Joka käsittelee pientä ainetta, mutta on lyhyt eikä suinkaan tarpeeton.
Se nainen, joka oli tullut häiritsemään rouva Corneyta, oli
ulkomuodoltaan aivan omansa kuolonsanoman tuojaksi. Hänen ruumiinsa
oli vuosien painosta koukistunut, hänen jäsenensä tutisivat kuin
halvatulla, ja hänen kierokatseinen, vino naamansa näytti ennemmin
olevan koirankurisen kuvanveistäjän leikillinen teos, kuin luonnon
kädestä lähtenyt.
Kuinka harvoin saammekaan nähdä sellaisia vanhoja kasvoja, jotka
ilahduttavat meitä luonnollisella kauneudellaan! Maailman murheet
ja kärsimykset muuttelevat niitä samalla tapaa kuin sydämiämme, ja
ainoastaan silloin, kun intohimot lepäävät tai ikipäiviksi ovat
haihtuneet, kasvot pääsevät osoittamaan sopusointuista, alkuperäistä
ilmettänsä. Niinpä näkyy usein vainajan jäykistyneessä muodossa entisen
lapsuuden rauhallisuus ja viattomuus niin selkeästi, että ne, jotka
ovat hänet tunteneet hänen onnellisen lapsuutensa aikana, hartaasti
polvistuvat ruumisarkun viereen ja ovat jo maan päällä näkevinään hänen
kirkastuksensa.
Vanha eukko hoiperteli käytävien läpi ja portaita ylös, mutisten
itsekseen jotakin vastaukseksi emännöitsijän haukkumisiin; ja kun
hänen lopulta oli pakko pysähtyä henkäisemään, antoi hän kynttilän
rouva Corneylle ja lupasi tulla perästä niin pian kuin pääsisi.
Ollen reippaampi ja nuorempi riensi rouva Corney suoraa päätä siihen
huoneeseen, jossa sairas makasi.
Se oli jotenkin tyhjä ullakkokamari, jonka äärimmäisessä nurkassa paloi
vaivainen kynttilä. Muuan iäkäs eukko istui vuoteen ääressä, ja uunin
edessä seisoi köyhäinhoidon apteekin oppipoika, veistellen itselleen
hanhenkynästä hammastikkua.
— Kylmä ilta, rouva Corney, sanoi tämä nuori herra, kun emännöitsijä
astui huoneeseen.
— On todellakin aika pakkanen, vastasi rouva Corney mitä kohteliaimmin
ja astui kumartaen hänen ohitseen.
— Teidän pitäisi tavaranhankkijaltanne vaatia parempia hiiliä, lausui
apteekkarin lähettiläs ja alkoi ruosteisella hiilihangolla muokata
suurta hiilenlohkaretta palasiksi. Nämä eivät kelpaa näin kylmiksi
illoiksi.
— Se on johtokunnan asia, vastasi emännöitsijä. Kyllä niistä sentään
tuleekin kylliksi lämmintä, ja minun mielestäni on köyhäintalossa
muutenkin niin paljon hommaa, ettei joka paikkaan ehdi nokkaansa pistää.
Tähän keskustelu keskeytyi, kun sairaan puolelta kuului valitusta.
— Jaha! sanoi nuori mies, kääntyen vuoteen puoleen, ikäänkuin nyt
vasta muistaisi sairaan, siinä jo tehdään melkein kuin loppua, rouva
Corney.
— Joko todella ollaan niin pitkällä? kysyi emäntä.
— Jos se vielä elää kaksi tuntia, niin minä jo hämmästyisin aika
lailla, sanoi apteekkioppilas ja teroitti hammastikkuaan. Koko
ruumiinrakennus on hajoamassa. Nukkuuko se siellä vielä, eukko?
Sairaanhoitaja kumartui vuoteen yli ottaakseen asiasta selvän ja
nyökkäsi sitten myöntävästi.
— Kai se sitten niine hyvineen siirtyy toiseen maailmaan, jollette
vaan sitä herätä, sanoi nuorukainen. Pankaa kynttilä lattialle, jottei
sairas sitä näe.
