Esittää salaperäisen henkilön sekä muutamia seikkoja, joita ei voi
tässä kertomuksessa jättää mainitsematta.
Vanhus oli jo ehtinyt kadunkulmaan, ennenkuin rupesi toipumaan siitä
pelästyksestä, joka oli seurauksena Toby Crackitin antamista tiedoista.
Hän ei kuitenkaan hiljentänyt tavattoman kiireistä käyntiään, vaan
riensi yhtä kiivaasti eteenpäin, kunnes eräiden ajoneuvojen äkkinäinen
ratina sekä muutamat jalkamiehet, jotka huomasivat hänen olevan
vaarassa joutua hevosen jalkoihin ja sen vuoksi kovasti huutaen häntä
varottivat, saivat hänet jälleen pysymään käytävällä ja astumaan
tavallista vauhtia. Hän vältti niin tarkoin kuin suinkin kaikkia
pääkatuja, valiten ainoastaan ahtaita kujia ja sivukatuja, ja saapui
lopulta Snow-Hillin kohdalle. Täällä hän taas joudutti kulkuaan, kunnes
oli päässyt vähäiselle torinmuotoiselle paikalle, jolloin hän vihdoin,
ikäänkuin tuntisi olevansa omalla alallaan, alkoi astua tavalliseen,
hiipivään tapaansa näytti vapaammin hengittävän.
Lähellä sitä paikkaa, jossa Snow-Hill ja Holborn-Hill yhtyvät, aukenee
oikealla puolella, Citystä päin tullessa, ahdas törkeän näköinen
kuja, joka vie Saffron-Hillin kadulle. Sen likaisissa puodeissa on
myytävänä suuria kasoja käytettyjä nenäliinoja, kaikenkuosisia ja
-arvoisia — sillä täällä on niiden kaupustelijain tyyssija, jotka
ostavat taskuvarkailta. Sadottain sellaisia nenäliinoja riippuu
akkunoiden ulkopuolella puisten haarukkain varassa tai ovenpielissä,
ja sisällä ovat hyllyt niitä täynnä. Vaikka tämä Field-Lane nimisen
seudun ala onkin niin vähäinen, on siellä sentään oma parturi, kahvila,
oluttupa ja kapakka. Se muodostaa erityisen kauppapiirin, varastetun
tavaran säiliön, jossa käy varhain aamulla ja myöhään illalla
hiljaisia kauppatuttavia, suorittaen asiansa pimeissä takahuoneissa
ja hiipien tiehensä yhtä salaperäisesti kuin ovat tulleetkin. Täällä
panee vaatekauppias, kengänpaikkaaja ja lumppuri esille tavaroitansa
taskuvarkaiden kyltiksi, ja likaisissa kellareissa ruostuu ja mätänee
vanhaa rautaa, luita ja pilaantuneita vaatteita.
Juuri tänne juutalainen poikkesi. Hän oli hyvä tuttu näille
vapaamielisille kauppiaille, sillä monet, jotka seisoivat puotinsa
ovella tähystämässä ostajia tai myyjiä, nyökkäsivät tuttavallisesti,
kun hän astui heidän ohitseen. Hän vastasi samalla tapaa heidän
tervehdykseensä, vaan ei ruvennut mihinkään keskusteluun heidän
kanssaan, kunnes saapui kadun äärimmäiseen päähän, jolloin pysähtyi
puhuttelemaan erästä pienikasvuista kauppiasta, joka oli ahdannut
tavalliseen lapsentuoliin niin suuren osan ruumistaan kuin mahtui ja
poltti piippua ovensa edessä.
— Kas vaan, mr Fagin, tekee oikein hyvää silmille, kun näkee teidätkin
taas pitkistä ajoista, sanoi tämä arvoisa kansalainen vastaukseksi
juutalaisen tiedusteluun, miten hän nykyään jaksoi.
— Kotiseutu alkoi polttamaan jalkapohjiani, Lively, sanoi Fagin,
levittäen kulmakarvojaan ja pannen käsivartensa ristiin selän taakse.
— Tuota valitusvirttä olen jo pari kertaa kuullut ennenkin
viritettävän, vastasi toinen; mutta kai se nytkin pian laimenee,
luullakseni, vai mitä itse arvelette?
