Oliverin ja hänen ystäviensä onni keskeytyy äkkiä.
Kevät kaikkosi nopeasti ja kesä tuli, ja jos oli kylä ollut kaunis
alussa, niin oli se nyt rikkautensa täydessä kukkeudessa.
Eräänä kauniina iltana olivat he tehneet pitemmän kävelymatkan kuin
tavallisesti, sillä oli ollut tavattoman kuuma sinä päivänä, ja kuu
loisti niin kirkkaasti ja ilma tuoksui niin virkistävästi. Rose oli
ollut hilpeimmällä tuulellaan ja Iloisesti keskustellen olivat he
vaeltaneet ympärinsä, kunnes olivat etääntyneet paljon sivu tavallisten
kuljeskelujensa rajan. Mrs Maylie tunsi itsensä väsyneeksi ja he
saapuivat kotiin vähän hitaammassa tahdissa. Nuori nainen otti sitten
koruttoman hattunsa päästään ja istuutui kuten tavallisesti pianon
ääreen, missä hän, muutaman minuutin leikittyään harhailevin ajatuksin
koskettimilla, aloitti vaimennetun ja juhlallisen sävelmän, ja hänen
soittaessaan sitä kuulivat he hänen nyyhkyttävän, kuin jos hän olisi
itkenyt.
— Mikä sinun on, rakas Rose? kysyi vanhempi nainen. Rose ei vastannut,
vaan soitti vain vähän nopeammin, ikäänkuin kysymyksen ääni olisi
herättänyt hänet ajatuksistaan.
— Rakas Roseni! puhkesi mrs Maylie sanomaan, nousten nopeasti ylös
ja mennen hänen luokseen ja kumartuen hänen ylitseen. Miten on laita?
Kasvosihan ovat kosteat kyynelistä. Mikä tekee sinut niin alakuloiseksi?
— Ei mikään, täti, ei mikään, vastasi nuori nainen. En tiedä mitä se
on. En voi kuvailla sitä; olen —.
— Et suinkaan sairas, rakas lapsi? keskeytti mrs Maylie hänet.
— En, en, en sairas! vastasi Rose, mutta vavahti samassa, kuin olisi
jäätävä kylmyys kulkenut hänen lävitsensä hänen puhuessaan.
— Voin pian paremmin. Mutta sulje akkuna!
Oliver kiirehti tekemään sen, ja nuori tyttö, ponnistellessaan
tullakseen jälleen iloiseksi, yritti soittaa vilkkaampaa säveltä, mutta
hänen sormensa putosivat uupuneina koskettimille. Hän kätki kasvonsa
käsiinsä ja vaipui sohvaan antaen nyt vapaasti kyynelten virrata, joita
ei kauempaa jaksanut pidättää.
— Mutta, lapseni, sanoi vanha rouva, kietoen käsivartensa hänen
ympärilleen, tuollaisena en ole koskaan ennen sinua nähnyt.
— En olisi tahtonut pelästyttää teitä, jos olisin voinut sen välttää,
vastasi Rose, mutta olen turhaan yrittänyt taistella vastaan. Pelkään
sittenkin olevani sairas.
Niin hän olikin, sillä kun kynttilä oli sytytetty, näkivät he hänen
kasvojensa olevan marmorinkalpeat. Ne eivät olleet kadottaneet mitään
kauneudestaan, mutta ne olivat joka tapauksessa muuttuneet ja saaneet
tuskallisen, kärsivän ilmeen, mikä ei koskaan ennen ollut levännyt
niitten lempeillä piirteillä. Seuraavassa minuutissa lehahtivat ne
purppuranpunaisiksi, ja hellät siniset silmät kävivät raukeiksi ja
harhaileviksi, mutta se katosi jälleen ohikiitävän pilven varjon tavoin
ja hän tuli taas kalpeaksi kuin ruumis.
Oliver, joka levottomana oli tarkannut vanhaa rouvaa, havaitsi tämän
kovasti säikähtäneen näitten seikkojen johdosta ja silloin säikähti
hän itsekin; mutta nähdessään hänen yrittävän tekeytyä kuin ei olisi
ottanut asiaa kovin vakavalta kannalta, ponnisteli hän tehdäkseen
samoin, mikä heille onnistuikin sikäli, että Rosen sallittua tätinsä
houkutella hänet menemään vuoteeseen oli hän vilkkaampi ja voi
nähtävästi myöskin paremmin, vakuuttaen heille olevansa varma, että
heräisi täysin toipuneena seuraavana aamuna.
— Toivon, sanoi Oliver, mrs Maylien tullessa takaisin, ettei se ole
mitään vaarallista? Miss Rose ei näyttänyt reippaalta illalla, mutta —.
