Sisältää Oliverin seikkailun epätyydyttävän seurauksen sekä
tärkeänpuolisen keskustelun Harry Maylien ja Rosen välillä.
Kun talon asukkaat Oliverin huutojen kutsumina kiirehtivät paikalle,
mistä ne kuuluivat, löysivät he hänet kalpeana ja kiihtyneenä. Hän
osoitti suoraan kohden talon takaista niittyä ja kykeni tuskin
lausumaan sanat: "Juutalainen! Juutalainen!"
Mr Giles ei voinut älytä, mitä tämä huudahdus saattoi merkitä, mutta
Harry Maylie, jonka käsityskyky oli hieman nopeampi ja joka äidiltään
oli kuullut Oliverin vaiheet, ymmärsi sen heti.
— Mihin suuntaan hän katosi? kysyi hän ottaen paksun kepin, joka oli
eräässä nurkassa.
— Tuonne, vastasi Oliver silmänräpäystäkään viivyttelemättä ja osoitti
suuntaan, johon miehet olivat hävinneet, he katosivat heti näkyvistäni.
— Silloin täytyy heidän olla ojassa! virkkoi Harry Maylie. Tule mukana
ja pysy niin lähellä minua kuin mahdollista. Näin sanoessaan hyppäsi
hän yli pensasaidan ja lähti menemään sellaista vauhtia, että toisten
oli tavattoman vaikea pysytellä hänen kintereillään.
Mr Giles seurasi niin hyvin kuin voi ja Oliver teki samoin, ja pari
minuuttia myöhemmin tulla hupsahti mr Losberne, joka juuri oli ollut
ulkona kävelyllä, yli pensasaidan heidän peräänsä ja kiiti, suuremmalla
nopeudella kuin häneltä saattoi odottaakaan, samaan suuntaan,
huudelleen koko ajan mitä kummallisimmalla tavalla saadakseen tietää,
mistä oikeastaan oli kysymys.
Etsintä oli kuitenkin tuloksetonta, ei niin merkkiäkään tuoreista
jalanjäljistä voitu keksiä. He lähtivät nyt erään pienen kukkulan
huipulle, josta voivat silmäillä yli alavien vainioitten kolmen
tai neljän mailin alalla. Notkossa vasemmalla sijaitsi kylä, mutta
tullakseen sinne oli miesten, jos he olivat menneet siihen suuntaan,
minkä Oliver oli ilmoittanut, täytynyt tehdä kierros yli avoimen
kentän, mikä oli mahdotonta, sillä he eivät olleet voineet kulkea niin
kauas niin vähässä ajassa. Tiheä metsä reunusti niittyaluetta toisella
suunnalla, mutta samasta syystä eivät he olleet voineet ehtiä sinnekään.
— Olet varmastikin uneksinut, sanoi Harry Maylie.
— Ah, ei, sir, vastasi Oliver ja värisi pelkästään muistellessaan
vanhan lurjuksen piirteitä. Näin hänet aivan liian selvästi, jotta se
olisi ollut unta. Näin heidät molemmat yhtä selvästi kuin nyt näen
teidät.
— Kuka oli toinen? kysyivät Harry ja mr Losberne yht'aikaa.
— Sama mies, joka töksähti minuun kestikievarissa, sanoi Oliver. Me
tarkastimme toisiamme terävästi ja voin vannoa, että se oli hän.
— Ja he lähtivät tätä tietä? virkkoi Harry. Oletko varma siitä?
— Olen, yhtä varma kuin siitäkin, että he olivat akkunan ääressä,
vastasi Oliver ja osoitti puhuessaan pensasaitaa, joka eroitti
puutarhan niitystä. Se pitkä mies hyppäsi ylitse juuri tuosta, ja
juutalainen juoksi muutaman askeleen oikealle ja ryömi ulos tuosta
aukosta.
— Tämä on omituista! sanoi Harry Maylie.
— Hyvin omituista! yhtyi tohtori. Eivät edes Blathers ja Duff voisi
tehdä tässä mitään.
Huolimatta etsiskelyjensä ilmeisestä hyödyttömyydestä eivät he
kuitenkaan keskeyttäneet niitä, ennenkuin illan tulo teki ne
täysin toivottomiksi, ja silloinkin lakkasivat he niistä kovin
vastahakoisesti. Giles lähetettiin kylän oluttupiin, varustettuna
Oliverin antamalla kuvauksella outojen miesten ulkonäöstä ja -asusta.
Juutalainen ainakin oli siksi huomiota herättävä, että hänet kyllä
muistettaisiin, jos hän olisi ryypiskellyt tai liikkunut kylässä, mutta
Giles palasi ilman mitään uutisia, jotka olisivat voineet selittää
arvoitusta.
