Tutustuttaa erääseen nuoreen mieheen, joka nyt esiintyy näyttämöllä, ja
kertoo eräästä Oliverille tapahtuneesta uudesta seikkailusta.
Oli melkein liian paljon onnea, jotta sitä olisi jaksettu kestää.
Oliver tunsi itsensä tämän odottamattoman tiedonannon huumaamaksi ja
hämmästyttämäksi, hän ei voinut itkeä, ei puhua eikä saada mitään
rauhaa. Hän kykeni tuskin käsittämään mitään tapahtuneesta, ennenkuin
pitkän vaelluksen jälkeen raittiissa iltailmassa kyynelten virta
tuli hänen avuksensa ja ikäänkuin herätti hänet tietoisuuteen siitä
ilahduttavasta muutoksesta, mikä oli tapahtunut, ja siitä, että melkein
sietämätön tuskan taakka oli otettu hänen rinnaltaan.
Yö oli jo tulossa hänen kääntyessään kotiin päin, kuormitettuna
kukkasilla, jotka hän oli poiminut erikoisella huolella sairaan huoneen
koristamista varten. Hänen ripeästi astellessaan pitkin tietä kuuli hän
takaansa raivoisaa vauhtia lähestyvien vaunujen jyrinää ja kääntyessään
ympäri näki hän niitten olevan postivaunut, joita ajettiin suurella
nopeudella, ja hevosten nelistäessä ja tien ollessa kapea pysähtyi
hän ja painautui erästä veräjää vasten, kunnes vaunut olivat menneet
ohitse. Niitten sivuuttaessa hänet näki hän vilahduksen valkeaan
yömyssyyn puetusta miehestä, jonka kasvot tuntuivat hänestä tutuilta,
vaikkakin näky oli niin lyhytaikainen, ettei hän aivan varmasti
voinut niitä tuntea. Seuraavassa sekunnissa pistäytyi yömyssy ulos
vaununikkunasta ja ukkosenääni huusi ajajaa pysähtymään, minkä jälkeen
yömyssy jälleen näyttäytyi ja sama ääni huusi Oliveria nimeltä.
— Tännepäin! kiljui ääni. Master Oliver, kuinka asiat ovat? Miss Rose!
Ma-a-ster Oli-i-ver!
— Tekö se olette, Giles? huusi Oliver ja juoksi vaununovelle.
Giles pisti taas yömyssyn ulos aikeissa vastata, kun hänet äkkiä
töytäisi pois muuan nuori herra, joka piti hallussaan vaunujen toista
nurkkausta, ja innokkaasti tiedusteli uutisia:
— Yhdellä sanalla, huusi gentlemanni, parempi vaiko huonompi?
— Parempi — paljon parempi! vastasi Oliver nopeasti.
— Ylistetty olkoon taivas! puhkesi vieras sanomaan. Oletko varma siitä?
— Olen, aivan varma, sir, vastasi Oliver. Muutos tapahtui vain
muutamia harvoja tunteja sitten ja mr Losberne sanoo, että kaikki vaara
on ohitse.
Gentlemanni ei sanonut enää mitään, mutta aukaisi vaununoven, hyppäsi
ulos, tarttui Oliveria nopeasti käsivarresta ja vei hänet vähän
sivummalle.
— Oletko aivan varma? Eikö ole mitään mahdollisuutta, että erehdyt,
poikani? kysyi hän vapisevalla äänellä. Älä petä minua herättämällä
toivoa, mikä sitten ei toteudukaan.
— Sitä en tekisi mistään hinnasta, sir, vastasi Oliver, teidän täytyy
todellakin uskoa minua. Mr Losbernen omat sanat olivat, että hän on
elävä vielä monta vuotta iloksi meille kaikille. Kuulin itse, kun hän
sanoi niin.
