Sisältää uusia havaintoja ja osoittaa, että yllätykset, samoinkuin
onnettomuudetkin, harvoin tulevat yksinään.
Rosen asema oli todella melko tukala, sillä samalla kun hän mitä
innokkaimmin ja palavimmin halusi selvittää sen salaperäisyyden,
mikä verhosi Oliverin kohtaloa, ei hän toiselta puolen voinut olla
kunnioittamatta sitä luottamusta, mitä onneton nainen oli hänelle
osoittanut. Hänen sanansa ja käyttäytymisensä oli liikuttanut Rose
Maylien sydäntä, ja Oliveria kohtaan tuntemansa kiintymyksen rinnalla
ylläpiti hän lämmintä toivoa voittaa tämä yhteiskunnan ulkopuolella
vaeltava nuori olento takaisin elämään.
He aikoivat viipyä vain kolme päivää Lontoossa, ennenkuin muutamaksi
viikoksi lähtisivät eräälle etäällä merenrannalla sijaitsevalle
paikalle, ja nyt oli ensimmäisen päivän jälkeinen keskiyö. Mihin
toimenpiteisiin oli hänen ryhdyttävä, mitä voisi hän suorittaa
neljässäkymmenessäkahdeksassa tunnissa? Tai kuinka hän epäilyksiä
herättämättä saisi matkan siirretyksi tuonnemmaksi? Mr Losberne oli
heidän mukanaan ja viipyisi vielä kaksi päivää, mutta Rose tunsi
liian hyvin tämän kunnon gentlemannin äkkipikaisen luonteen ja piti
jo ennakolta selvänä, millaisen vihanpurkauksen Oliverin ryöstämisen
välikappale hänessä aiheuttaisi, rohjetakseen uskoa hänelle
salaisuutta, jos hänen välityksensä Nancyn hyväksi ei voisi saada tukea
joltakin toiselta kokeneelta henkilöltä.
Levotonna näistä vaihtuvista ajatuksista ja milloin taipuvaisena
yhteen, milloin toiseen pelastuskeinoon, milloin hyläten ne kaikki,
vietti hän unettoman yön, ja seuraavana aamuna, vielä punnittuaan
asiaa, teki hän epätoivossaan päätöksen neuvotella Harry Maylien kanssa.
— Jos on tuskallista hänelle, ajatteli hän, tulla takaisin tänne,
kuinka paljon tuskallisempaa onkaan se minulle! Mutta ehkei hän tahdo
tulla; hän kenties kirjoittaa, tai jos tulee itse, voi hän tahallaan
välttää minua — kuten teki lähtiessään, vaikka en olisi sitä hänestä
uskonut; mutta se oli parasta meille molemmille — kaikkein parasta! Ja
tässä asetti Rose kynänsä syrjään, ikäänkuin ei edes paperikaan saisi
nähdä hänen itkevän.
Hän oli jälleen tarttunut kynään ja asettanut sen taas pois hyvinkin
viisikymmentä kertaa sekä punninnut ja aprikoinut kirjeensä ensimmäistä
riviä, kykenemättä vielä kirjoittamaan edes yhtä sanaa, kun Oliver,
joka oli ollut ulkona kävelemässä mr Giles henkivartijanaan, tuli
juosten huoneeseen niin hengästyneen kiireisesti, että näytti tulleen
jotakin uutta levottomuuden aihetta.
— Miksi olet noin kiihoittunut? kysyi Rose mennen häntä vastaan.
— En ymmärrä mitä se on, minusta tuntuu kuin tukehtuisin, vastasi
Oliver. Oi, Jumala! Ajatella, että kuitenkin viimein saisin nähdä
hänet, ja te saatte tietää, että kaikki, mitä olen teille sanonut, on
totta!
— En ole koskaan uskonut sinun sanoneen meille muuta kuin totuuden,
rakas Oliver, virkkoi Rose rauhoittaen. Mutta mistä on kysymys? Kenestä
sinä puhut?
