Siitä onnellisesta elämästä, jota Oliver alkaa viettää rakastettavien
ystäviensä luona.
Oliverin kärsimykset eivät olleet pieniä eivätkä harvalukuisia. Sen
kivun ja uupumuksen lisäksi, minkä haavoittunut käsivarsi aiheutti,
oli kylmyys ja kosteus saattanut hänet kuumeeseen, mitä kesti useita
viikkoja ja vähensi kovasti hänen voimiansa. Vihdoin alkoi hän
kuitenkin taas hitaasti toipua ja kykeni silloin tällöin änkyttämään
muutamia kyynelten tukahduttamia sanoja, jotka tulkitsivat hänen suurta
kiitollisuuttaan molempien hyväntahtoisten naisten hyvyydestä.
— Pikku raukka, sanoi Rose eräänä päivänä, Oliverin vaivalloisesti
tuotua julki kiitolliset sanat, jotka olivat hänen huulillaan, saat
kyllä tilaisuuden palvella meitä, jos tahdot. Me matkustamme maalle
ja tätini tarkoitus on, että sinä seuraat mukana. Rauhallinen paikka,
puhdas ilma ja kalkki kevään ilot ja ihanuudet tekevät sinut terveeksi
muutamassa päivässä, ja me käytämme sinua sadoin eri tavoin, kunhan
vain olet tullut kyllin terveeksi kestämään ponnistuksia.
— Ponnistuksia! huudahti Oliver. Ah, rakas neiti, jos voin tehdä
teille huvia kastelemalla kukkianne, ruokkimalla lintujanne tai
juoksemalla edestakaisin koko päivän, niin mitä en antaisikaan
voidakseni sen tehdä.
— Sinun ei suinkaan ole tarvis mitään antaa, sanoi miss Maylie
hymyillen, sillä kuten jo sinulle sanoin, käytämme me sinua hyödyksemme
sadoin eri tavoin, ja jos miellyttääksesi vaivaat itseäsi puoltakaan
siitä mitä nyt lupaat, olet todella tekevä minut hyvin iloiseksi.
— Iloiseksi! puhkesi Oliver sanomaan. Oi kuinka kiltisti teettekään
sanoessanne niin.
— Se ilahduttaisi minua enemmän kuin voin sinulle sanoa, vastasi nuori
nainen. Pelkkä ajatus, että rakas, hyvä tätini on ollut avullisena
pelastamassa ihmistä sellaisesta kurjuudesta kuin se, jonka olet
kuvaillut meille, on minulle suuri ilo, mutta tietoisuus siitä,
että hänen hyvyytensä ja myötätuntonsa esine oli kiintynyt häneen
vilpittömän kiitollisuuden siteellä, ilahduttaisi minua enemmän kuin
voit kuvitellakaan. Ymmärrätkö minua? kysyi hän ja tarkasteli Oliverin
miettiviä kasvoja.
— Ymmärrän kyllä, vastasi Oliver innokkaasti. Mutta luulen juuri nyt
olevani kiittämätön.
— Ketä kohtaan? kysyi Rose.
— Sitä hyvää herraa ja sitä rakasta vanhaa taloudenhoitajatarta
kohtaan, jotka aikaisemmin ottivat minut hoiviinsa. Jos he tietäisivät,
kuinka hyvä minua on olla, tulisivat he iloisiksi.
— Siitä olen vakuutettu, sanoi Oliverin hyväntekijätär, ja mr Losberne
on myöskin jo ystävällisesti luvannut, että hän niin pian kuin olet
tullut kyllin terveeksi, ottaa sinut mukaansa käymään heidän luonaan.
— Onko hän? huudahti Oliver ilosta säteilevin kasvoin. En tiedä, mitä
olen tekevä ilosta saada taas nähdä heidän rakkaat kasvonsa.
Pian oli Oliver tullut niin terveeksi, että hän kykeni sietämään
tämän matkan rasitukset, ja eräänä aamuna lähtivät hän ja mr Losberne
sitten taipaleelle mrs Maylielle kuuluvissa vaunuissa. Kun he tulivat
Chertseyn sillan luo, tuli Oliver hyvin kalpeaksi ja päästi kovan
huudon.
— Mikä sinun tuli, poika? puhkesi tohtori tavattoman kiivaasti. —
Näetkö jotain — mitä?
— Tuo tuolla, sir, huusi Oliver ja osoitti sormellaan vaununikkunasta.
Tuo talo tuolla!
