Kertoo, mitä tapahtui mr ja mrs Bumblen ynnä Monksin välillä heidän
yöllisessä kohtauksessaan.
Oli hiestävä, painostava, pimeä kesäilta. Raskaat pilvet, jotka olivat
näyttäneet uhkaavilta koko päivän, pudottelivat jo suuria sadepisaroita
ja näyttivät ennustavan valtavaa rajuilmaa, kun mr ja mrs Bumble
suuntasivat askelensa kohti pientä, hajanaista rappeutumaisillaan
olevien talopahaisten ryhmää, mikä sijaitsi epäterveellisellä
rämemaalla joen varrella.
Tämän mökkirypään sydämessä, ja niin lähellä virtaa, että sen ylempi
kerros kurottui sen ylle, oli suurehko rakennus, jota aikaisemmin
oli käytetty tehtaana ja joka aikanaan oli tarjonnut ympärillään
sijaitsevien asumusten asukkaille tilaisuuden työansioon, mutta joka
nyt jo pitkät ajat oli ollut käyttämättömänä ja rappiolla. Rotat, madot
ja kosteus olivat turmelleet sen perustuksena olevan paalutuksen, ja
suurin osa tästä paalutuksesta oli jo vajonnut alas veteen, jäännöksen
huojuvana ja yli vuolaan virran kallistuneena, näyttäessä odottavan
sopivaa ajankohtaa seuratakseen esimerkkiä.
Juuri tämän rappeutuneen rakennuksen edessä pysähtyi arvoisa
pariskunta, kaukaisen ukkosen ensi jyräyksen kaikuessa läpi ilman ja
sateen alkaessa virrata alas.
— Sen pitäisi olla näillä main, sanoi Bumble, kysyen neuvoa
paperipalalta, jota piti kädessään.
— Halloo siellä! huusi ääni ylhäältäpäin. Seuraten ääntä katsoi mr
Bumble ylös ja keksi miehen, joka kurkisti ulos ylemmän kerroksen
ovesta.
— Odottakaa silmänräpäys, huusi ääni, niin olen pian luonanne. Samalla
katosi pää ja ovi suljettiin.
— Onko tuo se mies? kysyi mr Bumblen rakastettava puoliso.
Bumble nyökkäsi.
— Muista silloin, mitä olen sinulle sanonut, sanoi rouva, ja katso
että sanot niin vähän kuin voit, tai muutoin paljastat meidät heti.
Mr Bumble, joka levottomana oli silmäillyt rakennusta, oli selvästi
aikeissa lausua jotakin epäilystä siitä, oliko viisasta mennä
pitemmälle yrityksessä, kun Monks avasi aivan lähellä sijaitsevan oven
ja viittaamalla kehoitti heitä astumaan sisään.
— Tulkaa sisään! huusi hän kärsimättömästi ja polki lattiaa. Älkää
viivyttäkö minua täällä.
Rouva, joka aluksi oli näyttänyt vähän epäröivältä, astui nopeasti
sisälle, ja Bumble, joka joko sitten häpesi tai pelkäsi jäädä jäljelle,
seurasi häntä, ilmeisesti hyvin peloissaan ja jokseenkin kuittina siitä
arvokkuudesta, mikä tavallisesti oli hänen huomattavin ominaisuutensa.
— Onko tämä se nainen? kysyi Monks.
— Hm, kyllä hän on, vastasi Bumble muistaen vaimonsa varoituksen.
— Luulette ehkä, ettei nainen koskaan voi säilyttää salaisuutta? sanoi
rouva kohdaten Monksin tutkivan katseen.
— Yhden salaisuuden minä tiedän, jonka he aina säilyttävät siihen
saakka, kunnes se tulee ilmi, sanoi Monks halveksivasti.
— Minkä sitten? kysäisi rouva samanlaisella äänellä.
— Hyvän nimensä ja maineensa menettämisen, vastasi Monks, ja saman
säännön mukaisesti, jos naisella on joku salaisuus, mikä voisi
johtaa hirsipuuhun tai maasta karkoitukseen, niin en ole laisinkaan
peloissani, että hän ilmaisee sitä kellekään. Ymmärrättekö minua?
— En, vastasi rouva punastuen hiukan.
— Ette tietenkään! sanoi Monks. Kuinka sitä voisittekaan?