Vähitellen edistyi miss Rosen toipuminen rivakasti. Hän voi jo poistua,
saattoi liikkua ulkona ja seurusteli taas perheen kanssa, säihkyen iloa
koko sydämestään.
Mutta vaikka tällä ilahduttavalla muutoksella oli huomattava vaikutus
pieneen piiriin ja vaikka iloisia ääniä ja leikinlaskua taas kuultiin,
ilmeni kuitenkin hetkittäin jotakin outoa pidättyväisyyttä muutamissa
tuon seuran jäsenissä, myöskin Rosessa, mitä Oliver ei voinut olla
huomaamatta. Mrs Maylie ja hänen poikansa olivat usein sulkeutuneina
yhteen monta tuntia, ja useammin kuin yhden kerran näkyi kyynelten
jälkiä Rosen kasvoilla. Mr Losbernen ilmoitettua päivän, jolloin hän
palaisi Chertseyhin, lisääntyivät oireet, että jotain tapahtuisi, joka
koski nuoren tytön rauhaa ja jonkun toisenkin.
Vihdoin eräänä aamuna, Rosen ollessa yksin aamiaispöydässä, astui Harry
Maylie sisään ja pyysi hieman epäröiden saada puhua hänen kanssaan
muutaman minuutin.
— Muutamat harvat — hyvin harvat — sanat ovat kylliksi, Rose,
sanoi nuori mies ja veti tuolinsa lähemmäksi häntä. Mitä minulla on
sanottavana, on jo sinulla selvillä, eivätkä sydämeni iloisimmat
toiveet ole sinulle tuntemattomat, vaikk'et vielä olekaan kuullut niitä
minun huuliltani.
Kyyneliä piili rakastettavan tytön silmissä Harryn lausuessa nämä
sanat, ja yhden niistä pudotessa kukalle, jonka ylitse hän oli
kumartunut, loistaessa sen maljakossa ja kohottaessa sen kauneutta,
vaikutti se, kuin jos hänen nuoren, terveen sydämensä purkauma olisi
tahtonut lukeutua luonnon suloisimpien tuotteiden sukulaiseksi.
— Enkeli, jatkoi nuori mies hellyyttä äänessään, olento, niin viaton
ja puhdas kuin yksi Jumalan omista enkeleistä, häilyi elämän ja
kuoleman välillä. Ah, ken olisi voinutkaan toivoa, kun se maailma,
jonka kanssa hän oli läheistä sukua, oli puoleksi avoimena hänen
näkyvissään, ken olisi silloin voinut toivoa, että hän tahtoisi palata
tämän maailman surujen ja vaikeuksien luo takaisin! Rose, Rose, tietää,
että sinä olit menossa pois hiljaisen varjon tavoin, kuin valo,
mikä ylhäältä lankee yli maan, olla ilman mitään toivoa, että sinä
säästyisit niille, jotka viipyivät täällä alhaalla, tuntematta mitään
syytä, minkä tähden tekisit niin, tietää, että sinä kuuluit siihen
kirkkaaseen piiriin, jonne niin monet parhaimmista ja puhtaimmista
ovat suunnanneet aikaisen matkansa, ja yhtä kaikki, huolimatta
tästä kaikesta anoa, että sinut säilytettäisiin niille, jotka sinua
rakastivat — kaikki tämä oli melkein liian paljon kestettäväksi.
Sellaisia olivat ajatukseni päivin ja öin ja niitä seurasi niin
kiihkeä virta aavistuksia, levottomuutta ja itsekästä tuskaa, että
sinä kuolisit etkä koskaan tuntisi, kuinka hartaasti sinua rakastan,
että se melkein veti mukanaan järjen ja tietoisuuden. Sinä tulit
terveeksi; päivä päivältä; niin, melkein tunti tunnilta palasi joku
pisara terveyttä takaisin ja sekoittui siihen väsyneeseen ja heikkoon,
puoliksi kuivuneeseen elämänvirtaan, joka vielä oli jäljellä sinun
suonissasi, ja sai sen jälleen kuohumaan korkeaksi ja kohisevaksi
vuoksi. Älä sano toivovasi, että minä en olisi ollut tuota toteamassa,
sillä se on pehmittänyt sydämeni koko maailmaa kohtaan.
— Sitä en tarkoitakaan, vastasi Rose itkien, toivon vain, että olisit
matkustanut ennemmin ja palannut korkeihin ja jaloihin tehtäviisi,
tehtäviisi, jotka ovat niin hyvin sinun arvoisesi.
— Minulla ei ole mitään tehtävää, joka on minulle arvokkaampi kuin
taistella voittaakseni sydämen sellaisen kuin sinun, sanoi nuori mies
ja tarttui hänen käteensä. Rose, oma, rakastettu Roseni, monta vuotta
olen rakastanut sinua, toivonut voivani suunnata tieni maineeseen ja
kunniaan ja senjälkeen saada palata kotiin ja sanoa sinulle, että olen
ponnistanut ainoastaan siksi, että sinä jakaisit kunnian kanssani.
