Esittää muutamia kunnioitettavia henkilöitä, joihin lukija jo on
tutustunut, ja osoittaa, kuinka Monks ja juutalainen löivät viisaat
päänsä yhteen.
Illalla sen päivän jälkeisenä päivänä, jolloin nuo edellisessä luvussa
mainitut kolme arvon henkilöä olivat suorittaneet pienen neuvottelunsa,
mumisi William Sikes, heräten pienestä uinahduksesta, Unisen
kysymyksen, mitä kello mahtoi olla.
Huone, missä hän esitti tämän kysymyksen, ei ollut yksikään niistä,
joissa hän oli oleskellut Chertseyretkeilynsä jälkeen, vaikka se
sijaitsi samassa kaupungin korttelissa eikä kaukana hänen edellisestä
asunnostaan. Huone ei ollut ulkonäöltään niin miellyttävä kuin hänen
entinen oleskelupaikkansa, sillä se oli kehno ja kurjasti kalustettu
sekä hyvin pieni, saaden valoa vain yhdestä viettävässä katossa
sijaitsevasta akkunasta ja ollen ahtaan ja likaisen kujan puolella.
Ei puuttunut muitakaan merkkejä siitä, että tuon hyvän gentlemannin
olosuhteet olivat viime aikoina huonontuneet, sillä kalustuksen
niukkuus ja kaiken mukavuuden puute sekä kaiken irtaimiston, kuten
vaatteitten ja puhtaitten liinasten puuttuminen todisti mitä suurinta
köyhyyttä, samalla kun mr Sikesin laiha ja kuihtunut olemus olisi
antanut lisätukea näille merkeille, jos ne sellaista olisivat
kaivanneet.
Murtovaras makasi sängyssään, kääriytyneenä avaraan viittaansa, mikä
sai toimittaa yönutun virkaa, eikä hänen kasvojaan suinkaan kaunistanut
hänen sairaalloinen valjuutensa tai likainen yömyssy ja kahdeksan
päivää vanha, karkea, musta parransänki. Koira istui sängyn vieressä,
milloin katsellen herraansa miettiväisesti, milloin heristäen korviansa
ja päästäen matalan murahduksen, kun jokin melu kadulla tai talon
alemmissa osissa veti puoleensa sen tarkkaavaisuutta. Akkunan ääressä
istui, innokkaasti syventyneenä korjailemaan vanhoja liivejä, mitkä
muodostivat osan murtovarkaan jokapäiväisestä ulkoasusta, muuan nainen,
niin kalpea ja muuttunut valvomisesta ja liiallisista ponnistuksista,
että vain vaivoin voi tuntea hänet samaksi Nancyksi, joka jo on
esiintynyt tässä kertomuksessa, muusta kuin äänestä, millä hän vastasi
mr Sikesin kysymykseen.
— Ei paljoa yli seitsemän, vastasi tyttö. Millaiseksi tunnet itsesi
nyt illalla, Bill?
— Veltoksi kuin vesi, vastasi mr Sikes mutisten sadatuksen silmilleen
ja jäsenilleen. Tule tänne ja ojenna minulle kätesi, jotta ainakin voin
päästä ylös tästä kirotusta sängystä.
Sairaus ei ollut millään tavalla parantanut mr Sikesin luonnetta,
sillä tytön kohottaessa häntä ylös ja saattaessa tuolin luo purki hän
kaikenlaisia kirouksia tämän kömpelyydestä ja löi häntä.
— Vetisteletkö? sanoi Sikes. Älä seiso siinä ulvomassa; ellet voi
tehdä jotakin parempaa, niin voit yhtä hyvin laputtaa tiehesi. Kuuletko?
— Kuulen, vastasi tyttö, kääntäen pois kasvonsa ja pakottaen itsensä
hymyilemään. Mitä nyt olet saanut päähäsi?
— Vai olet sinä siis päässyt parempiin ajatuksiin? kärisi Sikes, joka
huomasi tytön silmäripsissä riippuvan kyyneleen. Sitä parempi itsellesi.
— Et kai aio olla kova minulle tänä iltana, Bill? vastasi tyttö
laskien kätensä hänen olalleen.
— Vai niin, huusi mr Sikes, miksen?
