Joka taas vie juutalaisen ja hänen joukkonsa luo.
Sillaikaa kun kaikki tämä tapahtui köyhäintalossa, istui Fagin, syviin
mietteisiin vaipuneena, himmeän ja savuavan takkavalkean ääressä
vanhassa pesässään — samassa, josta Nancy oli Oliverin noutanut.
Hänellä oli polvellaan pieni palje, jolla nähtävästi oli koettanut
puhaltaa tulta virkeämpään liekkiin, mutta nyt hän oli syvissä
ajatuksissa, kyynärpäät nojattuina paljetta vasten, leuka painettuna
peukaloiden kärkiin ja silmät hajamielisesti luotuina ruosteiseen
uuninristikkoon.
Pöydän ääressä hänen takanaan istuivat Taskuveijari, Charley Bates ja
Chitling, lyöden innokkaasti korttia. He pelasivat sitä lajia vistiä,
jota sanotaan "puumieheksi", ja Taskuveijari oli puumiehen kanssa
molempia toisia vastaan. Ensinmainitun nuoren gentlemannin naama,
joka tosin aina oli älykkään näköinen, oli nyt vieläkin sukkelampi
sen vuoksi, että hän tarkasti seurasi pelin menoa ja ehtimiseen iski
tutkivan katseen Chitlingin kättä kohti, järjestäen sitten oman
pelinsä niiden huomioiden mukaan, mitä hänen oli onnistunut tehdä.
Koska oli kylmä ilta, piti Taskuveijari hattua päässään; tämä olikin
kotona muuten usein hänen tapansa. Myöskin piti hän hampaissaan
savipiippua, jonka jätti vaan hetkiseksi, kun katsoi tarpeelliseksi
hankkia itselleen virvoitusta pöydällä olevasta ruukusta, joka sisälsi
katajanmarjaviinaa veteen sekoitettuna ja oli koko seuran käytettävänä.
Nuori Bates oli myös hyvin tarkkaavainen korttipelissä, mutta
koska hänellä oli paljon vilkkaampi luonto kuin hänen oivallisella
ystävällään, niin saattoi helposti huomata, että hän mieluummin teki
tuttavuutta viinaruukun kanssa ja sitäpaitsi tavan takaa päästeli
suustaan kokkapuheita ja muita asiaan kuulumattomia sutkauksia, jotka
eivät lainkaan sovi oikealle vistinlyöjälle. Tämän vuoksi Taskuveijari
olikin, luottaen heidän läheiseen ystävyyteensä, monta kertaa
vakavasti nuhdellut toveriansa tuosta sopimattomasta käytöksestä.
Nämä muistutukset otti Bates hyvin herttaisesti vastaan, sillä hän ei
pyytänyt muuta, kuin että Taskuveijari "menisi helvettiin neuvoineen",
"pitäisi kitansa kiinni" tai suorittaisi jonkun muun samansuuntaisen
helpon työn. Mr Chitlingiä näkyi toisten kohteliaisuus huvittavan
ylenmäärin. On muuten huomattava, että viimemainittu ja hänen
vastapelaajansa aina hävisivät, ja että tämä seikka, joka olisi luullut
Batesiakin harmittavan, päinvastoin lisäsi hänen riemuansa, sillä hän
nauroi hurjasti joka pelin lopussa ja vakuutti, ettei koskaan ollut
nähnyt hauskempaa korttipeliä.
— Kas hittoa, kun sai sittenkin ison slammin ja sillä on vielä sarja
kuutoseen saakka! sanoi mr Chitling, naama jotenkin pitkänä, ja veti
liivintaskustaan pari hopearahaa. En ole ikinä nähnyt sellaista
peluria, kuin sinä olet, Jack. Ainahan sinä voitat. Vaikka minulla ja
Charleylla olisi miten hyvät kortit tahansa, emme sinulle saa pietiä.
Joko tämä huomautus tai se surkea ääni, jolla se lausuttiin, pani
Batesin nauruhermot niin värisemään, että hänen räikeä honotuksensa
herätti juutalaisen mietteistänsä ja saattoi hänet kysymään, mikä nyt
oli hätänä.
— Hätäkö tässä, Fagin? vastasi Charley. Mutta olisittepa katsellut
pelin menoa. Chitling ei ole voittanut kertaakaan, vaikka minä itse
olen hänen kanssaan pelannut Taskuveijaria ja puumiestä vastaan.
— Vai niin! sanoi juutalainen naureskellen, ikäänkuin oikein hyvin
käsittäisi asian laidan. Koeta nyt kerta vielä, Tom, älä niin vähällä
hellitä.
— Kiitos vaan, Fagin. Kyllä minä jo olen saanut kylliksi, vastasi
Chitling. Jackilla on sellainen onni, ettei kannata tällä kertaa pelata
häntä vastaan.
— Sepä se, poikaseni! sanoi Fagin. Sinun pitää nousta jalkeille hyvin
varhain, jos aiot Taskuveijarilta mitään voittaa.