— Olen nähnyt sen vanhan herran, vastasi Oliver, tuskin kyeten saamaan
sanaakaan suustaan, sen vanhan herran, joka oli niin hyvä minua kohtaan
— mr Brownlowin, josta niin usein olemme puhuneet.
— Missä? tiedusti Rose.
— Hän astui alas vaunuista, vastasi Oliver vuodattaen ilon kyyneleitä,
ja meni sisälle erääseen taloon. En puhutellut häntä. Muta Giles kysyi,
asuiko hän siellä, ja vastattiin, että niin oli laita. Katsokaahan,
sanoi Oliver näyttäen erästä paperilappua, tässä se on, tähän on
kirjoitettu, missä hän asuu — nyt tahdon heti mennä sinne. Oi,
ajatelkaa! Mitä minä teen, kun tapaan hänet ja taas saan kuulla hänen
puhuvan.
Ajatukset koko lailla hämmentyneinä näistä ja muista toisistaan
riippumattomista ilonhuudahduksista luki Rose osoitteen, mikä oli
Craven Street Strandissa.
— Pian! sanoi hän. Käske heidän noutaa ajuri ja laita itsesi kuntoon
seurataksesi minua. Ajan heti sinne sinun kanssasi kadottamatta
minuuttiakaan ja sanon tädille vain, että menemme tunnin ajaksi ulos.
Laita itsesi kuntoon niin pian kuin mahdollista.
Viittä minuuttia myöhemmin olivat he matkalla Craven Streetille. Kun
he tulivat perille, jätti Rose Oliverin vaunuihin, sanoen syyksi, että
hänen oli valmistettava vanhaa herraa, sekä lähetti kortin palvelijan
mukana ylös pyytämään mr Brownlowilta hetken keskustelua tärkeässä
asiassa. Palvelija palasi ja pyysi häntä astumaan sisään, ja hän
seurasi häntä erääseen kerrosta ylempänä sijaitsevaan huoneeseen, missä
hän joutui vanhahkon herran eteen, jolla oli hyväntahtoinen ulkonäkö
ja joka oli puettu pullonviheriään frakkiin. Hänen lähellään istui
muuan vanha herra nankkiinihousuissa ja damaskeissa, joka ei näyttänyt
erikoisen hyväntahtoiselta, pitäen käsiään puristettuina paksun kepin
nupin ympäri ja nojaten leukaansa niihin.
— Ah, hyvänen aika, sanoi pullonviheriään frakkiin puettu gentlemanni
nousten nopeasti ylös, pyydän anteeksi, nuori neiti — luulin, että oli
kyseessä joku tungetteleva henkilö, joka — pyydän anteeksi. Olkaa hyvä
ja istukaa.
— Mr Brownlow arvatenkin, sir? virkkoi Rose katsoen toisesta vanhasta
herrasta toiseen.
— Se on nimeni, sanoi vanha gentlemanni. Ja tämä on ystäväni, mr
Grimwig. Tahdotteko olla ystävällinen ja jättää meidät muutamiksi
minuutiksi, Grimwig?
— Minä luulen, virkkoi Rose, ettei meidän, keskustelumme ollessa tällä
asteella, tarvitse vaivata tätä gentlemannia menemään pois. Ellei
minulle ole väärin ilmoitettu, tietää hän asiasta, josta haluan puhua
kanssanne.
Mr Brownlow nyökäytti päätään, ja Grimwig, joka oli noussut ylös ja
tehnyt jäykän kumarruksen, teki toisen jäykän kumarruksen ja istuutui
jälleen.
— En epäile, sanoi Rose hämillään, että tulen hämmästyttämään teitä;
mutta te olette kerran osoittanut eräälle nuorelle, sangen hyvälle
ystävälleni suurta hyväntahtoisuutta ja suopeutta ja olen vakuutettu,
että teitä ilahduttaa taas saada kuulla jotakin hänestä.
— Tosia-anko? sanoi Brownlow...
— Oliver Twist nimellä hänet tunnette, vastasi Rose.