— Kuinka monta yötä, sanoi tyttö, naisellisen hellyyden vivahdus
äänessään, kuinka monta yötä olenkaan kärsivällisesti; hoitanut ja
vaalinut sinua, ikäänkuin olisit ollut pieni lapsi, ja tänä iltana näen
sinut taas ensi kertaa sellaisena kuin tavallisesti. Et kai olisikaan
kohdellut minua siten kuin teit äsken, jos olisit harkinnut asiaa, vai
kuinka? Sano, sano, ettet olisi tehnyt sitä.
— No hyvä, vastasi Sikes, en olisi. Mutta mitä hittoa, nyt alkaa tyttö
itkeä jälleen!
— Se ei ole mitään, virkkoi tyttö heittäytyen tuolille. Älkää olko
näkevinänne minua. Pian se on ohi.
— Mikä on ohi? kysyi Sikes karkealla äänellä. Mitä tyhmyyksiä
nyt taas? Nouse ylös ja tee jotakin sen sijaan että kiusaat minua
akkamaisella päähänpistoilla.
Muulloin olisi tällä kehoituksella ja äänellä, jolla se lausuttiin,
ollut toivottu vaikutus, mutta kun tyttö todellakin oli heikko ja
läpiväsynyt, antoi hän päänsä vaipua alas tuolin selkämystä vasten ja
pyörtyi, ennenkuin mr Sikes oli ehtinyt laskea ilmoille ainoatakaan
niistä kirouksista, joilla hänen tällaisissa tilaisuuksissa oli tapana
höystää uhkauksiaan. Kun hän ei oikein tiennyt, miten oli meneteltävä
tässä harvinaisessa tapauksessa, sillä miss Nancyn kohtaukset olivat
yleensä rajuja, yritti hän tehdä pientä pilaa, ja kun se osoittautui
tehottomaksi, huusi ihan apua.
— Mistä on kysymys, ystäväni? kysyi juutalainen kurkistaen sisään
ovesta.
— Ettekö voi antaa tytölle apua, vastasi Sikes kärsimättömästi, sen
sijaan että seisotte siinä lörpöttelemässä ja virnistelemässä minulle.
Hämmästyksestä huudahtaen riensi Fagin tytön avuksi, mr Jack Dawkinsin,
tai toisella nimellä Ovelan taskuveijarin, joka viimeksimainittu
oli seurannut kunnianarvoisaa oppimestariansa huoneeseen, nopeasti
heittäessä luotaan nyytin, jolla oli kuormitettu, siepatessa erään
pullon master Charley Batesilta, joka tuli aivan hänen kintereillään,
kiskaistessa silmänräpäyksessä siitä korkin hampaillansa ja kaataessa
vähän sen sisällyksestä potilaan suuhun, ensin itse otettuaan
kulauksen, jottei mitään erehdystä sattuisi.
— Anna hänelle vähän raitista ilmaa palkeilla, Charley, sanoi mr
Dawkins, ja te, Fagin, hierokaa hänen käsiään, sillä aikaa kuin Bill
irroittaa hameen nauhoja.
Nämä yhdistetyt ponnistukset, suoritettuina voimaperäisesti, etenkin
se osa niistä, mikä oli uskottu master Batesille, joka näytti pitävän
toimintaosaansa jonakin äärettömän hauskana, aikaansaivat pian toivotun
vaikutuksen. Tyttö palasi vähitellen tajuihinsa ja horjui eräälle
tuolille sängyn viereen, missä kätki kasvonsa pielukseen, Sikesin
hieman hämmästyneenä kysyessä toisilta syytä heidän odottamattomaan
esiintymiseensä.
— Mitkä pahat tuulet ovat puhaltaneet teidät tänne? kysäisi Sikes
Faginilta.
— Eivät mitkään pahat tuulet, ystäväni, vastasi juutalainen, sillä
pahat tuulet eivät koskaan tuo mukanaan mitään hyvää, ja minulla
on mukanani paljon hyvää, jonka nähdessänne tulette iloiseksi.
Taskuveijari, ystäväni, avaa nyytti ja näytä Billille ne pikkutavarat,
mitkä tänä aamuna ostimme viimeisillä rahoillamme.
Faginin kehoitusta noudattaen aukaisi Ovela taskuveijari solmut
nyytistään, mikä oli muodostettu vanhasta pöytäliinasta, ja ojensi
sen sisältämät tavarat, yhden toisensa jälkeen, Charleylle, joka
sijoitti ne pöydälle, kaikenlaisin ylistyspuhein kiitellen niitten
harvinaisuutta ja erinomaista laatua.