Hoitaja totteli käskyä, mutta pudisti samalla päätään, ikäänkuin
tahtoisi osoittaa, ettei sairas suinkaan niin helposti kuole, ja
istuutui sitten taas paikalleen toisen eukon viereen, joka sillä välin
oli tullut huoneeseen. Rouva Corney kääriytyi kärsimättömän näköisenä
saaliinsa ja asettui istumaan vuoteen alapäähän.
Kun apteekkioppilas oli saanut hammastikkunsa valmiiksi, jäi hän
seisomaan tulen ääreen, lämmitteli siinä itseään joka puolelta noin
kymmenen minuuttia ja lähti sitten unisen näköisenä hiljaa huoneesta,
toivottaen rouva Corneylle hauskaa iltaa.
Kun oli istuttu ääneti jonkun aikaa, nousivat vanhat eukot vuoteen
laidalta, kyykistyivät uunin ääreen ja ojensivat sitä kohden
kuivettuneita käsiään, saadakseen edes hieman lämmintä. Liekki heitti
kamalaa loistetta heidän ryppyisille, kovettuneille kasvoilleen ja
esitti heidän rumuutensa vieläkin ilettävämpänä. Pian he alkoivat
hiljaa kuiskailla toisilleen.
— Kuules, Amy, sanoiko se sitten mitään, kun olin mennyt? kysyi se,
joka oli rouva Corneyn luo tullut sanaa tuomaan.
— Ei yhtään mitään, vastasi toinen. Se vaan nyppi peittoa ja reuhtoili
käsillään vähän aikaa: mutta minä tartuin sen käsiin lujasti kiinni,
niin että siitäkin tuli pian loppu. Ei sillä enää ole paljoa voimia
eikä sitä ollutkaan vaikea hillitä. Vaikka olenkin vanha, kyllä minussa
sentään on vähän voimia jäljellä, niin totta kuin syönkin vaivaisruokaa!
— Joiko hän sitä lämmintä viiniä, jota tohtori määräsi? kysyi taas
ensimmäinen.
— Koetin sitä kaataa hänen suuhunsa, vastasi toinen, mutta se piti
hampaitansa niin lujasti kiinni, ettei sinne mitään mahtunut. Kun ei
viini kelvannut, join sen itse, ja hyvältä se tuntuikin.
Silmäiltyään varovasti ympärilleen, ollakseen varmat, ettei kukaan
kuuntele, molemmat ämmät kumartuivat lähemmä tulta ja nauraa hihittivät
sydämellisesti.
— Muistan minä senkin ajan, sanoi ensiksi puhunut, jolloin hän olisi
samoin menetellyt ja sitten mielissään kelle tahansa puhunut.
— Kyllä niin, myönsi toinen, hän olikin oikein veitikkamainen. Monen
monta ruumista hän on jo ehtinyt sääliä niin koreiksi kuin vahakuvat.
Sen olen näillä vanhoilla silmilläni nähnyt, — olenpa näillä käsilläni
itse niitä hypistellyt, sillä minähän häntä autoin siinä hommassa monet
kerrat!
Näin sanoen hän ojensi vapisevia sormiaan ja ravisti niitä,
ikäänkuin riemuiten, kasvojensa edessä. Sitten hän kaiveli jotakin
hamekasastaan, sai esille kiiltävän kuluneen tinarasian ja kopisti
siitä juorutoverinsa kouraan muutamia jyväsiä sekä vähän useampia omaan
kouraansa. Kun he olivat tässä hommassa, astui rouva Corney, joka
kärsimättömästi oli odotellut kuolevan heräämistä horrostilastaan,
heidän luokseen ja kysyi äreästi, miten kauan hän vielä saisi odottaa.
— Ei juuri kauan, vastasi toinen akka ja loi silmänsä häneen. Meistä
ei kenenkään tarvitse varrota kuolemaa järin kauan. Pitää vaan olla
kärsivällinen! Kyllä kuolema tulee aikanaan meidän kaikkien luo!