— Toivon sitä, Oliver. Olen ollut onnellinen omistaessani hänet usean
vuoden, ehkä liian onnellinen, ja on ehkä aika, että yksi tai toinen
suru kohtaa minua, mutta toivon, ettei tämä ole muodostuva sellaiseksi.
— Miksi suruksi? kysyi Oliver.
— Siksi raskaaksi iskuksi, vastasi vanha rouva, että menetän tuon
kallisarvoisen tytön, joka niin kauan on ollut lohdutukseni ja iloni.
— Laupias Jumala estäköön sen! huudahti Oliver.
— Amen, lapseni! sanoi vanha rouva ja väänteli käsiään.
— Ei kai toki ole pelkoa mistään niin kauhistuttavasta? virkkoi
Oliver. Kaksi tuntia sittenhän hän oli aivan terve.
— Hän on hyvin sairas nyt, vastasi mrs Maylie, ja tulee vielä
huonommaksi. Rakas, rakas Roseni! Ah, miten käy minun ilman häntä?
Vanha rouva näytti niin syvästi surulliselta, että Oliver, tukahduttaen
oman mielenliikutuksensa, koetti tyynnyttää häntä ja itsepäisesti
kehoitti häntä nuoren naisen takia olemaan rauhallinen.
— Muistakaa, sanoi Oliver kyynelten kaikista hänen ponnistuksistaan
huolimatta tunkeutuessa hänen silmiinsä, kuinka nuori ja kuinka
hyvä hän on ja miksikä iloksi hän on kaikille niille, jotka tulevat
kosketuksiin hänen kanssaan. Olen varma, aivan varma siitä, ettei hän
teidän tähtenne, joka itse olette niin hyvä, ja oman itsensä tähden
sekä kaikkien niitten tähden, jotka hän tekee onnellisiksi, tule
kuolemaan. Jumala ei voi sallia hänen kuolla vielä.
— Hiljaa, sanoi mrs Maylie, asettaen kätensä Oliverin pään päälle.
Sinä ajattelet kuin lapsi, poikaparkani, ja vaikka se, mitä sanot,
on aivan luonnollista, niin on se kuitenkin väärää. Mutta samalla
kuitenkin opetat minulle velvollisuuteni. Olin unohtanut sen
silmänräpäykseksi, mutta toivon sen annettavan minulle anteeksi.
Ja olen myöskin nähnyt kylliksi tietääkseni, ettei aina säästetä
nuorimpia ja parhaimpia niille, jotka heitä rakastavat, mutta sen
tulisi pikemminkin olla meille lohdutus kuin suru; sillä taivas on
oikeudenmukainen, ja senkaltaiset asiat opettavat meille ilmeisesti,
että on olemassa paljon ihanampi maailma kuin tämä ja että siirtyminen
siihen tapahtuu joutuin. Tapahtukoon Jumalan tahto! Mutta minä rakastan
Rosea ja vain Hän tietää kuinka suuresti!
Yö oli täynnä tuskaa, ja aamun saapuessa vahvistuivat mrs Maylien pahat
aavistukset liiaksikin hyvin. Rosella oli vaarallinen korkeimman asteen
kuume.
— Meidän on toimittava, Oliver, eikä heittäydyttävä hyödyttömään
suruun, sanoi mrs Maylie asettaen sormen huulilleen katsoessaan
häntä tiukasti kasvoihin. Tämä kirje on niin pian kuin mahdollista
lähetettävä mr Losbernelle. Se täytyy viedä kauppalaan, jonne
on vain neljän mailin matka täältä, mentäessä oikotietä yli
vainioitten, ja antaa ratsastavan lähetin viedä se sieltä Chertseyhin.
Kestikievaritalon väki saa ottaa asian huolekseen, ja tiedän voivani
luottaa siihen, että sinä pidät silmällä, että se joutuu matkalle.
Oliver ei voinut vastata, mutta näytti hyvin innokkaalta saadakseen
lähteä paikalla.
— Täällä on sitäpaitsi yksi kirje, virkkoi mrs Maylie mietittyään
hieman, mutta onko se lähetettävä heti vai jätettävä odottamaan, kunnes
näen, kuinka Rosen käy, sitä en oikein tiedä. En lähettäisi sitä,
jollen pelkäisi pahinta.
— Pitääkö senkin mennä Chertseyhin? kysyi Oliver, kärsimättömänä
päästäkseen suorittamaan tehtäväänsä, ja ojensi kätensä kirjettä kohti.