— Varhainko? sanoi Charley Bates. Mitä se auttaa, mutta hänen
pitää maata saappaat jalassa ja pitkä kiikari kummassakin silmässä
ja sitäpaitsi oikea kaukosilmä kummallakin olalla, ennenkuin
Taskuveijarista pieti tehdään.
Taskuveijari kuunteli tällaisia kohteliaisuuksia ihan tyynesti ja
tarjoutui lyömään shillingin vetoa siitä, että osaa joka kerta
nostaa korttipakasta kuvallisen kortin. Kun ei kukaan suostunut
vedonlyöntiin ja hänen piippunsa juuri oli loppuun palanut, ryhtyi hän
huvikseen piirtämään pöydälle Newgaten vankilan pohjapiirrosta sillä
liitupalasella, jota äskeisessä vistipelissä oli käytetty numerojen
merkitsemiseen. Siinä työssä hän vihelteli erityisen kimeästi ja kovaa.
— Oletpa sinä vietävän ikävä henkilö, Tommy, sanoi Taskuveijari,
kääntyen pitkän vaitiolon jälkeen Chitlingin puoleen. Voitteko, Fagin,
arvata, mitä se nyt ajattelee?
— Mitenkä minä sitä tietäisin? vastasi juutalainen, katsellen
ympärilleen, samalla kun palkeella puhalsi tulta. Kaiketi tappioitaan
tai sitä lyhyttä huvimatkaa, jolta hiljakkoin palasi. Ha, haa, enkö
arvannut oikein, ystäväiseni?
— Ette sinne päinkään, vastasi Taskuveijari, ennenkuin Chitling oli
ehtinyt saada puheenvuoroa. No, mitä sinä arvelet, Charley?
— Minä luulisin, vastasi tämä tekeytyen vakavaksi, että hän on pahasti
rakastunut Betsyyn. Katsokaa, miten se nytkin punastuu! Onpa se vasta
hullua — Tommy Chitling lemmen pauloissa! Voi, voi, Fagin, minä
pakahdun naurusta!
— Älä välitä hänestä, ystäväni, sanoi Fagin vilkuttaen silmää
Chitlingille ja sysäten Batesia palkeella olkapäähän ikäänkuin
varotukseksi. Betsy on sievä tyttö. Pysy sinä vaan hyvissä kirjoissa
hänen luonaan!
— Haluaisin vain huomauttaa, Fagin, vastasi mr Chitling tulipunaisena,
ettei se asia luullakseni koske ketään läsnäolijaa.
— Olet oikeassa, myönsi juutalainen. Mutta näetkös, tuo Charley ei voi
olla lörpöttelemättä. Älä nyt sentään viitsi siitä suuttua. Betsy on
kelpo tyttö; tee, mitä hän sinulta tahtoo, niin löydät onnesi.
— Niinhän teenkin, kuin hän haluaa, vastasi Chitling, enkä olisi
joutunutkaan kuritushuoneeseen, ellen olisi seurannut hänen neuvoaan.
Mutta siitä tuli teille hyvä saalis, vai mitä, Fagin? Ja mitä minä
kuudesta viikosta huolin! Kerranhan sinne on mentävä — miksi ei siis
yhtä hyvin talvella, jolloin ei muutenkaan ole juuri paljon ulkotyötä,
eikö niin, Fagin?
— Aivan niin, kunnon poikani, vastasi juutalainen.
— Silloin sinä kai menisit sinne toisenkin kerran, Tom? kysyi
Taskuveijari, vilkuttaen Faginiin ja Batesiin, jos tekisit sillä Betsyn
mieliksi.
— Menisin kyllä, vastasi Tom äreästi. Siinä sen nyt kuulette.
Tahtoisin nähdä sen, joka saattaa itsestään sanoa samaa.
— Tietysti ei sitä kukaan muu voi, sanoi juutalainen. Minun
tietääkseni ei kukaan sellaiseen sankarityöhön ryhtyisi, paitsi sinä,
Tom. Ei ainakaan näistä kumpikaan.
— Olisin päässyt eroon koko asiasta, jos olisin tahtonut antaa Betsyn
ilmi, eikö asia niin ole, Fagin? jatkoi ivattu tyhmeliini katkerasti.
Yksi ainoakin sana suustani olisi riittänyt, vai mitä?
— Aivan niin, ystäväni, se riippui vain sinusta.
— Mutta enhän minä laverrellut, Fagin, vai kuinka? puhui Tom, joka
keräsi nyt kysymyksiä toistensa jälkeen.
— Et, et, vastasi juutalainen. Sinussa on oikea miehen mieli.
— Sitä minäkin, sanoi Tom, katsellen mahtavasti ympärilleen; mutta kun
asian laita on kerta näin, miksi tässä minulle nauretaan, Fagin?
— Hiljaa! huusi samassa hetkessä Taskuveijari. Kuulin kellon soivan.
