Missä lukija voi havaita erään avioliitoissa ei kovinkaan harvinaisen
ristiriidan.
Mr Bumble istui vastaanottohuoneessa silmät happamesti kiinnitettyinä
ilottomaan kamiinaan, josta ei lähtenyt, kesä kun oli, mitään
kirkkaampaa valoa kuin harvalukuisten heikkojen auringon säteitten
heijastus sen kylmästä, kiiltävästä pinnasta.
Mr Bumblen synkkä mieliala ei ollut kuitenkaan ainoa, mikä oli omaansa
kiinnittämään katselijan kaihomielistä huomiota. Oli muita seikkoja
— ja ne olivat mitä läheisimmässä yhteydessä hänen oman persoonansa
kanssa — jotka todistivat, että suuri muutos oli tapahtunut hänen
oloissaan. Kaluunoilla varustettu takki ja kolmikulmainen hattu,
missä olivat ne? Hänellä oli yhä edelleen polvihousut ja mustat
puuvillasukat, mutta ne eivät olleet ne housut. Takissa oli laajat
liepeet ja muistutti se siinä suhteessa muinaista takkia, mutta, ah,
kuinka erilainen muutoin! Ylpeä, kolmikulmainen hattu oli vaihtunut
kainoon, pyöreään hattuun. Bumble ei ollut enää vahtimestari.
Mr Bumble oli mennyt naimisiin mrs Corneyn kanssa ja oli köyhäintalon
esimies. Eräs toinen vahtimestari oli tullut peräsimeen ja hänelle
olivat kolmikulmainen hattu, kultakaluunainen takki ja espanjanruoko,
kaikki kolme, menneet perinnöksi.
— Ja huomenna on kaksi kuukautta siitä, kun se tapahtui! sanoi mr
Bumble huokaisten. Se tuntuu koko vuosisadalta.
Mr Bumble oli voinut tarkoittaa, että hän oli koonnut koko elämän
onnen kahdeksan viikon ahtaissa puitteissa, mutta huokaus — tähän
huokaukseen oli kätkettynä koko joukon.
— Minä myin itseni, virkkoi mr Bumble ja täydensi samaa
ajatuksenjuoksua, kuudesta teelusikasta, sokeripihdeistä ja
kermakannusta, muutamista käytetyistä huonekaluista ynnä
kahdestakymmenestä punnasta rahaa. Olin ylen vähäinen vaatimuksissani
— se oli polkuhinta!
— Polkuhinta! kirkui kimeä ääni hänen korviinsa. Sinä olisit ollut
tyytyväinen mihin hintaan tahansa, ja minä olen maksanut sinulle
kylläkin kalliisti, sen tietää Jumala korkeudessa.
Mr Bumble kääntyi ympäri ja kohtasi rakastettavan vaimonsa kasvot,
joka, vaikka hän vain osittain oli ymmärtänyt harvat kuulemansa sanat
hänen valituksistaan, kuitenkin onneen luottaen sinkautti yllämainitun
huomautuksen.
— Mrs Bumble! sanoi Bumble alakuloisen vakavasti.
— Niin? huusi rouva.
— Ole ystävällinen ja katso minuun, sanoi Bumble kiinnittäen katseensa
häneen.
— Jos hän kestää tämän katseen, sanoi Bumble itsekseen, niin voi hän
vastustaa kaikkea. Se on katse, joka ei koskaan ole ollut tehoamatta
köyhäinhoitolaisiin, ja jos se ei tehoa häneen, on koko valtani lopussa.
Oliko vähäinen silmäin laajentaminen ollut kylliksi köyhäinhoidokkien
musertamiseksi, koska he, ollen vaivaisina syntyneet, eivät olleet
erikoisen voimakkaita tai oliko entinen mrs Corney erikoisen
karaistunut silmäyksiä vastaan, siitä voivat mielipiteet olla
eriäviä. Mutta tosiasia on, että arvon rouva ei laisinkaan tuntenut
itseänsä Bumblen katseen lannistamaksi, vaan päinvastoin kohtasi sen
ylen halveksivasti, niin, vieläpä päästi naurun, mikä soi täysin
luonnolliselta.