Kyyneleet kohosivat Oliverin silmiin hänen muistellessaan sitä
kohtausta, joka oli alkuna niin paljoon iloon, ja nuori mies kääntyi
poispäin ja oli ääneti muutaman minuutin. Oliverista tuntui, kuin
olisi hän nyyhkyttänyt, mutta hän pelkäsi häiritsevänsä häntä
sanomalla jotain enempää — sillä hän voi aivan hyvin ymmärtää,
millaiset hänen tunteensa olivat — ja seisoi sentähden etäämpänä,
ollen puuhailevinaan kukkiensa kanssa. Koko tämän ajan istui Giles
yömyssy päässään vaunujen astimella, nojaten käsivarsiaan polviinsa
ja kuivaten silmiään sinisellä, valkoraitaisella puuvillanenäliinalla.
Ettei tuo kummallinen sielu teeskennellyt mitään liikutusta, todistivat
kaikella toivottavalla selvyydellä hänen punaiset silmänsä, joilla hän
tarkasteli nuorta herraansa tämän pyörähtäessä ympäri ja puhutellessa
häntä.
— On parasta, että jatkatte yksin matkaa äitini luokse, Giles, sanoi
hän, sillä tahdon mieluummin kulkea hiljaa, saadakseni hiukan aikaa,
ennenkuin kohtaan hänet. Voitte sanoa hänelle, että tulen aivan heti.
— Pyydän anteeksi, mr Harry, sanoi Giles, antaen liikutetuille
piirteilleen lopullisen tasoituksen nenäliinallaan, mutta jos
sallisitte kyytipojan sanoa sen, olisin teille hyvin kiitollinen. Ei
olisi hyvä antaa palvelustyttöjen nähdä minua tässä tilassa, sir, sillä
arvoni heidän silmissään olisi silloin iäksi mennyttä.
— Hyvä, sanoi Harry Maylie hymyillen, voitte tehdä kuten haluatte.
Antakaa hänen mennä edeltä matkatavaroitten kera, ja jos haluatte,
voitte seurata meitä, mutta vaihtakaa ensin tuo yömyssy johonkin
sopivampaan päähineeseen, jotteivät ihmiset saa päähänsä, ettemme ole
oikein viisaita.
Heidän kulkiessaan eteenpäin tarkasteli Oliver vastatullutta aika ajoin
suurella uteliaisuudella ja mielenkiinnolla. Hän tuntui olevan noin
kolmekymmentäviisivuotias ja oli hän keskipituinen. Hänen kasvonsa
olivat avoimet ja kauniit ja hänen käytöstapansa miellyttävä ja
puoleensavetävä. Huolimatta iän ja sukupuolen aiheuttamasta erosta
oli hän niin vanhan rouvan näköinen, ettei Oliverille olisi tuottanut
mitään vaikeutta päästä selville heidän sukulaisuussuhteestaan, vaikkei
hän olisikaan puhunut naisesta äitinänsä.
Mrs Maylie odotti kärsimättömänä poikaansa heidän saapuessaan taloon,
ja kumpikin olivat he hyvin liikutetut kohdatessaan toisensa.
— Äiti, kuiskasi nuori mies, miksi et kirjoittanut ennemmin?
— Tein sen, vastasi mrs Maylie, mutta lähemmin mietittyäni päätin olla
lähettämättä kirjettä, ennenkuin olin kuulut mr Losbernen mielipiteen.
— Mutta miksi, sanoi nuori mies, miksi jättää sattuman varaan
sellaista, mikä oli vähällä tapahtua? Jos Rose olisi — en voi lausua
sitä sanaa nyt — jos tämä sairaus olisi päättynyt toisin, kuinka
olisit silloin voinut antaa itsellesi anteeksi? Kuinka olisin minä
silloin voinut enää tuntea mitään onnea!
— Jos _se_ olisi tapahtunut, Harry, vastasi mrs Maylie, pelkään, että
onnesi olisi kokonaan tuhoutunut ja että saapumisesi tänne päivää
ennemmin tai myöhemmin ei olisi paljonkaan merkinnyt.
— Ja ken voisi ihmetellä, jos niin olisi, äiti? lausui nuori mies.
Mutta miksi pitää minun sanoa jos? — se on — se _on_ niin, sen tiedät
sinä, äiti — se sinun täytyy tietää!