Hän sieppasi kynttilän ja hiipi huoneesta.
Sillaikaa, kun toiset olivat pimeässä, soi kello uudestaan. Hetken
kuluttua Taskuveijari ilmestyi takaisin ja kuiskasi salaa jotakin
Faginin korvaan.
— Mitä? huudahti juutalainen, yksinkö?
Taskuveijari nyökkäsi myöntävästi ja antoi, varjostaen kynttilänliekkiä
kädellään, Charleylle salavihkaa merkin pysyä toistaiseksi erossa
kaikesta hullutuksesta ja riemusta. Sitten hän taas loi silmänsä
Faginiin ja odotti tämän ohjeita.
Vanhus puri keltaisia sormiaan ja mietti muutamia sekunteja. Hänen
kasvoissaan värähteli joka lihas, ikäänkuin hän odottaisi jotakin hyvin
pahaa. Viimein hän kohotti päätänsä ja kysyi:
— Missä hän on?
Taskuveijari viittasi eteiseen ja aikoi lähteä sinnepäin.
— Niin, sanoi juutalainen, ikäänkuin vahvistaen Taskuveijarin aikeen,
tuo hänet tänne. Hiljaa, Charley, — rauhotu, Tom! Pois, pois!
Tätä lyhyttä kehotusta lähtemään Charley ja hänen äskeinen vihamiehensä
tottelivat heti, ilman vastaväitteittä. Pieninkään ääni ei osoittanut,
minne he olivat hävinneet, kun Taskuveijari, kynttilä kädessä, astui
portaita ylös mukanaan karkeatakkinen mies, joka kiireesti silmäiltyään
pitkin huonetta tempasi kasvoiltaan suuren kääreliinan ja näytti
läsnäolijoille pulskan Toby Crackitin pesemättömät, jonkun verran
muuttuneet kasvot.
— Mitä kuuluu, Fagin? alkoi tämä kunnon mies, nyökäten juutalaiselle.
Pistä liina vaan hattuuni, Taskuveijari, niin että lähtiessäni sen
löydän ilman muita metkuja, sillä minulle se on nykyään tärkeä kappale.
Sinä kai voit myöskin paksusti ja kehityt vaan yhä eteenpäin, niin että
pääset täysoppineeksi jo ennenkuin ukko ehtii heittää henkensä.
Crackit avasi takkinsa napit, nosti tulen ääreen tuolin, istuutui
lämmittelemään ja nosti jalkansa kamiinan reunalle.
Juutalainen viitasi Taskuveijarille, että tämä toisi pöydälle ne
ruokavarat, mitä heillä sillä hetkellä sattui olemaan, ja istuutui
vastapäätä rosvoa odottamaan, kunnes hän katsoisi sopivaksi ruveta
keskustelemaan oikeista asioista.
— Ensiksi ja ennen kaikkea, Fagin — sanoi Toby.
— Niin, niin, keskeytti juutalainen ja siirsi tuolinsa lähemmäksi.
— Ennen kaikkea, Fagin, mitenkä Bill nyt jaksaa?
— Mitä! huusi juutalainen hypäten tuoliltaan.
— Ettehän vaan tarkoita, että — lausui Toby ihan kalpeana.
— Mitä tarkoittamista tässä olisi? keskeytti Fagin polkien raivoissaan
lattiata. Minne ne ovat joutuneet — Sikes ja poika — sanokaa, jos
tiedätte, missä ne ovat — ovatko ne menneet piiloon — miksi ei niitä
missään näy?
— Yritys meni myttyyn, selitti Toby arasti.
— Sen kyllä tiedän, ärjäsi juutalainen vetäen taskustaan sanomalehden
ja viitaten siihen. No entä sitten?
— Siellä ammuttiin, ja poikaan sattui. Pötkimme tiehemme, poika
mukanamme, — suinpäin, linnuntietä, yli aitojen ja ojien. Meitä
ajettiin takaa. Se oli pirullista leikkiä, koko seutu oli jalkeilla ja
koirat kantapäillämme!
— Entä poika? ähisi juutalainen.
— Bill oli heittänyt hänet selkäänsä ja kiiti tannerta pitkin kuin
myrskytuuli. Sitten taas pysähdyimme, kun Sikes saapui, ja aioimme ottaa
pojan keskellemme ja kiskoa häntä molemmista käsistä perässämme Mutta
poika oli ihan voimaton, ehkä pyörryksissä, ja ruumis oli jo kylmä kuin
kuollut. Viholliset olivat ihan kintereillämme; oma nahka on kullakin
lähinnä, eikä hirsipuu ketään erityisesti houkuttele. Me siis lähdimme
kumpikin tahollemme ja jätimme pojan erään pellon ojaan. Vieläkö hän on
elossa vai kuollut, sitä en sen lähemmin tiedä. Juutalainen ei tahtonut
kuulla lisää; hän päästi kauhean huudon, repi tukkaansa, syöksyi ovesta
ja jätti talon.