Kun Bumble kuuli tämän odottamattoman äänen, näytti hän aluksi
epäröivältä ja senjälkeen hämmästyneeltä. Sitten vajosi
hän aikaisempaan tilaansa eikä liikahtanut ennenkuin hänen
tarkkaavaisuutensa taas herätti hänen puolisonsa ääni.
— Aiotko istua täällä ja torkkua koko päivän? kysyi mrs Bumble.
— Aion istua tässä niin kauan kuin tahdon, vastasi Bumble, ja vaikka
minä _en_ torku, tulen minä kuitenkin torkkumaan, haukottelemaan,
aivastamaan, nauramaan tai itkemään, aivan kuin itse tahdon, sillä se
on erikoisoikeuteni.
— Erikoisoikeutesi! puhisi mrs Bumble kuvaamattoman halveksivasti.
— Niin, juuri niin minä sanoin, vastasi Bumble. Miehen erikoisoikeus
on käskeä.
— Ja mikä Jumalan nimessä on sitten naisen erikoisoikeus? kysyi
autuaan mr Corneyn leski.
— Totella! karjaisi Bumble. Jos sinun onneton miesvainajasi olisi
opettanut sinulle sen, niin hän ehkä eläisi vielä. Soisin, että hän
olisi sen tehnyt, miesparka.
Tuskin oli mrs Bumble kuullut tämän, ennenkuin hän heti älysi, että
ratkaiseva hetki oli nyt tullut ja että päätaistelu herruudesta nyt oli
edessä. Tuskin oli hän siis kuullut tämän vihjauksen poismenneeseen,
ennenkuin hän itkien vaipui alas tuolille ja kirkui, että Bumble oli
kovasydäminen peto.
Kyyneleet eivät olleet kuitenkaan sellainen asia, joka kykeni
raivaamaan tien mr Bumblen sydämeen; hänen sydämensä oli vedenpitävä.
Täten oli entinen mrs Corney tehnyt yrityksen kyynelillä, koska ne
olivat vaivattomammat kuin käsiksikäyminen, mutta hän oli aivan valmis
käyttämään jälkimmäistäkin menettelytapaa, minkä Bumble pian tulisi
kokemaan.
Ensimmäinen todistus tästä oli ontto ääni, joka välittömästi seurasi
mr Bumblen hatun lentoa huoneen vastakkaiseen päähän. Sitten kuin tämä
valmistava toimenpide oli paljastanut hänen päänsä, tarttui neuvokas
rouva toisella kädellä häntä kurkkuun ja jakeli hänelle senjälkeen
kokonaisen ryöpyn iskuja toisella (annettuina huomattavalla voimalla
ja taitavuudella). Kun se oli tehty, aikaansai hän pienen vaihtelun
raapimalla hänen kasvojaan ja repimällä häntä tukasta, ja täten
rangaistuaan häntä niin paljon kuin katsoi loukkauksen vaatineen
töykkäsi hän hänet erään tuolin yli, joka sattumalta oli valmiina
sellaisia tarkoitusta varten, ja kehoitti häntä uudelleen puhumaan
erikoisoikeudestaan.
— Nouse ylös! sanoi hän käskevällä äänellä. Ja korjaa luusi täältä,
jollet tahdo, että teen sinusta kaalia.
Mr Bumble nousi hyvin nöyränä katsannoltaan ja erittäin uteliaana
tietämään, mitä hänen vaimonsa mahtoi tarkoittaa näillä sanoilla, minkä
jälkeen hän otti ylös hattunsa ja kääntyi ovea kohti.
— No, menetkös? kysyi mrs Bumble.