— Ei, sanoi vanha rouva ja ojensi hänelle sen koneellisesti.
Oliver katsahti siihen samassa ja näki sen olevan osoitetun Harry
Maylielle erääseen herraskartanoon, missä, sitä hän ei saanut selvää.
— Tuleeko se mukaan? kysyi Oliver ja katsoi kärsimättömänä ylös.
— Ei, en usko sitä, sanoi mrs Maylie ja otti sen takaisin. Minun pitää
odottaa huomiseen.
Näin sanoessaan antoi hän Oliverille kukkaronsa, ja tämä riensi heti
matkaan niin nopeasti kuin suinkin kykeni.
Nopeasti juoksi hän yli vainion, molemmilla puolillaan kasvavan korkean
viljan melkein piilottaessa hänet, eikä hän pysähtynyt kertaakaan,
lukuunottamatta paria sekuntia silloin tällöin vetääkseen henkeä,
ennenkuin kuumissaan ja pölyisenä saapui pienen kauppalan torille.
Siihen jäi hän seisomaan ja katseli ympärilleen etsien
kestikievaritaloa. Siinä oli valkoinen rakennus, punainen kirjapaino
ja keltainen raatihuone. Ja eräässä kulmauksessa sijaitsi suuri talo,
jonka kaikki puuosat oli maalattu vihreiksi, ja sen ulkopuolella
riippui kyltti, johon oli kirjoitettu "The George". Hän riensi sinne.
Oliver puhutteli postiljoonia, joka istui puolinukuksissa portilla ja
joka, kuultuaan hänen asiansa, lähetti hänet tallimestarin luokse,
joka vuorostaan lähetti hänet isännän luo; tämä oli suuri mies,
sininen kaulaliina kaulassa ja valkoinen hattu päässä, ja hän seisoi
nojaten pumppuun tallinoven vieressä kaivaen hampaitaan hopeisella
hammastikulla.
Mies meni hyvin hitaasti kapakkahuoneeseen kirjoittamaan laskua,
mihin meni aika pitkä aika, ja kun se oli valmis ja maksettu, oli
ensin satuloitava hevonen ja miehen pukeuduttava, mikä kesti hyvinkin
vielä kymmenen minuuttia, Oliverin ollessa niin kärsimätön, että hän
tunsi halua itse hypätä hevosen selkään ja täyttä laukkaa ratsastaa
lähimmälle asemalle. Vihdoinkin oli kaikki järjestyksessä, ja kun
pieni paketti oli luovutettu monin kehoituksin ja rukouksin sen
nopeasta edelleentoimittamisesta, kannusti mies hevosta, lähti mennä
koluuttamaan poikki torin kivityksen, pääsi ulos kauppalasta ja nelisti
parin minuutin perästä maantiellä.
Olihan kuitenkin jotakin tietää apua lähetetyn hakemaan eikä yhtään
aikaa hukatun. Vähän kevyemmällä sydämellä kiirehti Oliver yli
majatalon pihan, mutta juuri kääntyessään ulos portista tölmäisi hän
pitkään mieheen, joka oli kääriytynyt viittaan ja samalla hetkellä
astui ulos majatalosta.
— Haa! pääsi mieheltä hänen kiinnittäessään silmänsä Oliveriin ja
äkkiä kavahtaessaan takaisin. Mitä hittoa tämä on?
— Pyydän anteeksi, sir, sanoi Oliver, minulla oli kiire kotiin enkä
voinut nähdä, että te tulitte minua vastaan.
— Kirous ja kuolema! mumisi mies itsekseen ja tirkisteli poikaa
suurine, mustine silmineen. Kuka olisi siitä uskonut? Vaikkapa hänet
sitten muserrettaisiin tuhaksi, niin nousisi hän yhtä kaikki ylös
kirstustaan tullakseen minun tielleni.
— Olen hyvin pahoillani, sammalsi Oliver hämmentyneenä vieraan miehen
katseesta. Toivon, etten ole tehnyt teille pahaa.
— Lahotkoon hänen jalkansa! mumisi mies peloittavan kiivauden
puuskassa yhteenpuristettujen hampaittensa välistä. Jospa minulla
vain olisi ollut rohkeutta sanoa yksi ainoa sana, niin olisin päässyt
hänestä eroon ikuisiksi ajoiksi yhtenä ainoana yönä. Kirous pääsi
päälle ja musta kuolema sydämeesi, sinä käärmeen sikiö! Mitä tekemistä
sinulla täällä on?