Fagin nyökkäsi myöntävästi, viittasi Saffron-Hilliin päin ja kysyi,
oliko siellä ketään tänä iltana.
— Rammoissako? tiedusti kauppias. Juutalainen myönsi.
— Hm, sanoi toinen mietiskellen. Kyllä siellä lienee nyt puoli tusinaa
minun tuttujani, mutta teidän väkeänne en luule olevan ainoatakaan.
— Vai ei siellä ole Sikesiäkään? sanoi juutalainen alakuloisesti.
— Hän ei ole tavattavissa, kuten lakimiehet sanovat, vastasi pieni
mies ja pudisti päätään hyvin ovelan näköisenä. Onko teillä nyt
mukananne mitään, mikä kuuluu minun alaani?
— Tänään ei mitään, vastasi Fagin ja kääntyi lähtemään edelleen.
— Menettekö Rampoihin, Fagin? huusi pieni mies hänen jäljestään.
Odottakaa vähän! Minua haluttaa tulla mukana ja juoda kanssanne pari
lasia.
Mutta kun juutalainen kääntyi ja viittasi kädellään, että hän
mieluummin olisi yksinään, ja kun sitä paitsi pienen miehen oli
jotenkin vaikeata päästä tuolistaan irti, jäi Rammat niminen kapakka
tällä kertaa ilman mr Livelyn arvoisaa käyntiä. Kun kauppias vihdoin
oli päässyt pystyyn, oli juutalainen jo kadonnut näkyvistä; Lively
nousi turhaan varpailleen, nähdäkseen hänet vielä kerran, ja sen vuoksi
hän puristautui uudestaan pieneen tuoliinsa, tarttui vakavan näköisenä
piippuansa ja pudisti eräälle vastapäisessä puodissa tirkistelevälle
naiselle päätään semmoisella tavalla, joka merkitsi epäluuloa ja
levottomuutta.
Kolme Rampaa eli Rammat, kuten lyhyyden vuoksi sanottiin, oli sama
kapakka, jossa Sikes ja hänen koiransa jo kerran ovat esiintyneet.
Fagin antoi tarjoilupöydän luona seisovalle miehelle merkin, astui
suoraan portaita ylös, avasi erään oven ja hiipi hiljaa huoneeseen,
jossa sitten katseli levottomasti ympärilleen ja varjosti silmiään
kädellänsä, ikäänkuin etsisi jotakin henkilöä.
Huonetta valaisi kaksi kaasuliekkiä, joiden valoa suljetuilla
akkunaluukuilla ja tiukasti peittävillä, vaaleanpunaisilla kaihtimilla
estettiin pääsemästä kadulle. Kattolaudoitus oli mustaksi maalattu,
jottei kaasuliekkien savu turmelisi väriä, ja koko huone oli niin
täynnä tupakansavua, ettei aluksi nähnyt juuri mitään.
Vähitellen, kun ilma oli hieman seljennyt ovesta virranneen
tuulahduksen avulla, tuli kuitenkin esille joukko ihmispäitä —
jotenkin yhtä sekavia, kuin ne äänet, joita siellä kaikui; ja
kun silmä oli ehtinyt enemmän tottua tähän sekamelskaan, saattoi
eroittaa lukuisan seuran miehiä ja naisia ahtaasti istumassa
pitkän pöydän ääressä. Yläpäässä istui jonkunlainen puheenjohtaja,
nuija kädessä, ja etäisessä nurkassa rämpytti ränsistynyttä pianoa
muuan soittoniekka, jolla oli sinertävä nenä ja kasvojen ympärillä
nenäliina, kaiketi hammassäryn vuoksi. Juuri kun Fagin hiljaa astui
huoneeseen, oli pianotaiteilija kaiuttanut jonkinmoisia valmistavia
"juoksutuksia" pitkin kaikkia koskettimia, niin että läsnäolijoihin
oli herännyt kiivas halu kuulla joku laulu, jota sitten vaadittiinkin
yksimielisesti. Kun tästä johtunut meteli oli hieman hiljennyt, astui
esille nuori nainen ja huvitti seuraa nelivärsyisellä lemmenlaululla,
jonka lepokohtien aikana säestäjä soitti koko sävelen niin
riivatun vahvasti kuin suinkin jaksoi. Laulun loputtua laulajatar
sai puheenjohtajalta kiitoslauselman. Sitten ryhtyi kaksi n.s.
