Tiedustelee Oliver Twistiä ja jatkaa kertomusta hänen seikkailuistaan.
— Repikööt sudet kurkkunne! murisi Sikes ja kiristeli raivoissaan
hampaitaan. Toivoisinpa olevani joukossanne, niin ulvoisitte toisella
tavalla!
Lausuessaan tämän uhkauksen kaikella sillä villillä raivolla, mihin
hänen raaka luonteensa pystyi, laski hän haavoitetun polvensa
varaan, käänsi silmänräpäykseksi päätään ja tirkisteli tutkistellen
takaa-ajajiin päin.
Ainoastaan vähän saattoi eroittaa sumun ja pimeyden läpi, mutta
äänekkäitä ihmisten huutoja värähteli läpi ilman, ja myrskykellon
kaiunnan herättämät koirat haukkuivat joka suunnalla.
— Pysähdy, sinä liuhu koira! huusi rosvo, tarkoittaen Toby Crackitia,
joka käytti pitkiä koipiaan parhaan kykynsä mukaan ja jo oli hyvän
matkaa edellä. Pysähdy!
Tämän sanan toistaminen sai Tobyn pysähtymään siihen paikkaan,
sillä hän ei ollut aivan varma, oliko hän ampumamatkan ulkopuolella
Sikesistä, joka ei suinkaan ollut sellaisella tuulella, että hänen
saattoi otaksua laskevan leikkiä.
— Auta minua pojan kantamisessa! karjui Sikes ja viittasi raivoten
toverilleen. Tule tänne!
Toby teki elkeen kääntyäkseen, mutta uskalsi murista vastaan matalalla
ja ilman puutteesta sortuneella äänellä sekä osoitti huomattavaa
vastahakoisuutta lähestyessään.
— Nopeammin, huusi Sikes, asettaen pojan alas erääseen kuivaan ojaan
ja vetäen pistoolin taskustaan. Älä yritä pitää minua pilkkanasi!
Tämän silmänräpäyksen aikana lisääntyi melu, ja Sikes saattoi,
kääntyessään taas ympäri, nähdä henkilöitten, jotka häntä seurasivat,
jo olevan kiipeämässä yli veräjän vainiolle, jolla hän oli, sekä parin
koiran olevan muutamia askeleita heidän edellään.
— Kaikki on mennyttä, Bill! kirkui Toby Crackit. Päästä penikka ja
näytä niille kantapäitäsi! Näillä jäähyväissanoilla teki Crackit, joka
mieluummin tahtoi antautua mahdollisuuteen tulla ystävänsä ampumaksi
kuin varmuuteen joutua vihollisten vangiksi, täyskäännöksen ja lähti
menemään täyttä vauhtia. Sikes puri hampaansa yhteen, katsoi vielä
kerran ympärilleen, heitti vaipan, johon Oliver kiireesti oli kääritty,
hänen maassa makaavan ruumiinsa yli ja juoksi pitkin pensasaidan
etusivua, johtaakseen takaa-ajajien huomion pois siitä paikasta, missä
Oliver makasi, minkä jälkeen hän pysähtyi silmänräpäykseksi erään
toisen pensasaidan eteen, joka suorakulmaisesti yhtyi edelliseen,
käänsi pistoolinsa ylös ilmaan ja laukaisi sen, jonka jälkeen hän
katosi.
— Hoi, hoi, tänne! huusi vapiseva ääni takana päin. Pincher! Neptun!
Tännepäin, tännepäin!
Koirat, joilla ei paremmin kuin herroillaankaan näyttänyt olevan
erikoista taipumusta siihen urheiluun, jossa ne olivat mukana,
vastasivat innokkaasti kutsuun, ja kolme miestä, jotka nyt olivat
tulleet kappaleen matkaa vainiolle, pysähtyi neuvotellakseen toistensa
kanssa.
— Minun neuvoni tai minun käskyni, tahdoin sanoa, sanoi lihavin mies
seurassa, on, että me muitta mutkitta menemme kotia jälleen.
— Tahdon aivan samaa, mitä mr Giles suvaitsee määrätä, sanoi pienempi,
muttei suinkaan sirompi henkilö, joka oli hyvin kalpea kasvoiltaan ja
äärimmäisen kohtelias, kuten arat ihmiset yleensä tapaavat olla.
— En haluaisi vaikuttaa epäkohteliaalta, hyvät herrat, sanoi seuran
kolmas mies, se, joka oli kutsunut koiria. Mr Gilesinhän tulee tietää,
mikä on viisainta.