— Menen, ystäväni, menen, vastasi hän ja teki nopean liikkeen oveen
päin. Tarkoitukseni ei ollut — nyt minä menen, ystäväni — sinä olet
niin väkivaltainen, että minä todellakin —.
Tässä silmänräpäyksessä astui mrs Bumble nopeasti askeleen eteenpäin
asettaakseen suoraan maton, joka oli joutunut epäjärjestykseen
taistelun aikana, ja mr Bumble riensi heti ulos huoneesta lopettamatta
alkamaansa lausetta, ja entinen mrs Corney oli yksin herrana
taistelutantereella.
Tämä oli liikaa! Bumble antoi pojalle, joka avasi hänelle portin (sillä
niin pitkälle oli hän ajatuksissaan kulkenut), korvapuustin ja meni
ulos kadulle.
Hän kulki katua ylös ja toista alas ja sitten teki hänen tunteittensa
sekasorto hänet janoiseksi. Hän meni useitten anniskelupaikkojen ohi,
mutta pysähtyi lopulta muutamalla syrjäkadulla erään sellaisen eteen,
jonka tarjoiluhuoneen hän, silmättyään akkunan puoliverhojen yli,
huomasi tyhjäksi. Samaan aikaan alkoi sataa, ja se seikka ratkaisi
asian. Bumble astui sisään ja tilasi jotakin juotavaa.
Mies, joka istui siellä, oli pitkä ja tumma ja oli hänellä yllään avara
viitta. Hän näytti muukalaiselta ja hänen harhailevasta katseestaan ja
vaatteitaan peittävästä pölykerroksesta päättäen oli hän matkustanut
pitkän taipaleen. Hän katsoi syrjäsilmällä mr Bumbleen, mutta alentui
tuskin vastaamaan tämän tervehdykseen nyökkäyksellä.
Mr Bumblella olisi ollut riittävästi arvokkuutta kahdenkin osaksi,
vaikkapa muukalainen olisi osoittautunut kohteliaammaksikin. Hän joi
sentähden äänettömyyden vallitessa geneveläistotinsa tutkimalla hyvin
juhlallisesti muuatta sanomalehteä.
Sattui kuitenkin — kuten usein sattuu ihmisten senkaltaisissa
olosuhteissa osuessa yhteen — että Bumble silloin tällöin tunsi
vastustamatonta halua vilkaista muukalaiseen, mutta että hän joka
kerta käänsi silmänsä pois, ylen hämmentyneenä siitä, että muukalainen
samalla hetkellä kaikessa salaisuudessa loi katseensa häneen. Bumblen
neuvottomuutta vain lisäsi tuntemattoman silmien merkillinen katse.
Nämä silmät olivat terävät ja kirkkaat, mutta epäileväisyyden tai
epäluuloisuuden kaihtamat, jonka vertaista hän ei ollut koskaan nähnyt
ja joka oli hyvin vastenmielistä katsella.
Heidän tällä tavoin useita kertoja kohdattuaan toistensa katseen
katkaisi muukalainen käreällä, syvällä äänellä hiljaisuuden.
— Minuako te tirkistelitte, virkkoi hän, katsoessanne ikkunasta
sisälle?
— En tietääkseni, sikäli kuin ette ole mr —. Tässä vaikeni mr Bumble,
sillä hän oli kovin utelias saamaan tietoonsa tuntemattoman nimen ja
luuli kärsimättömyydessään tämän mahdollisesti lisäävän puuttuvan sanan.
— Ei, näen, ettette sitä tehnyt, sanoi muukalainen ivallinen hymy
huulillaan, muussa tapauksessa olisitte tietänyt nimeni. Te ette sitä
tiedä, ja neuvon teitä olemaan sitä kysymättä.
— En tarkoittanut sillä mitään pahaa, nuori mies, vastasi Bumble
juhlallisesti.
Tätä lyhyttä vuoropuhelua seurasi uusi vaitiolo, minkä muukalainen
jälleen keskeytti.
