoi mr Claypole, maiskutellen huuliaan.
— Mutta kallista, virkahti Fagin. Sen, joka juo sitä arkipäivisin,
täytyy usein tyhjentää joku rahalaatikko, tasku, naisten laukku,
postivaunu tai pankki.
Mr Claypole ei ollut vielä oikein kuullut tätä mietelmiensä katkelmaa,
ennenkuin hervahti taapäin tuolissaan ja katsoi juutalaisesta
Charlotteen kasvoin, mitkä olivat tulleet tuhkanharmaiksi pelosta.
— Älkää välittäkö minusta, ystäväni, sanoi juutalainen ja siirsi
tuolinsa lähemmäksi. Ha, ha, ha! Oli onni, että vain minä kuulin teitä,
se oli hyvin onnellista!
— En minä rahoja ottanut, sammalsi Noa, joka ei enää ojentanut
jalkojaan hienon kavaljeerin tapaan, vaan niin hyvin kuin voi veti
ne kokoon tuolinsa alle. Hän ne otti, ja sinulla on ne vieläkin,
Charlotte. Tiedät itse, että sinulla ne ovat.
— Yhdentekevää, kuka ne otti tahi kellä ne ovat, parahin ystävä,
virkkoi Fagin, joka samalla piti silmällä tyttöä ja molempia nyyttejä
haukankatsettaan. Olen itse sitä lajia ja pidän teistä sen takia.
— Mitä lajia? kysyi Claypole hiukkaisen rauhallisempana.
— Harrastan sen laatuisia liikeyrityksiä, ja niin tekee talon
väki myöskin. Olette osannut naulan kantaan ja olette niin hyvässä
turvassa täällä kuin ikinä olla voitte. Ei ole varmempaa palkkaa koko
kaupungissa kuin Rammat, se tahtoo sanoa, milloin minä tahdon, ja
koska pidän paljon teistä ja tästä nuoresta naisesta, olen antanut
määräyksen, ja voitte olla aivan levollisia.
Noan sielu ehkä oli levollinen tämän vakuutuksen jälkeen, mutta
hänen ruumiinsa ei sitä kuitenkaan ollut, sillä hän kääntelehti ja
vääntelehti monessa kömpelössä asennossa, pitäen silmällä uutta
ystäväänsä puolittain peloissaan ja puolittain epäluuloisena.
— Sanon teille vielä erään asian, jatkoi juutalainen, sittenkuin hänen
oli ystävällisillä hyökkäyksillä ja rohkaisevalla mutinalla onnistunut
rauhoittaa Charlotte. Minulla on eräs ystävä, joka luullakseni voisi
täyttää hartaimman toiveenne ja johtaa teidät oikealle tielle, jotta
voitte valita sen osaston, minkä katsotte itsellenne parhaiten sopivan
aluksi, samalla kun tutustutte muihin.
— Puhutte kuin teillä olisi tosi mielessä, sanoi Noa.
— Mitä hyötyä olisi minulla leikinlaskusta? virkkoi juutalainen
kohauttaen olkapäitään. Mutta kuulkaahan, haluan puhua pari sanaa
kanssanne syrjässä.
— Meidän on tarpeetonta muuttaa paikkaa, sanoi Noa ja ojensi sitten
vähitellen taas jalkansa. Hän tässä voi kantaa ylös nyyttimme
Silläaikaa. Ota nyytit, Charlotte!
Charlotte totteli vähääkään vastustelematta tätä käskyä, joka
lausuttiin hyvin majesteetillisesti, ja riensi niin joutuin kuin kykeni
ulos nyytteineen, Noan pitäessä ovea avoinna ja valaistessa hänelle
tietä.
— Hän tottelee aika hyvin, vai mitä? kysyi hän, istuttuaan jälleen
pöydän ääreen, samalla äänellä kuin eläintenkesyttäjä, joka on
taltuttanut jonkun villin elukan.
— Erinomaisesti! vastasi Fagin ja taputti häntä olalle. Te olette
nero, ystäväni.
— Niin, jollen sellainen olisi, en totisesti nyt olisi täällä, vastasi
Noa. Mutta hän tulee takaisin, jos hukkaatte aikaa.
— No, mitä arvelette? virkkoi juutalainen. Jos pidätte ystävästäni,
ette voisi menetellä paremmin kuin liittyä häneen.
— Onko hänellä hyvä liike, siitä on kysymys? vastasi Noa vilkuttaen
toista pienistä silmistään.
— Hän antaa työtä koko joukolle väkeä ja hänellä on ammatin paras
seurapiiri.
— Aito lontoolaisia? kysyi mr Claypole.
— Niin, ei yksikään heistä ole maalta, ja luulen, ettei hän edes minun
suosituksellani ottaisi teitä vastaan, ellei hänellä juuri nyt olisi
puute apulaisista, vastasi juutalainen.
