Aloittaa johtavan kuvauksen sen talon asukkaista, jossa Oliver oli
etsinyt turvaa.
Eräässä kauniissa huoneessa, jonka kalustuksella kuitenkin pikemmin oli
menneitten päivien mukavuuden kuin nykyaikaisen loisteliaisuuden leima,
istui kaksi naista kauniin aamiaispöydän ääressä. Heitä palveli Giles,
joka mitä suurimmalla huolella oli pukeutunut mustaan livreehen. Hän
oli asettunut suunnilleen tarjoilupöydän ja aamiaispöydän keskivälille,
ja ruumis ojennettuna koko pituuteensa, pää takakenossa heikosti
toiselle sivulle kallistettuna, vasen jalka hieman ojennettuna eteen ja
oikea käsi työnnettynä liivin sisään, toisen riippuessa hänen sivullaan
pientä tarjotinta pitäen, näytti hän henkilöltä, joka työskentelee oman
arvonsa ja merkityksensä ylen miellyttävässä tunnossa.
Noista kahdesta naisesta oli toinen ennättänyt melko pitkälle iässä,
mutta korkeaselkäinen tammituoli, jolla hän istui, ei ollut häntä
suorempi. Puettuna mitä somimmin ja huolellisimmin mennen ajan muodin
ja muutamien vallitsevalle makusuunnalle tehtyjen pienien myönnytysten
sekoitukseen, mitkä viimeksimainitut pikemminkin olivat omansa
korostamaan vanhan miellyttävyyttä kuin vähentämään sen vaikutusta,
istui hän upean ryhdikkäänä ja kädet edessään olevalla pöydällä
ristissä. Hänen silmänsä — ja vuodet olivat vain hitusen vähentäneet
niitten kirkkautta — olivat tarkkaavasti kiinnitetyt hänen nuoreen
kumppaniinsa.
Nuori nainen oli nuoruutensa rakastettavassa keväässä ja
kukostusajassa, siinä ajankohdassa, jolloin enkelien, jos ne konsanaan
Jumalan hyvästä tarkoituksesta pukeutuvat kuolevaiseen hahmoon,
voi olettaa, meidän sillä mitään jumalatonta sanomatta, valitsevan
sellaisen kuin hänet.
Hän suoritti pieniä velvollisuuksiansa pöydässä, ja kun hän tuli
kohottaneeksi silmänsä, vanhan naisen tarkastellessa häntä, hipaisi
hän leikillisesti taaksepäin tukkaansa, joka oli yksinkertaisesti
kammattu otsalle, ja vastasi toisen katseeseen niin hellällä ja
teeskentelemättömän viehkeällä ilmeellä, että taivaalliset henget
olisivat hymyilleet nähdessään sen.
Vanhempi nainen hymyili, mutta hänen sydämensä oli liian täysi ja hän
kuivasi kyyneleen hymyillessään.
— Ja Brittles on ollut poissa kokonaisen tunnin? kysyi vanha rouva.
— Tunnin ja kaksitoista minuuttia, rouva, vastasi Giles silmäten
hopeakelloon, jonka hän veti esiin mustasta silkkinauhasta.
— Hänhän on aina niin hidas hommissaan, sanoi vanha rouva.
— Brittles on aina ollut hitaanlainen poika, vastasi palvelija, joka
muisteli Brittlesin jo kolmekymmentä vuotta olleen hieman hitaan
olemukseltaan, joten tuskin oli toivoa siitä, että hän koskaan tulisi
ripeämmäksi käänteissään.
— Hän huononee sen sijaan että paranisi, arvelen minä, sanoi vanha
rouva.
— Hän menettelee kovin kelvottomasti, jos jää leikkimään toisten
poikien kanssa, sanoi nuori tyttö hymyillen.
Mr Gilesin ilmeisesti tuumiessa itseksensä, oliko sopivaa, että hän
salli itsensä kunnioittavasti hymyillä, vierivät kiesit sisälle
puutarhanportista ja lihava gentlemanni hyppäsi alas ja juoksi suoraan
ylös ulko-ovelle, jonka hän jollakin salaperäisellä tavalla nopeasti
avasi, minkä jälkeen hän ryntäsi huoneeseen ja melkein kellahti yli
sekä aamiaispöydän että mr Gilesin.
— En ole koskaan kuullut mokomaa! puhkesi hän sanomaan. Rakas mrs
Maylie — Jumala minua varjelkoon! — keskellä rauhallista yötä päälle
päätteeksi — ei, en ole todella koskaan kuullut mokomaa!
Näillä myötätuntoisilla sanoilla puristi hän molempien naisten käsiä ja
kyseli, istuutuen eräälle tuolille, kuinka he jaksoivat.
— Tehän saattaisitte olla kuolleita — tietenkin kuolleita
säikähdyksestä, jatkoi hän. Miksi ette lähettäneet tietoa minulle?
Palvelijani olisi ollut täällä tuossa tuokiossa, ja niin olisin ollut
minäkin, ja apulaiselleni ja kaikille muille olisi ollut erikoinen ilo
saada tulla sellaisissa olosuhteissa. Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Niin
odottamatta! Ja keskellä pimeää yötä lisäksi!
