Korvaa sen epäkohteliaisuuden, johon kertoja eräässä edellisessä
luvussa tuli syypääksi, kun jätti rouvashenkilön ihan kursailematta
sikseen.
Tavallisen kirjailijan ei mitenkään sopine jättää niin tärkeä
henkilö, kuin vaivaistalon vahtimestari on, odottamaan seisten uunin
edessä, takin liepeet nostettuina käsivarsille, kunnes hän (nimittäin
kirjailija) suvaitsee tulla päästämään hänet pälkähästä; vielä vähemmän
hänen sopii yhtä kömpelösti kohdella naisihmistä, johon vahtimestari
on luonut helliä ja rakastuneita silmäyksiä ja jonka korvaan hän on
kuiskannut niin makeita sanoja, että niistä, varsinkin kun tulevat näin
mahtavalta taholta, helposti rupeaa minkä tytön tai rouvan tahansa
sydän suloisessa pelossa pamppailemaan. Tämän vuoksi rientääkin nyt
se luotettava kertoja, joka tämän hyvin todellisen jutun kirjoittaa,
syvästi kunnioittaen kaikkia maan päällisiä korkeita henkilöitä,
osoittamaan heille sitä huomiota, jota heillä on oikeus vaatia,
ja antamaan heille ne kunnioitukset, jotka ovat erottamattomasti
yhdistetyt heidän arvoonsa ja siis myös heidän ansioihinsa. Siinä
mielessä aioimmekin sovittaa tähän kohtaan kertomustamme jonkunlaisen
tutkimuksen, joka käsittelisi vahtimestarin jumalallisia oikeuksia
ja todistaisi sen väitteen, ettei köyhäintalon vahtimestari koskaan
voi tehdä väärin. Vaikka tällainen tutkimus tuottaisikin vakavalle
lukijalle paljon mielenylennystä ja hyötyä; täytyy meidän kuitenkin,
ajan ja tilan puutteen tähden, lykätä se johonkin sopivampaan
tilaisuuteen. Silloin osoitamme, että oikea vahtimestari — se on:
sellainen, joka toimii kunnallisessa vaivaistalossa ja samalla on
pitäjänsä kirkon palvelija — virkansa nojalla on varustettu kaikilla
hyvillä inhimillisillä ominaisuuksilla ja ettei pelkillä yhdistysten,
virastojen ja kappelien vahtimestareilla ja muilla semmoisilla ole
vähääkään oikeutta lukea näitä ominaisuuksia hyväkseen.
Bumble oli uudestaan laskenut teelusikat, punninnut sokeripihtejä,
tutkinut maitokannua vielä tarkemmin ja muutenkin hankkinut itselleen
täydellisen selvyyden huonekaluston arvosta, ottaen lukuun tuolien
jouhitäytteenkin, sekä uudistanut tämän arvioimisen ainakin puoli
tusinaa kertaa, ennenkuin hänen mieleensä johtui, että rouva Corneyn
olisi jo aika palata. Kun ei tätä kuulunut, päätti Bumble kuluttaa
aikaansa sillä viattomalla ja hauskalla tempulla, että sivumennen
katsahtaisi rouva Corneyn laatikkoihin.
Hän kuunteli siis avaimenreiästä, ollakseen varma, ettei kukaan
ollut tulossa häntä yllyttämään, ja ryhtyi sitten, alkaen alhaalta,
tutkimaan kolmen laatikon sisällystä, joissa oli kaikenlaista arvokasta
vaatetavaraa, järjestettyinä kerroksittain vanhojen sanomalehtien
ja kuivattujen lavendelikukkien väliin. Bumble näkyi olevan hyvin
tyytyväinen. Jatkaessaan tutkimustansa hän lopuksi avasi pienen
sivulaatikon, jossa oli avain suulla, ja äkkäsi siinä suljetun
säästörasian, josta kuului ravistaessa suloinen, kilisevä ääni. Sitten
Bumble astui mahtavin askelin entiselle paikalleen uunin eteen ja sanoi
itsetietoisesti: — Minä teen sen! Tätä merkillistä väitettä seurasi
pitkällinen päänpudistus, ikäänkuin hän moittisi itseään siitä, että
vielä oli niin veitikkamainen, ja sitten hän alkoi mielihyvissään
ihailla jalkojaan, katsellen niitä sivulta päin.
Hän oli vielä tässä hommassa, kun rouva Corney syöksyi huoneeseen,
heittäytyi ihan hengästyneenä tuolille, joka oli lähellä uunia, painoi
toisen käden silmilleen ja toisen sydämelleen ja tavoitteli ilmaa
raskaasti.