— Täytyykö minun pulittaa? kysyi Noa taputellen housuntaskujaan.
— Ei auta muu, vastasi Fagin varmasti.
— Mutta kaksikymmentä puntaa — se on joka tapauksessa paljon rahaa.
— Ei silloin, kun kysymyksessä on seteli, josta ei voi päästä eroon,
huomautti Fagin. Numero ja päivämäärä lienevät merkityt muistiin ja
lunastus pankissa kielletty. Se ei ole hänelle paljonkaan arvoinen, kun
se on lähetettävä ulkomaille ja myytävä tappiolla.
— Milloin voin saada puhua hänen kanssaan? kysyi Noa epäröiden.
— Huomenna aamupäivällä.
— Hm! sanoi Noa. Kuinka suuri on palkka?
— Elämä kuin gentlemannilla — ravinto ja asuinhuone, tupakka ja
väkijuomat vapaat — puolet kaikesta, mikä te ansaitsette, ja siitä,
minkä tuo nuori nainen ansaitsee.
— Mutta katsokaas, lausui Noa, koska _hän_ on uuttera nainen, pitäisin
minä jostakin hyvin helposta.
— Hiukkasesta ajanvietetyöstäkö? sanoi Fagin.
— Aivan niin, vastasi Noa. Minkä luulisitte sopivan minulle? Jotakin,
mikä ei ole liian vaivalloista eikä myöskään liian vaarallista,
sellaisesta minä pitäisin.
— Kuulin teidän puhuvan jotain toisten vakoilemisesta, ystäväni,
sanoi juutalainen, ja ystäväni tarvitsee henkilöä, joka voi tehdä sitä
kunnollisesti.
— Niin, puhuin tosin siitä, eikä minulla olisi mitään vastaan silloin
tällöin harrastaa sitäkin, vastasi mr Claypole hitaasti, mutta se ei
kai lyö leiville?
— Ei, se on totta, myönsi juutalainen miettiväisesti ja teeskenteli
punnitsevansa asiaa. Sitä se ei todellakaan tee.
— Mitä sitten ehdottaisitte? kysäisi Noa tarkastellen häntä
jännityksellä. Jotakin, mikä vaatii viekkautta, mutta mikä kuitenkin on
jokseenkin turvallista ja johon ei ole liittynyt sen suurempaa uhkaa
kuin jos istuisi kotona.
— Seis! sanoi juutalainen asettaen kätensä Noan polvelle. Lapsityö.
— Mitä se on? kysyi mr Claypole.
— Kun lapset, ystäväni, juoksevat äitiensä asioilla, kuusi penceä
tai shillinginlantti mukanaan, ja työnä on silloin näitten rahojen
ottaminen heiltä — heillä on ne aina kädessään — ja sitten heidän
kaatamisensa kumoon katuojaan ja senjälkeen täysin rauhallisena
poistuminen, ikäänkuin ei olisi sattunut muuta kuin että joku lapsi
olisi kaatunut ja satuttanut itsensä. Hah, hah, hah!
— Hah, hah, hah! nauroi mr Claypole ja heitti ihastuksissaan sääriään.
Siinäpä on todellakin jotakin minulle.
— Niin luulen minäkin, vastasi Fagin, ja te voitte saada muutamia
oivallisia alueita Camden Townista ja Battle Bridgeltä sekä niitten
ympäristöstä, missä he aina juoksevat asioilla, ja siellä voitte iskeä
kumoon niin monta penikkaa päivässä kuin tahdotte. Hah, hah, hah!
Näin sanoen tyrkkäsi Fagin mr Claypolea kylkeen ja molemmat puhkesivat
äänekkääseen ja pitkäaikaiseen nauruun.
— Kas niin, nyt se on tehty! sanoi Noa naurettuaan tarpeekseen, ja
Charlotte on palannut. Minkä ajan huomenna määräämme?
— Sopiiko kello kymmenen? kysyi juutalainen ja lisäsi mr Claypolen
nyökättyä hyväksyvästi. Minkä nimen saan mainita ystävälleni?
— Mr Bolter, vastasi Noa, joka oli valmistautunut sellaiseen
kysymykseen. Mr Morris Bolterin. Tämä on mrs Bolter.
— Mrs Bolterin nöyrin palvelija, sanoi Fagin kumartaen hirveän
kohteliaasti.
Monin hyvästelyin ja onnentoivotuksin meni mr Fagin tiehensä ja
Noa selitti senjälkeen Charlottelle sopimusta kaikella sillä
mahdikkuudella, mikä on ominaista sille, joka ei ole ainoastaan
vahvemman sukupuolen jäsen, vaan samalla myöskin kavaljeeri, joka
ymmärtää, mikä kunnia on olla määrätty toimimaan lapsialalla Lontoossa
ja sen ympäristössä.