"taiteensuosijaa", toinen puheenjohtajan vasemmalla, toinen oikealla
puolella, laulamaan vuorolaulua, joka saavutti suurta suosiota.
Joukkio tarjosi nähtäväksi muutamia hyvin merkillisiä kasvoja.
Ensiksikin siinä oli puheenjohtajana itse isäntä — raaka, karkea,
tukeva mies, joka soitan ja laulun aikana muljautti silmiään joka
puolelle näennäisesti hyvin mukana yhteisessä riemussa, mutta itse
asiassa hän piti mitä tarkimmin silmällä vieraittensa liikkeitä ja
kuunteli joka sanaa, mikä siinä lausuttiin.
Faginiin, joka oli vapaa muutamista tuuteista, ei tämä kaikki
vaikuttanut vähääkään, vaan hän tähysteli seuran huvitellessa kasvoista
kasvoihin, löytämättä kuitenkaan sitä, jota etsi. Viimein hänen
onnistui kiinnittää puheenjohtajan huomiota. Tälle hän viittasi melkein
huomaamattomasti ja lähti huoneesta yhtä hiljaa kuin oli tullut.
— Mitä voin tehdä mieliksenne, mr Fagin? kysyi isäntä, joka oli
seurannut häntä portaille. Ettekö tahdo tulla seuraamme? Kyllä ne siitä
ihastuisivat joka sielu.
Juutalainen pudisti päätään ja kysyi kuiskaten: — Onko hän täällä?
— Ei ole, vastasi isäntä.
— Eikö Barneystakaan ole mitään kuulunut? jatkoi Fagin. - Ei mitään.
Hän ei lähde pesästään, ennenkuin kaikki on turvallista. Voitte olla
varma siitä, että niiden jäljillä ollaan, ja jos hän nyt liikahtaisi,
siepattaisiin hänet heti kiinni. Kyllä Barney on jossakin vaarattomassa
paikassa, sillä muuten hänestä jo olisi kuulunut jotakin. Lyön vaikka
vetoa, että hän osaa pelastaa nahkansa. Se mies ei tee tyhmyyksiä.
— Luuletteko hänen tulevan tänne tänä iltana? kysyi taas juutalainen.
— Monksiako tarkotatte? tiedusteli isäntä epäröiden.
— Hiljaa! sanoi Fagin. Niin juuri.
— Tietysti, vastasi toinen, vetäen taskustaan esiin kultakellon.
Olen häntä jo odottanut hetken aikaa. Jos haluatte odottaa kymmenen
minuuttia, niin —.
— En, en, keskeytti juutalainen äkkiä, ikäänkuin hänestä tuntuisi
mukavammalta olla tapaamatta sitä henkilöä, jota oli hakenut. Sanokaa
hänelle, että olen käynyt häntä hakemassa ja että hänen täytyy tulla
minun luokseni tänä yönä — ei, vasta huomenna — sanokaa, että hän
tulee huomenna. Kun hän ei ole täällä, niin ehtiihän tuota huomennakin.
— Hyvä on, sanoi isäntä. Eikö mitään muuta?
— Tällä kertaa ei mitään lisää, vastasi Fagin ja astui portaita alas.
— Kuulkaapas vielä! kuiskasi hänelle isäntä, kumartuen kaidepuun yli,
nyt voisi muuten tehdä erinomaisen kaupan. Olen saanut Phil Barkerin
ihan aikahumalaan; lapsikin voisi häntä nyt petkuttaa.
— Vai niin, mutta minulla ei ole aikaa mihinkään asioimisiin! vastasi
juutalainen, katsahtaen ylöspäin. Mitä Philliin tulee, kyllä häneen
tartumme toisen kerran. Menkää siis takaisin vieraiden luo, hyvä
ystävä, ja käskekää niitä pysymään hyvällä tuulella — niin kauan kuin
sitä kestää. Ha, ha, haa!