— Rouva Corney, sanoi Bumble, kumartuen hänen puoleensa, mitä tämä
merkitsee, mitä on tapahtunut? Minä pyydän, puhukaa! Minä olen ihan
kuin — kuin — hän ei hädissään muistanut "kuumia hiiliä" ja sanoi sen
vuoksi: "rikkinäisillä pulloilla".
— Voi, voi, herra Bumble, huudahti emännöitsijä, minä olen niin
kauheasti pelästynyt!
— Pelästynyt, rouvaseni! toisti Bumble, kuka on rohjennut teitä —?
Vai niin, kyllä ymmärrän, jatkoi hän, hilliten kiihkoansa luontaisella
arvokkaisuudellaan, se on kai noiden kirottujen vaivaisten juonta.
— Hirmuista on sitä ajatella, lausui rouva Corney väristen.
— Koettakaa olla sitä ajattelematta, hyvä rouva! esitti Bumble
hellästi. Entä jos nauttisitte tipan viiniä?
— En millään ehdolla, vastasi emäntä. En minä sitä voisi — oh!
Ylimmällä hyllyllä nurkassa — oh!
Hyvä rouva viittasi tajuttomasti seinäkaappiin ja näytti kärsivän kovia
sisällisiä tuskia. Bumble hyökkäsi osoitettuun paikkaan, sieppasi
vihreän pullon hyllyltä, josta niin merkillisellä tavalla oli saanut
tiedon, kaatoi siitä teekuppiin jonkun verran ja piti kuppia hänen
huuliensa edessä.
— Minä voin paremmin, sanoi rouva Corney nojautuen taaksepäin,
sittenkuin oli juonut kupista puolet.
Bumble loi hurskaassa kiitollisuudessa silmänsä kattoa kohti, laski ne
sitten kupin reunaan ja nosti kupin nenänsä alle.
— Piparimynttiä, selitti emäntä heikolla äänellä, hymyillen lempeästi
vahtimestarille. Maistakaapa sitä; siinä on pikkusen muutakin seassa.
Bumble maistoi lääkettä epäillen, maiskutti huuliaan, otti uuden
kulauksen ja laski kupin tyhjänä pöydälle.
— Onhan se hyvin vahvistavaa, lausui rouva Corney.
— Todellakin, kelpo juomaa, hyvä rouva, myönsi vahtimestari. Sitten
hän siirsi tuolinsa emännöitsijän viereen ja kysyi hellästi, mikä häntä
oli pelästyttänyt.
— Ei mikään, vastasi rouva Corney. Minä olen vaan niin heikko ja
oikullinen.
— Älkää sanoko itseänne heikoksi, väitti Bumble, lähentäen tuoliaan
vieläkin. Olisitteko todellakin heikko?
— Kaikki olemme heikkoja olentoja, vastasi emäntä, turvautuen
tällaiseen yleiseen väitteeseen.
— Siinä olette oikeassa, tunnusti Bumble.
Kumpikaan ei vähän aikaan lausunut mitään, mutta Bumble selitti
äsken mainittua väitettä käytännöllisesti siten, että laski vasemman
käsivartensa liukumaan tuolin selältä rouva Corneyn esiliinan nauhalle,
jonka suuntaa se vähitellen rupesi seuraamaan.
— Te olette seurakunnan jalohelmi, huudahti Bumble. Kai tiedätte, että
herra Sloutin tila on tänään pahentunut.
— Tiedän, vastasi rouva Corney hämillään.
— Hän ei kuulu voivan elää enää viikkoakaan, jatkoi vahtimestari.
Hän on tämän köyhäintalon kaitsija; hänen kuolemansa johdosta tulee
paikka avoimeksi ja on täytettävä. Mikä ihana toive siinä on meillä!
Erinomainen tilaisuus yhdistää sydämet ja taloudet.
Rouva Corney nyyhkytti.
— Pikkuinen sana vaan! sanoi Bumble, kumartuen ujon lemmittynsä
puoleen; antakaa minun kuulla pieni, suloinen sana!
— J-j-jaa! kuiskasi emännöitsijä.
— Vielä yksi asia, jatkoi vahtimestari. Tyynnyttäkää hellät tunteenne
ja kuulkaa minua! Milloin vietämme häät?
Rouva Corney koetti kaksi kertaa puhua, mutta onnistumatta. Vihdoin hän
kokosi kaikki voimansa, kietoi kätensä Bumblen kaulan ympäri ja sanoi,
että se saisi tapahtua milloin tahansa ja että hänen sulhonsa oli niin
"kauhean suloinen".