Silmäten seuralaisiinsa puolittain hymyillen, puolittain katkeroituneen
näköisenä sekä taas viitaten heitä seuraamaan itseään, kiirehti hän
poikki huoneen, joka oli melko suuri, mutta matala, ja oli juuri
menemässä ylös jyrkkiä portaita tai pikemminkin tikkaita, mitkä
johtivat ylempään kerrokseen, kun samassa kirkas salama valaisi aukon
ja sitä seurasi ukkosenjyrinä, mikä sai koko luhistumaisillaan olevan
rakennuksen vavahtelemaan.
— Kuuletteko! huusi hän kavahtaen takaisin. Kuuletteko! Jylisee ja
jyrähtelee, ikäänkuin kaiku kiirisi tuhansista onkaloista, joihin
paholaiset ovat kätkeytyneet sillä. Minä vihaan tuota ääntä!
Hän oli vaiti muutaman silmänräpäyksen, mutta sitten otti hän äkkiä
kädet kasvoiltaan, jotka Bumblen suureksi kauhuksi olivat vääntyneet ja
melkein kuolonkalpeat.
— Tämä kohtaus vaivaa minua silloin tällöin, sanoi Monks huomatessaan
Bumblen kauhun, ja ukkonen tuo sen toisinaan tullessaan. Mutta älkää
siitä välittäkö, se on nyt ohi.
Sen sanottuaan meni hän ylös portaita, sulki nopeasti sen huoneen
akkunaluukut, johon ne johtivat, ja hapuili alas lyhdyn, mikä riippui
erääseen karkeaan kattohirteen kiinnitetyssä köydessä ja levitti
laimeaa valoa vanhalle pöydälle ja sen ympärillä oleville kolmelle
tuolille.
— No, virkkoi Monks heidän istuuduttuaan, mitä pikemmin käymme asiaan,
sitä parempi. Tietääkö tämä nainen, mistä on kysymys?
Kysymys oli suunnattu Bumblelle, mutta hänen vaimonsa vastasi heti
olevansa selvillä asiasta.
— Onko asianlaita todellakin niin, kuten hän sanoo, että olitte sen
vanhan ämmän luona sinä iltana kun hän kuoli, ja että hän kertoi teille
jotakin —.
— Sen pojan äidistä, jonka mainitsitte? vastasi rouva. On kyllä!
— Ensimmäinen kysymys on, mitä laatua hänen tiedonantonsa oli? sanoi
Monks.
— Se on toinen, virkkoi nainen mitä levollisimmin. Ensimmäinen on,
minkä arvoinen on tämä tiedonanto?
— Kuka hitossa voi sen sanoa tietämättä, mitä se sisältää? kivahti
Monks.
— Ei kukaan paremmin kuin te, siitä olen vakuutettu, vastasi mrs
Bumble, joka ei suinkaan ollut tyhmä, kuten hänen puolisonsa täysin voi
todistaa.
— Hm! sanoi Monks miettivästi ja innokkaan tutkivin katsein. Se voi
ehkä olla rahan arvoinen, vai kuinka?
— Ehkäpä niin, kuului rauhallinen vastaus.
— Jotakin, mikä otettiin häneltä, sanoi Monks innokkaasti, jotakin,
mitä hän kantoi, tai jotakin —.
— Teidän on parasta tarjota, keskeytti hänet mrs Bumble. Olen jo
kuullut riittävästi tullakseni vakuutetuksi siitä, että te olette se
mies, jonka kanssa minun on puhuttava.
Mr Bumble, joka ei paremmalta puoliskoltaan vielä ollut saanut mitään
lisätietoja salaisuudesta, kuunteli keskustelua kurkoitetuin kauloin
ja töllistelevin silmin, jotka hän vuorotellen suuntasi Monksiin ja
vaimoonsa kuvaamattoman hämmästyneenä, ja hänen hämmästyksensä jos
mahdollista vielä suureni, kun Monks vakavasti kysäisi, mitä rouva
vaati tiedonannosta.
— Minkä arvoinen se on teille? kysyi rouva yhtä levollisesti kuin
ennenkin.
— Ehk'ei minkään, ehkä kahdenkymmenen punnan, virkkoi Monks, sanokaa
pois ja antakaa minun tietää kuinka paljon.