Isäntä yhtyi vanhuksen nauruun ja palasi sitten seuransa luo. Niin pian
kuin juutalainen oli jäänyt yksin, tuli hänen kasvoihinsa taas entinen
levottomuuden ja mietiskelyn ilme. Vähän aikaa tuumittuaan hän kutsui
luokseen vuokra-ajurin ja käski ajamaan Bethnal-Greeniin. Hyvän matkan
päässä Sikesin asunnosta hän astui vaunuista kadulle ja kulki loppuosan
tietä jalkaisin.
— No niin, mutisi hän partaansa, kolkuttaessaan ulko-ovelle, jos tässä
on jokin salainen juoni vireillä, niin sen saan tyttöletukalta esille,
vaikka se onkin aika ovela.
Se vanha eukko, joka avasi ulko-oven, ilmoitti Nancyn olevan kotona, ja
sen vuoksi Fagin hiipi portaita ylös ja astui kursailematta huoneeseen.
Tyttö oli yksinään, maaten pää pöydällä ja hiukset hajallaan.
— Hän on kai päissään, ajatteli juutalainen välinpitämättömästi, tai
ehkä hän on vaan murheissaan.
Fagin kääntyi sulkemaan ovea, ja siitä johtunut kolina herätti tytön.
Tämä iski häneen tuikean katseen, tiedustellen, onko hänellä mitään
uutta kerrottavana, ja kuunteli sitten Faginin kertomusta Toby
Crackitin seikkailusta. Kun se oli päättynyt, vaipui Nancy entiseen
asentoonsa, lausumatta sanaakaan. Hän sysäsi kynttilän kiivaasti
syrjään, sovitteli pari kertaa asemaansa mukavammaksi äkkinäisillä
tempauksilla ja kaappi jaloillaan lattiata; mutta siinäpä olikin kaikki.
Tämän vaitiolon aikana juutalainen silmäili levottomasti pitkin
huonetta ikäänkuin saadakseen selville, eikö Sikes sentään ollut
salaa tullut kotiinsa. Nähtävästi tyytyväisenä tähystelyynsä hän yski
pari kertaa ja yritti kerta toisensa jälkeen alottaa keskustelua;
mutta tyttö ei hänestä välittänyt sen enempää, kuin jos hän olisi
ollut kivipatsas. Vihdoin hän ryhtyi kauan vaiti oltuaan viimeiseen
koetukseen, hieroi kämmeniään ja kysyi sulavimmalla äänellään:
— No sanokaa, sydänkäpyseni, missä luulette Billin nykyään
oleskelevan, — häh?
Tyttö mutisi jotakin sinnepäin, ettei hän sitä tiennyt, ja niistä
puoleksi hillityistä äänistä päättäen, joita häneltä kuului, hän tuntui
itkevän.
— No entä poika? sanoi juutalainen, siristäen silmiään, saadakseen
edes vilaukselta nähdä hänen kasvojaan. Pikku poika parka! Ajatelkaa
vaan, ne heittivät hänet ojaan!
— Vaikka sinnekin, vastasi Nancy ja katsahti äkkiä ylös, siellä hän
on onnellisempi kuin täällä meidän joukossamme. Jollei Billille tule
siitä mitään vahinkoa, niin toivon, että poika makaa ojassa kuolleena
ja hänen luut siellä mätänevät.
— Kuinka niin! huudahti juutalainen ihmeissään.
— Niin, sitä juuri tarkotan, vastasi tyttö, katsoen häntä silmiin.
Iloitsen siitä, ettei enää tarvitse häntä nähdä ja että hän nyt
on päässyt pahimmalta kärsimyksestä. Minä en siedä häntä nähdä
joukossamme. Kun hänet näen, alan vihata itseäni ja teitä karkkia.
— Lorua! sanoi juutalainen halveksivasti. Te olette juovuksissa,
tyttöseni!
— Vai juovuksissa! härnäsi Nancy katkerasti. Ei se ole teidän
ansionne, ellen olisikaan juovuksissa! Jos saisitte määrätä, niin
olisin aina juopunut, paitsi tällä hetkellä, sillä nyt ette kai ole
oikein mielissänne puhetavastani, vai mitä?
— En olekaan, vastasi Fagin vihaisena.