Nämä sanat eivät vielä kunnolla olleet tulleet hänen huulillaan, kun
mr Grimwig, joka oli ollut syventyvinään erääseen suureen kirjaan,
mikä lepäsi pöydällä, löi sen kiinni kovalla paukauksella ja asettui
selkäkenoon tuolillaan, samalla karkoittaen kasvonpiirteistään
jokaisen muun ilmeen paitsi mitä rajattomimman ällistyksen ja alkoi
katsoa tuijottaa pitkään ja epämääräisesti. Kuin häpeissään siitä,
että oli päästänyt ilmi niin voimakkaan liikutuksen, palautti hän
kouristuksentapaisella nykäyksellä entisen asentonsa ja tirkistäen
suoraan eteensä päästi pitkän, syvän vihellyksen, mikä lopultakaan
ei tuntunut katoavan ilmaan, vaan häviävän hänen vatsansa sisimpiin
kätköihin.
Mr Brownlow ei ollut vähemmän yllätetty, mutta hänen hämmästyksensä ei
ilmennyt täysin niin eriskummallisella tavalla. Hän muutti tuolinsa
lähemmäksi miss Maylieta ja sanoi:
— Tehkää minulle se palvelus, nuori neiti, että kerrassaan syrjäytätte
sen suopeuden ja hyväntahtoisuuden, mistä mainitsitte ja mistä ei
kukaan muu tiedä mitään, ja jos voitte kertoa jotakin, mikä voi muuttaa
sen epäedullisen käsityksen, minkä kerran olin pakotettu muodostamaan
siitä poikaparasta, niin antakaa minun Jumalan tähden kuulla se.
— Huono poika — tahdonpa syödä pääni, jos hän ei ole huono poika,
mörisi Grimwig.
— Älkää kiinnittäkö huomiotanne ystävääni, miss Maylie, sanoi
Brownlow. Hän ei tarkoita sitä, mitä hän sanoo.
Tultuaan näin pitkälle tyytyivät molemmat gentlemannit osaansa ja
puristivat senjälkeen toistensa käsiä, kuten heillä aina oli tapana.
— Mutta palataksemme asiaan, miss Maylie, lausui Brownlow, johon
ihmisrakkaudessanne tunnette niin suurta mielenkiintoa, pyydän teitä
sanomaan minulle, mitä tiedätte tästä lapsiraukasta, vaikka minun kai
ensinnä täytyy sanoa, että olen käyttänyt kaikkia tarjolla olevia
keinoja löytääkseni hänet ja että aikaisempaa otaksumaani, että
hän olisi pettänyt minut ja antanut toveriensa houkutella itsensä
varastamaan minulta poissaollessani, aikalailla on horjutettu.
Rose, jolla oli ollut aikaa koota ajatuksensa, kertoi nyt muutamin
harvoin sanoin kaiken, mitä Oliverille oli tapahtunut hänen jätettyään
mr Brownlowin talon, pidättäen kuitenkin Nancyn ilmoituksen tämän
herran korvien yksin kuultavaksi, ja lopetti vakuuttaen pojan ainoan
surun kuluneitten kuukausien aikana olleen, ettei hän ollut voinut
löytää aikaisempaa ystäväänsä ja hyväntekijäänsä.
— Jumala olkoon ylistetty! sanoi vanha gentlemanni. Tämä on suuri
ilo minulle, oikein suuri ilo! Mutta ette ole sanonut minulle, missä
hän nyt on, miss Maylie. Teidän on annettava minulle anteeksi, että
nuhtelen teitä — mutta minkätähden ette ole ottanut häntä mukaanne?
— Hän odottaa vaunuissa tuolla oven edessä, vastasi Rose.
— Oven edessä! huudahti vanha gentlemanni, minkä perästä hän sanaakaan
sanomatta riensi ulos huoneesta, alas portaita, yli astuimen ja sisälle
vaunuihin.
Kun huoneen ovi paukahti kiinni hänen jälkeensä, nosti Grimwig
päänsä, ja käyttäen yhtä tuolin takajalkaa kiertotappina muodosti hän
keppinsä avulla kolme ympyrää, koko ajan pysyen istuvassa asennossa.