— Lisätkää viisi puntaa mainitsemaanne summaan. Antakaa minulle
kaksikymmentäviisi puntaa, sanoi rouva, niin olen puhuva teille kaikki,
mitä tiedän, mutt'en ennemmin.
— Kaksikymmentäviisi puntaa! toisti Monks astuen askeleen taaksepäin.
— Puhuin niin selvästi kuin voin, vastasi mrs Bumble, eikä se mikään
suuri summa olekaan.
— Mikään suuri summa kurjasta salaisuudesta, joka loppujen lopuksi
ehk'ei ole minkään arvoinen, huudahti Monks kärsimättömästi, ja joka on
maannut kuolleena kaksitoista vuotta tai kauemminkin.
— Sellaiset asiat säilyvät hyvin ja saavat, kuten hyvä viini,
usein kaksinkertaisen arvon vuosien kuluessa, vastasi rouva
välinpitämättömästi, mikä kuitenkin oli vain teeskentelyä. Mitä tulee
kuolleena makaamiseen, niin on sellaisiakin, jotka ovat maanneet
kuolleina jo kaksitoista tuhatta vuotta tai kaksitoista miljoonaa,
mistäpä me sen tiedämme, mutta jotka lopuksi kertovat merkillisiä
asioita.
— Mutta jos tulen maksaneeksi tyhjästä? kysyi Monks epäröiden.
— Silloinhan voitte helposti ottaa minulta rahat takaisin, vastasi
rouva, olenhan vain nainen, yksin täällä ja turvaton.
— Et yksin, ystävä kulta, etkä turvatonkaan, virkkoi Bumble vapisevin
äänin, olenhan minä täällä, ystävä kulta. Ja sitäpaitsi, jatkoi hän,
hampaitten kalistessa hänen puhuessaan, on mr Monks liiaksi gentlemanni
käydäkseen käsiksi köyhäinhoitohenkilöihin. Hän tietää, etten enää
ole nuori, mutta hän on kuullut — siitä olen vakuutettu, ystävä
kulta — että olen hyvin urhea mies, jolla suututtuaan on tavattomat
ruumiinvoimat. Jos minut ärsytetään, tulen oikein vaaralliseksi.
Puhuessaan mr Bumble teki surkuteltavan yrityksen tarttua topakasti
kiinni lyhtyynsä ja kaikkien hänen piirteittensä levottomuudesta
näki selvästi, että tarvitsi hyvän joukon ärsytystä, ennenkuin hän
antautui mihinkään sotaisiin toimenpiteisiin, mikäli ei kysymys ollut
köyhäinhoitolaisista tai muista tarkoitukseen sopivista henkilöistä.
— Sinä olet nauta, sanoi mrs Bumble, ja tekisit viisaimmin painamalla
hampaat kieleesi.
— Hän olisi tehnyt viisaimmin leikkaamalla kielensä pois ennen tänne
tuloaan, jollei hän voi puhua matalammalla äänellä, sanoi Monks
tylysti. Vai on hän miehenne?
— Hän mieheni! tirskui rouva väistäen kysymystä.
— Sitä ajattelinkin tullessanne sisään, vastasi Monks pannen merkille
katkeroituneen katseen, jonka rouva sinkautti aviopuolisolleen. Sitä
parempi. Mieluummin olenkin tekemisissä kahden ihmisen kanssa, kun
huomaan, että heillä on vain yksi tahto. Puhun tosissani — katsokaa
tänne!
Hän pisti kätensä taskuun, josta veti esiin purjekankaisen pussin,
lukien sitten kaksikymmentäviisi kultarahaa pöydälle ja työntäen ne mrs
Bumblelle.
— Ottakaa ne, sanoi hän, ja kun tuo kirottu ukkosenjyrinä, jonka
tunnen olevan purkautumaisillaan päämme päällä, on ohi, niin alkakaa
kertomuksenne.
— Kun nainen, jota kutsuimme vanhaksi Sallyksi, kuoli, alkoi rouva,
olimme hän ja minä yksin.
— Eikö ketään muuta ollut läsnä? kysyi Monks samalla ontolla,
kuiskaavalla äänellä. Ei ketään kurjaa sairasta tai tyhmyriä jossakin
toisessa sängyssä — ketään, joka saattoi kuulla ja ymmärtää mitä
sanottiin?