Lopettaessaan ylistyspuheensa otti Bates suuren, huolellisesti
tulpitun viinipullon syvästä taskustaan, Dawkinsin samaan aikaan
täyttäessä mukanaan olevasta pullosta lasin paloviinalla, minkä potilas
vähintäkään epäröimättä nielaisi.
— Ohhoh! sanoi juutalainen, hykerrellen käsiään, tulette kuntoon nyt,
Bill, tulette kuntoon nyt.
— Kuntoon! kivahti Sikes. Olisin voinut mennä helvettiin kaksikymmentä
kertaa, teidän tekemättä mitään auttaaksenne minua. Mitä tarkoitatte
antamalla ihmisen jäädä tähän tilaan enemmäksi kuin kolmeksi viikoksi,
te petollinen tyhjäntoimittaja!
— Ei, kuulkaas sitä, pojat! sanoi juutalainen kohauttaen olkapäitään.
Ja me kun toimme mukanamme kaikki nämä ihanat tavarat!
— Ei tavaroissa ole mitään vikaa, virkkoi Sikes vähän rauhallisemmin,
katsahtaen pöydälle, mutta millä puolustatte itseänne, kun tällä tavoin
jätitte minut pinteeseen, sairaana, ilman rahaa, ilman ruokaa, ilman
kerrassaan mitään, ja piittaamatta koko tänä aikana minusta enemmän
kuin jos olisin ollut tuo koira tuossa? Aja se pois, Charley!
— En eläissäni ole nähnyt viisaampaa koiraa, sanoi nuori Bates
tehden kuten oli käsketty. Se vainuaa paistin käryä, aivan kuin vanha
naisihminen torilla. Se olisi mainio näyttämöllä, se koira, ja samalla
se antaisi eloa näytelmälle.
— Pidä suusi! karjaisi Sikes, koiran vihaisesti muristen ryömiessä
sängyn alle, mitä teillä on sanomista, te käpertynyt vanha
varkaittenpiilottaja, häh?
— Olin kaukana Lontoosta runsaasti viikon ajan, ystäväni,
tutkimusretkellä, vastasi juutalainen.
— Mutta loput neljätoista päivää sitten? kysyi Sikes. Mitä tarkoititte
antaessanne minun niinä loppuina kahtena viikkona lojua täällä kuin
sairas rotta kolossaan?
— En todellakaan voinut sille mitään, Bill, vastasi juutalainen. En
voi ruveta pitkiin selityksiin toisten ollessa läsnä, mutta kautta
kunniani, en voinut auttaa sitä.
— Kautta minkä? mörisi Sikes äärettömällä inholla. Leikatkaa minulle
pala pasteijaa, joku pojista, jotta voin saada tämän maun pois
suustani, muutoin tukehdun.
— Älkää nyt olko pahalla tuulella, ystäväni, pyyteli juutalainen
nöyrästi. En ole unohtanut teitä, Bill, en hetkeäkään!
— Ei, sen kyllä uskon, vastasi Sikes, ivallisesti irvistäen. Te olette
mietiskellyt ja hautonut suunnitelmia koko sen ajan kun olen maannut
täällä kuumeessa ja horkassa, ja Billin on tehtävä se, ja Billin on
tehtävä se, ja Billin on tehtävä kaikki kuin leikkiä laskien, tultuaan
vain terveeksi ja kyllin köyhäksi teidän työhönne! Jollei tyttöä olisi
ollut, voisin aivan hyvin olla kuollut tällä haavaa.
— Niin, näettekös, Bill, vastusti juutalainen. Jollei tyttöä olisi
ollut! Ketä muuta kuin minua luulette voivannekaan kiittää siitä, että
teillä oli niin oiva tyttö läheisyydessänne?
— Siinä hän on oikeassa, virkkoi Nancy, astuen nopeasti esiin. Antakaa
sen nyt olla sinänsä!
Nancyn esiintyminen antoi uuden suunnan keskustelulle, sillä viekkaan
vanhan juutalaisen viittauksesta alkoivat pojat tarjoilla hänelle
paloviinaa, mitä hän kuitenkin nautti hyvin niukasti, sillä aikaa kuin
Fagin, joka oli olevinaan tavattoman hyvällä tuulella, vähitellen sai
Sikesinkin paremmalle päälle, ollen pitävinään hänen uhkauksiaan vain
pienenä pilana ja sitäpaitsi nauraen sydämellisesti parille kömpelölle
sukkeluudelle, jotka viimemainittu, useampia kertoja paloviinapulloa
käsiteltyään, suvaitsi laskea kuuluville.
