Omituinen tapaaminen, joka on jatkona edelliseen lukuun.
Nancy oli viettänyt elämänsä Lontoon kaduilla sekä sen iljettävimmissä
luolissa ja syrjäpaikoissa, mutta vielä oli hänessä jäljellä jotain
naisen alkuperäisestä luonteesta, ja kun hän kuuli kevyitten askelten
äänen lähestyvän edessään olevaa ovea ja ajatteli sitä ääretöntä
vastakohtaisuutta, minkä pieni huone seuraavassa silmänräpäyksessä
kätkisi, valtasi hänet syvän häpeän tunne ja hän vaipui kokoon,
ikäänkuin hän tuskin olisi voinut kestää sen läsnäoloa, jonka puheille
oli pyrkinyt.
Mutta näitten parempien tunteitten kanssa kamppaili ylpeys, vika,
mikä vaivaa yhtä hyvin alhaisimpia olentoja kuin korkeimpia ja
itsetietoisimpiakin. Hän, varkaitten ja roistojen kurja seuralainen,
pahimpien pesäpaikkojen heittiö, hän, joka oli tekemisissä vankiloitten
ja syrjäkatujen pahimman pohjasakan kanssa ja eli ristikkojen varjossa
— hänkin, tämä turmeltunut olento, tunsi itsensä liian ylpeäksi
paljastaaksensa sitä naisellisen tunteen hiventä, jota hän piti
heikkoutena, mutta joka yksin yhdisti hänet siihen inhimillisyyteen,
josta hänen tuhoissa elämänsä oli hävittänyt niin monta jälkeä hänen
vielä ollessa lapsi.
Hän kohotti katsettaan riittävästi nähdäkseen, että se henkilö, joka
oli tullut sisälle, oli yksinkertainen ja kaunis tyttö, minkä jälkeen
hän taas loi silmänsä kohti lattiaa ja teeskennellyn vaatimattomasti
sanoi:
— On vaikeata saada tavata teitä, neiti. Jos minulta olisi pääsy
evätty ja olisin mennyt tieheni, kuten useimmat olisivat tehneet, niin
olisitte te tullut pahoillenne siitä jonakin päivänä, eikä syyttä.
— Olen kovin pahoillani, jos joku on ollut epäkohtelias teille,
vastasi Rose. Mutta älkää ajatelko enempää sitä, vaan sanokaa minulle,
miksi tahdotte puhua kanssani. Olen se, jota tiedustelitte.
Ystävällinen sävy tässä vastauksessa, lempeä ääni, rakastettava käytös
sekä täydellinen ylpeyden tahi tyytymättömyyden puute yllätti tytön
kokonaan, ja hän purskahti itkuun.
— Oi, neiti, neiti, sanoi hän, lyöden kätensä kiihkeästi yhteen, jos
olisi monta teidän kaltaistanne, niin ei olisi niin monta sellaista
kuin minä — ei olisi — ei olisi —.
— Istukaa, sanoi Rose vakavasti. Jos olette köyhä tai hädänalainen, on
minulle oleva ilo saada auttaa teitä, jos voin. Istukaa.
— Antakaa minun seistä, neiti, virkkoi tyttö yhä itkien, älkää
puhutelko minua niin ystävällisesti, ennenkuin tunnette minut paremmin.
— On myöhä. Onko — onko — tuo ovi lukittu?
— On, vastasi Rose ottaen pari askelta takaisin ollakseen lähempänä
apua, jos sattuisi sitä tarvitsemaan, kuinka niin?
— Koska, sanoi tyttö, olen aikeissa antaa omani ja muiden elämän
teidän käsiinne. Minä olen sama tyttö, joka laahasin pikku Oliverin
takaisin juutalaisen luokse sinä iltana, jolloin hän lähti
Pentonvillessä olevasta talosta.
— Te? huudahti Rose Maylie.
— Niin, minä, neiti, vastasi tyttö. Minä olen viheliäisin olento,
mistä olette kuullut puhuttavan, joka elän varkaitten joukossa ja
joka en koskaan, siitä hetkestä alkain, jolloin avasin silmäni ja
tajusin aistini Lontoon kaduilla, ole tuntenut mitään parempaa elämää
tai ystävällisempää sanaa kuin ne ovat minulle antaneet, niin totta
kuin Jumala minua auttakoon! Vetäytykää kernaasti etäämmäksi minusta.
Olen nuorempi kuin näytän olevan, mutta olen tottunut siihen, sillä
köyhimmätkin naiset väistyvät tieltäni, kun kuljen läpi jalkakäytävien
tungoksen.
— Kuinka kauheata! sanoi Rose peräytyen ehdottomasti askeleen taapäin.
