Kriitillinen tilanne.
— Kuka siellä on? kysyi Brittles avaten oven raolleen, mutta antaen
varmuusketjun jäädä paikalleen, ja kurkisti ulos, varjoten kynttilää
kädellään.
— Avatkaa! sanoi mieshenkilö ulkopuolella. Täällä ovat Bow Streetin
salapoliisit, joille tänään lähetettiin sana.
Ylen rauhoittuneena tästä vakuutuksesta avasi Brittles oven selki
selälleen ja näki silloin matkanuttuun puetun komean miehen, joka astui
sisään muitta mutkitta ja kuivasi kenkiään mattoon niin kylmäverisesti
kuin olisi hän asunut talossa.
— Ettekö lähettäisi jotakuta ulos vapauttamaan toveriani, nuori mies?
sanoi salapoliisi. Hän istuu kieseissä ja pitelee hevosta. Eikö täällä
ole mitään ulkorakennusta, johon voisimme panna hevosen viideksi tai
kymmeneksi minuutiksi?
Brittlesin vastattua myöntävästi ja osoitettua tarkoitettua rakennusta
meni mies takaisin ulos puutarhaportille ja auttoi toveriaan työntämään
sisälle kiesejä, Brittlesin valaistessa heille suuren ihailun
valtaamana. Tehtyään tämän palasivat he taloon ja ottivat, kun heidät
oli opastettu erääseen huoneeseen, päältään matkaviitat ja hatut ja
näyttäytyivät sellaisina kuin he todellisuudessa olivat. Mies, joka
oli koputtanut ovelle, oli lihavanpuoleinen, keskipituinen henkilö
sekä suunnilleen viidenkymmenen vuoden ikäinen, kiiltävä, musta
tukka lyhyeksi leikattuna, ja oli hänellä poskiparta, pyöreät kasvot
sekä terävät silmät. Toinen oli punatukkainen, laiha mies, jolla oli
kaulussaappaat, melko ruma ulkomuoto ja pysty, onnettomuutta ennustava
nenä.
— Tahdotteko sanoa talonisännälle, että Blathers ja Duff ovat täällä?
sanoi lihava mies, siveli tukkaansa ja asetti parin käsirautoja
pöydälle. Ah, hyvää iltaa, sir, voinko saada puhua pari sanaa
yksityisesti kanssanne?
Viimeiset sanat koskivat mr Losbernea, joka nyt tuli näkyviin ja
viitattuaan Brittlesiä poistumaan johti sisään molemmat naiset sekä
sulki oven.
— Tämä on talon omistajatar, sanoi mr Losberne ja osoitti mrs Maylieta.
Blathers kumarsi ja asetti hattunsa lattialle, minkä jälkeen hän
istuutui ja kehoitti mr Duffia tekemään samoin. Viimemainittu
gentlemanni, joka ei tuntunut olevan yhtä tottunut parempaan seuraan
eikä myöskään tuntenut itseään siellä niin hyvin kotiutuneeksi,
istuutui suoritettuaan erinäisiä lihasliikkeitä jäsenillään, sekä
pusersi jotenkin hämillään kepinpäätänsä suutaan vasten.
— Mitä tulee tähän murtoon, sanoi mr Blathers, niin millaiset ovat
lähemmät seikat?
Mr Losberne, joka tuntui haluavan voittaa aikaa, kertoi ne heille
erittäin seikkaperäisesti ja monisanaisesti. Herrat Blathers ja Duff
näyttivät kuunnellessaan hyvin varmoilta ja tärkeiltä, tuon tuostakin
nyökkäillen toisilleen.
— Minä en luonnollisestikaan voi sanoa mitään varmaa, ennenkuin olen
nähnyt paikan, sanoi Blathers, mutta jo nyt olen sitä mieltä — enkä
luule erehtyväni — että sitä ei ole suorittanut mikään tallukka, vai
kuinka, Duff?
— Varmastikaan ei, vastasi Duff.
— Ja kääntääkseni sanan "tallukka" arvoisien naisten käsitettäväksi,
otaksun, että tarkoituksenne on, ettei yritystä ole suorittanut mikään
maalainen? sanoi mr Losberne hymyillen.
— Aivan oikein, sir, vastasi mr Blathers. Siinäkö kaikki, mikä koskee
murtautumista?
— Kaikki, vastasi tohtori.