— Hyvin kaikki, sanoi Sikes, mutta minun täytyy saada teiltä muutama
kolikko tänä iltana.
— Minulla ei ole penniäkään mukanani, virkkoi juutalainen.
— Mutta teillä on enemmän kuin kylliksi kotona, väitti Sikes, ja minun
on saatava vähäisen.
— Enemmän kuin kylliksi! huudahti juutalainen, ojentaen kätensä kohti
korkeutta. Minulla ei ole edes niin paljoa kuin —.
— En tiedä, paljonko teillä on, ettekä tuskin tiedä sitä itsekään,
sillä tarvittaisiinpa oikein pitkä aika sen kaiken laskemiseen, mutta
jotain täytyy minun tänä iltana saada. Se on varma.
— Hyvä, hyvä, sanoi juutalainen huokaisten, lähetän heti Taskuveijarin
hakemaan mitä tarvitaan.
— Sen jätätte aivan kauniisti tekemättä, vastasi Sikes. Ovela
taskuveijari on ehkä hieman liian ovela ja unohtaisi ehkä tulla
takaisin tai eksyisi tiellä tai joutuisi poliisin ahdistamaksi ja
siten estetyksi tai ainakin keksisi kaikki maailman anteeksipyynnöt
kun te vain antaisitte hänelle viittauksenkin. Ei, Nancyn pitää mennä
kanssanne pesäänne noutamaan rahat, jotta voin olla varma asiasta ja
sillä aikaa paneudun sänkyyn ja nukahdan hiukan.
Pitkän tinkimisen ja kinastelun jälkeen onnistui juutalaisen supistaa
haluttu laina viidestä punnasta kolmeen puntaan, neljään shillinkiin ja
kuuteen penceen hänen juhlallisesti vakuuttaessaan, ettei hänelle jäisi
enempää kuin puolitoista shillinkiä jäljelle omaa tarvetta varten.
Sikesin nyrpeästi huomautettua, että täytyy kai hänen tyytyä siihen,
kosk'ei voinut saada enempää valmistautui Nancy lähtemään juutalaisen
kanssa kotiin taskuveijarin ja Batesin asettaessa ruokatavarat
kaappiin. Sitten jätti juutalainen hyvästit kohteliaalle ystävälleen,
lähtien Nancyn ja poikien seurassa kotiin, Sikesin heittäytyessä
sänkyyn ja valmistautuessa nukkumaan siihen saakka kunnes nuori nainen
tulisi takaisin.
Tullessaan juutalaisen asunnolle tapasivat he Toby Crackitin ja
Chitlingin innokkaina pelaamassa viidettätoista cribbage-eräänsä, ja
on tuskin tarpeellista mainita, että Chitling hävisi menettäen siten
viidennentoista eli viimeisen sixpencensä nuorten ystäviensä suureksi
iloksi. Mr Crackit, joka oli hieman hämillään sen johdosta, että hänet
oli tavattu häntä sekä asemansa että sielunominaisuuksiensa puolesta
niin paljon alempana olevan henkilön seurasta, kyseli haukoitellen
Sikesiä, ottaen hattunsa lähteäkseen.
— Onko joku käynyt täällä? tiedusteli juutalainen.
— Ei ainoakaan ihminen, vastasi mr Crackit korjaten
paidanrintamustansa, täällä on ollut rauhallista kuin kirkossa. Teidän
olisi hyvitettävä minua, Fagin, jollain tavoin siitä, että olen
vartioinut taloa niin kauan. Paha minut periköön, ellen ole läpiväsynyt
kuin jurymies, ja kaiketikin olisin nukkunut kuin pölkky, jollen olisi
ollut kyllin ystävällinen viihdyttääkseni tätä nuorukaista. Kirotun
ikävää minulla on ollut!