— Kiittäkää taivasta polvillanne, rakas neiti, huudahti tyttö, että
teillä on ollut ystäviä huolehtimassa teistä lapsuudessanne ja ettei
teidän koskaan ole tarvinnut tuntea kylmää eikä nälkää, ei kurjuutta
eikä juoppoutta eikä — eikä sitä, mikä on pahempaa kuin kaikki
tämä, kuten minä olen saanut tehdä jo kehdosta asti. Käytän tätä
sanaa, sillä katu ja katuojat olivat kehtonani, kuten ne ovat olevat
kuolinvuoteenanikin.
— Säälin teitä! virkkoi Rose murtuneella äänellä. Sydämeni on
pakahtumaisillaan.
— Jumala teitä siunatkoon hyvyydestänne! vastasi tyttö. Jospa
tietäisitte, millaiseksi toisinaan tunnen mieleni, niin surkuttelisitte
minua. Mutta olen hiipinyt pois niitten luota, jotka varmastikin
murhaisivat minut, jos tietäisivät minun olevan täällä kertomassa
teille, mitä olen kuullut. Tunnetteko erään miehen, nimeltä Monks?
— En, sanoi Rose.
— Mutta hän tunsi teidät, lausui tyttö, ja hän tiesi, että te olitte
täällä, sillä hänen puheensa perusteella teidät löysin.
— En ole koskaan kuullut sitä nimeä, sanoi Rose.
— Silloin kulkee hän väärällä nimellä joukossamme, mitä monesti
olen epäillytkin, virkkoi tyttö. Joku aika sitten, vähän sen jälkeen
kuin Oliver oli otettu taloonne tuon yöllisen murtautumisen jälkeen,
kuuntelin minä — koska olin alkanut epäillä häntä — erästä
keskustelua hänen ja Faginin välillä. Siitä mitä kuulin, ymmärsin, että
Monks — se mies, jota teiltä kysyin —.
— Niin, sanoi Rose, ymmärrän.
—...että Monks, jatkoi tyttö, sattumalta oli keksinyt hänet kahden
meidän poikamme seurassa sinä päivänä, jona hän ensi kerran hävisi
meiltä, ja että hän pian oli nähnyt pojan olevan juuri sen lapsen, jota
hän etsi, vaikka en voinut ymmärtää, minkätähden. Hän sopi Faginin
kanssa, että jos Oliver löytyisi, saisi Fagin määrätyn rahasumman siitä
ja vielä enemmän, jos hän tekisi pojasta varkaan, mitä Monks syystä
tahi toisesta, jotakin omaa tarkoitusperäänsä silmällä pitäen toivoi.
— Mitä tarkoitusperää? kysyi Rose.
— Hän näki varjoni seinällä juuri kuunnellessani saadakseni tietää
sen, sanoi tyttö, eikä moni ihminen olisi päässyt pakoon tulematta
ilmi, mutta minä pääsin, enkä nähnyt häntä enää ennenkuin eilen illalla.
— Ja mitä tapahtui silloin?
— Sanon sen teille. Eilisiltana tuli hän jälleen. He menivät taas
yläkertaan, ja minä kuuntelin ovella, ensin kääriydyttyäni hameeseeni,
jottei varjoni kavaltaisi minua. Ensimmäiset sanat, mitkä kuulin
Monksin virkkavan, olivat: "Ainoat todistukset siitä, kuka poika on,
lepäävät siis virran pohjassa, ja se vanha ämmä, joka ne sai äidiltä,
lahoo kirstussaan". He nauroivat ja puhuivat hänen menestyksestään
tässä asiassa, ja Monks, joka jatkoi puhettaan pojasta, käyden kovin
kiihkeäksi, sanoi, että vaikka hän nyt olikin niin varma nuoren penikan
rahoista, olisi hän kuitenkin mieluummin nähnyt, että kaikki olisi
käynyt toisella tavalla, sillä mikä ainutlaatuinen pila olisikaan
ollut saada tehdä tyhjäksi isän ylpeys kuljettamalla poikaa vankilasta
toiseen ja senjälkeen saattaa hänet oikeuden eteen jostakin törkeästä
rikoksesta, minkä Fagin helposti olisi voinut järjestää ensin
hyödyttyään hänestä melko lailla.
— Mitä mahtaa kaikki tämä olla? kysyi Rose.