— Koettakaa siis saada se muuttumaan, kiusotti tyttö nauraen.
— Vai muuttumaan! huusi juutalainen ihan raivoissaan tytön
odottamattomasta uppiniskaisuudesta sekä tämän illan vastuksista. Kyllä
minä sen muutan! Kuulkaa nyt minua, mokoma letukka! Teidän pitää ottaa
huomioonne, että minun tarvitsee sanoa vain muutama sana saadakseni
Sikes kuristetuksi yhtä varmasti kuin jos sen härän kaula nyt olisi
kynsissäni. Jos hän tulee takaisin eikä tuo poikaa mukanaan — jos hän
on päässyt pakoon, mutta ei toimita Oliveria joko elävänä tai kuolleena
minulle, täytyy sinun itse murhata hänet, jos tahdot hänet pelastaa
hirsipuusta, ja sen lisäksi häneltä on otettava henki heti, kun hän
pistää jalkansa tähän huoneeseen, sillä muuten lienee liian myöhäistä!
— Mitä ihmettä tämä oikeastaan merkitsee? kysyi tyttö kummastuneena.
— Mitä se merkitsee! toisti Fagin vihan vimmassa. Poika on minulle
monen sadan punnan arvoinen. Pitääkö minun se menettää, minkä hyvä
sattuma ilman mitään vaaraa minulle antoi, muutamien juopuneiden
roistojen vuoksi, joiden hengen voisin parilla sanalla nitistää? Ja
pitääkö minun olla sidottuna ihan elävään paholaiseen, jolta vaan
toistaiseksi puuttuu tahtoa, mutta jolla on valta vetää minut — —.
Ihan hengästyneenä vanhus änkytti pari epäselvää sanaa, mutta samassa
hetkessä hän hillitsi vihanpurkauksensa ja muutti koko käytöksensä.
Vähää ennen hän oli vielä mulkoilevin silmin ja kasvot tuhkanharmaina
vimmasta huitonut nyrkkiään, ilmassa, mutta nyt hän vaipui tuolille,
kyyristyi kokoon ja vapisi pelosta, että oli raivoissaan tullut
sanoneeksi jotakin liikaa. Lyhyen vaitiolon jälkeen hän uskalsi
katsahtaa Nancyyn ja näkyi hieman rauhoittuvan, kun huomasi tytön
taas olevan samassa huolettomassa asennossa, jossa oli hänet ensin
yllyttänyt.
— Nancy kultaseni! liverteli juutalainen taas tavallisella äänellään.
Oletteko minua kuunnellut?
— Älkää minua piinatko, Fagin! vastasi tyttö nostaen päätään
raukeasti. Ellei Bill tällä kertaa ole onnistunut työssään, niin
ehtiihän tuota toistekin. Hän on jo suorittanut teidän hyväksenne monta
hyvää asiaa ja kaiketi vast'edeskin yrittää, jos vaan voi; jollei hän
enää voi, niin minkä sille mahtaa — antakaa siis asian olla.
— Entä mitä poikaan tulee, tyttöseni? sanoi Fagin ja hieroi lujasti
käsiään.
— Poika saa kestää osansa kuin muutkin, vastasi Nancy kiireesti, ja
minä sanon vieläkin, että toivon hänen jo olevan kuolleena, niin että
on päässyt kaikesta pahasta ja varsinkin teidän kynsistänne — kunhan
vaan Bill ei joudu onnettomuuteen. Mutta kai hänkin on pelastunut,
sillä onhan hän kahta vertaa sukkelampi kuin Toby, joka näkyy
suojelleen nahkansa.
— No mutta mitä arvelet äskeisistä sanoistani, hyvä ystäväiseni?
huomautti Fagin ja tähtäsi häneen väijyvän katseen.
— Jos halusitte saada minut tekemään jotakin, niin täytyy teidän
toistaa se vielä kerran, vastasi Nancy; parempi olisi sentään jättää se
huomiseksi, sillä minua nukuttaa aika lailla.