— Niin, mitä siitä? Pysäyttäkää, ajuri, pysäyttäkää! Mikä vika tuossa
talossa on, pikkumieheni, mitä?
— Varkaat — se on sama talo, johon he veivät minut, kuiskasi Oliver.
— Sitten hitto periköön! huusi tohtori. Hoi, siellä! Avatkaa!
Mutta ennenkuin ajaja oli ehtinyt tulla alas pukiltaan, oli hän jo
tavalla tai toisella hypännyt vaunuista pois ja juoksi aution talon
luo, alkaen siellä potkia ovea kuin mieletön.
— Halloo! sanoi pieni, ruma, kyttyräselkäinen mies avatessaan oven
niin äkkiä, että tohtori sen vauhdin johdosta, minkä oli saanut
potkaistessaan viime kerran, melkein lensi päälleen käytävään. Mistä on
kysymys?
— Kysymys! kivahti tohtori ja iski siekailematta häntä kaulukseen.
Paljostakin. Kysymys on murrosta.
— Ja murhasta myöskin, vastasi kyttyräselkäinen kylmäverisesti,
jollette laske minua irti! Kuuletteko?
— Kyllä kuulen, sanoi tohtori ravistaen toista aika tavalla. Missä se
kirottu mies on, mikä hänen nimensä nyt olikaan, se ryöväri? — Sikes
—| niin se oli. Missä on Sikes, te varas?
Kyttyräselkäinen tuijotti tolkuttomana eteensä, vääntäysi taitavasti
vapaaksi tohtorin otteesta ja pakeni taloon päästäen kokonaisen tulvan
kauhistuttavia sadatuksia. Mutta ennenkuin hänen onnistui teljetä
ovi, oli tohtori enemmittä neuvotteluitta tunkeutunut eteiseen. Hän
katseli tiukasti ympärilleen, muttei voinut nähdä pienintäkään merkkiä
huonekaluista, ei jälkeäkään elävistä paremmin kuin elottomistakaan, ei
edes niiden nurkkakaappien sijoja, joista, Oliver oli kertonut.
— No, sanoi kyttyräselkäinen, joka oli tarkoin pitänyt häntä silmällä,
mitä tarkoitatte tunkeutuessanne väkisten talooni? Aiotteko ryöstää vai
murhata minut? Häh?
— Oletteko milloinkaan nähnyt kenenkään saapuvan vaunuissa tekemään
kumpaakaan, naurettava vanha vampyyri? kysyi kiivasluontoinen tohtori.
— Mitä siis tahdotte? kysyi kyttyräselkä kuohahtaen. Ettekö tahdo
laittautua pois täältä ennenkuin teen teille jotain pahaa?
— En ennenkuin minua itseäni miellyttää, vastasi mr Losberne
kurkistaen erääseen toiseen huoneeseen, joka ei paremmin kuin
ensinmainittukaan laisinkaan vastannut Oliverin kuvausta siitä. Löydän
teidät kyllä toistekin, ystäväiseni.
— Vai niin? puhkesi iljettävä rumilus. Jos haluatte minusta jotakin,
niin täältä löydyn. En ole asunut täällä yksinäisyydessä ja kurjuudessa
kahtakymmentäviittä vuotta antaakseni teidän rusikoida itseäni. Saatte
maksaa sen; saatte maksaa sen. Ja näin sanoessaan päästi luonnoton
rumilus inhoittavan ulvonnan ja tanssi kuin mielipuoli raivosta ympäri
lattiaa.
— Joka tapauksessa oli tämä tyhmästi, mutisi tohtori. Poika lienee
erehtynyt. Kas niin, työntäkää tämä taskuunne ja salvatkaa sitten
itsenne taas sisään. Näillä sanoilla heitti hän kyttyräselälle lantin
ja palasi vaunuihin.
Mies seurasi häntä aina vaununovelle asti, purkaen mitä raivokkaimpia
uhkauksia ja sadatuksia. Mr Losbernen kääntyessä selin puhuakseen
ajajan kanssa, kurkisti hän sisälle vaunuihin ja tarkasteli Oliveria
niin terävästi ja läpitunkevasti sekä samalla niin raivoisasti, ettei
tämä moneen kuukauteen voinut valveillaan eikä nukkuessaan unohtaa
sitä. Mies jatkoi mitä hirvittävimpien sadatustensa ryöppyä aina kunnes
ajaja oli istuutunut ylös paikalleen, ja päästyään jälleen liikkeelle
voivat ne jonkun matkaa kuljettuaan nähdä hänen seisovan vielä samalla
paikalla polkien maata ja repien tukkaansa silmittömän raivon vallassa.