Valveilla ollessani olen uneksinut, kuinka minä tänä onnellisena
hetkenä muistuttaisin sinulle niistä monista mykistä kiintymykseni
todistuksista, joita jo poikana ollessani annoin sinulle, muistuttaisin
sinulle, kuinka punastuen otit ne vastaan, ja senjälkeen pyytäisin
kättäsi kuin lunastuksena vanhasta äänettömästä suostumuksesta, joka
oli sinetöity meidän välillämme. Se aika ei ole vielä tullut, mutta
tässä, ilman mitään mainehikasta nimeä, olematta vielä nähnyt mitään
nuoruuteni unelmista toteutuneina, lahjoitan minä sinulle sydämeni,
joka kuitenkin niin kauan on ollut sinun, ja asetan kaikkeni sen
varaan, millä sinä vastaat anomukseeni.
— Käyttäytymisesi on aina ollut ystävällistä ja jaloa, vastasi Rose,
vaivoin halliten liikutusta, jonka vallassa oli, ja ettet luulisi
minun olevan tunteettoman tai kiittämättömän, niin kuule nyt minun
vastaukseni.
— Aiotko sanoa, että saan koettaa tehdä itseni sinut ansainneeksi,
niinkö aiot sanoa, rakastettu Rose?
— Aion sanoa, vastasi Rose, että sinun täytyy koettaa unohtaa minut,
ei hellästi kiintyneenä toverinasi, sillä se koskisi minuun syvästi,
vaan rakkautesi esineenä. Katsele ympärillesi maailmassa ja ajattele,
kuinka monta sydäntä siellä löytyykään, joitten voittamisesta voisit
olla ylpeä. Säilytä joku muu mieltymys minua varten, jos tahdot, ja
minusta on tuleva uskollisin ja luotettavin kaikista ystävistäsi.
Seurasi äänettömyys, jonka aikana Rose, joka oli peittänyt kasvonsa
toisella kädellään, antoi kyyneltensä vapaasti virralta. Harry piti yhä
toista lujasti omaansa puristettuna.
— Ja syysi, Rose, sanoi hän vihdoin matalalla äänellä, syysi tähän
päätökseen?
— Sinulla on oikeus saada tietää ne, vastasi Rose. Et voi sanoa
mitään, mikä voi muuttaa päätökseni. Minulla on velvollisuus
täytettävänä, ja minun on se tehtävä yhtä paljon muiden kuin itsenikin
vuoksi.
— Itsesi vuoksi?
— Niin, Harry, minä olen velkaa itselleni, etten köyhänä, yksinäisenä
tyttönä, jonka nimellään on tahra, antaisi maailmalle syytä
epäilykseen, että alhaisesta syystä olisin myöntynyt ensi rakkauteesi
ja tullut kaikkien toiveittesi ja suunnitelmiesi esteeksi. Olen velkaa
sinulle ja omaisillesi, etten salli sinun jalon luonteesi lämmössä
asettaa tätä suurta estettä vastaisen menestyksesi tielle maailmassa.
— Jos tunteesi sointuvat yhteen velvollisuudentuntosi kanssa —
aloitti Harry.
— Ei, sitä ne eivät tee, vastasi Rose punastuen.
— Sinä siis vastaat rakkauteeni? sanoi Harry. Sano se, Rose, ja
lievitä tämän ankaran pettymyksen katkeruus.
— Jos olisin voinut sen tehdä tekemättä kovin väärin sitä kohtaan,
jota rakastin, vastasi Rose, niin olisin —.
— Ottanut tämän selityksen vastaan aivan toisella tavalla? virkkoi
Harry. Älä salaa ainakaan sitä minulta, Rose!
— Niin olisin, vastasi neito, mutta, lisäsi hän, irroittaen kätensä,
miksi pitennämme tätä kiusallista keskustelua? Kiusallista minulle
ja kuitenkin omansa antamaan minulle pysyväistä onnea, sillä on toki
onni tietää, että minulla kerran on ollut sellainen korkea paikka
kiintymyksessäsi, mikä minulla nyt on, ja jokainen saavuttamasi
menestys on antava minulle uutta voimaa ja lujuutta. Hyvästi, Harry!
Sillä siten kuin tänään olemme toisemme kohdanneet, emme kohtaa
enää milloinkaan, mutta toisenlaisissa olosuhteissa kuin mihin tämä
keskustelu on tähdännyt, saanemme kauan ja onnellisesti olla toistemme
yhteydessä, ja kaikki se siunaus, minkä uskollinen ja vakava sydän voi
kaiken totuuden ja uskollisuuden alkulähteestä rukoilla, seuratkoon ja
rohkaiskoon sinua!