Mies uhkasi häntä nyrkkiin puristetulla kädellään ja kiristeli
hampaitaan lausuessaan nämä sanat. Hän astui kohti Oliveria, kuin jos
hänen tarkoituksensa olisi ollut antaa tälle isku, mutta kaatua rojahti
samassa maahan kiemurrellen ja pursuen vaahtoa suustaan, ankaran
hermokohtauksen vallassa.
Oliver tuijotti silmänräpäyksen ajan mielenvikaista miestä — sillä
sellaisen otaksui hän hänen olevan — ja juoksi senjälkeen sisälle
taloon hakemaan apua. Nähtyään hänet kannettavan sisälle kestikievariin
kääntyi hän kotia kohti ja juoksi niin nopeasti kuin kykeni saadakseen
siten takaisin menetetyn ajan, samalla suuresti ihmetellen ja vähän
peläten ajatellessaan miehen eriskummallista käytöstä.
Tämä tapaus ei kuitenkaan kauan vaivannut hänen ajatuksiaan, sillä
tullessaan kotiin oli siellä yllin kyllin sellaista, mikä otti hänet
valtaansa ja täydellisesti piti loitolla jokaisen häntä itseään
koskevan ajatuksen.
Rose Maylie oli nopeasti huononnut ja ennen keskiyötä houraili hän
hurjasti. Muuan lähellä asuva lääketieteen opiskelija oli yhtämittaa
saapuvilla ja oli hän ensimmäisen tarkastuksen jälkeen vienyt mrs
Maylien syrjään ja kertonut sairauden olevan mitä vakavinta laatua.
"Olisi", oli hän lisännyt, "melkein ihme, jos hän toipuisi."
Aamu tuli, ja pieni mökki oli synkkä ja äänetön. Ihmiset puhuivat
kuiskaten, tuskaisia kasvoja näyttäytyi silloin tällöin veräjällä ja
naiset ja lapset menivät itkien tiehensä. Niin pitkä kuin päivä oli ja
vielä useita tunteja pimeän tultua kulki Oliver hiljaa edestakaisin
puutarhassa, kerta toisensa perästä kurkistaen ylös sairaan huonetta
kohti ja väristen, nähdessään sen synkkien akkunoitten näyttävän,
ikäänkuin kuolema itse olisi levännyt niitten sisäpuolella. Myöhään
illalla saapui mr Losberne.
— Tämä on kovin ikävää, sanoi hyvä tohtori, niin nuori, niin
rakastettu, mutta paranemisesta on hyvin vähän toivoa.
Uusi aamu. Aurinko paistoi kirkkaasti, ikäänkuin ei koskaan olisi hätä
ja surua ollut olemassakaan; mutta kaiken ympärillä henkiessä elämää
ja iloa makasi nuori olento ja kuihtui pois. Oliver hiipi vanhaan
kirkkotarhaan, istuutui eräälle kunnaalle ja itki häntä.
Kun hän tuli kotiin, istui mrs Maylie pienessä arkihuoneessa. Oliver
tunsi itsensä alakuloiseksi nähdessään hänet, sillä mrs Maylie ei
ollut vielä koko aikana jättänyt Rosen sairasvuodetta, ja hän vapisi
ajatellessaan sitä muutosta, joka oli saanut hänet sieltä poistumaan.
Hän sai tietää, että Rose oli vaipunut syvään uneen, josta hän oli
heräävä joko tullakseen terveeksi tai sanoakseen heille jäähyväiset ja
kuollakseen.
Usean tunnin istuivat he äänettöminä ja kuuntelivat uskaltamatta puhua.
Viimein tajusivat heidän jännitetyt korvansa lähenevien askelten ääntä,
ja he riensivät molemmat tahtomattansa ovelle, kun mr Losberne astui
sisään.
— Kuinka on Rosen laita? puhkesi vanha rouva sanomaan. Minä voin sen
kestää, kaiken, paitsi tämän jännityksen!
— Teidän täytyy tyyntyä, sanoi hyvä tohtori ja tuki häntä.
Rauhoittukaa, hyvä rouva!
— Antakaa minun taivaan tähden mennä! huudahti mrs Maylie. Rakas
lapseni! Hän on kuollut! Hän on kuolemaisillaan!
— Ei, puhkesi tohtori sanomaan lämpöä äänessään. Niin totta kuin
Jumala on hyvä ja armelias, on hän elävä vielä monta vuotta meidän
kaikkien iloksi!
Vanha rouva lankesi polvilleen ja yritti ristiä yhteen kätensä, mutta
voima, joka niin kauan oli ylläpitänyt häntä, petti hänen ensi kertaa
kiittäessään taivasta, ja hän vaipui tajuttomana ystävällisille
käsivarsille, jotka ojennettiin häntä vastaanottamaan.