Fagin kyseli vielä yhtä ja toista, päästäkseen oikein selville,
oliko Nancy kuullut hänen varomattomia sanojaan, mutta tyttö vastasi
hänen kysymyksiinsä aivan empimättä ja osoittautui hänen tutkivista
silmäyksistään huolimatta niin tyyneksi, että Fagin alkoi uudestaan
uskoa hänen olevan juovuksissa. Nancy ei ollutkaan vapaa tästä
heikkoudesta, joka oli hyvin tavallinen juutalaisen naisoppilaisten
kesken ja josta heitä jo nuorella iällä enemmän kiitettiin kuin
moitittiin. Hänen pukunsa epäjärjestys ynnä koko huoneen täyttävä
viinantuoksu vahvisti juutalaisen arvelua. Kun Nancy sitäpaitsi sen
kiivastuksen jälkeen, josta äsken oli puhe, vähitellen vaipui raukeaan
tylsyyteen ja sitten eriskummalliseen tunteiden sekamelskaan, jossa hän
välistä purskahti itkuun, välistä päästi sellaisia hirnahduksia, kuin:
"roska tämä on kaikki! pitäkäämme lystiä!" y.m., niin huomasi Fagin,
joka pitkän elämänsä kuluessa oli saanut kokemusta tämäntapaisissa
asioissa, erityisellä mielihyvällä Nancyn olevan ihan päissään.
Fagin siis rauhoittui täydellisesti, ja saavutettuaan nyt molemmat
tarkoituksensa, kun näet oli ilmoittanut tytölle saamansa tiedot ja
omin silmin nähnyt, ettei Sikes ollut palannut, lähti hän kotimatkalle,
jättäen nuoren ystävättärensä makaamaan pöydän ääreen.
Hän oli päässyt oman katunsa kulmaan ja kaiveli jo portinavainta
taskustaan, kun pimeästä porttikäytävästä tuli esille muuan henkilö,
astui suoraan kadun poikki ja hiipi huomaamatta hänen sivulleen.
— Fagin! kuiskasi joku ääni ihan juutalaisen korvaan.
— Häh! huudahti Fagin ja kääntyi äkkiä. Oletteko te —.
— Olen! keskeytti vieras. Kaksi tuntia olen tässä odotellut. Missä
hitossa te olette viipynyt?
— Juossut teidän asioissanne, hyvä ystävä, vastasi juutalainen,
katsahtaen seuralaiseensa levottomasti ja hiljentäen käyntiään. Koko
illan olen toiminut teidän hyväksenne.
— Kai, kai, lausui toinen pilkallisesti. Miten olette onnistunut.
— Eipä erittäin, vastasi Fagin.
— Eihän teillä sentään lie pahoja uutisia? kysyi taas vieras,
pysähtyen ja silmäten Faginia rauhattomana.
Juutalainen pudisti päätään ja aikoi juuri vastata, mutta toinen
keskeytti hänet ja viittasi taloon, jonka kohdalle he nyt olivat
saapuneet, huomauttaen, että hänen sopisi paremmin kertoa uutisensa
seinien ja katon suojassa, sillä pitkästä seisomisesta kylmässä
tuulessa hänen verensä oli melkein hyytynyt.
Fagin ei näkynyt lainkaan haluavan kutsua vierasta kotiinsa näin
sopimattoman aikaan ja mutisi jotakin sinne päin, että hänen huoneensa
oli lämmittämätön; mutta toinen uudisti toivomuksensa niin käskevästi,
että Fagin avasi portin ja pyysi häntä sulkemaan sen hiljaa sillä
välin, kun hän itse toisi valoa.
— Täällä on pimeä kuin haudassa, sanoi vieras, hapuiltuaan muutamia
askella eteenpäin. Rientäkää hiidessä, sillä tällaista en kärsi!
— Sulkekaa ovi, kuiskasi Fagin käytävän päästä. Tuskin oli hän tämän
sanonut, kun ovi paiskattiin kiinni niin, että talo jytisi.
— Ei se ollut minun vikani, selitti vieras, kähmien eteenpäin. Tuuli
sen paiskasi tai se laukesi itsestään, mutta tuokaa pian valoa, sillä
muuten kolhin itseni mäsäksi tässä kirotussa pesässä!