— No, ja mitä on sitten se, mitä palvelusväki puhuu tuosta pojasta?
— Ei yhtään mitään, vastasi tohtori. Muuan pelästyneistä Palvelijoista
sai päähänsä, että hänellä olisi ollut jotain yhteyttä tuon
murtautumisyrityksen kanssa, mutta se on pelkkää juttua — silkkaa
järjettömyyttä.
— Hyvin vapaasti käytettyä, jos se sitä on, huomautti Duff.
— Mitä hän sanoo on aivan oikein, sanoi Blathers, nyökkäsi vahvistaen
päätään ja leikki huolettomasti käsiraudoilla, ikäänkuin ne olisivat
olleet jonkinlaiset kalkuttimet. Kuka on tämä poika? Mitä tietoja hän
antaa itsestään? Hän ei kai sentään ole pudonnut suoraan taivaasta, sir?
— Ei, luonnollisesti ei, vastasi tohtori katsoen tuskaisena molempiin
naisiin. Minä tunnen hänen kohtalonsa — mutta siitä voimme puhua
myöhemmin. Otaksun, että ensinnä haluatte nähdä paikan, missä varkaat
tekivät yrityksensä.
— Aivan niin, vastasi Blathers, parasta on meidän ensinnä tutkia
lähtökohta ja senjälkeen kuulustella palvelusväkeä. Se on tavallinen
menettelytapa.
Kynttilä hankittiin sitä varten ja herrat Blathers ja Duff,
paikallaolevan konstaapelin, Gilesin ja Brittlesin sekä kaikkien
muitten avustamina, lähtivät tuohon pieneen käytävän päässä
sijaitsevaan huoneeseen ja kurkistivat ulos akkunasta. Senjälkeen
kulkivat he ympäriinsä ulkona kentällä ja kurkistivat sisään akkunasta,
saaden sitten itselleen ulos kynttilän tutkiakseen luukun ja senjälkeen
lyhdyn seuratakseen jalanjälkiä pitkin sekä sitten heinähangon
penkoakseen pensaita. Sittenkuin tämä oli tehty, läsnäolijoitten
henkeäpidättävällä mielenkiinnolla seuratessa heidän toimiaan, tulivat
he taas sisälle, ja mr Giles ja Brittles suorittivat melodraamallisen
esityksen osuudestaan menneen yön seikkailussa, mitkä he kävivät läpi
suunnilleen kuusi kertaa, puhuen toisiaan vastaan ei enemmässä kuin
yhdessä tärkeässä suhteessa ensi kerralla eikä enemmässä kuin tusinassa
viimeisellä kerralla. Kun tämä oli tehty, sulkeutuivat Blathers ja
Duff huoneeseen ja pitivät keskenään neuvottelun, joka pituudessaan,
salaperäisyydessään ja juhlallisuudessaan laajalti ylitti suurten
tohtorien neuvottelut mutkallisimmissa lääketieteellisissä tapauksissa.
Sillä aikaa kulki tohtori edestakaisin viereisessä huoneessa hyvin
nyrpeässä mielentilassa, ja mrs Maylie ja Rose katselivat häntä
tuskaisin kasvoin.
— En tiedä muuta, sanoi tohtori vihdoin, istuutuen epätoivoisen
levollisuuden ilmein, kun että meidän täytyy koettaa saada asia
nopeasti selvitetyksi. Tarkoitusperä on hyvä, ja se tuottakoon
meille anteeksiannon. Pojalla on ankaria kuumeenoireita eikä hän ole
sellaisessa tilassa, että häntä enää saa puhutella, se on ainakin hyvä
asia. Meidän täytyy tehdä parhaamme, ja jos pahin tapahtuu, niin se ei
ole meidän vikamme. Astukaa sisään!
— Hyvä sir, sanoi mr Blathers astuen virkaveljensä seuraamana
huoneeseen ja sulkien oven, ennenkuin sanoi mitään muuta. Tämä ei ollut
mikään kokoonkeitetty asia.
— Ja mitä tulimmaista tarkoitetaan kokoonkeitetyllä asialla? kysyi
tohtori kärsimättömänä.
— Me kutsumme murtoa kokoonkeitetyksi, hyvät naiset, sanoi
Blathers ja kääntyi näihin päin kuin jos olisi valittanut heidän
tietämättömyyttään, mutta halveksinut tohtorin, kun palvelijat ovat
siinä mukana.