Suoritettuaan tämän tempun nousi hän ja asteli niin vinhasti kuin voi
edestakaisin huoneessa ainakin kymmenen kertaa, minkäjälkeen hän äkkiä
pysähtyi Rosen eteen ja muitta mutkitta suuteli häntä.
— Hiljaa, sanoi hän, kun nuori nainen, hieman levottomana tästä
oudosta menettelystä, nopeasti nousi ylös. Älkää olko peloissanne. Olen
kyllin vanha voidakseni olla isoisänne. Te olette sievä tyttö — minä
pidän teistä. Siinä he ovat!
Tosiaankin, juuri hänen uudelleen heittäytyessä entiselle paikalleen
palasi Brownlow yhdessä Oliverin kanssa, jonka mr Grimwig vastaanotti
hyvin armollisesti, ja vaikka tämän silmänräpäyksen ilo olisi ollut
Rosen ainoa palkinto kaikesta hänen levottomuudestaan ja tuskastaan
Oliverin vuoksi, olisi hän kuitenkin ollut runsaasti palkittu.
— Mutta on vielä yksi, jota emme saa unohtaa, virkkoi mr Brownlow ja
soitti kelloa. Pyytäkää mrs Bedwiniä tulemaan tänne.
Vanha taloudenhoitajatar ilmaantui niin pian kuin mahdollista ja jäi
niiattuaan seisomaan ovelle, odottaen lähempiä määräyksiä.
— Mutta tehän tulette päivä päivältä yhä likinäköisemmäksi, Bedwin,
sanoi mr Brownlow ilkkuvaisesti.
— Niin teenkin, vastasi vanha rouva. Tultua niin vanhaksi kuin minä
eivät silmät parane vuosien mukana.
— Olisinhan voinut sanoakin sen teille, lausui Brownlow, mutta
asettakaa nyt silmälasinne paikoilleen ja katsokaa, ellette voi arvata,
miksi teidät on kutsuttu.
Vanha rouva alkoi kopeloida taskustaan silmälaseja, mutta Oliverin
kärsivällisyys ei kestänyt tätä uutta lisäkiusausta. Hän antoi myöten
ensimmäiselle mielijohteelleen ja juoksi hänen syliinsä.
— Ah, hyvä Jumala! huudahti vanha rouva syleillen häntä. Sehän on
minun oma, viaton poikani!
— Rakas, vanha hoitajattareni! huudahti Oliver.
— Tiesin hyvin, että hän tulisi takaisin, sanoi vanha nainen pitäen
häntä sylissään. Kuinka terveeltä hän näyttää ja kuinka hienosti
puettu hän on taas! Missä olet ollut koko tämän pitkän, pitkän ajan?
Ah, samat lempeät kasvot, mutta ei niin kalpeat, samat lempeät silmät,
mutta ei niin surulliset! En ole koskaan unohtanut niitä enkä tyyntä
hymyä, vaan joka päivä nähnyt ne samalla kertaa kuin omatkin lapseni,
jotka kuolivat minun vielä ollessani nuori ja iloinen. Hänen puhuessaan
ja milloin pitäessään Oliveria kappaleen matkan päässä itsestään
nähdäkseen, kuinka hän oli kasvanut, milloin vetäessään hänet luoksensa
uusin hyväilyin, itki ja nauroi tuo hyvä sielu vuoronperään ilossaan
hänen paluunsa johdosta. Mr Brownlow jätti hänet ja Oliverin rauhaan
vaihtamaan ajatuksia ja johti Rosen erääseen toiseen huoneeseen, missä
hän sai kuulla täydellisen selonteon Rosen kohtauksesta Nancyn kanssa,
mikä aikalailla hämmästytti häntä. Rose selitti myöskin, miksikä
ei heti ollut kääntynyt ystävänsä mr Losbernen puoleen, ja vanha
gentlemanni huomasi hänen siinä menetelleen aivan oikein ja suostui
mielellään itse neuvottelemaan vakavasti asiasta kunnon tohtorin
kanssa. Jotta hän niin pian kuin mahdollista saisi siihen tilaisuuden,
sovittiin, että hän pistäytyisi hotellissa samana iltana kello
kahdeksan ja että mrs Maylielle sillä välin varovasti ilmoitettaisiin,
mitä oli tapahtunut. Sittenkuin tämä päätös oli tehty, palasivat Rose
ja Oliver kotiin.