Tämä keskustelu tapahtui varkaat yllättäneitten kahden miehen sekä
erään kattilanpaikkaajan välillä, joka viimeksimainittu oli nukkunut
eräässä ulkorakennuksessa ja yhdessä molempain koirainsa kanssa
herätetty ottamaan osaa murtovarkaitten takaa-ajoon. Mr Giles palveli
sen vanhan naisen luona, joka omisti talon, hovimestarin ja palvelijan
kaksoisominaisuudessa, ja Brittles oli käskyläinen tai juoksupoika
ja oli jo lapsena tullut hänen palvelukseensa, ja häntä pidettiin
sentähden yhä edelleen lupaavana poikana, vaikka hän jo oli hieman yli
kolmenkymmenen.
Pysytellen tiukasti yhdessä ja tarkkaavasti katsellen ympärilleen,
milloin hyvänsä rajutuulen puuska rapisi puunoksissa, kiiruhtivat nämä
kolme miestä takaisin sen puun luokse, jonka taakse olivat kätkeneet
lyhtynsä, ettei sen valo paljastaisi varkaille, mihin suuntaan näitten
tuli ampua. He nostivat sen ylös ja lähtivät ripeässä tahdissa suoraa
tietä kotiin, ja kauan sen jälkeen kuin heidän usvaiset hahmonsa
olivat lakanneet eroittumasta, voi kynttilänvalon nähdä leiskuvan
ja leijailevan etäällä, ikäänkuin sen hämyisen ja kostean ilman
haihtumaerityksenä, minkä läpi lyhtyä nopeasti kannettiin.
Ilma tuli yhä kylmemmäksi päivän alkaessa hitaasti sarastaa, ja sumu
kietoutui maan pinnalle kuin paksu savupilvi. Ruoho oli märkä, polut ja
alempana sijaitsevat paikat olivat veden vallassa, ja epäterveellinen
tuuli levitti kosteaa henkäystään ontosti, valittavasti ääntäen. Oliver
makasi edelleen liikkumattomana ja tajuttomana sillä paikalla, johon
Sikes oli hänet jättänyt.
Aamu valkeni nyt kiivaammin. Ilma tuli kirpeämmäksi ja
läpitunkevammaksi juuri kun sen ensimmäinen, harmaa väritys, yön
kuolema pikemmin kuin päivän syntymä, kimmelsi taivaalla. Esineet,
jotka olivat näyttäneet niin synkiltä ja kammottavilta pimeässä,
tulivat yhä selvemmiksi ja siten vähitellen luonnolliseen muotoonsa.
Oli alkanut sataa tiheästi ja kiihkeästi ja sadekuurot rapisivat
meluten lehdettömissä pensaissa, mutta Oliver ei tuntenut, kun ne
löivät häntä vasten, sillä hän makasi yhä edelleen avuttomana ja
tiedottomana savisella vuoteellaan. Vihdoin mursi tukahdutettu tuskan
huudahdus vallitsevan hiljaisuuden, ja hän heräsi samassa kun päästi
sen. Hänen vasen käsivartensa, joka oli huolimattomasti sidottu,
riippui liikkumattomana ja raskaana hänen sivullaan ja side oli
läpikotaisin veren tahraama. Hän oli niin väsynyt, että tuskin kykeni
nousemaan istualleen, ja onnistuttuaan sen viimein tekemään katseli hän
tolkuttomana ympärilleen etsien apua ja ähkyen ääneensä kivusta. Hänen
kaikkien jäsentensä vapistessa kylmästä ja äärimmäisestä väsymyksestä,
ponnistausi hän päästäkseen jaloilleen, mutta kaatui pitkin pituuttaan
maahan.
Oltuaan lyhyen hetken sen huumauksen vallassa, jossa hän oli maannut
niin kauan, pakotti hänen sydämessään ryömivä tunne, joka tuntui
sanovan hänelle, että jos hän makaisi edelleen siinä, hän varmastikin
oli kuoleva, hänet uudelleen nousemaan ylös, hänen onnistui päästä
jaloilleen ja hän yritti kävellä. Hän kulki kuin houreessa ja
hoiperteli kuin juopunut, mutta hän kesti kuitenkin, ja kulki
vitkalleen pää hitaasti painuen rintaa vasten horjahdellen eteenpäin,
hän ei tiennyt, minne.