— Ei kukaan ole epäillyt heitä tässä tapauksessa, sanoi mrs Maylie.
— Ylen otaksuttavaa, rouvaseni, vastasi Blathers, mutta he olisivat
kuitenkin voineet olla mukana pelissä.
— Hyvin luultavaa tässä tapauksessa, sanoi mr Duff.
— Me uskomme jonkun lontoolaisen suorittaneen työn, jatkoi mr Blathers
tiedonantajaan, sillä suoritustapa on ensiluokkaista.
— Todella erittäin kaunista, sanoi Duff vaimennetulla äänellä.
— Heitä oli hommassa kaksi, jatkoi mr Blathers, ja heillä; oli poika
mukanaan, mikä käy ilmi akkunan suuruudesta. Tämä on kaikki, mitä
nykyhetkellä voidaan sanoa. Me tahdomme nähdä tuon pojan, joka on
tuolla ylhäällä, heti, jos suvaitsette.
— Ehkä he haluaisivat jotain virvoketta ensin, mrs Maylie, sanoi
tohtori, jonka kasvot kirkastuivat, ikäänkuin joku ajatus olisi
johtunut hänen mieleensä.
— Niin, aivan varmasti! puhkesi Rose innokkaasti sanomaan. Saatte sitä
aivan heti, jos tahdotte.
— Oh, kiitoksia paljon, miss, sanoi Blathers ja siveli takinhihallaan
suutaan. Kuivaa hommaa, tällaiset oikeusjutut. Jotakin, mitä helposti
käsillä, miss — missään tapauksessa älkää vaivatko itseänne meidän
takiamme.
— Mitä saa luvan olla? kysyi tohtori seuraten Rosea tarjoiluhuoneeseen.
— Pieni pisara spriitä, sir, ellei siitä ole vaivaa, vastasi Blathers.
Lontoosta tänne on aika kylmä matka, hyvä rouva, ja minä olen aina
huomannut spriillä olevan hyvän vaikutuksen.
Tämä kiintoisa uutinen annettiin mrs Maylielle, joka vastaanotti sen
erittäin armollisesti. Hänelle sitä esitettäessä hiipi tohtori ulos
huoneesta.
— Oh, sanoi mr Blathers pitäen viinilasiaan ei sen varresta, vaan itse
jalustasta vasemman kätensä peukalon ja etusormen avulla. Olen nähnyt
koko joukon juttuja, tätä viimeistä muistuttavia, elonpäivinäni, hyvät
naiset.
— Kuten esimerkiksi tuo historia Edmontonin takapihassa, sanoi Duff.
— Niin, siinä oli jotain tähän tyyliin, vai mitä? sanoi mr Blathers.
Conkey Chickweedhän se sillä kerralla näytteli pääosaa.
— Sinä asetat sen aina hänen tililleen, väitti vastaan mr Duff. Sehän
oli Petin perhe, sanon minä sinulle. Conkeyllä ei ollut sen asian
kanssa enempää tekemistä kuin minulla.
— Nyt, jos suvaitsette, sanoi tohtori, voitte nousta yläkertaan.
— Jos suvaitsette, vastasi mr Blathers, jonka jälkeen molemmat herrat
seurasivat aivan mr Losbernen perässä Oliverin huoneeseen, mr Gilesin
kulkiessa edellä kynttilöineen.
Oliver oli nukkunut, mutta näytti huonommalta ja hänellä oli enemmän
kuumetta kuin aikaisemmin. Tohtorin avulla onnistui hänen istua
suorassa pari minuuttia ja hän tarkasteli vieraita käsittämättä, mistä
oli kysymys — itse asiassa muistamatta, missä hän oli tai mitä oli
tapahtunut.
— Tämä, sanoi mr Losberne, puhuen matalalla äänellä, mutta silti
hyvin kiihkeästi, tämä on se poika, joka sattumalta vahingoituttuaan
laukauksesta naapurin maalla, luvattomasti sinne mentyään, tuli tänne
aamupäivällä etsimään apua, mutta joutui samassa silmänräpäyksessä
tuon kynttilää pitävän nerokkaan herran pahoinpideltäväksi, joka siten
saattoi vaaraan hänen henkensä, minkä lääkärinominaisuudessani voin
vakuuttaa.