Rose ei suinkaan ollut yliarvioinut hyvän tohtorin katkeroitumisen
määrää, sillä tuskin oli hän kuullut Nancyn jutun, ennenkuin hän antoi
todellisen uhkausten ja sadatusten ryöpyn vapaasti virrata, uhkasi
saattaa Nancyn herrojen Blathers & Duffin yhdistetyn taitavuuden
ensi uhriksi sekä asetti todella hatunkin päähänsä kiiruhtaakseen
hakemaan noitten arvon herrojen apua. Epäilemättä olisikin hän,
silmänräpäystäkään seurauksia punnitsematta suuttumuksensa ensi
puuskassa toteuttanut aikomuksensa, jollei häntä olisi pidättänyt
osittain samankaltainen kiihkeys mr Brownlowin puolelta, joka itse oli
kuumaverinen luonne, ja osittain sellaiset syyt ja huomautukset, mitkä
näyttivät parhaiten soveltuvan saamaan hänet luopumaan äkkipikaisesta
aikeestaan.
— No, mitä hittoa sitten on tehtävä? virkkoi kuumaverinen tohtori
heidän jälleen kohdattua molemmat naiset. Laadimmeko kiitoslauselman
kaikille noille niinhyvin mies- kuin naispuolisillekin maankiertäjille
ja pyydämme heitä ottamaan vastaan esimerkiksi sata puntaa miestä kohti
vähäisenä tunnustuksena heidän hyvyydestänsä Oliveria kohtaan?
— Ei juuri niinkään, vastasi mr Brownlow hymyillen, mutta hyvin
varovaisesti on meidän meneteltävä.
— Varovaisesti! huudahti tohtori. Tahdon mieluummin lähettää heidät
joka sorkan —.
— Yhdentekevää minne, keskeytti hänet Brownlow. Mutta ajatelkaa,
missä määrin me, lähettämällä heidät minne tahansa, voimme toivoa
saavuttavamme tähtäimessämme olevan maalin.
— Minkä maalin? kysyi tohtori.
— Aivan yksinkertaisesti Oliverin syntyperän selvittämisen ja sen
perinnön takaisinsaamisen, mikä häneltä, jos kertomus on tosi, on
petollisesti riistetty.
— Ah, sanoi tohtori Losberne leyhyttäen nenäliinallaan, sen olin
melkein unohtanut.
— Nähkääs, jatkoi mr Brownlow, vaikka jättäisimmekin tämän tytön
kerrassaan jutun ulkopuolelle ja meidän onnistuisi saada nämä konnat
tuomioistuimen eteen hänen turvallisuutensa joutumatta vaaraan, mitä
voittaisimme sillä?
— Kaikesta päättäen ainakin tulisi muutamia heistä tuomituksi hirteen,
sanoi tohtori, ja muut lähetetyksi siirtomaavankeuteen.
— Erinomaista, vastasi mr Brownlow hymyillen, mutta siihen he kyllä
itse vievät asiansa kun aika on tullut, ja jos me sekaantuisimme siihen
ja estäisimme sen, niin menettelisimme mielestäni kovin tyhmästi, aivan
vastoin omaa pyrkimystämme tai ainakin Oliverin etua, mikä on sama asia.
— Kuinka niin? kysyi tohtori.
— Onhan selvää, että olisi erittäin vaikeata päästä täysin tämän
arvoituksen perille, ellemme voi saada tätä Monksia näyttämään
korttejaan. Se voi tapahtua ainoastaan viekkaudella ja vangitsemalla
hänet hänen ollessaan näitten henkilöitten parissa. Sillä vaikkapa
hänet pidätettäisiinkin, niin mitä todistuksia on meillä häntä vastaan?