Tohtoria tuntui erikoisesti kummastuttavan se seikka, että sisäänmurto
oli odottamaton ja tapahtunut yön hiljaisten tuntien aikana, aivan kuin
jos herrojen murtovarkaitten tapana olisi suorittaa sellaiset asiat
keskipäivän aikaan ja lähettää tieto postissa paria päivää edeltäpäin.
— Ja te, miss Rose, sanoi tohtori nuorelle neidille, minä...
— Niin, aivan varmasti, keskeytti hänet Rose, mutta tuolla ylhäällä on
olentoraukka, jota täti toivoo teidän katsovan.
— Ah, aivan oikein, hän on siellä. Sehän oli teidän työtänne, Giles,
kuulemma.
Mr Giles, joka oli kuumeisesti puuhaillut teekuppien kimpussa, tuli
hehkuvan punaiseksi ja sanoi, että hänellä oli ollut se kunnia.
— Kunnia, häh? sanoi tohtori. Enpä tuota tiedä. Ehkä on aivan yhtä
kunniakasta kohdata varas keittiössä kuin kohdata miehensä kahdentoista
askeleen päässä. Kuvitelkaa, että hän ampui ilmaan, niin olette ollut
kaksintaistelussa, Giles.
Mr Giles, jonka mielestä tämä kevytmielinen tapa käsitellä asiaa oli
kiero yritys vähentää hänen kunniaansa, vastasi kunnioittavasti, ettei
asia ollut hänen tuomittavissaan, mutta että hän melkein uskoi, ettei
se suinkaan ollut pilaa hänen vastustajansa puolelta.
— Ei, se on tosiaankin totta, sanoi tohtori. Missä hän on? Näyttäkää
minulle tietä. Tullessani alas kurkistan sisälle jälleen, mrs Maylie.
Tuosta pienestä ikkunastahan hän ryömi sisälle, vai kuinka? Hyvä, sitä
en todellakaan koskaan olisi voinut uskoa.
Tällä tavalla pakisten seurasi hän Gilesiä ylös, ja hänen mennessään
ylös portaita, ilmoitettakoon lukijalle, että mr Losberne, seudun
lääkäri, joka piirissään usean mailin alueella tunnettiin nimellä
"tohtori", oli tullut lihavaksi pikemminkin hyväntahtoisuutensa kuin
makean elämänsä vuoksi, oli yhtä ystävällinen ja sydämellinen ja
samalla omituinen vanha nuorimies kuin kukaan, jonka joku elossa oleva
etsiskelijä voi vainuta esille viisi kertaa suuremmalla alueella.
Tohtori viipyi paljon kauemmin poissa kuin mitä molemmat naiset ja hän
itse oli odottanut. Suuri, lattea laatikko otettiin esille kieseistä,
kamarinkellon kuultiin sangen usein soivan, ja palvelijat juoksivat
alinomaa ylös ja alas, mistä kaikesta voi tehdä sen johtopäätöksen,
että jotain merkityksellistä tapahtui siellä ylhäällä. Vihdoin tuli hän
taas alas, mutta näytti, sensijaan että olisi vastannut tuskaiseen,
hänen potilastaan koskevaan kysymykseen, hyvin salaperäiseltä ja sulki
oven.
— Tämä on hyvin omituinen juttu, mrs Maylie, sanoi tohtori ja jäi
seisomaan selkä vasten ovea, ikäänkuin pitääkseen sitä kiinni.
— Ei kai se ole vaarallista, toivon ma? sanoi vanha rouva.
— Ei todellakaan olisi ihme näissä olosuhteissa, vaikka olisikin,
vastasi tohtori, minkään varsinaisen vaaran en kuitenkaan usko olevan
kysymyksessä. Oletteko nähnyt varasta?
— En, vastasi vanha rouva.
— Tai kuullut jotakin hänestä?
— En.
— Pyydän anteeksi, rouva, puhkesi Giles sanomaan, minun tarkoitukseni
oli juuri kertoa teille jotain hänestä, kun tohtori Losberne tuli.
Asia oli nimittäin niin, että Giles ei aluksi ollut voinut saada
itseään tunnustamaan, että hän oli ampunut vain pientä poikaa.
Hänen uljuuttaan ja rohkeuttaan oli siihen määrin ylistetty, ettei
hän, vaikkapa se olisi maksanut hänen elämänsä, olisi voinut olla
lykkäämättä selitystä muutamia harvoja kallisarvoisia minuutteja
tuonnemmaksi, jona aikana hän olisi seissyt pelottomana urheuden
lyhytaikaisen mainehikkuuden huipulla.
— Rose haluaisi nähdä miehen, sanoi mrs Maylie, mutta minä en tahtoisi
kuulla puhuttavan siitä.
— Hm, sanoi tohtori, hänen ulkonäössään ei ole mitään erikoista
levottomuutta herättävää. Onko teillä mitään vastaan katsahtaa häntä
minun läsnäollessani?
— Ei suinkaan, jos se on välttämätöntä.
— Silloin luulen sen olevan välttämätöntä, sanoi tohtori, joka
tapauksessa olen minä varma, että olette syvästi katuva, jos
laiminlyötte sen. Hän on täysin hiljainen ja levollinen. Sallikaa minun
— miss Rose, tahdotteko sallia minun? Ei ole pienintäkään aihetta
pelkoon, vakuutan minä!