Siten hoippui hän eteenpäin, melkein koneellisesti ryömien läpi
veräjien tai pensasaitojen aukkojen, kunnes tuli maantielle, ja täällä
alkoi sataa niin rankasti, että se herätti hänet.
Hän katsoi ympärilleen ja keksi jotenkin lähellä erään talon, johon hän
ehkä uskaltaisi lähteä. Kun ihmiset näkisivät hänen tilansa, herättäisi
se ehkä myötätuntoa häntä kohtaan, ja ellei, ajatteli hän, niin oli
kuitenkin parempi kuolla ihmisasunnon läheisyydessä kuin kaukana
avoimella vainiolla. Hän kokosi sentähden kaikki voimansa viimeiseen
yritykseen ja käänsi hoippuvat askeleensa kohti taloa.
Kun hän lähestyi sitä, tuntui hänestä kuin olisi hän nähnyt sen ennen.
Hän ei voinut muistella mieleensä mitään sen yksityiskohdista, mutta
hän tunsi joka tapauksessa rakennuksen muodon ja ulkonäön.
Tämä puutarhamuuri! Ruohikossa sen sisäpuolella oli hän edellisenä
iltana langennut polvilleen ja kerjännyt molemmilta miehiltä armoa. Se
oli sama talo, johon he olivat murtautuneet.
Oliver joutui sellaisen pelon valtaan, tuntiessaan paikan, että hän
silmänräpäykseksi unohti haavansa aiheuttaman kivun ja ainoastaan
ajatteli pakoa. Pakoa! Hän kykeni tuskin pysymään pystyssä, ja
vaikkapa hän olisi ollut täysissä voimissaan, minne hän sitten olisi
paennut? Hän nojasi puutarhaveräjään. Se ei ollut lukittu, vaan heilui
haoissaan. Hän hoippui yli ruohokentän, kapusi ylös portaita ja
kolkutti hiljaa ulko-ovelle, jolloin menetti voimansa ja vaipui maahan
erään pilarin juuressa pikku uloskäytävässä.
Sattumalta olivat mr Giles, mr Brittles ja kattilanpaikkaaja paraillaan
virkistämässä itseään teellä ja muilla virvokkeilla yön vaivojen ja
pelästyksen jälkeen. Mr Giles istui jalat ojennettuina keittiötakan
edessä, nojaten vasenta käsivarttaan pöytään, oikealla täydentäen
tyhjentävää ja järjestelmällistä kertomusta sisäänmurrosta, jota hänen
kuulijansa (mutta erityisesti keittäjätär ja palvelustyttö, jotka
olivat myös seurassa) kuuntelivat mielenkiinnosta henkeään pidättäen.
— Kello oli suunnilleen puoli kolme, sanoin Giles, niin, uskallan
melkein väittää, että se oli lähempänä kolmea, kun minä heräsin ja
käännyin sängyssäni (tässä kääntyi mr Giles ympäri tuolillaan ja veti
pöytäliinan kulman päälleen kuin lakanan), silloin olin kuulevinani
melua...
Kertomuksen tässä kohdassa kalpeni keittäjätär ja pyysi palvelustyttöä
työntämään oven kiinni. Palvelustyttö pyysi Brittlesiä tekemään sen,
ja tämä vuorostaan kehoitti kattilanpaikkaajaa tekemään sen, mutta
kattilanpaikkaaja tekeytyi kuin ei hän olisi kuullut.
— ...olin kuulevinani melua, jatkoi Giles. Se on vain kuvittelua,
sanoin ensiksi itsekseni ja olin juuri asettumassa taas levolle, kun
uudestaan kuulin melua oikein selvästi.
— Millaista melua se oli? kysyi keittäjätär.
— Jonkinlaista rämisevää ääntä, vastasi mr Giles ja katsoi ympärilleen.
— Se kuului pikemminkin, kuin olisi raapinut naulalla riivinrautaa,
väitti mr Brittles.
— Se oli sellaista silloin kun sinä sen kuulit, vastasi mr Giles,
mutta minun kuullessani oli se rämisevää ääntä. Kiersin peitteeni auki,
jatkoi mr Giles ja kieputti kokoon pöytäliinan, nousin istualleni
sängyssä ja kuuntelin.
Keittäjätär ja palvelustyttö huudahtivat samaan aikaan "Herranen aika!"
ja vetivät tuolinsa lähemmäksi toisiaan.