Hän ei ole — sikäli kuin tiedämme ja voimme päätellä — sekaantunut
mihinkään heidän rosvouksiinsa. Ellei häntä täydellisesti vapauteta,
on ainakin hyvin todennäköistä, että hänet tuomitaan vankeuteen vain
irtolaisena, ja siitä lähtien on hänen suunsa luonnollisesti oleva niin
tyystin suljettu, että hän meidän tarkoitusperäämme nähden yhtä hyvin
voisi olla kuollut, mykkä, sokea tai mielipuoli.
— Siinä tapauksessa huomautan teille uudelleen, sanoi tohtori
kärsimättömänä, onko kohtuullista, että tätä tytölle annettua lupausta
on pidettävä sitovana, lupausta, joka tosin annettiin mitä parhaimmassa
ja ystävällisimmässä tarkoituksessa, mutta joka —.
— Antaa sen seikan olla sinään, hyvä nuori neiti, virkkoi mr Brownlow
torjuen Roselle, joka oli aikeissa sanoa jotakin. Lupaus on pidettävä.
En luule sen millään tavoin estävän meitä työssämme, mutta ennenkuin
voimme ratkaista minkä menettelytavan valitsemme, on tarpeen tavata
tyttö ja varmistua siitä, tahtooko hän näyttää meille, kuka tuo Monks
on, edellytettynä, että hän joutuu tekemisiin vain meidän, mutta ei
lain kanssa, tai ellei hän tahdo tai voi sitä tehdä, voimmeko saada
häneltä sellaisen kuvauksen Monksin olinpaikasta ja ulkonäöstä, että
voimme löytää hänet. Emme voi kohdata häntä ennenkuin sunnuntaina, ja
tänään on tiistai. Ehdotan sentähden, että olemme siihen saakka aivan
rauhallisina emmekä edes Oliverille mainitse mitään asiasta.
Vaikka mr Losberne ottikin vastaan tämän ehdotuksen, mikä aiheuttaisi
viiden päivän viivytyksen, monin virnistyksin, täytyi hänen kuitenkin
myöntää, ettei tiennyt mitään parempaa menettelytapaa ja kun niin Rose
kuin mrs Mayliekin täydellisesti asettuivat mr Brownlowin puolelle,
hyväksyttiin ehdotus yksimielisesti.
— Mieleni tekisi, sanoi mr Brownlow, neuvotella ystäväni mr Grimwigin
kanssa. Hän on omituinen, mutta samalla viisas ja kokenut ja voisi
ehkä olla meille hyödyksi. Voin lisätä, että hän on ammatiltaan
juristi, vaikka hän hylkäsi asianajajasäädyn vihoissaan siitä, että hän
kahtenakymmenenä vuotena sai vain yhden asian hoidettavakseen, mutta
onko tämä pidettävä suosituksena vai ei, sen saatte itse ratkaista.
— Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että kutsutte ystävänne, vastasi
tohtori, jos minäkin saan kutsua omani.
— Se asia on ratkaistava äänestyksellä, lausui Brownlow. Kuka se on?
— Tämän rouvan ja tämän nuoren naisen — hyvä ystävä, vastasi tohtori
viitaten mrs Maylien ja luoden nuoreen naiseen paljonpuhuvan katseen.
Rose punastui kovasti, muttei vastustanut ehdotusta — ehkä tunsi hän
olevansa toivottomana vähemmistönä — ja Harry Maylie ynnä mr Grimwig
otettiin näin ollen neuvottelukuntaan lisäksi.
— Jäämme luonnollisesti kaupunkiin, virkkoi mrs Maylie, niin kauaksi
kuin on vähintäkään toivetta voida menestyksellisesti jatkaa tätä
tutkimusta. En ole säästävä vaivoja enkä kustannuksia tässä asiassa,
joka on niin lähellä meidän kaikkien sydäntä, ja viivyn täällä
mielelläni vaikka koko vuoden, jos vain vakuutatte minulle, että vielä
on olemassa jotakin toivoa.