Herrat Blathers ja Duff katsoivat Gilesiin, tämän siten jouduttua
heidän huomionsa esineeksi, ja hämmentynyt hovimestari katsoa
töllisteli heistä Oliveriin ja hänestä mr Losberneen ollen mitä
naurettavimman, pelon ja hämmästyksen aiheuttaman sekaannuksen
vallassa.
— Toivon, ettette ainakaan aio kieltää sitä? sanoi tohtori ja asetti
Oliverin oikeaan asentoon takaisin.
— Se kaikki tehtiin parhaassa tarkoituksessa, sir, vastasi Giles. Minä
vakuutan teille, että luulin hänen olevan sen pojan, muussa tapauksessa
en olisi koskenutkaan häneen. Minulla ei ole mikään epäinhimillinen
mielenlaatu, sir.
— Luulitte hänen olevan minkä pojan? sanoi vanhempi salapoliisi.
— Murtovarkaitten pojan, sir! vastasi Giles. Niillä oli aivan varmasti
mukanaan poika, sir.
— No, luuletteko sitä yhä edelleen? kysyi Blathers.
— Luulenko mitä? sanoi Giles ja katsoi hajamielisenä kysyjään.
— Luuletteko, että tuo on sama poika, pölkkypää? vastasi Blathers
kärsimättömänä.
— Sitä en tiedä, sitä en todellakaan tiedä, vastasi Giles säälittävän
näköisenä. En voi vannoa sitä.
— No, mitä te sitten luulette? kysyi Blathers.
— Minä en tiedä, mitä minun pitäisi luulla, sanoi Giles rukka. — En
luule, että tämä tässä on sama poika; — olen todellakin melkein varma,
ettei se ole hän. Te tiedätte, ettei se voi olla hän.
— Onko mies taipuvainen väkeviin, sir? kysyi mr Blathers tohtorilta.
— Mikä verraton lampaanpää te olettekaan! sanoi mr Duff syvästi
halveksien Gilesille.
Mr Losberne oli koettanut potilaan valtimoa tämän lyhyen sananvaihdon
aikana, mutta nousi nyt ylös sängyn vieressä olevalta tuolilta ja
sanoi, että jos herroilla vielä oli jotain epäilyksiä asiassa, he ehkä
suvaitsisivat astua viereiseen huoneeseen ja ottaa kuulusteltavakseen
Brittlesin.
Tämän kehoituksen johdosta poistuivat he toiseen huoneeseen, jossa
Brittles, kun hänet oli kutsuttu sisään, sekoitti itsensä ja arvoisan
esimiehensä sellaiseen uusien vastaväitteitten ja mielettömyyksien
verkkoon, ettei se levittänyt valoa mihinkään muuhun kuin hänen omaan
suureen hämminkiinsä, paitsi mitä tulee hänen tunnustukseensa, ettei
olisi voinut tuntea oikeata poikaa, jos tämä olisi asetettu hänen
eteensä, ja että hän oli otaksunut Oliverin tuoksi pojaksi pelkästään
siksi, että mr Giles oli sanonut häntä siksi ja että Giles viisi
minuuttia sitten oli alhaalla keittiössä ilmoittanut alkavansa kovasti
pelätä käyttäytyneensä hieman maltittomasti.
Viimein antoivat molemmat herrat, enää sen enempää vaivaamatta
Oliveria, Chertseyn konstaapelin jäädä taloon ja menivät itse yöksi
kaupunkiin, luvaten tulla seuraavana aamuna takaisin.
Lyhyesti sanottuna, lukuisain uudistettujen kuulustelujen jälkeen
sekä koko joukon pakistua edes ja takaisin suostui lähellä asuva
rauhantuomari ottamaan vastaan mrs Maylien ja mr Losbernen yhteisen
takuun Oliverin saapumisesta tuomioistuimen eteen, siinä tapauksessa,
että se katsottaisiin tarpeelliseksi, ja saatuaan muutaman guinean
vaivoistaan herrat Blathers ja Duff palasivat Lontooseen eriävin
mielipitein asiasta, jälkimmäisen gentlemannin, hänen tarkoin
pohdittuaan kaikkia esiintulleita seikkoja, ollessa taipuvainen
uskomaan murtovarkausyrityksen olevan peräisin Petin perheestä ja
ensinmainitun ollessa yhtä halukas lukemaan sen suuren mr Conkey
Chickweedin tiliin.