— Pidä suusi kiinni, mokoma hupsu! ärjäsi emännöitsijä. Martha,
sano sinä minulle, onko tuolla sairaalla jo ennen ollut samanlaisia
kohtauksia?
— On kyllä, hyvinkin usein, vastasi ensimmäinen eukko.
— Mutta ei niitä nyt enää tämän jälkeen tule, lisäsi toinen eukko;
se merkitsee, että hän herää vain yhden ainoan kerran — ja muistakaa
minun sanoneeni, ei juuri pitkäksi ajaksi.
— Pitkäksi tai lyhyeksi, tiuskasi rouva Corney, mutta minä en jää
tänne enää ja varokaa te molemmat häiritsemästä minua suotta toista
kertaa! En minä siitä palkkaa saa, että katselen, miten vanhat ämmät
heittävät henkensä, eikä minulla muutenkaan ole siihen halua. Pankaa se
muistiinne, hävyttömät noidat! Jos vielä kerran teette minusta pilaa
tällä tapaa, niin lupaan parantaa teidät sellaisesta hullutuksesta.
Hän oli juuri lähtemäisillään huoneesta, kun hänet pysäytti sängyn
puoleen kääntyneiden eukkojen kiljahdus. Sairas oli noussut istumaan ja
ojensi käsiään hoitajiinsa päin.
— Kuka täällä on? huusi hän ontolla äänellä.
— Vaiti! Vaiti! sanoi toinen eukko ja kumartui hänen puoleensa, pane
maata, pane maata!
— En ikinä enää elävänä pane maata, vastasi sairas tempoillen rajusti.
Minä tahdon sen sanoa hänelle! Tulkaa tänne lähemmäksi, että saan
kuiskata korvaanne!
Hän tarttui rouva Corneyn käsivarteen, pakotti hänet istumaan tuolille
sänkynsä viereen ja alkoi juuri ryhtyä puhumaan, mutta samassa hän,
katsahtaessaan syrjään, äkkäsi vanhat sairaanhoitajat, jotka olivat
kumartuneet kuuntelemaan.
— Ajakaa nuo täältä pois! sanoi sairas raukeasti, pois ihan heti!
Molemmat eukot alkoivat yhteisesti purkaa helliä valituksia, koska
sairas parka muka oli joutunut niin suunniltaan, ettei enää tuntenut
paralta ystäviään, ja vakuuttivat, etteivät häntä suinkaan hylkäisi
hänen kuolinhetkellään, mutta emännöitsijä ajoi heidät ulos, sulki
oven ja palasi vuoteen ääreen. Ulkona käytävässä molemmat akat
muuttivat puhetapaansa ja huusivat avaimenreiästä, että vanha Sally
oli juovuksissa, mikä ei ollutkaan ihan mahdotonta, sillä paitsi sitä
lievää ooppiumiannosta, jonka apteekkari oli hänelle määrännyt hän oli
tyhjentänyt myös jonkun määrän katajanmarjaviinaa, jota hänen arvoisat
ystävänsä olivat hänelle sydämensä hyvyydestä salaa toimittaneet.
— Kuulkaa nyt minua tarkasti, sanoi kuoleva niin kovaa kuin hänen
haihtuvaa voimansa vielä sallivat. Juuri tässä huoneessa — tässä
samassa vuoteessa — makasi kerran eräs nuori, kaunis olento, joka
oli tuotu köyhäintaloon jalat kipeinä, matkasta uupuneena ja vaatteet
liassa. Minä olin hänen hoitajanaan. Hän oli kovin sairas. Sitten hän
synnytti pojan ja kuoli. Antakaas, kun vähän muistelen — mikähän vuosi
silloin olikaan?
— Älkää siitä välittäkö, huomautti kärsimätön kuuntelija, mitenkä
sitten kävi?
— Sepä se, mutisi sairas, vaipuen entiseen hervottomuuteensa, mitenkä
sitten kävi? Niin, mitä sitten tapahtui — — kyllä minä tiedän! huusi
hän nousten kiivaasti pystyyn, hehkuvin kasvoin ja tuijottavin silmin
— minä varastin häneltä, niin, se hän se asia onkin! Hän ei ehtinyt
vielä kylmetä, kun minä häneltä varastin.