Näitä ja muita samantapaisia huudahduksia sinkautellen sipaisi
Toby Crackit voittonsa luoksensa, sulloi sen huolimattomasti
liivintaskuunsa, ikäänkuin hänen asemassaan oleva mies ei olisi
arvostellut sellaisia pikkulantteja minkään arvoisiksi, ja vääntäysi
sitten huoneesta niin komeasti ja arvokkaasti, että Chitling, joka loi
taukoamatta ihailevia katseita hänen jalkoihinsa ja kenkiinsä kunnes
ne katosivat, vakuutti seuralle pitävänsä viittätoista sixpenceä
halpana maksuna tämänkaltaisesta tuttavuudesta ja ettei hän välittänyt
häviöstään tuon enempää.
— Ahaa, pääsi Tomilta. Hän on kyllä tyhjentänyt taskuni, mutta voinhan
painua ulos ansaitsemaan lisää kun tahdon, vai mitä, Fagin?
— Voit tietysti, vastasi juutalainen, ja mitä pikemmin menet, sitä
parempi, Tom. Riennä niinollen korvaamaan menetys aikaa hukkaamatta.
Onkin jo teidän aika ryhtyä johonkin, sinun Taskuveijari, ja sinun,
Charley. Kello on kohta kymmenen eikä vielä ole mitään suoritettu.
Nyökäten Nancylle ottivat pojat hattunsa ja lähtivät, Taskuveijarin ja
hänen erikoisystävänsä kujeillessa mr Chitlingin kustannuksella.
— No niin, virkkoi juutalainen heidän mentyään, nyt pitää minun mennä
hakemaan rahoja teille, Nancy. Tämä on vain sen pienen kaapin avain,
minne kätken ne pikkutavarat, mitkä pojat tuovat kerallaan kotiin,
ystäväni. Rahojani en koskaan pidä lukon takana, koska minulla ei ole
mitään rahoja lukittaviksi — ha, ha, ha! Tämä on viheliäistä ammattia,
Nancy. Se ei lyö leiville, mutta minua haluttaa nähdä nuorisoa
ympärilläni ja siksi pidän sen käynnissä. Hiljaa! sanoi hän ja kätki
nopeasti avaimen takkiinsa. Kuka siellä? Hiljaa!
Tyttö, joka käsivarret ristissä oli istunut pöydän ääressä, ei
näyttänyt millään tavoin tuntevan mielenkiintoa saapujaa kohtaan
eikä välittävän menikö hän vai tuli, kunnes miehenääni osui hänen
korviinsa. Samassa silmänräpäyksessä kuin hän äänen tajusi, sieppasi
hän salamannopeasti hattunsa ja shaalinsa sinkauttaen ne pöydän
alle. Juutalaisen pian senjälkeen kääntyessä häneen päin valitti hän
kuumuutta äänellä, minkä raukeus ei lainkaan soveltunut, yhteen hänen
äskeisten vilkkaitten liikkeittänsä kanssa, joita juutalainen ei
kuitenkaan huomannut, koska oli istunut selin häneen.
— No, kuiskasi juutalainen, kuin kiukustuneena keskeytyksestä, se on
vain odottamani henkilö. Hän tulee tänne alas. Ei sanaakaan rahoista
hänen täälläollessaan, Nancy! Hän ei viivy kauan — korkeintaan
kymmenen minuuttia, ystäväni.
Asettaen näivettyneen etusormensa huulilleen läheni juutalainen ovea
kynttilä kädessä, lähestyvän askelten äänen kuuluessa portaissa. Hän
ehti ovelle samaan aikaan kuin tulija, joka nopeasti astui huoneeseen
ja oli aivan tytön lähellä, ennenkuin kiinnitti häneen huomiota. Tulija
oli Monks.
— Vain muuan nuorista ystävistäni, sanoi juutalainen, joka näki
Monksin astahtavan taaksepäin huomatessaan vieraan henkilön. Teidän ei
tarvitse poistua, Nancy.
Tyttö vetäytyi lähemmäksi pöytää luoden alas silmänsä, ensin
tarkastettuaan Monksia välinpitämättömin katsein, mutta tämän
samassa käännähtäessä juutalaista kohti loi hän häneen vielä yhden
huomaamattoman silmäyksen, niin terävästi tutkivan ja merkityksellisen,
että jos joku olisi voinut havaita muutoksen, olisi hän silloin tuskin
voinut luulla molempien näitten katseitten lähteneen samasta henkilöstä.
— Mitä uutta? kysäisi juutalainen.
— Tärkeitä uutisia.
— Ja — ja hyviä uutisia? kysyi juutalainen epäröiden, kuin olisi
pelännyt ärsyttää toista liian valoisilla toiveillaan.