— Minusta tuntuu, että olen nähnyt teidät ennen, sanoi hän. Olitte
toisin puettu sillä kertaa, ja minä menin vain ohitsenne kadulla,
mutta minä olen kuitenkin tuntevinani teidät jälleen. Te olitte täällä
vahtimestarina ennen, eikö niin?
— Olin köyhäintalon vahtimestari, vastasi mr Bumble ällistyneenä.
— Aivan niin, virkahti toinen nyökäten. Jonakin sellaisena minä teidät
näin. Mikä nyt olette?
— Köyhäintalon esimies, vastasi Bumble hitaasti ja painokkaasti,
vastustaakseen jokaista sopimatonta tungettelevaisuutta, jota
tuntematon muussa tapauksessa saattaisi yrittää. Köyhäintalon esimies,
nuori mies!
— Osaatte pitää omaa etuanne silmällä, kuten aina ennenkin? jatkoi
muukalainen tarkastaen Bumblen terävin katsein. Älkää pelätkö puhua
suutanne puhtaaksi, ihminen. Tunnen teidät anelko hyvin, kuten näette.
— Otaksun, ettei nainut mies, vastasi Bumble varjostaen silmiään
toisella kädellään ja silminnähtävällä ihailulla silmäten tuntematonta
päästä jalkoihin, ole vastahakoisempi ansaitsemaan kunniallista lanttia
kuin naimatonkaan. Köyhäinhoitovirkamiehet eivät ole niin hyvin
palkatuita, että kieltäytyisivät pienestä ylimääräisestä ansiosta,
voidessaan sen hankkia rehellisellä ja soveliaalla tavalla.
Tuntematon hymyili heikosti, nyökäten taas, kuin jos olisi tahtonut
sanoa huomanneensa, ettei hän ollut erehtynyt miehestä, ja soitti sen
jälkeen kelloa.
— Täyttäkää tämä lasi, virkkoi hän ja ojensi isännälle Bumblen tyhjän
lasin. Saa olla väkevää ja lämmintä. Sellaistahan kai haluatte?
— Ei kovin väkevää, vastasi Bumble miettivästi yskäisten.
— Ymmärrätte tarkoituksen, isäntä! sanoi muukalainen kuivasti.
Isäntä hymähti ja palasi pian senjälkeen, tuoden höyryävän totilasin.
Ensimmäinen kulaus siitä sai Bumblen silmät kyyneltymään.
— Kuulkaahan nyt, mitä tulen teille sanomaan, lausui muukalainen,
ensin suljettuaan oven ja akkunat. Olen tullut tänne tänään etsiäkseni
käsiini teidät, ja erään sellaisen sattuman johdosta, joita paholainen
väliin suo ystävilleen, tulitte te sisälle juuri tähän huoneeseen,
missä minä istuin teitä ajatellen. Tahdon saada teiltä muutamia
tietoja, mutta en vaadi niitä ilmaiseksi, niin merkityksettömiä kuin ne
ovatkin. Ottakaa aluksi tämä.
Puhuessaan työnsi hän pari kultarahaa yli pöydän toiselle niin
varovasti kuin jos olisi tahtonut estää kolikkojen kilinää kuulumasta
ulkopuolelle. Bumblen huolella tutkittua kolikoita, nähdäkseen olivatko
ne oikeita, ja senjälkeen tyytyväisenä työnnettyä ne liivintaskuunsa,
jatkoi hän:
— Koettakaa muistella — odottakaahan — talvea kaksitoista vuotta
takaperin.
— Se on pitkä aika, sanoi Bumble. No hyvä, se on tehty.
— Näyttämönä on köyhäintalo.
— Hyvä.
— Yön aika.
— Niin.
— Ja tapahtumapaikkana se viheliäinen luola, olkoon se nyt missä
tahansa, missä kurjat portot loivat voimaa ja terveyttä, mikä niin
usein oli evätty heiltä itseltään, ja antoivat elämän kirkuville
penikoille, seurakunnan hoivaan otettaville, sekä kätkivät häpeänsä
hautaan.