Fagin astui hiljaa keittiön portaita alas ja tuli pian takaisin,
kädessä sytytetty kynttilä, ja ilmoitti, että Toby Crackit nukkui
pihanpuoleisessa ja pojat etumaisessa huoneessa. Sitten hän viittasi
vierasta tulemaan jäljestä ja alkoi astua toisia portaita ylös.
— Nyt voimme rauhassa keskustella, sanoi juutalainen, avaten
yläkerroksessa erään oven, mutta kun akkunaluukuissa on reikiä emmekä
tahdo naapureillemme näyttää, että täällä on valoa, niin panen
kynttilän tähän näin.
Hän laski kynttilän ylimmälle portaalle, ovea vastapäätä, ja astui
vieraansa kanssa huoneeseen. Siellä ei ollut muita huonekaluja kuin
rikkinäinen nojatuoli ja vanha päällyksetön sohva, joka oli oven
takana. Tälle heittäytyi vieras väsyneen näköisenä, ja juutalainen
siirsi nojatuolia vähän lähemmä, niin että he istuivat vastakkain.
Huoneessa ei ollut aivan pimeä, sillä ovi oli puoleksi auki, ja
portaalta seisovasta kynttilästä tuli heikko kajastus vastapäiseen
seinään.
He kuiskuttelivat hetken aikaa, ja vaikka heidän keskustelustaan
saattoi kuulla vaan muutaman yksityisen sanan, niin olisi kuuntelija
kuitenkin helposti huomannut, että Fagin koetti puolustaa itseään
joitakin syytöksiä vastaan, joita hyvin kiihtynyt vieras teki. Tällä
tapaa he olivat keskustelleet ehkä noin neljännestunnin, kun Monks —
jonka nimiseksi Fagin puhelun aikana oli vierastaan usein kutsunut —
lausui hieman kovemmalla äänellä:
— Sanon teille vielä kerran, että se oli tyhmä yritys. Miksi ette
pitänyt häntä kotona toisten joukossa ja tehnyt hänestä hiipivää
taskuvarasta muitta mutkitta?
— Hyvä on sanoa! huudahti juutalainen, olkapäitään kohottaen. —
Vai aiotteko uskotella, ettette olisi sitä voinut, jos vaan olisitte
viitsinyt vähän harjoittaa? kysyi Monks äreästi. Olettehan toisiakin
poikia opettanut! Jos teillä vaan olisi riittänyt kärsivällisyyttä
korkeintaan vuodeksi, niin olisitte saanut hänet tuomituksi ja
karkoitetuksi maasta ehkä ikipäiviksi.
— No kenellä olisi siitä ollut hyötyä, ystäväiseni? kysyi juutalainen
nöyrästi.
— Minulla! vastasi Monks.
— Mutta ei minulla, lausui juutalainen sävyisästi. Minulla olisi ehkä
ollut hänestä hyötyä toisella tapaa. Kun kaksi on osallisena samassa
asiassa, niin on kohtuullista, että molempien hyöty otetaan lukuun;
enkö ole oikeassa?
— No, entä sitten? kysyi Monks jyrkästi.
— Huomasin pian, ettei häntä helposti opeta meidän ammattiimme,
selitti juutalainen, hän ei ollut toisten poikien kaltainen samoissa
olosuhteissa.
— Hitto hänet vieköön, mutisi vieras, kai hänestä muuten olisi jo
aikoja sitten tullut varas.
— Minun ei mitenkään onnistunut saada häntä tekemään rahaa, jatkoi
juutalainen tarkastellen vieraansa ulkomuotoa. Minulla ei ollut mitään
keinoa peloittaa häntä, kuten aina alussa on tarpeellista, jotta
opetuksesta jotain valmista tulisi. Mitä on tehtävä? Pitikö taas
lähettää hänet Taskuveijarin ja Batesin kanssa kaupungille? Saimme ensi
kerrasta kylliksemme, ja epäilin meidän kaikkien turvallisuutta.
— Siihen en minä ollut syynä, huomautti Monks.
— Ette tietysti, hyvä ystävä! jatkoi juutalainen; enkä minä siitä enää
olekaan pahoillani, sillä ilman sitä sattumusta ette kai koskaan olisi
huomannut poikaa ja tuntenut häntä siksi, jota niin hartaasti etsitte.