— Vielä yksi sana, Rose! sanoi Harry. Ilmaise minulle syysi omilla
sanoillasi. Anna minun kuulla ne omasta suustasi.
— Sinun tulevaisuudentoiveesi, vastasi Rose lujasti, ovat loistavat.
Kaikki ne kunnianosoitukset, joihin runsaat lahjat ja hyvät suhteet
voivat auttaa miehen julkisessa elämässä, ovat avoimina edessäsi. Mutta
nämä suhteet ovat ylpeitä, ja minä en tahdo tulla kosketuksiin niitten
kanssa, jotka halveksivat sitä äitiä, joka antoi minulle elämän, enkä
koota häpeää tai onnettomuutta hänen poikansa pään päälle, joka niin
täynnä rakkautta on tullut äitini tilalle. Lyhyesti sanottuna, jatkoi
nuori nainen kääntyen poispäin, hänen lujuutensa alkaessa pettää häntä,
minun nimeni päällä lepää tahra, sellainen, jonka maailma asettaa
viattoman pään päälle. En tahdo siirtää sitä kenellekään toiselle, vaan
levätköön häpeä yksin minun päälläni.
— Ainoastaan yksi sana vielä, Rose! Rakas Rose, vielä yksi sana!
puhkesi Harry sanomaan ja lankesi polvilleen hänen eteensä. Jos olisin
ollut vähemmän onnellinen, kuten maailma sanoisi — jos hiljainen,
rauhallinen elämä olisi ollut osanani, — jos olisin ollut köyhä,
sairas, avuton — olisitko silloinkin kääntynyt pois minusta? Tai
ovatko toiveeni saada rikkautta ja kunniaa aiheuttaneet epäilyksesi?
— Älä vaadi minua vastaamaan, vastasi Rose. Siitä ei koskaan nouse
eikä saa nousta kysymystä. On kohtuutonta, milteipä epäystävällistä
vetää sitä esille.
— Jos vastauksesi tulee olemaan sellainen kuin melkein rohkenen
toivoa, lausui Harry, on se levittävä onnen hohteen yksinäiselle
tielleni ja valaiseva pimeää polkua edessäni. Ei ole turhanpäiväistä
tehdä muutamalla sanalla niin paljon sen hyväksi, joka rakastaa sinua
yli kaiken. Ah, Rose, palavan ja ikuisen rakkauteni nimessä ja kaiken
sen nimessä, mitä olen kärsinyt tähtesi ja mitä tuomitset minut
kärsimään, vastaa tähän ainoaan kysymykseen!
— No hyvä, jos osasi olisi ollut toinen, vastasi Rose, vaikkapa olisit
ollut jonkunverran, mutta ei niin paljon minua ylempänä; jos olisin
voinut olla sinulle lohdutukseksi ja avuksi jollakin rauhallisella,
syrjäisellä paikalla enkä tahrana ja esteenä kunnianhimoisissa ja
loistavissa piireissä, olisin säästynyt tältä surulta. Minulla on
kaikki syy olla onnellinen, hyvin onnellinen nyt, mutta silloin, sen
myönnän, olisin ollut onnellisempi.
Eloisat vanhojen toiveitten muistot, joita Rose kauan sitten oli
vaalinut, tunkeutuivat hänen mieleensä tämän tunnustuksen aikana, mutta
ne toivat kyyneleet mukanaan, kuten vanhat toiveet tekevät, kun ne
heräävät eloon kuihtuneina, ja kyyneleet soivat hänelle helpotusta.
— En voi mitään tälle heikkoudelleni, mutta se vahvistaa päätöstäni,
sanoi hän ja ojensi kätensä. Nyt täytyy minun jättää sinut.
— Pyydän sinulta yhden lupauksen, sanoi Harry. Kerran vain yhden
kerran vielä — sanokaamme vuoden sisällä, mutta ehkä jo paljon
lyhyemmän ajan kuluttua — täytyy minun saada viimeisen kerran puhua
tästä aineesta.
— Ei koettaaksesi saada minut muuttamaan päätökseni, vastasi Rose
surumielisesti hymyillen. Se olisi hyödytöntä.
— Ei, sanoi Harry, kuullakseni sinun todistavan sen, jos tahdot
— todistavan sen viimeisen kerran. Kaikki mitä minulla voi olla
arvonantoa tai rikkautta, olen laskeva jalkojesi juureen, ja jos
edelleenkin pysyt nykyisessä päätöksessäsi, en sanoilla enkä teoilla
ole koettava saada sinua muuttamaan sitä.
— Olkoon sitten niin, sanoi Rose, se on vain yksi kipu enemmän, ja
siihen aikaan pystyn ehkä helpommin sen kantamaan.
Hän ojensi jälleen kätensä, mutta nuori mies veti hänet rintaansa
vasten, painoi suudelman hänen kauniille otsalleen ja riensi ulos
huoneesta.