— Minä kuulin sen nyt aivan selvästi, toisti mr Giles. Joku, sanon
itsekseni, on par'aikaa murtamassa ovea tai ikkunaa, mitä on tehtävä?
Minun täytyy herättää Brittles parka ja pelastaa hänet tulemasta
murhatuksi sängyssään, muutoin, sanon minä, leikataan hänen kaulansa
poikki vasemmasta korvasta oikeaan asti eikä hän saa sitä koskaan
tietää.
Tässä kääntyivät kaikkien katseet mr Brittlesiin, joka tuijotti
puhujaan suu ammollaan ja kasvoillaan mitä suurimman kauhun ilme.
— Heitin peiton päältäni, jatkoi mr Giles, heitti luotaan pöytäliinan
ja katsoi terävästi keittäjättäreen ja palvelustyttöön, nousin hiljaa
sängystä ja vedin jalkaani parin...
— Naisväkeä on läsnä, mr Giles, supatti kattilanpaikkaaja.
— ...parin kenkiä, sanoi mr Giles kääntyen häneen päin ja asettaen
suuren painon sanalle kenkiä, tartuin ladattuun pistoolin, joka aina
seuraa hopeakoria ylös, ja menin varpaisillani hänen huoneeseensa.
Brittles, sanoin minä, sittenkuin olin herättänyt hänet. Älkää
pelästykö!
— Niin teitte, sanoi Brittles tukahdutetulla äänellä.
— Me olemme kuoleman omat, luulen minä, sanoin minä, jatkoi Giles,
mutta älkää pelästykö!
— Pelästyikö hän? kysyi keittäjätär.
— Ei, ei vähääkään, vastasi mr Giles. Hän oli yhtä rauhallinen...
melkein yhtä rauhallinen kuin minä.
— Minä olisin kuollut siihen paikkaan, jos se olisin ollut minä, siitä
olen varma, sanoi palvelustyttö.
— Te olette nainen, sanoi Brittles rohkaisten mieltään.
— Brittles on oikeassa, sanoi Giles ja nyökkäsi myöntäen päätään,
naisihmiseltä ei voi odottaa mitään muuta. Mutta me miehet otimme
salalyhdyn, joka oli Brittlesin pöydällä ja hapuilimme pimeään alas
portaita.
Mr Giles oli noussut tuoliltaan ja suljetuin silmin ottanut pari
askelta eteenpäin säestääkseen kertomustaan sopivalla toiminnalla,
kun hän, kuten muukin seura, kiivaasti hätkähti ja kiirehti takaisin
tuolilleen. Keittäjätär ja palvelustyttö kirkaisivat.
— Koputettiin! sanoi mr Giles tekeytyen täysin levolliseksi. Avatkaa
ovi, joku on siellä!
Ei kukaan liikahtanut.
— On todellakin merkillistä, että koputetaan näin varhain aamulla,
sanoi mr Giles tarkastellen kalpeita kasvoja ympäriltään ja itse ollen
hyvin valju. Mutta ovi täytyy avata. Eikö kukaan teistä kuule?
Puhuessaan katsoi mr Giles Brittlesiin, mutta kun tämä nuori mies oli
ylen vaatimaton luonteeltaan, ei hän laskenut itseään miksikään, joten
käsky ei voinut tarkoittaa häntä; ainakaan ei hän mitään vastannut.
Giles loi silloin kattilanpaikkaajaan vetoavan katseen, mutta tämä
oli äkisti vaipunut uneen. Eivätkä naisihmiset voineet edes tulla
kysymykseenkään.
— Jos Brittles mieluummin haluaa avata oven todistajien ollessa läsnä,
olen minä valmis tulemaan yhdeksi, sanoi mr Giles silmänräpäyksen
äänettömyyden jälkeen.
— Minä myöskin, sanoi kattilanpaikkaaja, joka nyt oli herännyt yhtä
äkisti kuin oli nukahtanutkin.
Näillä ehdoilla myöntyi Brittles, ja koska seura oli tullut
levollisemmaksi havaitessaan (avattaessa luukut), että oli jo valoisa
päivä, lähtivät he kaikki tyyni, koirat etunenässä, naisten, jotka
pelkäsivät jäädä yksin jäljelle, muodostaessa jälkijoukon. Gilesin
kehoituksesta puhuivat kaikki hyvin äänekkäästi antaakseen jokaisen
ulkopuolella olevan ilkeämielisen henkilön tiedoksi, että heitä oli
kokonainen joukko, ja kiitos mestarillisen päähänpiston, mikä syntyi
saman miehen älykkäissä aivoissa, nipistivät he koiria hännästä
saadakseen ne haukkumaan.