— Ei niin elävää sielua. Olimme yksin, minä yksin olin hänen luonaan
kuoleman tullessa.
— Oivallista, sanoi Monks katsellen häntä tarkkaavasti, jatkakaa!
— Hän kertoi eräästä nuoresta olennosta, jatkoi rouva, joka muutamia
vuosia aikaisemmin oli synnyttänyt lapsen maailmaan, ei vain samassa
huoneessa, vaan vieläpä samassa sängyssä, missä hän nyt itse lepäsi
kamppaillen kuoleman kanssa.
— Mitä? virkkoi Monks vapisevin huulin ja katsahtaen yli olkapäänsä.
Miten ihmeellisesti asiat voivat sattua!
— Lapsi oli se, jonka hänelle tuossa mainitsitte eilen illalla, sanoi
rouva, huolimattomasti nyökäten kohden miestänsä. Tuo hoitajatar
rosvosi äidin.
— Hänen eläessään? kysyi Monks.
— Hänen kuoltuaan, virkkoi rouva väristen. Hän varasti ruumiilta
ennenkuin se vielä oli ehtinyt kylmetä. Hän varasti, mitä kuollut äiti
viimeisenä silmänräpäyksenään oli häntä pyytänyt ottamaan talteen lasta
varten.
— Myikö hän sen? huudahti Monks kiihkoissaan. Myikö hän sen? — Missä?
— Milloin? — Kenelle? — Kuinka kauan siitä on?
— Hyvin vaivalloisesti kerrottuaan minulle tehneensä sen hän kaatui
taaksepäin ja kuoli.
— Sanomatta enempää? kysyi Monks äänellä, joka sen
vaimentamisyrityksen takia vain tuntui sitä raivoisammalta. Se on
valetta! En salli leikitellä kanssani. Hän sanoi jotain enemmän — otan
hengiltä teidät molemmat, ellen saa tietää sitä!
— Ei sanaakaan enempää hän sanonut, vastasi rouva näköjään levollisena
— mitä mr Bumble sitävastoin ei suinkaan ollut — huolimatta
muukalaisen kiivaudesta. Mutta hän tarttui kiinni hameeseeni toisella
kädellään, joka oli puoleksi nyrkissä, ja nähtyäni hänen kuolleen ja
sitten väkisin irroittaessani hänen otteensa huomasin hänen kädessään
jonkun likaisen paperilapun.
— Mikä sisälsi —, keskeytti hänet Monks.
— Ei mitään, vastasi rouva, se oli panttikuitti.
— Millekä? kysyi Monks.
— Sen olen kyllä sanova teille aikanansa, vastasi rouva. Otaksun,
että hän oli kätkenyt koristuksen, toivoen voivansa käyttää sitä
hyödyksensä ja sitten panttanut sen sekä säästänyt tai haalinut kokoon
rahoja voidakseen vuosittain maksaa panttilainaajan korot ja siten
estää sen menetyksen, jotta jos jotakin tapahtuisi, se voitaisiin
jälleen lunastaa. Mitään ei kuitenkaan ollut kuulunut ja, kuten teille
sanoin, hän kuoli tuo rutistunut ja likainen paperilappu kädessään.
Aika olisi mennyt umpeen kaksi päivää sen jälkeen, ja koska minäkin
otaksuin asiaa ehkä jäljestäpäin joskus tiedusteltavan, lunastin minä
pantin.
— Missä se on nyt? kysyi Monks kiihkeästi.
— Tässä, vastasi rouva, ja ikäänkuin iloissaan siitä, että pääsi siitä
eroon, heitti hän pöydälle pienen nahkaisen pussin, tuskin kyllin
suuren kätkemään pienen kellon. Monks sieppasi sen ja avasi vapisevin
käsin. Se sisälsi pienen kultamedaljongin, missä oli kaksi hiuskiharaa
sekä sileä kultainen vihkimäsormus.
— Nimi Agnes on kaiverrettuna siihen, sanoi rouva, ja sitten on
jätetty tilaa sukunimelle, minkä jälkeen seuraa päivämäärä, ei täyttä
vuotta ennen lapsen syntymää. Sain sen selville.
— Ja onko tässä kaikki? virkkoi Monks, huolellisesti ja innokkaasti
tutkittuaan pienen pussin sisällystä.