— Tiedän hänen ansaitsevan parhaan ja puhtaimman rakkauden, minkä
miehen sydän kykenee tarjoamaan, vastasi mrs Maylie. Tiedän, ettei
hänen luonteensa hyvyys ja hellyys vaadi tavallista vastakaikua, vaan
sellaista, joka on syvää ja muuttumatonta. Ja jos en olisi selvillä
siitä ja tietäisin, että muuttunut kohtelu jonkun puolelta, jota hän
rakastaisi, olisi kylliksi musertamaan hänen sydämensä, en tuntisi
tehtävääni niin vaikeaksi täyttää eikä minulla olisi kestettävänä niin
monia taisteluita itsessäni, noudattaessani sitä, mikä minusta tuntuu
ehdottomalta velvollisuudeltani.
— Tuo on epäystävällistä, äiti, sanoi Harry. Luuletko sinä yhä, että
minä olen sellainen poika, etten tunne omaa tahtoani tai erehdyn oman
sieluni vaikutteista?
— Luulen, rakastettu poikani, lausui mrs Maylie ja asetti kätensä
hänen olkapäälleen, että nuorisolla on monia jaloja vaikutteita,
jotka eivät ole pysyviä, ja että niitten joukossa on muutamia,
jotka sittenkuin ne on tyydytetty, tulevat yhä ohimenevämmiksi. Ja
ennenkaikkea luulen minä, lisäsi hän, kiinnittäen silmänsä pojan
kasvoihin, että jos tunteellinen, tulinen ja kunnianhimoinen mies menee
naimisiin naisen kanssa, jonka nimellä, vaikkei se suinkaan ole hänen
vikansa, on tahra, minkä kunnottomat ihmiset lukevat hänen ja hänen
lapsensa häpeäksi, ja se sitten sikäli kuin miehellä on menestystä
maailmassa, heitetään tämän kasvoille ja aiheuttaa ivaa häntä kohtaan,
hän eräänä päivänä voi — olkoon hän sitten kuinka hyvä ja jalo tahansa
— katua sitä liittoa, jonka nuoruudessaan solmi, ja nainen joutuu
tuskaan, tietäessään hänen niin tekevän.
— Äiti, sanoi nuori mies kärsimättömänä, se olisi itsekäs peto,
arvoton kantamaan miehen nimeä ja olemaan tarkoittamasi naisen miehenä,
joka niin tekisi.
— Niin ajattelet sinä nyt, Harry, virkkoi hänen äitinsä.
— Ja niin olen minä aina tekevä! vastasi nuori mies. Se sieluntuska,
mitä olen kärsinyt viimeisten kahden päivän aikaa, pakottaa minut
julkisesti tunnustamaan mieltymyksen, jota, kuten sangen hyvin
tiedät, ei ole eilispäiväinen eikä kevytmielisesti syntynyt. Roseen,
tuohon suloiseen, rakastettavaan tyttöön, on sydämeni kiintynyt niin
lujasti kuin miehen sydän konsanaan voi naiseen kiintyä. Minulla ei
ole mitään ajatusta, ei mitään päämäärää, ei mitään toivoa elämässä
ilman häntä, ja jos sinä toimit minua vastaan tämän suuren päämäärän
saavuttamisessa, viet minulta rauhan ja onnen käsistäni ja heität ne
tuleen. Äiti, ajattele tätä äläkä halveksi niin sitä onnea, jota tunnut
ajattelevan niin vähän.
— Harry, sanoi mrs Maylie, juuri sentähden että ajattelen niin monia
lämpimiä ja tunteellisia sydämiä, tahdon säästää niitä haavoittumasta.
Mutta olemme puhuneet kylliksi, niin, enemmän kuin kylliksi tästä
asiasta nyt.
— Anna sen sitten riippua Rosesta, huomautti Harry. Et kai kuitenkaan
tahdo sovelluttaa haaveksivia aatteitasi niin pitkälle, että asetat
esteitä tielleni?
— En, sitä en tahdo, vastasi mrs Maylie, mutta tahdon, että sinun
pitää harkita —.
— Minä _olen_ harkinnut asiaa, oli kärsimätön vastaus. Olen harkinnut
sitä aina siitä asti, kun tulin kykeneväksi vakavaan mietiskelyyn.