— Ei lainkaan huonoja, vastasi Monks hymyillen. Tällä kertaa olen
ollut kyllin nokkela. Tahtoisin vähän puhua kanssanne.
Tyttö vetäytyi vieläkin lähemmäksi pöytää osoittamatta mitään halua
lähteä, vaikkakin näki Monksin tarkoittavan häntä. Juutalainen,
mahdollisesti peläten tytön sanovan jotakin rahoista, jos hän yrittäisi
päästä hänestä, osoitti kattoon ja johti Monksin ulos huoneesta.
— Ei siihen helvetilliseen luolaan, missä olimme viimeksi, kuuli tyttö
Monksin sanovan heidän mennessään ylös portaita. Juutalainen nauroi
sanoen jotain, mitä tyttö ei voinut käsittää, mutta tuntui portaitten
narinasta päättäen vievän vieraansa ylös toiseen kerrokseen. Ennenkuin
heidän askeleensa vielä olivat häipyneet, oli tyttö vetänyt kengät
jaloistaan, heittänyt hameensa päänsä yli sekä käärinyt käsivartensa
siihen, seisten nyt oven vieressä kuuntelemassa, pidättäen henkeään
jännityksestä. Melun vaimennuttua hiipi hän ulos huoneesta, kulki
ääneti ylös portaita, kadoten ylhäällä vallitsevaan pimeyteen.
Huone oli tyhjä neljännestunnin verran, minkäjälkeen tyttö yhtä
äänettömin askelin hiipi sinne takaisin. Pian senjälkeen kuuli hän
molempien miesten tulevan alas portaita. Monks poistui heti ulos
kadulle, juutalaisen palatessa ylös rahoja noutamaan. Kun hän tuli
takaisin, pukeutui tyttö parhaillaan shaaliinsa ja hattuunsa ollakseen
valmis lähtemään.
— Mutta, Nancy, puhkesi juutalainen säikähtyneenä sanomaan laskiessaan
kynttilän luotaan, kuinka kalpea olettekaan!
— Kalpea! toisti tyttö varjostaen silmiään kuin katsoakseen tarkemmin
häneen.
— Hirveän kalpea, sanoi juutalainen. Mitä teille on tapahtunut?
— Ei mitään, mikäli minä tiedän, paitsi että olen istunut täällä
ahtaassa luolassa kuinka kauan lienenkään, vastasi tyttö huolettomasti.
Mutta antakaa minun nyt mennä kotiin, niin teette kiltisti.
Joka lanttia huoaten laski juutalainen rahasumman hänen käteensä, minkä
jälkeen he erosivat, sanoen toisilleen lyhyesti "hyvää yötä".
Tultuaan ulos kadulle istahti tyttö eräälle porraskivelle näyttäen
aivan hämmentyneeltä ja kykenemättömältä jatkamaan matkaa.
Äkkiä nousi hän ylös ja riensi pois aivan päinvastaiseen suuntaan
kuin missä Sikes odotti häntä, kiiruhtaen kulkuaan ja aikoen lopulta
nopeasti juosta. Vihdoin pysähtyi hän aivan uupuneena vetämään henkeä,
väänteli käsiään ja puhkesi itkuun, kuin olisi äkkiä havainnut
kykenemättömyytensä suorittamaan jotakin asiassa, mikä häntä kiinnosti.
Hänen kyyneleensä antoivat hänelle ehkä lohdutusta, tai ehkä hän
myöskin huomasi, kuinka täysin toivoton hänen asemansa itse asiassa
oli, sillä hän kääntyi ympäri ja kiirehti melkein yhtä nopeasti aivan
vastakkaiseen suuntaan, osaksi ottaakseen takaisin menetetyn ajan,
osaksi pitääkseen askeleensa ajatustensa pyörteisen virran tasalla,
joten hän pian saavutti talon, minne oli jättänyt murtovarkaan.
