Joka on hyvin lyhyt eikä ehkä tunnu erikoisen tärkeältä, mutta se on
kuitenkin luettava jatkona edelliseen ja avaimena toiseen, joka tulee,
kun sen aika on käsissä.
— On siis päätetty, että teistä tulee matkakumppanini tänään,
vai kuinka? sanoi tohtori kohdatessa Harry Maylien ja Oliverin
aamiaispöydässä. Ette näy pysyvän samassa aikeessa tai päätöksessä
kahta puolituntista yhteen menoon.
— Tulette ennen pitkää puhumaan toiseen tapaan, vastasi Harry ja
punastui ilman näkyvää aihetta.
— Toivon, että olen saava hyvää aihetta siihen, virkkoi mr Losberne,
vaikka myönnän, etten usko sitä. Vielä eilen aamupäivällä olitte niin
rivakasti päättänyt jäädä tänne ja huomaavaisena poikana seurata
äitiänne merenrannalle. Ennen päivällistä ilmoititte minulle, että
tekisitte minulle sen kunnian, että seuraisitte minua niin pitkälle
kuin matkustan teidän reittiänne Lontooseen, ja illalla kehoititte
minua hyvin salaperäisesti matkustamaan, ennenkuin naiset vielä olivat
tulleet jalkeille. Seuraus tästä on, että pikku Oliverin on pakko istua
täällä aamiaispöydässä, sen sijasta että hänen tähän aikaan pitäisi
olla ulkona samoilemassa pitkin kenttiä kaikenlaisia kasvitieteellisiä
harvinaisuuksia etsien. Se on kovin kiusallista, vai mitä, Oliver?
— Olisin ollut hyvin pahoillani, jos en olisi ollut kotona, kun te ja
mr Maylie matkustatte, sir, vastasi Oliver.
— Sinä olet oiva poika, sanoi tohtori, sinun on pistäydyttävä minua
katsomassa, kun olette tulleet kotiin. Mutta vakavasti puhuen, Harry,
onko jokin korkeilta herroilta tullut sanoma aiheuttanut tämän
äkillisen hoppunne päästä lähtemään?
— Korkeat herrat, vastasi Harry, joihin kai luette myöskin mahtavan
enoni, eivät ole edes antaneet kuulla itsestään koko tänä aikana, minkä
täällä olen ollut, eikä ole myöskään luultavaa, että heille tähän
aikaan vuodesta sattuisi mitään, mikä tekisi silmänräpäyksellisen
saapumiseni heidän keskuuteensa välttämättömäksi.
— Hyvä, sanoi tohtori, te olette kummallinen vekkuli. Mutta teidät
tahdotaan kai saada parlamenttiin joulun edellisissä vaaleissa, eikä
tämä äkkinäinen vaihtelevaisuus ole mitään huonoa valmistautumista
valtiolliseen elämään. Siinä piilee todellakin jotakin, hyvä
harjoitus on aina toivottavaa, koskivatpa kilpailut sitten virkaa,
voittomaljakkoa tai rahoja.
Harry Maylie oli sen näköinen kuin olisi hän voinut liittää tähän
vuoropuheluun pari huomautusta, jotka olisivat voineet panna tohtorin
aika lailla hämilleen, mutta hän rajoittui lausumaan: "Saamme nähdä",
eikä jatkanut aihetta. Vähän sen jälkeen ajoivat vaunut esille, ja
Gilesin tultua sisälle noutamaan matkatavaroita kiirehti kelpo tohtori
ulos valvoakseen, että kaikki tuli vaunuihin.
— Oliver, sanoi Harry Maylie matalalla äänellä, minulla on sanottavana
sinulle pari sanaa.
Oliver meni siihen akkunakomeroon, jonne Harry oli häntä viitannut,
ollen hyvin ihmeissään siitä alakuloisuuden ja levottomuuden
sekoituksesta, joka vallitsi hänen koko olemuksessaan.
— Sinähän voit kirjoittaa nyt hyvin? sanoi Harry asettaen kätensä
hänen käsivarrelleen.
— Niin toivon, sir, vastasi Oliver.
— En ehkä tule takaisin pitkään aikaan ja haluan sentähden, että sinä
kirjoitat minulle — sanokaamme joka neljästoista päivä, joka toinen
maanantai, osoitteella Pääpostikonttori, Lontoo. Tahdotko tehdä sen?
sanoi Harry Maylie.
— Suurimmalla ilolla, sir, olen oleva ylpeä saadessani sen tehdä!
vastasi Oliver, ihastuneena tästä tehtävästä.
— Tahtoisin mielelläni tietää — kuinka äitini ja miss Maylie
jaksavat, sanoi nuori mies, ja voit kernaasti täyttää kokonaisen
arkin kertomalla, mitä kävelyretkiä te teette ja mistä te puhutte ja
tokko hän — tarkoitan he — näyttävät onnellisilta ja tyytyväisiltä.
Ymmärrätkö minua?
— Aivan hyvin, sir, aivan hyvin, vastasi Oliver.
— Toivoisin, ettet mainitsisi mitään siitä heille, sanoi Harry
nopeasti, sillä äitini voisi muutoin saada päähänsä kirjoittaa minulle
useammin, ja se vain tuottaisi hänelle vaivaa. Anna sen olla salaisuus
sinun ja minun välillä, äläkä unohda kertoa minulle kaikkea! Minä
luotan sinuun.
Oliver, joka tärkeytensä tunnossa tunsi itsensä ylen ylpeäksi, lupasi
mitä päättäväisimmin säilyttää salaisuuden ja olla seikkaperäinen
tiedonannoissaan, ja Harry Maylie sanoi hyvästi hänelle monin
vakuutuksin suosiollisuudestaan ja ystävyydestään häntä kohtaan.
Tohtori istui vaunuissa. Giles, jonka sopimuksen mukaan piti jäädä
jäljelle, seisoi avoimen vaununoven vieressä, ja palvelustytöt
seisoivat puutarhassa ja katselivat. Harry loi nopean katseen kohti
ristikkoakkunoita ja hyppäsi vaunuihin.
— Ajakaa! huusi hän. Ajakaa kovaa, nopeasti, täyttä laukkaa; tänä
päivänä on mentävä kuin myrskytuuli!
— Halloo! huusi tohtori, laskien nopeasti alas etuikkunan ja kiljuen
postiljoonille. Minä voin tyytyä sentään paljon vähempäänkin kuin
myrskytuulen nopeuteen, kuuletteko?
Hätisten ja ryskyen, kunnes melua ei enää voitu kuulla ja vaunujen
nopeaa vauhtia saattoi seurata vain silmillä, vierivät ne pois
pitkin maantietä, melkein tomupilven peittäminä, toisinaan kadoten
ja toisinaan taas tullen esiin. Vasta sitten, kun tomupilveä ei enää
voinut eroittaa, erkanivat katselijat eri tahoille.
Mutta oli kuitenkin yksi katselija, joka kauan seisoi ja tuijotti pois
kohti pistettä, missä vaunut olivat olleet näkyvissä, niitten jo aikoja
sitten ollessa monen mailin päässä, sillä valkoisten uutimien takana,
jotka olivat kätkeneet hänet sillä hetkellä, kun Harry oli katsonut
ylös hänen akkunaansa, istui Rose itse.
— Hän näytti olevan hyvin iloinen ja onnellinen, sanoi hän viimein.
Pelkäsin hetkisen, että hän olisi toisenlainen. Erehdyin, ja olen nyt
hyvin, hyvin iloinen.