No niin, — teidän tähtenne hankin hänet takaisin tytön avulla, mutta
nyt on tämä alkanut häntä suojella.
— No, kuristakaa tyttö tieltä pois, sanoi Monks kärsimättömästi.
— Ei sekään käy laatuun juuri nykyään, vastasi juutalainen hymyillen;
ja sitä paitsi tuollainen toimenpide ei oikein kuulu ammattiimme,
muuten olisi näinä päivinä ehkä tapahtunut jotakin sen tapaista. Kyllä
minä tunnen tämän tyttölajin. Niin pian kuin poika alkaa paatua, ei
tyttö hänestä välitä sen enempää kuin puukapulasta. Tahdotte saada
hänestä varkaan; no hyvä, jos hän on elossa, lupaan ennen pitkää tehdä
hänet varkaaksi. Ja jos — jos —, jatkoi juutalainen toista lähestyen
— tosin se ei ole luultavaa — mutta jos niin hullusti olisi käynyt,
että hän olisi kuollut —.
— Niin se ei ole minun syyni! keskeytti Monks ja tarttui pelästyneen
näköisenä juutalaisen käsivarteen. Muistakaa se, Fagin! Minulla ei ole
ollut osaa siihen leikkiin. Kaikkea muuta, vaan ei hänen henkeään,
senhän sanoin teille jo alussa. Minä en tahdo vuodattaa verta; se tulee
aina ilmi eikä anna ihmiselle rauhaa. Jos hänet on ammuttu kuoliaaksi,
niin en minä ole syypää — kuuletteko? Kirottu olkoon tämä pesä! Mitä
ihmettä se oli?
— Mikä? huusi juutalainen ja tarttui molemmin käsin arkaan heittiöön,
joka hyppäsi sohvalta seisaalle. Missä?
— Tuolla! vastasi Monks, tuijottaen vastapäiseen seinään. Varjo —
näin naisen varjon, hattu päässä ja vaippa yllä, liitelevän pitkin
seinää!
Fagin päästi vieraansa irti, ja he syöksivät kiivaasti huoneesta.
Kynttilä oli samalla paikalla kuin ennen ja näytti heille vain tyhjät
portaat ja heidän omat kalpeat kasvonsa. He kuuntelivat, mutta koko
talossa vallitsi täydellinen hiljaisuus.
— Se olikin vain luulottelua, sanoi Fagin ja otti kynttilän käteensä.
— Voin vannoa, että näin sen! vastasi Monks vavisten. Se kumartui
eteenpäin, kun sen ensiksi huomasin, ja hiipi tiehensä, kun puhuin.
Juutalainen katsahti halveksivasti seuralaisensa vaaleisiin kasvoihin,
kehoitti häntä seuraamaan, jos halutti, ja astui portaita ylös.
He tutkivat kaikki huoneet; ne olivat kylmät ja tyhjät. Sitten he
laskeutuivat eteiseen ja kellariin. Viheriää hometta oli matalilla
seinillä ja etanan jäljet loistivat kynttilän valossa; mutta kaikki oli
hiljaa kuin haudassa.
— Mitä nyt arvelette? kysyi Fagin, kun jälleen olivat tulleet
käytävään. Paitsi meitä ei ole koko talossa elävää sielua liikkeellä,
ja Toby ynnä pojat ovat varmasti lukon takana. Katsokaapa näitä!
Väitteensä todistukseksi juutalainen veti taskustaan kaksi avainta ja
selitti, että ensin mennessään keittiöön päin hän oli sulkenut puheena
olevat huoneet, ollakseen varma, ettei kukaan heitä kuuntele.
Kun Monksia vastaan tuli näin paljon todistuksia, alkoi hän itsekin
epäillä. Hänen väitteensä heikkenivät vähitellen, kuta kauemmin he
tutkivat asiaa, mitään löytämättä: lopulta hän purskahti ilkeään
nauruun ja tunnusti, että hänen kiihtynyt mielikuvituksensa kai oli
tehnyt hänelle pienen kepposen. Hän ei kuitenkaan halunnut enää tänä
yönä jatkaa keskustelua, äkkiä muistaen, että kello jo oli yli yksi; ja
siten nämä ystävykset erosivat.