Oli onni tytölle, että rahojen omistaminen antoi Sikesille niin
paljon tekemistä seuraavana päivänä syömisessä ja juomisessa ja että
sillä sitäpaitsi oli hyväätekevä vaikutus lieventää hänen luonteensa
karkeutta, joten hänellä ei ollut aikaa eikä halua kiinnittää huomiota
tytön käytökseen tai ulkonäköön. Se seikka, että tyttö oli hajamielinen
ja hermostunut kuin henkilö, joka on aikeissa ottaa ratkaisevan
askeleen, ei olisi jäänyt terävänäköiseltä juutalaiselta huomaamatta,
ja hän olisi otaksuttavastikin heti tuntenut itsensä levottomaksi,
mutta mr Sikes, jolta puuttui havaintokyky ja jota myöskään eivät
rasittaneet muut rikkiviisaat epäilykset kuin ne, mitkä tulivat ilmi
hänen ärtyisässä ja raa'assa käyttäytymisessään jokaista kohtaan,
ja joka lisäksi, kuten jo olemme maininneet, oli tavattoman hyvällä
tuulella, ei vainunnut mitään arveluttavaa hänen elkeissään ja välitti
hänestä niin vähän, että vaikkapa tytön kiihtymys olisi ollut paljoa
huomattavampikin kuin se oli, se todennäköisesti ei olisi herättänyt
hänen epäilyksiään. Illan lähetessä lisääntyi tytön hermostuneisuus ja
hänen odottaessaan, että murtovaras joisi itsensä nukuksiin, valahti
sellainen tavaton kalpeus hänen poskilleen ja hehku hänen silmiinsä,
että Sikeskin sen hämmästyen äkkäsi.
Mr Sikes, joka edelleen oli heikkona kuumeesta, makasi sängyssään
laimistaen geneveläistänsä kuumalla vedellä, jotta se juovuttaisi
vähemmän, ja oli työntänyt lasin pöydän yli Nancylle täytettäväksi
kolmannen tai neljännen kerran, kun nämä seikat herättivät hänen
huomiotansa.
— No mutta, hitto minut periköön! sanoi hän nousten kyynärpäittensä
varaan ja katsoen tyttöä kasvoihin. Sinähän näytät aivan ruumiilta,
joka on herännyt henkiin jälleen. Mikä sinua vaivaa?
— Mikäkö minua vaivaa? vastasi tyttö. Ei mikään. Miksi katsot minuun
noin?
Rauhoitettuaan itseään tällä vakuutuksella tyhjensi Sikes lasin
pohjaan, pyytäen sitten monin manauksin lääkettänsä. Tyttö hyppäsi
kiireesti ylös, kaatoi nopeasti selin kääntyneenä lääkeaineen lusikkaan
ja ohjasi sen hänen suuhunsa hänen sitä ottaessaan.
— No, virkkoi varas, tule tänne ja istu viereeni ja ota jälleen
omat kasvosi tai olen muuttava ne niin, ettet tunne niitä, vaikka
tahtoisitkin.
Tyttö totteli, ja Sikes heittäysi takaisin pieluksen varaan hänen
kätensä omassaan ja silmät kiinnitettyinä hänen kasvoihinsa. Ne
sulkeutuivat ja avautuivat jälleen, sulkeutuivat vielä kerran ja
avautuivat taas. Murtovaras muutteli levottomana asentoaan, ja useita
kertoja nukahdettuaan pariksi kolmeksi minuutiksi sekä yhtä usein
havahduttuaan valveille kauhun katsein ja oudoksuen tirkisteltyään
ympärilleen, vaipui hän, juuri kun taas oli kohottautumaisillaan,
syvään ja raskaaseen uneen. Hänen kätensä päästi otteensa, kohotettu
käsivarsi putosi alas hänen sivulleen ja hän nukkui tietämättömänä
mistään.
— Vihdoinkin vaikutti oopiumi, virkkoi tyttö ja nousi sängystä. Mutta
saavun ehkä kuitenkin liian myöhään. Hän asetti nopeasti hatun päähänsä
ja shaalin ylleen, silloin tällöin tuskaisesti katsellen ympärilleen,
ikäänkuin olisi hän, huolimatta unijuomasta, joka silmänräpäys pelännyt
tuntevansa Sikesin raskaan käden olkapäällään, kumartui sitten hiljaa
yli sängyn ja suuteli varkaan huulia, avasi ja sulki äänettömästi
huoneen oven ja kiiruhti pois talosta.