— Minä olen nauta! sanoi tohtori pitkän äänettömyyden jälkeen. Oletko
tiennyt sitä ennen, Oliver?
— En, sir.
— Muista se sitten toisella kertaa.
Koska Oliver tiesi sen kadun nimen, jonka varrella mr Brownlow asui,
voivat he ajaa sinne suoraan. Vaunujen kääntyessä tälle kadulle
jyskytti hänen sydämensä niin kiivaasti, että hän tuskin kykeni
vetämään henkeä.
— No, poikaseni, mikä talo se on? kysyi mr Losberne.
— Tuo, tuo! vastasi Oliver ja osoitti innokkaasti ulos
vaununikkunasta. Tuo valkoinen talo. Ah, kiiruhtakaamme,
kiiruhtakaamme! Minusta tuntuu kuin kuolisin, vapisen niin.
— No, no, sanoi hyvä tohtori ja taputti häntä olkapäälle. Nythän
sinä pian saat nähdä heidät, ja he tulevat varmaan hyvin iloisiksi
nähdessään sinut terveenä ja turvassa.
— Sitä toivon! puhkesi Oliver puhumaan. He olivat niin hyviä minua
kohtaan, niin äärettömän hyviä minua kohtaan.
Vaunut vierivät edelleen. Nyt ne pysähtyivät. Ei, tämä ei ollut oikea
talo. Viereinen ovi. He ajoivat muutamia askeleita ja pysähtyivät
taasen. Oliver katsoi ylös akkunoihin, ja kyyneleet vierivät hänen
poskilleen.
Ah, valkoinen talo oli tyhjä, ja akkunassa riippui taulu —
"Vuokrattavana".
— Naputa viereiselle ovelle! huusi mr Losberne ja otti Oliverin
käsivarren kainaloonsa. Mihin on joutunut mr Brownlow, joka asui tässä
viereisessä talossa?
Palvelustyttö ei tiennyt siitä mitään, mutta meni sisälle kysymään.
Hän palasi heti takaisin ja kertoi mr Brownlowin myyneen omaisuutensa
ja muuttaneen Länsi-Intiaan kuusi viikkoa sitten. Oliver löi kätensä
yhteen ja vaipui pyörtyneenä maahan.
— Onko hänen taloudenhoitajattarensa myöskin matkustanut? kysyi mr
Losberne silmänräpäyksen väliajan jälkeen.
— On, sir, vastasi palvelustyttö. Vanha herra, taloudenhoitajatar ja
eräs herra, mr Brownlowin ystävä, matkustivat kaikki yhdessä.
— Niinkö, ajakaa kotiin takaisin, sanoi mr Losberne ajajalle, älkääkä
pysähtykö ruokkimaan hevosia, ennenkuin olemme tämän kirotun Lontoon
rajojen ulkopuolella!
— Kirjakauppias, sir! sanoi Oliver. Tunnen tien sinne. Ajakaamme hänen
luokseen.
— Poikaparkani, taitaa olla kyllin pettymyksiä tälle päivälle, sanoi
tohtori, enemmän kuin riittävästi meille molemmille. Jos ajamme
kirjakauppiaan luo, saamme kai kuulla hänen kuolleen tai sytyttäneen
talonsa palamaan ja livistäneen tiehensä. Ei, suoraa tietä takaisin
kotiin! Ja seuraten tohtorin ensimmäistä mielijohdetta ajoivat he
kotiin.
Tämä katkera pettymys tuotti Oliverille paljon surua keskellä hänen
iloaankin, sillä monet kerrat sairautensa aikana oli hän iloinnut
ajatuksesta, mitä mr Brownlow ja mrs Bedwin sanoisivat hänelle ja
kuinka hauskaa olisi kertoa heille, miten monta päivää ja yötä hän oli
viettänyt ajattelemalla, mitä he olivat hänen hyväkseen tehneet, ja
itkemisestään eronsa takia heistä. Toivo kerran voida puhdistaa itsensä
heidän silmissään ja selittää miten hänet oli viety väkisin pois, oli
sitä paitsi antanut hänelle rohkeutta ja ylläpitänyt häntä monissa
hänen myöhemmissä koettelemuksissaan ja sentähden oli hänestä nyt
ajatus, että he olivat matkustaneet niin kauas pois ja jääneet siihen
uskoon, että hän oli varas ja petturi — usko, jota ei ehkä voitaisi
järkyttää niin kauan kuin hän eläisi — melkein raskaampi kuin mitä hän
jaksoi kantaa.