— Tarkoitatte kai synnytyslaitosta, virkkoi Bumble, joka ei oikein
saanut tolkkua muukalaisen hermostuneesta kuvauksesta.
— Niin, sanoi muukalainen. Siinä huoneessa syntyi muuan poika.
— Kokonainen liuta poikia, virkkoi Bumble ja ravisti epäilevästi
päätänsä.
— Hitto periköön sen käärmeensikiön! puhkesi muukalainen sanomaan
kärsimättömästi, se poika, jota minä tarkoitan, oli kalpea, ujo pieni
penikka, joka pantiin erään ruumisarkuntekijän oppiin (toivoisinpa
tämän tehneen kirstun hänelle ja pistäneen hänen ruumiinsa siihen) ja
sitten juoksi tiehensä Lontooseen, kuten otaksuttiin.
— Mitä, tarkoitatteko nuorta Oliveria — nuorta Twistiä? sanoi Bumble.
Hänet muistan luonnollisesti sangen hyvin. Nenäkkäämpää veitikkaa ei
ikinä ole ollut olemassa.
— En minä hänestä halua mitään tietää. Olen kuullut aivan kylliksi
hänestä, virkkoi muukalainen. Vaan eräästä naisesta — siitä ämmästä,
joka hoiti hänen äitiään. Missä on hän?
— Missä on hän? sanoi Bumble, jota geneveläistoti oli elähdyttänyt.
Sitä on vaikea sanoa. Siellä, missä hän nyt on, ei ainakaan ole mitään
synnytyslaitosta, joten hän otaksuttavasti nyt on ilman paikkaa.
— Mitä tarkoitatte? kysyi muukalainen karskisti.
— Että hän kuoli viime talvena.
Mr Bumble oli kylliksi viekas havaitsemaan, että tilaisuus oli käsillä
käyttää tuottavalla tavalla jotain paremman puoliskonsa hallussa
olevaa salaisuutta. Hän muisti sangen hyvin sen illan, jolloin vanha
Sally kuoli, sillä sen päivän elämykset oli hänellä hyvä syy muistaa,
koska hän juuri silloin oli kosinut mrs Corneyta, ja vaikka tämä
rouva ei milloinkaan ollut uskonut hänelle sitä tunnustusta, jonka
ainoa todistaja hän oli ollut, oli hän kuitenkin kuullut kylliksi
tietääkseen, että oli kysymys jostakin, mikä oli tapahtunut vanhan
mummon hoitaessa Oliver Twistin äitiä. Salaperäisen näköisenä antoi
hän sentähden muukalaisen ymmärtää, että eräs nainen oli ollut kahden
kesken vanhan eukon kanssa vähäistä ennen tämän kuolemaa, ja että hän
luultavasti voisi antaa jotakin valaistusta asiaan.
— Kuinka voin saada tavata häntä? kysyi muukalainen heittäen sikseen
kaiken varovaisuuden ja selvästi osoittaen, että hänen pelkonsa, mikä
sitten lieneekin ollut, oli jälleen saanut virikettä tästä viimeisestä
uutisesta.
— Ainoastaan minun välitykselläni, vastasi Bumble.
— Koska? huudahti muukalainen.
— Huomenna, vastasi mr Bumble.
— Kello yhdeksän huomisiltana, virkkoi muukalainen, otti esiin palasen
paperia ja kirjoitti siihen erään syrjäisen, joen rannalla sijaitsevan
talon osoitteen, käsialalla, mikä paljasti hänen hermostuneisuutensa.
Tuokaa hänet luokseni kello yhdeksän illalla. Minun ei tarvitse pyytää
teitä olemaan varovainen puheissanne, sillä se on oman etunne mukaista.
— Ketä pitää minun kysyä?
— Monksia! vastasi mies lähtien.