Minun tunteeni ovat muuttumattomat, jollaiset ne aina tulevat olemaan,
ja miksikä pitäisi minun kärsiä viivyttelyn tuskaa eikä päästää niitä
ilmi, mistä ei voi olla mitään etua? Ei, ennenkuin jätän tämän paikan,
pitää Rosen kuulla minua!
— Hän on kuuleva sinua, vastasi mrs Maylie.
— Tavassasi on jotakin, joka melkein tuntuu tarkoittavan, että hän on
kohtaava minut kylmästi, äiti, sanoi nuorukainen.
— Ei, ei kylmästi, vastasi vanha rouva, kaukana siitä.
— No, miten sitten? kysyi nuori mies. Onko häntä kohdannut joku toinen
mieltymys?
— Ei, ei varmastikaan, vastasi hänen äitinsä, sinulla on jo, ellen
erehdy, liian suuri valta hänen tunteisiinsa nähden. Mitä tahdoin
sanoa, toisti vanha rouva, ehättäen poikansa edelle, joka oli aikeissa
sanoa jotakin, on tämä. Ennenkuin asetat kaiken yhden kortin varaan
tässä asiassa ja ennenkuin antaudut korkeimman toiveen valtaan, niin
punnitse muutama silmänräpäys, rakas lapseni, Rosen kohtaloa, ajattele,
mikä vaikutus tietoisuudella hänen epäilyttävästä synnystään voi olla
hänen päätökseensä, niin kiintynyt kuin hän meihin onkin koko jalon
sydämensä voimalla ja sillä täydellisellä uhrautuvaisuudella, mikä aina
on ollut hänelle ominaista.
— Mitä tarkoitat?
— Sen jätän sinun harkittavaksesi, vastasi mrs Maylie. Nyt täytyy
minun palata hänen luokseen. Jumala siunatkoon sinua!
— Saan kai nähdä sinut taas illalla? kysyi nuorukainen innokkaasti.
— Saat, sittenkuin olen poistunut Rosen luota.
— Sinä kai kerrot hänelle, että olen täällä? sanoi Harry.
— Luonnollisesti, vastasi mrs Maylie.
— Ja kerro hänelle, kuinka levoton minä olen ollut, ja kuinka olen
kärsinyt, ja kuinka ikävöinyt nähdä häntä. Et kai kieltäydy tekemästä
sitä, äiti?
— En, sanoi vanha rouva, olen sanova hänelle sen, ja rakkaasta
puristettuaan poikansa kättä riensi hän huoneesta.
Mr Losberne ja Oliver olivat pysytelleet huoneen toisessa päässä tämän
nopean keskustelun aikana. Edellinen ojensi nyt kätensä Harrylle ja
sydämelliset tervehdykset vaihdettiin heidän välillään. Ikäänkuin
vastauksena nuoren ystävänsä monilukuisiin kysymyksiin antoi tohtori
senjälkeen tarkan selonteon potilaan tilasta, mikä oli niin rauhoittava
ja lupaava kuin Oliverin lausunnot olivat antaneet hänen toivoa, ja
mitä kaikkea mr Giles, joka oli olevinaan kiintynyt matkatavaroihin,
kuunteli halukkain korvin.
— Oletteko nykyään ampunut mitään, Giles? kysäisi tohtori lopetettuaan.
— En, en mitään erikoista, sir, vastasi Giles punastuen korviin saakka.
— Etkä myöskään ottanut kiinni joitakin varkaita? sanoi tohtori
purevasti.
— En, en laisinkaan, vastasi Giles ylen arvokkaasti.
— Se oli todellakin vahinko, sanoi tohtori, olen oikein pahoillani
kuullessani sen, sillä te teette sellaiset asiat ihailtavasti. Kuinka
Brittles jaksaa?
— Poika voi oikein hyvin, sir, vastasi Giles tavalliseen suojelevaan
sävyynsä, ja hän lähettää nöyrimmät tervehdyksensä, sir.