Tapaus ei kuitenkaan aiheuttanut mitään muutosta hänen hyväntekijänsä
suhteeseen häneen. Neljätoista päivää myöhemmin, kauniin, lämpimän
ilman oikein alettua vallita, joka puun ja joka kasvin levittäessä
hentoja lehtiään ja uhkeita kukkiaan, ryhtyivät he tarpeellisiin
valmistuksiin jättääkseen Chertseyssä sijaitsevan talon muutamaksi
kuukaudeksi. Sittenkuin hopeat, jotka olivat herättäneet juutalaisen
ahneutta, oli lähetetty erääseen pankkiin ja Giles ynnä muuan toinen
palvelija jätetty pitämään taloa silmällä, matkustivat he erääseen
mökkiin jonkun matkan päässä maaseudulla ottaen Oliverin mukaansa.
Se oli onnellista aikaa. Päivät olivat hiljaisia ja kirkkaita ja yöt
eivät tuoneet kerallaan ei pelkoa eikä suruja, ei mitään riutumista
kurjassa vankilassa, tai kanssakäymistä huonojen ihmisten parissa,
ei mitään muuta kuin iloisia ja onnellisia ajatuksia. Joka aamu meni
hän erään vanhan, valkohapsisen herran luokse, joka asui aivan vanhan
kirkon vieressä ja joka opetti häntä lukemaan ja kirjoittamaan ja puhui
niin ystävällisesti ja vaivasi itseään niin paljon, että Oliverista
tuntui, ettei hän koskaan voisi olla kyllin ahkera voittaakseen hänen
suosionsa. Senjälkeen seurasi hän mrs Maylieta ja Rosea kävelylle
ja kuuli heidän puhuvan kirjoista tai istui ehkä heidän lähellään
varjoisessa paikassa ja kuunteli, nuoren naisen lukiessa ääneen, ja
sitä hän olisi voinut tehdä aina siksi kunnes tuli liian pimeä neitosen
eroittaa kirjaimia. Sitten oli hänen luettava läksynsä, ja innokkaasti
askarteli hän eräässä pienessä puutarhaan päin olevassa huoneessa,
aina myöhään iltaan saakka, jolloin molemmat naiset uudestaan
menivät ulos ja hän käveli heidän kanssaan, kuunnellen kaikkea, mitä
he sanoivat, niin kovin iloisena ja tuli niin onnelliseksi, kun
he halusivat jotakin kukkaa, jonka hän saattoi löytää, tai olivat
unohtaneet jotakin, jonka hän kykeni noutamaan, ettei hän koskaan
tiennyt, kuinka kiirehtisi kyllin nopeasti. Kun oli tullut pimeä ja
he palanneet takaisin kotiin, istuutui nuori nainen pianon ääreen
ja soitti muutaman sävelen tai lauloi lempeällä äänellään jonkun
pienen laulun, jota hänen tätinsä teki mieli kuulla. He eivät koskaan
sytyttäneet kynttilää näissä tilaisuuksissa, ja Oliver istui akkunan
vieressä ja kuunteli ihastuneena vienoa musiikkia.
Jo kello kuusi oli Oliver jaloillaan ja vaelteli pitkin vainioita
etsien ylt'ympärinsä villejä kukkia kimpuiksi, joitten kera hän
sitten palasi ja mitä suurimmalla huolella toi ne koristukseksi
aamiaispöytään. Ja sitten oli hänellä tuoretta ruohoa, jolla
hän koristi miss Maylien lintujen häkit niin aistikkaasti kuin
mahdollista. Lintujen siten saatua osansa oli tavallisesti jotakin
asiaa toimitettavana kylässä, tai ainakin jotain puutarhassa tai
kukkaruukkujen parissa, joitten kera Oliver — joka oli opetellut tätä
tieteenhaaraa kylän lukkarin luona — askarteli sydämensä halusta,
kunnes miss Rose tuli näkyviin ja piti ylistyspuheen kaikesta, mitä hän
oli tehnyt.
Siten vierivät kolme kaunista keväistä kuukautta, jotka olisivat olleet
todelliseksi iloksi onnellisimmallekin kuolevaisten joukossa, mutta
jotka Oliverille olivat täydellinen autuus.