Kun asia näin oli päätetty, otettiin sen vahvistukseksi kupillinen
piparimynttirohtoa, josta morsiamen kiihtynyt mielentila myös näkyi
tyyntyvän. Rohtoa juodessa emännöitsijä ilmoitti vahtimestarille edellä
mainitun vanhan eukon kuoleman.
— Hyvä on, sanoi Bumble ryypäten. Voinhan kotiin mennessäni poiketa
Sowerberryn luo ja lähettää hänet tänne huomisaamuna. Senjälkeen käänsi
hän kauluksen pystyyn, painoi hatun päähänsä, otti morsiameltaan hellät
jäähyväiset ja lähti taas taistelemaan pakkasta vastaan.
Herra ja rouva Sowerberry olivat menneet vieraisiin täksi iltaa, ja kun
Noa Claypole ei juuri viitsinyt ponnistaa voimiaan enemmän, kuin mitä
tarvittiin kahden tärkeän toimen, syömisen ja juomisen, suorittamiseen,
ei hän ollut vielä sulkenut puotia, vaikka tavallinen sulkemisaika
jo aikoja oli mennyt. Bumble koputti kepillään useita kertoja pöytää
vasten, mutta kun ei ketään kuulunut ja pienen takakamarin lasiovesta
näkyi valoa, rohkeni hän mennä katsomaan, mitä siellä oli tekeillä —
ja näkikin jotakin tavatonta.
Pöytä oli illalliseksi katettu; siinä oli leipää ja voita, lautasia ja
laseja, oluthaarikka ja viinipullo. Pöydän yläpäässä istui herrasmies
Claypole mukavassa nojatuolissa, jonka toiselle käsipuulle hän oli
huolettomasti nostanut säärensä. Toisessa kädessä oli hänellä kääntöpää
veitsi, toisessa iso voileipä. Ihan hänen vieressään seisoi Charlotte
ja aukoili muutamia ostereita, jotka sitten sukevasti valuivat
Claypolen suuhun.
— Kas tässä on oikein lihava kappale, rakas Noa! sanoi Charlotte;
koeta nyt vielä syödä edes tämä ainoa.
— Onpa tuo osteri sentään ihana elävä! huomautti Claypole, kun oli sen
syönyt. Vahinko vaan, ettei niitä voi syödä oikein paljon, sillä niistä
rupeaa pahoin voimaan.
— Niin, onhan se ilkeätä, myönsi Charlotte.
— Sepä se, sanoi Noa. Etkö sinä huoli osterista?
— Enpä erittäin, vastasi Charlotte. Minusta on hauskempi nähdä sinun
niitä syövän kuin syödä itse.
— Ihme ja kumma! lausui Claypole mietiskellen.
— Tahdotko vielä yhden? kysyi tyttö; tässä on, näetkös, niin mehevä ja
tuore.
— En saa enää menemään mahaani, vastasi Claypole. Olen jo ihan täynnä.
Tules tänne, niin saat muiskun.
— Mitä! huudahti Bumble, syösten huoneeseen. Sanoppa se kerta vielä,
sinä vintiö!
Charlotte parkaisi ja kätki kasvonsa esiliinaan; Noa Claypole ei
muuttanut asemaansa sen enempää, kuin että laski säärensä lattialle, ja
tuijotti vahtimestariin juopunein ja kauhistunein silmin.
— Vieläkö sinä uskallat sellaista puhua, pakanallinen hylkiö? kovisti
Bumble. Miten sinä rohkenet sellaista edes mainitakaan! Ja kuinka
sinä, hävytön tyttöletukka, kehtaat häntä yllyttää siihen? Puhua
suutelemisesta! Hyi häpeä!
— En minä sitä aikonut, selitti Noa itkien. Mutta tyttö on aina niin
muiskailemisen vimmassa, etten voi joka kerta vastustaa.
Suus kiinni! ärjyi Bumble. Korjatkaa nyt, mamselli, luunne keittiöön.
Ja sinä Noa suljet nyt heti puodin etkä puhu ainoatakaan sanaa,
kunnes herrasi tulee kotiin, muuten varo nahkaasi. Ja kun hän tulee,
niin sano, että herra Bumble kävi täällä tilaamassa vanhan eukon
ruumisarkun, joka on toimitettava köyhäintaloon huomenna edellä
puolenpäivän. Kuuletko, senkin vietävä lurjus? — Muisku! huudahti
hän taas, kohottaen käsiään. Jopa on alempi kansa meidän piirissämme
todella turmeltunut! Jos parlamentti vitkastelee tällaisen pahennuksen
vastustamisessa millä keinoin tahansa, joutuu tämä piiri perikatoon
ja sen asujanten kunnia on ikipäiviksi pilattu! Tämän lausuttuaan
vahtimestari astui synkkänä ja juhlallisena Sowerberryn talosta.