— Hyvä, sanoi tohtori, mutta nähdessäni teidät täällä, Giles,
muistuu mieleeni, että minä, päivää ennenkuin tulin niin nopeasti
poiskutsutuksi hyvän rouvanne kehoituksesta, suoritin erään pienen
tehtävän hyväksenne. Tahdotteko tulla hieman tänne nurkkaan?
Mr Giles meni hyvin arvokkaasti ja vähän ihmetellen nurkkaan, jossa
hänellä oli kunnia suorittaa kuiskaten lyhyt keskustelu tohtorin
kanssa, minkä päätyttyä hän teki koko joukon kumarruksia ja vetäytyi
takaisin majesteetillisemmin askelin kuin tavallisesti. Tämän
neuvottelun aihetta ei salissa keksitty, mutta keittiö sai siitä
nopeasti tiedon, sillä sinne lähti mr Giles oikopäätä, ja pyydettyään
tuopin olutta antoi hän tiedoksi majesteetillisin ilmein, mikä oli
suuressa määrin vaikuttavaa, että hänen emäntänsä oli suvainnut,
ottaen huomioon hänen hyvän käytöksensä ja rohkean esiintymisensä
murtautumisyrityksessä, hänen omaa käyttöänsä ja etuansa varten
sijoittaa säästöpankkiin kahdenkymmenenviiden punnan suuruisen summan.
Oliver nousi seuraavana aamuna ylös kevyemmällä sydämellä ja lähti
tavallisiin askareihinsa toivorikkaampana ja iloisempana kuin mitä oli
ollut moneen päivään. Lintuhäkit ripustettu taas vanhoille paikoilleen
ja kauneimpia villejä kukkia, joita saattoi tavata, poimittiin
taas joukoittain ilahduttamaan Rosea kauneudellaan ja tuoksullaan.
Se raskasmielisyys, joka viimeisten päivien aikana oli pojan
murheellisista silmistä näyttänyt lepäävän kaiken yllä, oli kadonnut
kuin taikavoimalla. Kaste näytti kimaltelevan entistä kirkkaampana
vihreillä lehdillä, tuuli suhisi niitten välissä suloisemmalla äänellä
ja taivas näytti sinisemmältä ja kirkkaammalta.
Meidän on pantava merkille, että Oliver ei enää tehnyt aamuretkiään
ilman seuraa. Harry Maylien valtasi, hänen ensimmäisenä aamuna
kohdatessaan kotiinpalaavan, kukilla kuormatun Oliverin, sellainen
intohimo kasvikunnan tuotteita kohtaan ja hänessä kehittyi sellainen
maku niitten järjestämisessä, että hän jätti nuoren seuralaisensa kauas
jälkeensä. Mutta jos Oliver tässä suhteessa olikin häntä jäljempänä,
niin hän se taas tiesi, missä kauneimmat kukkaset kasvoivat, ja aamu
aamun jälkeen taivalsivat he ympärinsä ja toivat mukanaan kotiin
kauneimmat, mitä kukkasten joukossa oli olemassa. Nuoren tytön
kamarinikkuna avattiin nyt, sillä ihan piti siitä, että lieto kesäilma
virtasi sisään ja virkisti häntä, mutta aina oli siellä ristikkoikkunan
sisäpuolella erikoinen pieni kukkakimppu vedessä, ja Oliver pani
merkille, ettei kuihtuneita kukkia koskaan heitetty pois, vaikka pikku
maljakko säännöllisesti varustettiin tuoreilla, eikä häneltä myöskään
jäänyt huomaamatta, että milloin tahansa tohtori tuli alas puutarhaan,
hän poikkeuksetta loi katseensa tähän nurkkaukseen ja nyökkäsi hyvin
ilmehikkäästi, jatkaessaan kävelyään. Tämänlaatuisia havaintoja
tehdessä kuluivat päivät, ja Rose tervehtyi ripeästi.
Eikä aika tuntunut Oliverista pitkältä, vaikkei nuori nainen vielä
ollut jättänyt kamariaan eikä mitään iltakävelyitä suoritettu,
paitsi muutamia lyhyitä hetkiä mrs Maylien kanssa. Kaksinkertaisella
ahkeruudella antautui Oliver valkohapsisen vanhan herran opetettavaksi
ja työskenteli niin ankarasti, että hänen nopea edistymisensä
hämmästytti häntä itseäänkin. Mutta keskellä tätä ahertelua häiritsi
häntä ja saattoi kovin levottomaksi muuan odottamaton tapaus.