Kun nämä alkuvalmistelut oli suoritettu, tarttui mr Giles
kattilanpaikkaajan kainaloon (estääkseen häntä juoksemasta tiehensä,
kuten hän leikillisesti sanoi) ja käski avaamaan oven. Brittles
totteli, ja ryhmä, joka tuskallisesti kurkisti yli toistensa
olkapäitten, ei nähnyt peloittavampaa kuin pikku Oliver Twist raukan,
joka upiuuvuksissa ja kykenemättömänä lausumaan sanaakaan kohotti
raskaat silmänsä ja mykästi vetosi heidän myötätuntoonsa.
— Joku poika, puhkesi Giles sanoiksi ja työnsi rohkeasti
kattilanpaikkaajan sivulle. Mistä on kysy— ... mutta — Brittles —
katsohan tänne — näetkös?
Brittles, joka oli mennyt oven taakse avatessaan sen, ei saanut
silmiinsä Oliveria, ennenkuin tämä huudahti äänekkäästi. Mr Giles
tarttui poikaa toiseen jalkaan ja toiseen käsivarteen, onneksi ei
haavoitettuun, laahasi hänet eteiseen ja laski hänet siellä pitkin
pituuttaan lattialle.
— Täällä hän on! huusi Giles äärimmäisen kiihtyneenä ja kääntyi ylös
portaita kohti. Täällä on yksi varkaista! Täällä on varas, — miss —
haavoittunut, miss! Minä ammuin häntä, miss, ja Brittles piti kynttilää.
— Lyhtyä, miss, huudahti Brittles, asettaen toisen kätensä suulleen,
jotta hänen äänensä kuultaisiin kauemmaksi.
Molemmat naispalvelijat juoksivat ylös portaita ilmoittaakseen uutisen,
että mr Giles oli vanginnut yhden varkaista, ja kattilanpaikkaaja
askarteli yrittäen palauttaa Oliveria jälleen tajuihinsa, jottei hän
kuolisi, ennenkuin hänet voitaisiin hirttää. Keskellä tätä melua ja
liikettä kuultiin lempeä naisääni, joka heti tukahutti kiihtyneet äänet.
— Giles! kuiskasi ääni ylhäältä portailta.
— Täällä, miss, vastasi Giles. Älkää pelätkö, en ole vahingoittunut.
Hän teki epätoivoista vastarintaa, mutta pian sain hänet lannistetuksi.
— Hiljaa! vastasi nuori nainen. Te pelästytätte tätiäni yhtä paljon
kuin varkaat tekivät. Onko hän vaikeasti haavoittunut, se raukka?
— Hyvin vakavasti, miss, vastasi Giles kuvaamattoman itsevarmasti.
— Näyttää kuin hän olisi mennyttä kalua, miss, ulvoi Brittles
samalla tavalla kuin äsken. Ettekö halua tulla katsomaan häntä, siinä
tapauksessa että hän kuolee, miss?
— Hiljaa, hiljaa, niin olette kiltti, keskeytti hänet nuori nainen.
Odottakaa rauhallisesti silmänräpäys, kunnes olen puhunut tätini kanssa.
Askelilla yhtä pehmeillä ja lempeillä kuin äänikin oli ollut etääntyi
puhuja ja tuli pian taas takaisin tuoden käskyn, että haavoittunut oli
kannettava ylös Gilesin huoneeseen ja että Brittlesin oli satuloitava
poni ja heti ratsastettava Chertseyhin, josta hänen oli noudettava
poliisikonstaapeli ja tohtori.
— Mutta ettekö ensin tahdo katsoa häntä, miss? kysyi Giles ylpeänä
kuin jos Oliver olisi ollut harvinainen lintu, mikä hänen oli
onnistunut ainutlaatuisella taitavuudella vangita. Ainoastaan pieni
pilkistys, miss?
— Ei, en nyt iki maailmassa! vastasi nuori nainen. Se raukka! Oi,
kohdelkaa häntä hyvin, Giles, minun tähteni.
Puhujan poistuessa vanha palvelija katsoi ylös häneen, katseessa
ylpeyttä ja ihailua, kuin jos hän olisi ollut hänen oma lapsensa.
Sitten kumartui hän Oliverin ylitse ja avusti naisen huolella ja
levottomuudella hänen kantamisessaan ylös portaita.