— Totta, neiti, totta, vaikka se tulee minun huuliltani, vastasi
tyttö. Senjälkeen sanoi Monks sadatellen, tavallista kylläkin minun
korvilleni, mutta vierasta teidän, että jos hän voisi tyydyttää vihansa
ottamalla pojan hengiltä saattamatta omaansa vaaraan, niin haluaisi
hän tehdä sen, mutta koska hän ei voinut sitä, olisi hän valmiina
voidakseen tavata hänet hänen elämänsä joka käännekohdassa, ja jos
hän käyttäisi eduksensa syntyperäänsä ja elämäkertaansa, voisi hän
ainakin vahingoittaa häntä. "Lyhyesti sanoen, Fagin", sanoi hän, "niin
juutalainen kuin olettekin, ette kuitenkaan koskaan ole asettanut
sellaisia ansoja; jollaisia minä tulen suunnittelemaan nuorelle
veljelleni Oliverille."
— Hänen veljensä! huudahti Rose lyöden kätensä yhteen.
— Niin kuuluivat hänen omat sanansa, sanoi Nancy katsellen
levottomasti ympärilleen, mitä hän muuten oli tehnyt koko ajan, aina
puhumaan aljettuaan, sillä Sikesin kuva vainosi häntä taukoamatta. Ja
vielä enemmän. Kun hän puhui teistä ja toisesta naisesta, sanoi hän,
että näytti olevan taivaan tai paholaisen vehje häntä vastaan, että
Oliverin piti joutua teidän käsiinne, mutta sitten nauroi hän ja sanoi,
että oli joka tapauksessa jokin lohdutus siinäkin, sillä kuinka monta
tuhatta ja sataa tuhatta puntaa antaisittekaan, jos teillä ne olisi,
saadaksenne tietää, kuka teidän kaksijalkainen sylikoiranne oli.
— Ei kai ole tarkoituksenne sanoa, virkkoi Rose hyvin kalpeana, että
hän oli tosissaan.
— Kyllä hän oli täysin tosissaan, vastasi tyttö ravistaen päätänsä.
Hän on hyvin vakava mies, kun hänen suuttumuksensa on herätetty.
Tiedän monta, joiden teot ovat pahempia, mutta tahdon mieluummin
kuulla kymmenen kertaa heitä kaikkia yhdessä kuin yhden ainoan kerran
Monksia. — Mutta on myöhä, minun täytyy kiirehtiä kotiin, jotta ei
aavistettaisikaan minun olleen ulkona sellaisella asialla kuin tämä.
Minun täytyy heti lähteä.
— Mutta mitä pitää minun tehdä? sanoi Rose. Kuinka voin ilman teitä
käyttää hyödykseni tätä tiedonantoa? Tahdotte palata? Miksi tahdotte
palata takaisin seuraan, jonka olette kuvannut niin kaamein värein? Jos
tahdotte toistaa nämä tiedot eräälle herralle, jonka heti kutsun tänne
tästä viereisestä huoneesta, viedään teidät vähemmässä kuin puolessa
tunnissa paikkaan, missä voitte olla täydessä turvassa.
— Tahdon mennä takaisin, virkkoi tyttö. Minun täytyy mennä takaisin,
koska — kuinka minä voin selittää sen sellaiselle viattomalle naiselle
kuin te? — Koska niitten miesten joukossa, joista olen teille
kertonut, on yksi, hurjin kaikista heistä, jota en voi jättää, en edes
tullakseni pelastetuksi siitä elämästä, jota nyt vietän.
— Se, että kerran ennen olette toiminut tuon rakkaan pojan hyödyksi,
sanoi Rose, että olette tullut tänne, niin suuren vaaran uhatessa teitä
itseänne, kertoaksenne minulle, mitä olette kuullut, käytöksenne, joka
on saanut minut vakuutetuksi sanojenne todenperäisyydestä, kasvonne
ja katumuksenne, kaikki tuo saa minut uskomaan, että teidät vielä
voidaan pelastaa. Ah, lausui nuori tyttö hellästi ja risti kätensä,
kuumien kyynelten vieriessä alas hänen poskiansa pitkin, älkää
sulkeko korvianne erään omaan sukupuoleenne kuuluvan rukouksilta —
ensimmäisen, luulen, joka konsanaan on vedonnut teihin murhemielin ja
osaaottaen. Kuulkaa minua ja sallikaa minun pelastaa teidät!
— Rakas neiti, huudahti tyttö langeten polvilleen, rakas, siunattu
neiti, olette ensimmäinen, joka milloinkaan on ilahduttanut minua
sanoin sellaisin kuin nämä, ja jos olisin kuullut ne muutamia vuosia
sitten, olisivat ne ehkä johtaneet minut pois surun ja synnin elämästä,
mutta nyt on se liian myöhäistä — liian myöhäistä!
— Ei ole koskaan liian myöhäistä katua ja tehdä parannus.
— On, puhkesi tyttö sanomaan ja vääntäen epätoivoisesti käsiään,
en voi jättää häntä nyt — en voi tehdä itseäni syypääksi hänen
kuolemaansa!