Se pieni huone, missä hänen oli tapana oleskella ollessaan kiintynyt
läksyihinsä, sijaitsi alemmassa kerroksessa talon takaosassa. Se oli
todellinen kesäasunto ristikkoikkunoineen, minkä ympäri jasmiini ja
kurjenjalka kiemurtelivat aina ikkunalautaan asti ja täyttivät paikan
ihanilla tuoksuillaan. Se oli puutarhan puolella, josta veräjä johti
pieneen aitaukseen, ja yltympäri levisi kaunis niittyaukea ja metsä.
Mitään taloa ei ollut läheisyydessä, ja näköala täältä oli hyvin laaja.
Eräänä kauniina iltana, hämärän ensi varjojen alkaessa levitä yli maan,
istui Oliver pienen akkunan ääressä syventyneenä kirjoihinsa. Hän oli
jo omistanut niille hyvän tunnin, ja koska päivä oli ollut tavattoman
lämmin ja hän sen lisäksi oli rasittanut itseään oikein huomattavasti,
ei ole häpeäksi kirjojen tekijöille, jos myönnetään hänen uinahtaneen.
Oliver tiesi sangen hyvin olevansa omassa pienessä huoneessaan ja
kirjojensa lepäävän edessään ja kuuli leudon iltatuulen kahinan
köynnöskasveissa akkunan ulkopuolella — ja kuitenkin hän nukkui.
Yhtäkkiä näyttämö muuttui. Ilma tuli painostavaksi ja ummehtuneeksi ja
kauhistuneena tunsi hän taas olevansa teljettynä juutalaisen talossa.
Siellä istui tuo inhoittava vanha mies nurkassa ja osoitti häntä
kuiskaten eräälle toiselle miehelle, joka kasvot poiskäännettyinä istui
hänen vieressään.
— Hiljaa, ystäväni! oli hän kuulevinaan juutalaisen sanovan. Se on
varmasti hän. Tulkaa pois.
— Hän! tuntui toinen vastaavan. Luuletteko minun voivan erehtyä
hänestä? Jos joukko paholaisia näyttäytyisi hänen hahmossaan ja hän
olisi heidän joukossaan, olisi aina jotakin, mikä sanoisi minulle, kuka
niistä on hän. Jos hautaisitte hänet viisikymmentä jalkaa maan alle ja
veisitte minut haudalle, voisin minä, vaikka mitään merkkiä ei haudalla
olisi, sanoa, että hän lepää siinä.
Mies näytti sanovan tämän niin kauhistuttavan vihaisena, että Oliver
heräsi säikähdyksestä ja syöksyi ylös.
Taivaan Jumala! Mikä se oli, joka ajoi hänen verensä takaisin hänen
sydämeensä ja riisti häneltä hengityskyvyn sekä voiman liikahtaakaan?
Siinä — siinä akkunan vieressä, aivan hänen edessään — niin lähellä,
että hän miltei olisi voinut koskettaa häntä, ennenkuin nousi ylös —
silmät akkunasta sisään tuijottavina — seisoi juutalainen! Ja hänen
vieressään näki hän kasvot, jotka olivat valkoiset raivosta tai pelosta
tai molemmista yht'aikaa. Siinä oli mies, jonka hän oli kohdannut
kestikievaritalossa.
Se oli vain silmänräpäys, pilkahdus, vilahdus hänen silmissään, ja
he olivat poissa. Mutta he olivat tunteneet hänet ja hän heidät,
ja heidän katseensa olivat painuneet niin syvään hänen muistiinsa
kuin jos ne olisivat olleet hakatut kiveen ja olleet hänen edessään
hänen syntymästään asti. Silmänräpäyksen seisoi hän kuin halvauksen
kohtaamana, mutta juoksi sitten huoneesta ulos puutarhaan ja huusi
äänekkäästi apua.