— Jumalan tähden — mitä te häneltä otitte? huusi rouva Corney,
levittäen kätensä, ikäänkuin kaipasi suojaa.
— Vaiti! vastasi eukko, painaen kättään toisen suuta vasten. Otin sen
ainoan, mitä hänellä oli. Hän tarvitsi vaatteita, pysyäkseen lämpimänä,
ja ruokaa syödäkseen, mutta kuitenkin hän oli sen säilyttänyt
sydämellään. Se oli kultaa, sanon minä, oikeata kultaa, joka olisi
voinut pelastaa hänen henkensä.
— Kultaa! huudahti emännöitsijä ja kumartui innokkaasti eukon puoleen,
kun tämä vaipui makaamaan. Jatkakaa — minnekä se joutui? Kuka oli
pojan äiti? Milloin se tapahtui?
— Hän käski minun säilyttää sitä hyvin, vastasi sairas syvästi
huoaten, ja uskoi minulle asiansa, kun ei saapuvilla ollut muita
naisia. Sydämeni himoitsi sitä jo silloin, kun näin sen hänen
kaulassaan ensi kerran, ja ehkä minä vielä olen lapsen kuolemaan syynä!
Häntä olisi paremmin kohdeltu, jos olisi tiedetty asian oikea laita.
— Mitä tiedetty? kysyi rouva Corney. Sanokaa toki!
— Poika kasvoi niin äitinsä näköiseksi, jatkoi eukko huolimatta toisen
kysymyksestä, että aina muistelin äitiä, kun näin pojan. Tyttö rukka!
— Hän oli vielä niin nuori — ja sitäpaitsi niin lapsellisen hurskas!
Odottakaa! Minulla on vielä joitain kerrottavaa. Enhän vielä ole
kaikkea sanonut, vai kuinka?
— Ette, ette, vastasi rouva Corney ja taivutti päänsä kumaraan, jotta
sitä paremmin tajuaisi kuolevan yhä heikkenevää puhetta. Rientäkää jo,
sillä muuten tulee liian myöhä!
— Äiti, sanoi sairas, kooten viimeiset voimansa, — äiti kuiskasi
minulle kuolonkamppailun alkaessa, että jos hänen lapsensa jäisi
eloon, tulisi kerran se päivä, jolloin sen ei tarvitsisi hävetä nuoren
äitivainajansa nimeä. Ja hyvä Jumala! lisäsi hän, pannen laihat kätensä
ristiin, tulkoon siitä poika tai tyttö, mutta toimita lapselleni joku
ystävä tässä kovassa maailmassa ja armahda yksinäistä, hyljättyä
lapsiraukkaa, joka jää vaan sinun armosi turviin!
— Mikä oli pojan nimi? kysyi emännöitsijä.
— Sille pantiin nimeksi Oliver, vastasi sairas hiljaa. Se mitä
varastin, oli —.
— No, mikä esine se oli? kysyi toinen.
Hän kumartui taas äkkiä sairaan puoleen, kuullakseen vastauksen, mutta
samassa hän ehdottomasti vetäytyi takaisin, sillä kuoleva kohosi vielä
kerran hitaasti ja jäykästi, tarttui peittoon molemmin kourin, päästi
kurkustaan joitakin epäselviä ääniä ja vaipui takaisin vuoteelle
hengetönnä.
<tb>
— Kuollut kuin kivi! sanoi toinen vanhoista ämmistä, jotka olivat
rientäneet huoneeseen heti, kun ovi avattiin.
— Eikä tiennyt sentään kertoa mitään erityistä, lausui rouva Corney,
lähtien tiehensä välinpitämättömän näköisenä.
Molemmat akat olivat nähtävästi niin kiintyneet niihin
valmistushommiin, jotka johtuivat kuolemasta, etteivät mitään
vastanneet, ja he jäivät yksikseen ruumiin luo.