— Millä tavoin syypääksi?
— Ei mikään voisi pelastaa häntä, vastasi tyttö. Jos kertoisin
toisille, mitä olen kertonut teille, ja aiheuttaisin heidän
vangitsemisensa, täytyisi hänen kuolla. Hän on mitä häikäilemättömin ja
hän on ollut niin julma.
— Onko mahdollista, että sellaisen miehen tähden voitte luopua
kaikesta tulevaisuuden toivosta ja välittömän pelastuksen varmuudesta?
Se on hulluutta.
— En tiedä, mitä se on, vastasi tyttö, tiedän ainoastaan, että se on
niin, eikä ainoastaan minuun, vaan satoihin muihin nähden, jotka ovat
yhtä kurjia ja syntisiä kuin minä. Minun täytyy palata. Onko se Jumalan
vihaa sen pahan takia, mitä olen tehnyt, sitä en tiedä, mutta minua
vetää hänen luokseen jokainen kärsimys ja pahoinpitely, ja tekisin sen,
vaikkapa tietäisin, että lopuksi kuolisin hänen kätensä kautta.
— Mitä pitää minun tehdä? sanoi Rose. En voi antaa teidän mennä tällä
tavoin.
— Voitte kyllä, neiti, ja tiedän, että sen teette, vastasi tyttö
nousten ylös. Ette tule estämään minua menemästä, koska olen luottanut
teidän hyvyyteenne enkä vaatinut teiltä mitään lupausta, minkä olisin
voinut tehdä.
— Mitä hyötyä on silloin siitä ilmoituksesta, minkä minulle olette
antanut? sanoi Rose. Tämä salaisuus on tutkittava, ja kuinka voi se
tulla hyödyksi Oliverille, jota te olette niin halukas auttamaan?
— Lieneehän olemassa joku mies, joka voi kuulla sen salaisuutena ja
neuvoa teille, mitä teidän on tehtävä, vastasi tyttö.
— Mutta missä voin tavata teidät jälleen, jos se käy välttämättömäksi?
kysyi Rose. En tahdo tietää, missä nuo kauheat ihmiset oleskelevat,
vaan ainoastaan missä voin tavata teidät jonkun määrätyn ajan kuluttua
tästä lukien.
— Tahdotteko luvata minulle, että salaisuuteni säilytetään ja että
tulette yksin tai ainoastaan sen henkilön kera, joka saa sen tietää,
sekä ettei minua seurata? kysyi tyttö.
— Sen lupaan pyhästi, vastasi Rose.
— Joka sunnuntai-ilta, vastasi tyttö, minä, jos elän, kuljen London
Bridgellä kello yhdestätoista lähtien, kunnes kello lyö kaksitoista.
— Odottakaa vielä silmänräpäys, sanoi Rose, kun tyttö riensi ovea
kohti: Harkitkaa vielä kerran asemaanne ja sitä tilaisuutta, mikä
teillä on vapautuaksenne siitä. Teillä on oikeuksia minuun nähden, ei
ainoastaan siksi, että vapaaehtoisesti olette jättänyt minulle tämän
ilmoituksen, vaan myöskin naisena, kadotettuna, melkein ilman toivoa
pelastumisesta. Tahdotteko todella palata tämän varasjoukkueen ja
tämän miehen luo, kun yksi sana voi pelastaa teidät? Mikä taikavoima
vetää teitä takaisin ja saa teidät pysymään synnissä ja kurjuudessa?
Ah, eikö sitten sydämessänne ole ainuttakaan kieltä, mitä minä voisin
koskettaa — eikö sitten ole olemassa enää mitään, mihin voin vedota
tätä kauhistuttavaa lumousta vastaan?
— Suurin palvelus, minkä voisitte minulle tehdä, vastasi tyttö
väännellen käsiään, olisi, että heti ottaisitte minut hengiltä,
sillä olen tuntenut enemmän kuin koskaan ennen surua tänä iltana
ajattelemalla mikä minä olen. Ja olisihan jotain sekin, ettei
tarvitsisi kuolla samassa helvetissä, missä olen elänyt. Jumala teitä
siunatkoon, rakas neiti, ja antakoon teille yhtä paljon onnea kuin
minä olen koonnut päälleni häpeää. Näin sanoen ja selvästi kuuluvalla
nyyhkytyksellä poistui onneton tyttö, Rose Maylien, tämän tavattoman
kohtauksen valtaamana, mikä enemmän oli haihtuvan unelman kuin
todellisen tapahtuman kaltainen, vaipuessa tuolille ja yrittäessä koota
hämmentyneitä ajatuksiaan.