— Siinä on kaikki, vastasi rouva.
Mr Bumble huokaisi syvään, kuin jos hän olisi ollut iloinen siitä,
että juttu nyt oli lopussa eikä mitään kysymystä oltu nostettu niitten
kahdenkymmenenviiden punnan takaisinottamisesta, minkä jälkeen hän
uskalsi kuivata hien, jota runsaasti oli tippunut hänen nenälleen koko
edelläkäyneen keskustelun ajan.
— En tiedä mitään enempää asiasta, paitsi mitä voin arvata, sanoi
rouva lyhyen äänettömyyden jälkeen Monksille, enkä tahdo enempää
tietääkään, sillä se on varmempaa. Mutta ehkä saan tehdä teille pari
kysymystä?
— Saatte kernaasti kysyä, virkkoi Monks hiukan hämmästyneenä, mutta
vastaanko, se on toinen kysymys.
— Mikä tekee kolme, lausui Bumble yrittäen olla sukkela.
— Tätäkö minulta odotitte? kysyi rouva.
— Niin, vastasi Monks. Ja toinen kysymys?
— Mitä aiotte tehdä sillä? Voidaanko sitä käyttää minua vastaan?
— Ei koskaan, vastasi Monks, eikä myöskään minua vastaan. Katsokaa
tänne! Mutta älkää astuko askeltakaan eteenpäin, muutoin ei henkenne
ole mädännyttä puolukkaa arvokkaampi!
Puhuessaan työnsi hän äkkiä pöydän syrjään, tarttui lattiaan
kiinnitettyyn rautarenkaaseen ja avasi suuren laskuluukun, mikä aukeni
aivan mr Bumblen jalkojen edessä ja sai tämän gentlemannin kiireimmän
kaupalla vetäytymään taaksepäin.
— Katsokaa tänne! sanoi Monks ja laski lyhdyn alas syvyyteen.
Älkää pelätkö! Olisin kyllä helposti voinut solahduttaa teidät alas
istuessanne pöydän ääressä, jos olisin halunnut.
Täten rohkaistuna lähestyi, rouva onkaloa ja mr Bumblekin uskalsi,
uteliaisuuden houkuttelemana, tehdä samoin. Vuolas virta, joka oli
kohonnut runsaan sateen vaikutuksesta, kiiti nopeasti eteenpäin siellä
alhaalla, ja kaikki muut äänet vaimenivat sen loiskunnan ja kuohunnan
vihreitä ja niljaisia paaluja vasten. Muinoin oli ollut vesimylly
siellä alhaalla, ja virta, roiskuessaan ja vaahdotessaan niiden
harvojen lahojen hirsien ja pohjaosien ympärillä, mitkä vielä olivat
jäljellä myllynrattaasta, näytti rientävän eteenpäin uudella voimalla,
vapauduttuaan esteistä, jotka turilaan olivat yrittäneet pidättää sen
kiireistä kulkua.
— Jos heitettäisiin täältä tuonne alas ruumis, missä olisikaan se
siinä tapauksessa huomenna? kysyi Monks heilutellen lyhtyä edestakaisin
mustassa syvyydessä.
— Kaksitoista mailia alempana joessa ja sitäpaitsi kappaleiksi
repeytyneenä, vastasi Bumble hätkähtäen jo sitä ajatellessaankin.
Monks otti esiin pienen paketin povestaan, minne sen kiireesti oli
kätkenyt, sitoi sen kiinni lyijynkappaleeseen, joka aikaisemmin oli
kuulunut erääseen pölkkyyn, ja heitti sen alas virtaan. Se putosi
pystysuoraan kuin luoti, halkaisi veden tuskin kuuluvalla läiskäyksellä
ja oli kadonnut.
Kaikki kolme katselivat toisiansa, näyttäen hengittävän vapaammin.
— Kas niin! sanoi Monks paiskaten luukun kiinni, mikä raskaasti putosi
takaisin entiseen asentoonsa. Jos meri konsanaan luovuttaa kuolleensa
— kuten kirjoissa sanotaan sen tekevän — niin se kyllä säilyttää
kultansa ja hopeansa sekä tämän rojun niitten joukossa. Meillä ei ole
mitään enempää puhuttavaa toisillemme ja voimme lopettaa miellyttävän
yhdessäolomme.