Monet puodeista olivat jo suljetut niillä palokujilla ja syrjäkaduilla,
joitten kautta hänen oli kuljettava Lontoon Westendiin. Kello löi
kymmenen ja hänen kärsimättömyytensä kävi yhä suuremmaksi. Hän tunki
eteenpäin ahtailla jalkakäytävillä, tyrkki ohikulkijoita molemmin
puolin ja kiiruhtaen melkein hevosten päitten alitse kulki hän nopeasti
poikki runsasliikenteisten katujen, missä suuret joukot jalankulkijoita
innokkaasti odottivat voidakseen tehdä samoin.
— Nainen mahtaa olla hullu, sanoivat ihmiset kääntyen katsomaan hänen
jälkeensä hänen ohirientäessään.
Hänen saapuessaan kaupungin parempiin osiin olivat kadut verraten
autiot, ja täällä herätti hänen kiiruhtava kulkunsa vielä suurempaa
ihmettelyä niissä harvoissa kulkijoissa, joita hän sivuutti. Muutamat
riensivät hänen peräänsä saadakseen tietää, minne hän kiirehti niin
tavatonta vauhtia, toiset pysähtyivät töllistelemään hänen jälkeensä,
mutta he jäivät, yksi toisensa perästä, ja lähestyessään päämääräänsä
oli hän aivan yksin.
Se oli suuri perhehotelli erään rauhallisen, kauniin kadun varrella
Hyde Parkin läheisyydessä. Hänen portin ulkopuolella riippuvan lyhdyn
säteilevässä valossa lähestyessään sisäänkäytävää löi kello yksitoista.
Hän näytti muutaman silmänräpäyksen epäröivän, menisikö sisään, mutta
kellonlyönti varmisti häntä, ja hän astui eteishuoneeseen. Porttivahdin
koppi oli tyhjä. Hän katseli neuvotonna ympärilleen ja lähestyi
portaita.
— No, lapseni, virkkoi muuan somasti puettu naishenkilö, joka kurkisti
eräästä ovesta hänen takanaan, ketä etsitte täältä?
— Erästä naista, joka asuu tässä talossa, vastasi tyttö.
— Erästä naista! oli halveksivan katseen seuraama vastaus. Ketä
naista, jos saan luvan kysyä?
— Miss Maylieta, sanoi Nancy.
Nainen, joka nyt oli ennättänyt tarkastella hänen ulkomuotoaan, vastasi
ainoastaan siveellisen mielipahan katseella sekä kutsui paikalle
edeskäyvän, jolle Nancy toisti asiansa.
— Mikä nimi pitää minun sanoa? kysyi edeskäypä.
— Ei ole tarvis sanoa mitään nimeä, vastasi Nancy.
— Eikö asiaannekaan? kysyi mies.
— Ei, ei sitä myöskään, vastasi tyttö, minun täytyy puhua neidin
itsensä kanssa.
— Pois! sanoi mies ja työnsi häntä kohti ovea. Siitä ei tule mitään.
Menkää tiehenne!
— Kantamalla vain voitte saada minut pois, virkkoi tyttö kiihkeästi,
ja siinä on työtä ainakin kahdelle sellaiselle kuin te. Eikö täällä ole
ketään, jatkoi hän katsoen ympärilleen, joka tahtoisi toimittaa perille
pienen viestin minunlaiseltani raukalta?
Tämä vetoomus vaikutti erääseen hyväsydämiseen kokkiin, joka muitten
palvelijain tavoin seisoi katselemassa ja nyt astui esiin välittäjäksi.
— Voit kai toimittaa sen hänelle, Joe? lausui hän.
— Mutta mitä minun on sanottava? kysyi mies pitäen toista jalkaansa
portaalla.
— Että eräs nuori tyttö hartaasti pyytää saada puhua miss Maylien
kanssa kahdenkesken, sanoi Nancy, ja että, jos hän vain haluaa kuulla
ensimmäinen sanan siitä mitä minulla on puhuttavana, hän tietää
haluaako hän enempää kuunnella minua vai antaako ajaa minut ulos
petturina.
— Se ei ollut vähän, se täytyy minun sanoa, virkkoi mies.
— Viekää sana, sanoi tyttö lujasti, ja tuokaa minulle vastaus.
Mies riensi ylös portaita, ja Nancy jäi seisomaan, kalpeana ja
miltei hengittämättä, kuunnellen vapisten niitä selvästi kuuluvia
halveksumisen ilmauksia, joita hyveelliset palvelijattaret tuhlasivat
hänelle ja jotka kävivät entistä myrkyllisemmiksi, kun edeskäypä palasi
sanoen, että hän voisi tulla ylös.